Part 3

Alexis puolestaan oli ihastunut. Kaiken päivää ajatteli hän uutta tuttavuuttaan; tumman kaunottaren kuva ei yölläkään poistunut hänen mielestään. Tuskin koitti aamu, kun hän oli valmiiksi pukeutunut. Hänellä ei ollut aikaa edes ladata kiväriään, vaan meni Spogarinsa seurassa metsään ja riensi kohtauspaikalle.

Kului melkein puoli tuntia sietämättömässä odotuksessa; vihdoin näki hän pensasten välistä pilkkuvan sinisen sarafanin ja riensi armasta Akulinaansa vastaan. Tämä hymyili hänen ihastuneelle kiitollisuudelleen; mutta Alexis huomasi kohta, että tytön kasvoilla oli surun ja huolen merkkejä. Hän tahtoi ehdottomasti tietää syyn.

Liisa tunnusti, että hänen tänne tulonsa näytti hänestä kevytmieliseltä, että hän sitä katui, ettei tällä kertaa ollut tahtonut rikkoa lupaustaan, mutta että tämä kohtaus oli viimeinen ja pyysi nuorta herraa lopettamaan tuttavuuden, joka ei voinut viedä mihinkään hyviin seurauksiin.

Tämän kaiken puhui hän tietysti maalaisella murteella. Mutta ajatukset ja tunteet, jotka yksinkertaiselle talonpoikaistytölle olivat niin tavattomat, saivat Alexin kummiinsa. Hän käytti koko puheliaisuutensa taivuttaakseen Akulinaa päätöksestään luopumaan: hän vakuutti tälle aikeidensa puhtautta, lupasi olla milloinkaan antamatta katumisen aihetta ja rukoili tyttöä, ettei tämä ryöstäisi häneltä iloa -- iloa ainoastaan nähdä toisiaan, vaikkapa vain kerran viikossa. Hän puhu intohimon kieltä ja oli tällä hetkellä todellakin rakastunut.

Liisa kuunteli häntä vaieten.

"Lupaa minulle", sanoi hän vihdoin, "ettet tule kylään milloinkaan minua katsomaan etkä keltään minua kysele. Lupaa minulle, ettet etsi mitään muita kohtauksia kanssani kuin ne joihin suostun."

Alexis aikoi vannoa pyhän perjantain kautta, mutta Liisa keskeytti hänet hymyillen.

"Valaa en halua, sanasi riittää minulle."

Sitte kulkivat he ystävällisesti pakinoiden metsässä ympärinsä, kunnes Liisa vihdoin sanoi:

"On jo aika lähteä kotiin."

He erosivat, ja kun Alexis oli jälleen yksin, ei hän voinut käsittää, kuinka yksinkertainen talonpoikaistyttö oli kyennyt saamaan niin suuren vallan hänen ylitsensä. Hänen suhteellaan Akuliinaan oli hänestä uutuuden viehätys, ja vaikka merkillisen talonpoikaistytön asettamat ehdot tuntuivat hänestä sangen kiusallisilta, ei hänen johtunut mieleensäkään pettää sanaansa. Sillä pohjaltaan oli hän kukostava, kelpo nuorukainen, jonka vielä koskemattoman sydämen täytti puhdas, viaton iloisuus.

Jos voisin seurata taipumustani, kertoisin tässä kaikella seikkaperäisyydellä, kuinka nuoret toisiaan kohtasivat, kuinka he tunsivat molemminpuolista taipumusta ja lähestymistä toisiinsa, mitä he tuumivat ja puhuivat. Mutta tiedän, ettei suurin osa lukijoista ottaisi ilooni osaa. Yleensä ovatkin sellaiset seikat vastenmielisiä ja ikäviä, ja sentähden tahdon ne sivuuttaa ja aivan lyhyeen huomauttaa, ettei vielä ollut kulunut kahta kuukautta, kun Aleximme oli jo toivottomasti rakastunut, eikä Liisakaan ollut välinpitämättömämpi, vaikkakin hillitympi. Molemmat olivat onnelliset päivälleen ja huolehtivat vähät tulevaisuudesta.

