Part 2

"Olenkoko tuntenut! Olimme hyvät ystävät; häntä pidettiin rykmentissämme omaan väkeen kuuluvana! mutta viiteen vuoteen en ole hänestä kuullut mitään. Olette siis tekin hänet tuntenut, herra kreivi?"

"Niin, olen tuntenut hänet, sangen hyvin. Eikö hän kentiesi ole teille koskaan kertonut omituisesta tapahtumasta elämässään?"

"Tarkotatte kai korvapuustia, jonka hän kerran sai tanssiaisissa eräältä taivastelijalta."

"Eikö hän sanonut teille tämän taivastelijan nimeä?"

"Ei... mutta herra kreivi", huudahdin, aavistaen asian oikean laidan, "pyydän anteeksi, en tiennyt... olisitteko te kentiesi hän?"

"Olen, minä itse", vastasi kreivi tavattoman hämillään. "Ja tämä luotien lävistämä taulu on muisto viimeisestä kohtauksestamme."

"Oi, pyydän, rakas", sanoi kreivitär, "älä puhu siitä. Minua kauhistuttaa, kun kuulen tuota juttua mainittavan."

"Ei", vastasi kreivi, "minun täytyy herralle kertoa kaikki. Hän tietää, kuinka loukkasin hänen ystäväänsä, ja on kohtuullista, että hän saa myös tietää, kuinka Silvio kosti."

Kreivi sysäsi minulle istuimen ja minä kuuntelin uteliaalla jännityksellä seuraavaa kertomusta: "Ensimäisen kuukauden, _honey moon_, vietimme täällä, tällä tilalla. Tähän taloon liittyy elämäni onnellisimman samoinkuin tuskallisimmankin silmänräpäyksen muisto.

"Eräänä iltana olimme ratsastamassa. Vaimoni hevonen pillastui, häntä alkoi pelottaa, hän laskeutui maahan ja pyysi minua taluttamaan hevostaan, hän itse menisi jalkaisin kotiin. Siellä näin oven edessä matkarattaat. Minulle ilmotettiin, että muuan herra odotti huoneessani ja oli kieltäytynyt ilmottamasta nimeään, oli vain sanonut, että hänellä on asioita suoritettavana kanssani. Menin huoneeseen ja pimeänhämärässä näin pitkäpartaisen, pölyttyneen miehen. Hän seisoi kamiinin luona. Menin hänen luoksensa ja koetin hänen piirteitään muistella.

"'Etkö tunne minua, kreivi?' sanoi hän väräjävällä äänellä.

"'Silvio!' huusin minä.

"Ja täytyy tunnustaakseni, että tunsin hiusteni nousevan pystyyn.

"'Niin, se olen', jatkoi hän. 'Minulla on vielä laukaus puolellani, olen tullut sen ampumaan. Oletko valmis?'

"Sivutaskusta näin pistoolin pistävän esiin. Mittasin välimatkaa kaksitoista askelta ja pyysin häntä heti ampumaan, ennenkuin vaimoni ehtisi sisään. Hän vitkasteli ja tahtoi valoa. Tuotiin kynttilöitä.

"Suljin oven ja kielsin päästämästä ketään sisään, ja sitte vaadin vielä kerran häntä ampumaan. Hän kohotti pistoolinsa ja tähtäsi... Minä luin sekuntteja. Ajattelin häntä, vaimoani... kului kamala minuutti... Silvio laski alas aseensa.

"'Minusta on ikävää', sanoi hän, 'mutta pistoolini ei ole ladattu kirsikoilla... luodit ovat niin raskaita... mutta johtuipa mieleeni: tämä ei näytä kaksintaistelulta, vaan murhalta. En ole tottunut ampumaan aseetonta miestä. Alkakaamme kuten muinenkin: heittäkäämme arpaa, kenen on ensiksi ammuttava.'

"Päätäni pyörrytti... luulen, että hylkäsin tarjouksen... vihdoin oli toinen pistooli ladattuna. Käärimme pari paperilappua, panimme ne lakkiin, jonka kerran olin ampunut puhki. Vedimme arpaa. Minä voitin toistamiseen.