Ikuisen liiton ajatus oli usein ollut heidän mielissään, mutta koskaan eivät he olleet siitä puhuneet. Syy oli selvä: kuinka Alexis olikaan rakkaaseen Akulinaansa mieltynyt, ei hän voinut pitää mitättömänä sitä kuilua, joka hänet erotti Akulinasta, ja Liisa puolestaan tiesi, mikä vihamielisyys vallitsi heidän isiensä välillä eikä voinut toivoa sovintoa tulevan. Sitä paitsi kutkutti hänen itserakkauttaan romantillinen toivo nähdä lopulta Tugilovon omistaja sepän tyttären jalkojen juuressa.

Silloin äkkiä uhkasi eräs tärkeä tapaus katkaista heidän keskinäisen suhteensa.

Kuulean kylmänä aamuna -- aamuna, jollaisia Venäjän syksy tarjoo niin usein -- ratsasti Ivan Petrovitsch Berestoff metsään, ottaen mukaansa kolme paria metsäkoiria, lakeijan ja useita tallipoikia räikkätorvineen. Samaan aikaan käski Gregor Ivanovitsch Muromski, kauniin, kuulean ilman houkuttelemana, satuloida lyhythäntäisen ratsunsa, ja niin ratsasti hän englantilaisella tilallaan ympärinsä. Metsää lähetessään huomasi hän naapurinsa, joka ketunnahkaturkissaan istui ylpeänä orhinsa selässä ja odotti jänistä, jota pojat huudellen ja torviaan räikyttäen ajelivat ulos tiheiköstä. Jos Gregor Ivanovitsch olisi voinut aavistaa tämän kohtauksen edeltäpäin, olisi hän varmaan kääntynyt takaisin, mutta hän oli aivan odottamatta törmännyt Berestoffin kera yhteen ja oli nyt ampumamatkan päässä hänestä. Ei ollut muuta keinoa: sivistyneenä europalaisena ratsasti hän vihamiehensä luo ja tervehti kohteliaasti. Berestoff vastasi tervehdykseen jokseenkin samalla innolla kuin kahlehdittu karhu osottaa, kun sen herransa käskystä täytyy tehdä kumarrus yleisölle.

Samassa hypähti tiheiköstä esiin jänis ja juoksi pellolle. Berestoff ja lakeija huusivat täyttä kurkkua, he päästivät koirat vapaiksi ja seurasivat täyttä neliä. Muromskin hevonen, joka ei ollut tottunut metsästykseen, pelästyi ja juoksi mukana. Muromski, joka piti itseään hyvänä metsästäjänä päästi ohjakset valloilleen ja iloitsi salaa hyvästä tilaisuudesta, joka hänet oli pelastanut epämieluisesta seurasta.

Mutta kun hänen hevosensa ehti erään rotkon reunalle, jota se ei ennen ollut nähnyt, teki se äkillisen sivuhyppäyksen ja viskasi ratsastajan maahan. Kun Muromski oli pudonnut jokseenkin raskaasti routaiseen maahan, jäi hän siihen makaamaan ja kiroili orhiaan, joka, ikäänkuin olisi äkkiä malttanut mielensä, pysähtyi kohta huomattuaan päässeensä taakastaan vapaaksi.

Ivan Petrovitsch ratsasti hänen luoksensa ja kysyi, oliko hän loukannut itseään. Sillävälin oli lakeija ottanut kiinni syyllisen hevosen ja talutti sen luo. Hän auttoi Muromskin satulaan ja Berestoff kutsui naapurinsa kotiinsa. Muromski ei voinut kutsua hyljätä, sillä hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa, ja niin palasi Berestoff, ammuttuaan ensin jäniksen, mainehikkaana kotiinsa, mukanaan haavotettu vastustajansa ikäänkuin mikäkin sotavanki.

Naapurukset söivät aamiaista yhdessä ja seurustelivat aivan kuten ystävykset. Berestoff tarjosi Moromskille vaununsa, sillä tämän täytyi tunnustaa, että hänen putoamisensa jälkeen oli mahdoton ratsain palata kotiinsa. Berestoff saattoi häntä aina vaunuihin saakka eikä Muromski tahtonut sanoa jäähyväisiä ennenkuin oli saanut lupauksen, että naapuri poikansa Alexis Ivanovitschin kera tulisi Prilutschinaan ja söisi hänen kanssansa. Siten näytti pillastunut, lyhythäntäinen hepo muuttaneen vanhan syvähaavaisen vihollisuuden painaneen unhoon.

Liisa riensi Gregor Ivanovitschia vastaan.

"Mitä tämä merkitsee, isä? kysyi hän hätääntyneenä. Miksi liikkaat? Missä on hevosesi ja kenen ovat nämä vaunut?"

"Sitä et ikinä voi arvata, lapseni!" vastasi Gregor Ivanovitsch, ja sitte kertoi hän mitä oli tapahtunut.

Liisa ei tahtonut uskoa korviaan. Gregor Ivanovitsch ei antanut hänelle aikaa selvitä kummastuksestaan, vaan ilmotti hänelle, että huomenna molemmat Berestoffit tulevat heille päivälliselle.

"Mitä sanot!" huudahti Liisa kalveten. "Berestoffit, isä ja poika, tulevat meille päivälliselle! Ei, isä, tee mitä tahdot, mutta mistään hinnasta en tahdo olla saapuvilla."

"Oletko mieletön!" vastasi isä. "Milloin olet tullut niin ujoksi? Tai elätätkö perivihaa povessasi kuin mikäkin romaanisankaritar? Kyllin, älä ole hassu!"

"Ei, isä, ei mikään maailmassa saa minua näyttäytymään Berestoffin edessä."

Gregor Ivanovitsch kohautti olkapäitään, ja kun hän tiesi, ettei vastustuksella ollut mitään voitettavissa, jätti hän jutun sikseen ja meni tämän vaiherikkaan ratsastuksen jälkeen levolle.

Lisaveta Gregorovna riensi huoneeseensa ja huusi Nastjan luoksensa. He neuvottelivat kauvan tulevan vierailun johdosta. Mitä ajattelisikaan Alexis, jos hän tuntisi Akulinansa hyvin kasvatetuksi vallasnaiseksi! Mitä hän ajattelisi hänen petoksestaan, hänen siveellisestä kannastaan, hänen ymmärryksestään! Toiselta puolen olisi Liisa mielellään nähnyt, minkä vaikutuksen sellainen odottamaton kohtaus häneen tekisi... Äkkiä pisti ajatus hänen päähänsä. Hän ilmaisi sen heti Nastjalle; molemmat riemuitsivat tästä ajatuksesta ja päättivät tuumansa ehdottomasti viedä perille...

Seuraavana päivänä kysyi Gregor Ivanovitsch aamiaisella tyttäreltään, aikoiko hän yhä vielä piilottua Berestoffien edessä.

"Isä", vastasi Liisa, "jos niin haluat, otan heidät vastaan, mutta yhdellä ehdolla -- ettet, millaisena heille ilmaannunkin, mitä tehnenkin, minua moiti etkä osota mitään hämmästyksen etkä tyytymättömyyden merkkejä."

"Jokin uusi kuje taas!" sanoi Ivanovitsch nauraen. "No, hyvä; tee, mitä tahdot, mustasilmä pikku veitikkani!"

Näin sanoen suuteli hän tytärtään otsalle ja Liisa riensi pois tekemään valmistuksiaan.

Täsmälleen kahden aikaan ajoivat kuuden hevosen vetämät maalla tehdyt vaunut pihaan. Muromskin molempain livrepalvelijain avulla laskeusi vanha Berestoff vaunusta. Hänen poikansa oli seurannut ratsain ja he menivät molemmat ruokasaliin, johon pöytä oli katettu.