"'Sinulla on hittolaisen onni, kreivi', sanoi hän nauraen tavalla, jota en kina voi unhottaa.

"En tiedä, kuinka oli laitani ja kuinka hänen onnistui minut pakottaa -- mutta minä ammuin ja luoti sattui tähän tauluun."

Kreivi osotti läväistyä maisemaa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Kreivitär oli valkosempi kuin hänen taskuliinansa ja minun oli vaikea pidättää huudahdustani.

"Ammuin siis", jatkoi kreivi. "Ammuin harhaan, luojan kiitos... sitte tähtäsi Silvio... tällä kertaa näytti hän todellakin hirvittävältä. Äkkiä aukenee ovi. Mascha syöksee sisään ja heittäytyy kaulaani. Hänen läsnäolonsa antoi minulle jälleen rohkeutta.

"'Kultaseni', sanoin, 'etkö sitte näe, että teemme vain pilaa? Kuinka pelästynyt olet! Mene, mene, juo lasi vettä ja palaa sitte takaisin. Esitän sinulle sitte vanhan, hyvän toverin.'

"Mascha yhä epäröi.

"'Sanokaa minulle, onko totta, mitä mieheni sanoo?' kysyi hän kääntyen hirveään Silvioon. 'Onko totta, että on vain leikki kysymyksessä?'

"'Hän laskee aina leikkiä, kreivitär', vastasi Silvio. 'Eräänä päivänä antoi hän minulle leikillään korvapuustin, leikillään ajoi hän luodin lakkiini; leikillään ampui hän äsken ohitseni. Nyt sallittanee minunkin laskea hieman leikkiä...'

"Näin sanoen aikoi hän minua tähdätä -- vaimoni ollessa läsnä!

"Mascha heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"'Nouse, Mascha! Älä häpäise itseäsi!' huusin raivoissani. 'Ja te, herra, lakkaatteko pilkkaamasta vaimoani? Tahdotteko ampua vai ette?'

"'Enkä ammu', vastasi Silvio. 'Olen tyytyväinen. Tahdoin nähdä sinut hämmentyneenä ja pelokkaana. Pakotin sinut ampumaan itseäni; olen tyytyväinen. Tulet aina minut muistamaan; jätän sinut omantuntosi valtaan.'

"Hän astui askeleen ovea kohden; mutta kynnyksellä hän pysähtyi, heitti katseen ammuttuun tauluun ja laukaisi, melkein tähtäämättä ohitse mennen pistoolinsa hänkin.

"Vaimoni pyörtyi. Palvelijat eivät tohtineet pidättää Silviota, vaan katsoivat häntä kauhuissaan. Hän laskeutui portailta ja huusi ajajaa, ja ennenkuin olin päässyt oikein tajulleni, oli hän jo poissa."

Kreivi vaikeni.

Täten kuulin lopun kertomuksesta, jonka alku oli niin kiinnittänyt mieltäni. Sankaria en ole enää senkoommin nähnyt. Väitetään, että Silvio kapinan aikana olisi kuulunut Alexanteri Ypsilantin johtamaan harhauskoisten joukkoon ja kaatunut taistelussa Skullenin luona.

Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.

Ivan Petrovitsch Berestoffin maatila sijaitsi eräässä etäisimmistä kuvernementeistamme. Nuoruudessaan oli hän palvellut kaartissa, mutta vuonna 1797 ottanut eronsa ja asettunut tilalleen, jota ei enää milloinkaan jättänyt. Hän oli nainut neidin, joka tosin oli aatelista sukuperää, mutta eli niukoissa olosuhteissa. Tämä kuoli lapsivuoteeseen, miehensä ollessa poissa, eräällä etäisellä syrjätilallaan. Leskeksi jäätyään löysi hän pian lohdutusta taloudellisista puuhistaan. Hän rakensi talon oman piirustuksensa mukaan ja perusti kutomatehtaan; hän laittoi rahalliset asiat kuntoon ja koko tienoo alkoi häntä pitää järkevänä ihmisenä -- mielipide, josta eivät koskaan olleet erimielisiä ne naapurit, jotka perheidensä ja koiriensa seuraamina kävivät hänen luonansa. Arkipäivinä oli hän puettu venäläiseen mekkoon, sunnuntaisin päällystakkiin kotona valmistetusta kankaasta; hän hoiti itse laskut eikä lukenut sen lisäksi muuta kuin senaatinlehteä.