Muromski otti vieraansa ystävällisesti vastaan ja ehdotettuaan, että he aterian edellä tekisivät kävelyretken puutarhaan ja puistoa katselemaan, kuletti hän heitä huolellisesti haravoituja ja hiekalla siroteltuja käytäviä myöten. Vanha Berestoff säälitteli hengessään sitä työtä ja aikaa, joka noin hyödyttömiin seikkoihin oli tuhlattu, mutta piti hyvin viisaasti ajatuksensa omina hyvinään. Hänen poikansa ei ottanut osaa käytännöllisen ekonomin paheksumiseen eikä jalon anglokiihkoilijan innostukseen; hän odotteli kärsimättömästi isäntänsä tyttären ilmestymistä, tyttären, josta hän oli niin paljo kuullut, ja vaikkakin, kuten tiedämme, hän oli jo sydämensä luovuttanut, teki nuoruus ja kauneus yhä mahtavan vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa.

Palattuaan sisälle, istuutuivat kaikki kolme tuttavallisesti yhteen, ja vanhusten muistellessa muinaisia päiviä ja kertoellessa sotilasaikansa urostekoja, mietiskeli Alexis, mitä osaa hänen oli näyteltävä Liisan läsnäollessa. Hän päätti, että kylmä välinpitämättömyys kaikin puolin oli paras, ja siihen alkoi hän valmistautua. Ovi aukeni; hän käänsi päänsä sellaisella huolimattomuudella, sellaisella huomaamattomuudella, että kivettyneemmänkin keimailijan sydän olisi alkanut kiihkeämmin sykkiä. Mutta onnettomuudeksi astuikin sisälle Liisan sijaan vanha miss Jackson, joka maalattuna ja sonnustettuna ja silmät lattiassa teki pienen niijauksen, ja Alexin sotilaallinen kumarrus raukesi veteen. Hänellä ei ollut aikaa koota voimiaan uuteen ponnistukseen, sillä ovi aukeni uudelleen ja Liisa astui sisään.

Kaikki nousivat. Hänen isänsä oli aikeissa esittää tyttärensä vieraille, mutta jäikin äkkiä seisomaan ja purasi huultansa... Liisa, hänen tumma Liisansa, oli maalattu kulmakarvojaan myöten ja punattu pahemmin kuin miss Jackson; irtokiharat, paljo vaaleammat kuin hänen oma tukkansa, olivat asetetut kuin mikäkin Ludvik XIV aikuinen peruukki; hihat _à la imbecille_ pöngöttivät kuin mitkäkin Pompadourin vannehameet; hänen vyötärönsä oli niin nyöritetty, jotta se oli aivan X-kirjaimen muotoinen ja äitivainajan kaikki timantit, jotka onneksi eivät vielä olleet pantatut, säkenöivät sormissa, niskassa ja korvissa.

Alexis ei voinut tätä naurettavan loistavasti puettua olentoa tuntea Akulinakseen. Hänen isänsä suuteli neidin kättä ja hän harmissaan seurasi tämän esimerkkiä. Koskettaessaan pieniä, valkoisia sormia, tuntui hänestä kuin ne vapisisivat. Samassa huomasi hän neidin pienen jalan, joka tarkotuksella oli sievistelevästi pistetty esiin. Tämä sai hänet muuhun pukuun nähden hieman leppeämmälle tuulelle. Mitä tuli punaiseen ja valkoseen ihomaaliin, niin täytyy tunnustaa, ettei hän niitä ensi silmäyksellä huomannut eikä myöhemminkään aavistanut niiden olemassa oloa. Gregor Ivanovitsch muisti lupauksensa ja koetti olla osottamatta vähintäkään kummastusta. Mutta tyttärensä pila tuntui hänestä niin hauskalta, että hän tuskin saattoi pidättää nauruaan. Teeskentelevä englannitar ei voinut viehättyä nauruun. Hän aavisti, että ihomaali oli otettu hänen rasiastaan ja suuttumuksen puna tunkeutui hänen kasvojensa keinotekoisen ilmeen alta näkyviin. Hän heitteli syylliseen vihaisia katseita; mutta hän lykkäsi kaikki nuhteet sopivampiin tilaisuuksiin eikä ollut huomaavinaan mitään.