Hän oli yleisesti rakastettu, vaikkakin kansa piti häntä liian ylpeänä; ainoastaan lähin naapuri, Gregor Ivanovitsch Muronski, ei voinut sopia hänen kanssaan.

Tämä oli venäläinen aatelismies vanhaa mallia. Tuhlattuaan Moskovassa suurimman osan omaisuuttaan ja samoihin aikoihin jäätyään leskeksi, palasi hän vielä säästyneelle maatilalleen, jossa hän nyt eli huikentelevaista elämäänsä, joskin nyt hieman toiseen tapaan. Hän perusti englantilaisen puutarhan, johon hän hävitti melkein kaiken, mitä hänellä vielä oli. Hänen hevospoikansa olivat puetut englantilaisen jockeyn tavoin, hänen tyttärensä kasvattajatar oli englantilainen. Pellot viljeltiin englantilaiseen tapaan.

"Mutta vieraat kaavat eivät venäläistä leipää lisää", ja huolimatta tuntuvasta menojen korotuksesta eivät tulot ottaneet lisääntyäkseen. Maallakin oli hän löytänyt keinoja tehdäkseen uusia velkoja. Mutta yhtähyvin ei häntä kukaan pitänyt muuna kuin hulluna, sillä hän oli kuvernementin tilanomistajista ensimäinen, joka panttasi tiluksensa kiinnityslainaa vastaan -- toimenpide, jota siihen aikaan pidettiin tavattoman sekavana ja uskaliaana. Hänen moittijoihinsa kuului myös Berestoff, joka käytti voimakkaimpia sanoja hänestä puhuessaan. Hänen luonteensa pääominaisuus oli viha moisia uudistuksia vastaan. Hänen oli mahdoton puhua tyynesti naapurin englantilaiskiihkosta ja hän käytti joka tilaisuutta tätä arvostellakseen.

Kun hän näytteli omistamiaan laitoksia vierailleen ja hänen käytännöllinen järjestyksensä houkutteli vieraan ylistyssanoihin, sanoi hän ironisesti hymyillen:

"No niin, meillä ei ole kuten naapuri Gregor Ivanovitschilla. Kuinka voisimme tuhlata kaikkemme englantilaisiin tapoihin! Olemme iloiset, venäläiseen tapaan voimme nälän pitää loitolla."

Tällaiset pilapuheet tulivat Gregor Ivanovitschin korviin -- tietysti kulkiessaan täydennettynä ja koristeltuna. Englantilaiskiihkoilija voi sietää arvostelua yhtä vähän kuin sanomalehtimiehiämmekään. Hän raivosi ja nimitteli panettelijaansa karhuksi ja maanmoukaksi.

Sellaiset olivat molempain tilanomistajain välit keskenään, kun Berestoffin poika saapui maalle. Hänet oli kasvatettu X:n yliopistossa ja halusi antautua sotilasuralle; mutta siihen ei hänen isänsä tahtonut antaa suostumustaan. Mutta siviilivirkoihin ei nuorella miehellä ollut lainkaan mieltymystä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja niin eleli nuori Alexis edelleen toimetonna, vapaana herrana, samalla kuitenkin antaen viiksiensä kasvaa. [Aikaisemmin saivat Venäjällä ainoastaan sotilashenkilöt kantaa viiksiä.]

Alexis oli pohjaltaan kelpo poika, ja olisi tosiaankin ollut vahinko, jollei hän koskaan olisi saanut solakkaa vartaloaan näyttää sotilaspuvussa -- jollei hän olisi saanut näyttäytyä hevosen selässä, vaan siihen sijaan kyyröttää kansliassa. Naapurit, jotka hänet metsästysretkillä näkivät aina etunenässä, huolimatta siitä, minne tie vei, väittivät kaikki yksimielisesti, ettei hänestä kuunaan tulisi kunnon virkamiestä. Kaikki nuoret naiset olivat panneet hänet merkille ja heittivät sopivissa tilaisuuksissa salavihkaan hänelle silmäyksiään; mutta Alexis välitti heistä vähät ja he saivat pitää hänen haluttomuutensa salaisiin lemmenliittoihin hyvänään. Itse asiassa kulki erään hänen kirjeensä osote kopioituna heidän keskuudessaan kädestä käteen: "Akulina Petrovna Kurotschkin, Moskova, Alexisluostarin vastapäätä, kupariseppä Saveljeffin talo, ja teitä pyydetään nöyrimmästi antamaan tämä kirje A.N.R:lle."

Kukaan lukijoistamme, joka ei ole asunut maalla, ei voi käsittää, kuinka lumoavia nämä nuoret maalaisneitoset ovat! Puhtaammassa ilmassa, puutarhojen varjossa kasvaneina, ammentavat he elämäntuntemuksensa yksinomaan kirjoista. Yksinäisyys, vapaus ja lukeminen kehittää heissä aikaisin tunteita ja intohimoja, jotka kaupunkiemme kaunottarille ovat vieraita. Maalaisille nuorille naisille on postikellon helkyntä kokonainen elinvaihe, matka lähimpään kaupunkiin on tärkeä tapahtuma, jonkun vieraan käynti jättää mieleen kauvan kestäviä, ikuisia muistoja. Luonnollisesti on jokaisella vapaus pitää heidän omituisuuksiaan pilkkanaan; mutta pinnallisten katsojain pilkka ei kykene painamaan varjoon heidän todellisia hyviä ominaisuuksiaan, joista etevin on luonteen riippumattomuus, mitä ilman ei Jean Paulin mukaan voi olla mitään inhimillistä suuruutta. Pääkaupunkien naiset voivat kentiesi saada paremman kasvatuksen; mutta seuraelämä kuluttaa pian heidän luonteensa omituisuudet ja muovaa heidän sielunsa yhtä samanmalliseksi kuin heidän hiuslaitteensakin. Siinä ei ole kiittämistä eikä moittimista; kumminkin _nota nostra monet_, kuten antikinen oppinut sanoo.

Voi helposti käsittää, minkä vaikutuksen Alexis teki nuoriin neitosiin. Hän oli ensimäinen, joka heistä näytti synkältä ja toiveissaan pettyneeltä; ensimäinen, joka meille puhui hävitetystä ilostaan ja lakastuneesta nuoruudestaan; sitäpaitsi kantoi hän surusormusta, johon oli kuvattu vainajan pää. Tämä kaikki oli uutta tällä paikkakunnalla.

Nuoret tytöt aivan hassahtuivat häneen.

Mutta Liisa -- tai Betsy, kuten Gregor Ivanovitsch häntä tavallisesti nimitti -- Liisa, anglokiihkoilijan tytär, oli erittäinkin häneen mielistynyt. Heidän vanhempansa eivät käyneet toistensa luona. Hän ei ollut nähnyt Alexia, ja tämä oli sentään kaikkien naapurityttöjen puheenaiheena. Liisa oli seitsentoistavuotias. Hänen mustat silmänsä ikäänkuin valaisivat hänen tummia ja sangen suloisia kasvojaan. Hän oli ainoa lapsi ja sentähden hemmoteltu. Hänen vallattomuutensa ja alituinen hyvä tuulensa ihastutti hänen isäänsä ja saattoi kasvattajattaren epätoivoon. Tämä oli luulosairas, nelikymmeninen vanha piika, nimeltään miss Jackson, maalasi kasvojaan ja kulmakarvojaan, luki "Pamelan" kaksi kertaa vuodessa, sai palkkaa 2,000 ruplaa ja ikävöi kuollakseen barbarisen Venäjän aroilla.