Istuttiin pöytään. Alexis näytteli yhä hajamielisen, ajatuksiinsa vaipuneen osaa. Liisa sievisteli, puhui venähtelevällä äänellä hampaidensa välitse ja muuten ainoastaan ranskaa. Hänen isänsä katseli häntä ohimennen; hän ei tiennyt mikä tarkotus tytöllä oli, mutta häntä tämä huvitti. Englannitar oli vaiti ja raivoissaan. Peter Petrovitsch yksin oli kuten kotonaan. Hän söi kahden edestä, joi vahvasti, iloitsi omasta iloisuudestaan ja puhui aina avomielisesti ja nauroi joka hetki hilpeästi.

Vihdoin nousivat he pöydästä. Vieraat sanoivat hyvästit ja Gregor Ivanovitsch päästi naurunsa ja uteliaisuutensa valloilleen.

"Mutta miten on pistänyt päähäsi pitää heitä pilkkanasi?" kysyi hän Liisalta. "Tiedätkös mitä, valkonen ihomaali somistaa sinua mainiosti. En tahdo tunkeutua naisten pukuasioihin, mutta jos olisin teidän sijassanne, käyttäisin aina ihomaalia -- luonnollisesti määrän mukaan, hiukkasen vaan."

Liisa oli ihastunut oikkunsa menestyksestä. Hän syleili isäänsä, lupasi miettiä hänen neuvoaan ja riensi lepyttämään vihastunutta miss Jacksonia, jonka hän ainoastaan vaivoin sai avaamaan oven ja kuulemaan hänen puolustelujaan. Liisaa oli hävettänyt esiintyä niin tummaihoisena vieraiden edessä; hän ei tohtinut kysyä -- hän oli vakuutettu, että hyvä, rakas miss Jackson kyllä antaa anteeksi j.n.e., j.n.e.

Miss Jackson, joka oli tyytyväinen, kun ei Liisa ollut tahtonut häntä tehdä naurettavaksi, suuteli häntä ja lahjotti hänelle leppymisen merkiksi pienen paketin englantilaista ihomaalia, jonka Liisa hyvän näön vuoksi otti vastaan vilpittömällä kiitollisuudella.

Lukijamme kyllä arvaavat, että Liisa seuraavana aamuna kiirehti metsään kohtaukselle.

"Herra, sinä olit eilen herrasväkemme luona", sanoi hän heti kohta Alexille. "Mitä pidit nuoresta neidistä?"

Alexis vastasi, ettei ollut häntä tarkastellut.

"Mikä vahinko!" sanoi Liisa.

"Miksi niin?"

"Koska olisin tahtonut tietää, onko totta, mitä kerrotaan."

"Ja mitä sitte kerrotaan?"

"Että hän on minuun."

"Kuinka hullua! Sinun rinnallasi on hän oikea linnunpelätin."

"Ah, herra, on aivan synti noin puhua. Neitimme on niin vaalea ja käy niin kauniisti puettuna. Kuinka voisin häntä itseeni verratakaan!"

Alexis vannoi, että Liisa oli kauniimpi kuin kaikki vaaleat naiset yhteensä, ja tätä täysin tyynnyttääkseen alkoi hän kuvailla neitiä niin naurettavassa valossa, että Liisan täytyi nauraa sydämensä pohjasta.

"Mutta", sanoi hän huoaten, "kuinka epämiellyttävä neitimme lieneekin, olen minä kuitenkin häneen verraten ainoastaan sivistymätön, tuhma tyttö."

"Oh", sanoi Alexis, "onpa sekin muka onnettomuus! No, jos haluat, tahdon opettaa sinua lukemaan."

"Niin, miksi emme koettaisi?" sanoi Liisa.

"Kaunista, kultaseni! Voimmehan heti alkaa."

He istuutuivat. Alexis otti muistikirjan ja lyijykynän ja Akulina oppi aakkoset hämmästyttävän helposti. Alexis ei voinut hänen hyvää muistiaan kylliksi ihmetellä. Seuraavana aamuna halusi Liisa oppia kirjottamaan. Aluksi ei lyijykynä tahtonut häntä totella; mutta muutamien minuuttien jälkeen teki hän jo aika kauniita kirjaimia.

"Kuinka ihmeellistä!" huudahti Alexis kerta toisensa jälkeen.

Ja kolmannella oppitunnilla osasi Liisa jo lukea. "Natalia, bojarin tytär", samalla tehden luettuun huomautuksia, jotka saivat Alexin kummiinsa.

Viikon perästä alkoivat he kirjevaihdon. Vanhan tammen ontelo sai käydä kirjelaatikosta. Nastja hoiti salavihkaa kirjeenkantajan virkaa. Alexis pani onteloon epistolansa ja nouti sieltä myös lemmittynsä karkealle, harmaalle paperille piirtämät variksenvarpaat. Pian osasi Akulina kirjottaa soreaa käsialaa ja hänen henkensä kehittyi ihmeteltävällä nopeudella.

Sillävälin oli Ivan Petrovitsch Berestoffin ja Gregor Ivanovitsch Muromskin vanha tuttavuus muuttunut hartaaksi ystävyydeksi; ja muuten seuraavissa olosuhteissa. Muromski oli usein ajatellut sitä tosiasiaa, että Ivan Petrovitschin koko omaisuus hänen kuoltuaan jäisi hänen pojalleen ja siten Alexis Ivanovitsch tulisi kuvernementin rikkaimmaksi tilanomistajaksi, ja näissä olosuhteissa ei hänellä ollut mitään syytä sitä vastaan, että hän naisi Liisan. Vanha Berestoff puolestaan, vaikkakin hän sangen hyvin tunsi naapurinsa omituisuudet -- tai "englantilaiset hassutukset", kuten hän sanoi -- ei sentään katsonut ylen hänen etujaankaan, kuten esim. hänen taitavuuttaan ja kykyään. Gregor Ivanovitsch oli kreivi Bronskin, tunnetun vaikutusvaltaisen miehen läheinen sukulainen. Kreivi saattoi tehdä Alexille suuria palveluksia ja Muromski -- niin luuli Ivan Petrovitsch -- olisi todennäköisesti iloinen, nähdessään että hänen tyttärensä oli niin hyvin turvattu. Vanhukset olivat tuumaa niin usein hautoneet yksikseen, että he vihdoin sen ilmaisivat toisilleen, syleilivät toisiaan ja lupasivat saattaa asian järjestykseen, ja niin alkoi kumpikin tarkemmin harkita sotasuunnitelmaansa.

Muromski käsitti, että vaikeinta oli hänen saada Betsynsä Alexin tuttavuuteen, sillä tuon muistettavan päivällisen jälkeen eivät he olleet nähneet toisiaan. Hänestä näytti kuin eivät he voisi toisiaan oikein sietää; ainakaan ei Alexis ollut sen koommin käynyt Prilutschinassa ja Liisa vetäytyi tiehensä kohta kun Ivan Petrovitsch heitä kunnioitti käynnillään.

Kuitenkin, ajatteli Gregor Ivanovitsch, jos Alexin voin taivuttaa tulemaan tänne päivittäin, täytyy Liisan ehdottomasti häneen rakastua. Se lankee luonnostaan; aika kyllä saa lopun selviämään.

Ivan Petrovitsch huolehti vähemmän tuumansa seurauksista. Hän kutsui poikansa luoksensa vielä samana päivänä, puhalteli paksuja savupilviä ja sanoi kotvan jälkeen:

"Ethän, Aljoscha, ole pitkiin aikoihin puhunut sotaväkeen palaamisestasi! Onko husaarin univormu jo lakannut sinua viehättämästä?"

"Ei, rakas isä!" vastasi Alexis kunnioittavasti. "Mutta näen, ettei sinulle ole mieliin, jos menen jälleen husaariksi; velvollisuuteni on totella."

"Sitäpä kelpaa kuulla", vastasi Ivan Petrovitsch. "Huomaan, että olet kuuliainen poika, se rauhottaa minua; minä puolestani en tahdo olla tielläsi... en tahdo sinua pakottaa siviilivirkoihin... mutta toistaiseksi tahtoisin mielelläni että menisit naimisiin."

"Kenen kanssa, isä?" kysyi Alexis.

"Elisaveta Gregorovna Muromskin", vastasi Ivan Petrovitsch. "Sievä morsian, vai?"

"Isä, tähän asti en ole vielä ajatellut naimista."

"Juuri siksi olenkin sitä ajatellut puolestasi."

"Kuinka tahdot; mutta en voi sietää Lisaveta Muromskia."

"Opit kyllä häntä sietämään. Ajan mukana tulee rakkauskin."

"Mutta tunnen, etten kykene tekemään häntä onnelliseksi."

"Älä huolehdi hänen onnestaan. Näinkö vähän pidät arvossa isäsi tahtoa? Onpa tämäkin kaunista!"

"Kuinka vaan pidät; mutta en tahtoisi vielä mennä naimisiin -- enkä mene vielä naimisiin."

"Sinä menet naimisiin, muuten teen sinut perinnöttömäksi, ja mitä tiluksiini tulee -- lempo soikoon, myyn tai hävitän ne, enkä jätä sinulle ropoakaan. Jätän sinulle kolme päivää miettimisaikaa, ja katsokin, ettet niiden kuluessa tule silmieni eteen."

Alexis tiesi, ettei, jos hänen isänsä sai jotakin päähänsä, sitä saanut sieltä pois kynsin eikä hampain. Mutta Alexis oli isäänsä, yhtä äikkäpäinen kuin tämäkin. Hän meni huoneeseen, mietti isällisen määräysvallan rajoja, Lisaveta Gregorovnaa, isänsä juhlallista uhkausta tehdä hänestä kerjäläinen ja lopuksi Akulinaa. Ensi kerran tunsi hän aivan selvästi, että oli intohimoisesti rakastunut; hänen päähänsä juolahti romantillinen ajatus, että hän nai talonpoikaistytön ja rupeaa elättämään itseään käsiensä työllä, ja kuta kauvemmin hän sellaista askelta ajatteli, sitä järkevämmältä se alkoi hänestä näyttää. Joku aika sitten olivat kohtaukset metsässä lakanneet sateisten säiden tähden. Hän kirjotti Liisalle hajanaisen kirjeen, kertoi tälle uhkaavasta onnettomuudesta ja pyysi hänen kättään. Hän vei kirjeen heti kohta heidän yhteiseen postivirastoonsa tammen ontelossa, ja meni sitte itseensä aivan tyytyväisenä levolle.

Varhain seuraavana aamuna ratsasti Alexis, joka oli lujasti päättänyt toteuttaa tuumansa, Muromskin luo tunnustaakseen tälle avomielisesti aikeensa. Hän toivoi voivansa liikuttaa hänen jalomielisyyttään ja saavansa hänet puolelleen.

"Onko Gregor Ivanovitsch kotona!" kysyi hän, pysähdyttäen hevosensa Prilutschinan päärakennuksen eteen.

"Ei, herra!" vastasi palvelija. "Gregor Ivanovitsch läksi jo varhain ajelulle."

Kuinka harmillista, ajatteli Alexis.

"Onko Lisaveta Gregorovna kotona!"

"On."

Ja Alexis hyppäsi hevosensa selästä, antoi palvelijalle ohjakset ja astui ilmottamatta sisään.

Nyt asia selviää, ajatteli hän ovea lähetessään. Tahdon selittää hänelle itselleen kaiken.

Hän astui sisään ja -- oli kuin kivettynyt! Liisa -- ei, Akulina, hänen tummatukka Akulinansa, ei sarafanissaan, vaan valkosessa aamupuvussaan istui ikkunan ääressä ja luki hänen kirjettään. Oli niin kiintynyt lukemiseensa, ettei kuullut hänen tuloaan.

Alexis ei voinut pidättää riemun huudahdusta.

Liisa säpsähti, kohotti katseensa, päästi kirkauksen ja aikoi rientää tiehensä. Alexis syöksi hänen luoksensa ja pidätti hänet.

"Akulina, Akulina!"

Liisa koetti vapauttaa itseään.

"Mais laissez-moi donc, monsieur -- mais etes vous fon?" huusi hän moneen kertaan ja kääntyi poispäin.

"Akulina, rakas, kallis Akulina!" toisteli Alexis, hänen käsiään suudellen.

Miss Jackson, joka oli kohtausta katsomassa, ei tiennyt, mitä hänen oli ajateltava. Samassa aukeni ovi ja Gregor Ivanovitsch astui sisään.

"Ahaa!" sanoi Muromski. "No, tehän näytätte jo asian ratkaisseen!"

Lukija vapauttaa meidät tarpeettomasta tehtävästä, lopun kuvaamisesta.

Postimestari ja hänen tyttärensä.

Toukokuussa 1816 matkustin sattumalta Z:n kuvernementissa, tietä, jota ei nykyisin enää käytetä. Olin vaatimattomasti puettu, matkustin postikyydillä ja maksoin kaksi hevosta. Siitä oli seurauksena, että postimestarit [kyytitalon isäntä] kohtelivat minua vähäisellä kunnioituksella, ja usein täytyi minun ottaa väkisin, mikä mielestäni oli minulle oikeudella tuleva. Kun olin nuori ja hieman hillitön, oli tapanani purkaa kiukkuni postimestarien kelvottomuuden ja epäkohteliaisuuden johdosta, kun troikka, johon minulla oli oikeus, valjastettiin jonkun ylempiarvoisen henkilön vaunujen eteen.

Oli kuuma päivä. Kolmisen virstan päässä postiasemalta putoili muutamia vesipisaroita, mutta pian alkoi sataa kuin saavista kaataen ja minä kastuin ihoa myöten. Asemalle saavuttua oli ensi huoleni muuttaa pukua niin pian kuin mahdollista, toiseksi tahdoin teetä.

"Kuuletko, Dunja!" huusi postimestari. "Laita samovaari kuntoon ja nouda kermaa."

Näiden sanojen johdosta pistäysi väliseinän takaa esiin tyttö, joka mahtoi olla nelissätoista vuosissa, ja riensi tiehensä. Silmiini pisti hänen kauneutensa.

"Onko hän tyttäresi?" kysyin postimestarilta.

"On, tyttäreni?" vastasi hän tyytyväisellä ylpeydellä. "Hän on niin älykäs ja vikkelä, kaikessa aivan äitivainajaansa."

Postimestari meni täyttämään käskyäni uusiin hevosiin nähden, jollaikaa minä katselin kömpelöitä raamatullisia kuvia seinällä, palsamia, joka kasvoi astiassaan, vuodetta kirjavine uutimineen ja muita esineitä ympärilläni. Itse postimestarin muistan vielä niin elävästi kuin seisoisi hän edessäni -- reipas, hyvänlainen noin 50-vuotinen mies, pukeutunut viheriään mekkoon, jonka rintaa koristi kaksi vaalistuneissa nauhoissaan riippuvaa ristiä.