Liisaa hoiti Nastja, joka vaikkakin hieman vanhempi, oli yhtä vallaton kuin emäntänsäkin. Nastja piti kovasti emäntänsä puolta; sanalla sanoen, Nastja oli paljo tärkeämpi henkilö Anossoffin maatilalla kuin konsanaan uskottu kamarineiti ranskalaisissa murhenäytelmissä.

"Saanko mennä ulos?" kysyi kerran Nastja emäntäänsä pukiessaan.

"Kyllä; mihin menet sitte?"

"Tugilovoon, Berestoffille. Heidän kokkinsa rouvalla on tänään nimipäivät ja eilen kutsuivat he meidät päivälliselle."

"Merkillistä", sanoi Liisa. "Herrasväet ovat vihollisia mutta palvelijat ovat keskenään ystävällisellä jalalla."

"Mitä herrasväki meihin kuuluu?" vastasi Nastja; "Ja sitä paitsi kuulun teille enkä teidän isällenne ja ettehän te ole vielä riidellyt nuoren Berestoffin kera, taistelkoot vanhukset taistelujaan keskenään, jos heitä huvittaa."

"Koitapas, Nastja, saada Alexis Berestoff nähdäksesi ja sano sitte minulle, miltä hän näyttää ja mikä hän on miehiään."

Nastja lupasi, ja Liisa odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan. Vihdoin illan suussa näyttäytyi Nastja.

"No, Lisaveta Gavrilovna", sanoi hän huoneeseen astuttuaan. "Olen nähnyt nuoren Berestoffin ja katsellut häntä oikein kuvallisesti; olimme kaiken päivää yksissä."

"Kaiken päivää yksissä! Kerro, kerro minulle, mitä on tapahtunut!"

"Jos tahdotte -- hyvä. Menimme sinne, minä, Anissja Jegorovna, Nenila, Dunka -- --"

"Hyvä, hyvä, tiedän. No, ja sitte?"

"Sallikaa, että kerron kaiken järjestyksessään. Saavuimme juuri ruoka-aikaan. Huone oli väkeä täytenään. Siellä olivat Kolbinskit, Sacharevskit, kirjurin rouva tyttärineen, Shluedinkit ja -- --"

"No ja Berestoff?"

"Mutta odottakaahan vähäsen. Sitte istuuduimme pöytään. Kirjurin rouva kunniasijalla, minä hänen rinnallaan -- tyttäret murjottivat, mutta mitä se minuun kuului..."

"Hyvä isä, Nastja, kuinka pitkäpiimäinen olet noine yksityisseikkoinesi!"

"Mutta tepäs olette kärsimätön! No, sitte, nousimme pöydästä... kolme tuntia olimme istuneet ruuan ääressä ja kaikki oli niin oivallista. Syötyämme menimme puutarhaan pallosille, ja silloin näyttäytyi nuori herra."

"No, no, onko totta, että hän näyttää niin kauniilta?"

"Ihmeen kaunis! Niin ihana! Pitkä, solakka ja niin punaposkinen -- --"

"Tosiaankin! Ja minä olen häntä aina kuvitellut kasvoiltaan vaaleaksi. No, ja kehen hän on? Näyttikö hän surulliselta tai miettivältä --?"

"Hyvä isä, ei lainkaan! En kuunaan ole nähnyt hilpeämpää ihmistä. Hänen pisti päähänsä leikkiä kerallamme pallosilla."

"Teidän kerallanne! Mahdotonta!"

"Ei lainkaan mahdotonta. Vieläpä hän koetti ottaa meitä kiinnikin ja suudella."

"Sano mitä sanot, Nastja, mutta tämä on satuja vaan."

"Sulin totuus! Tuskin pääsin hänestä eroon. Hän tahtoi olla kaiken päivää luonani."

"Mutta sanovathan ihmiset, että hän on rakastunut eikä katso kehenkään ihmiseen."

"Sitä en tiedä; mitä minuun tulee, katsoi hän minua liiaksikin, samoin Tanjaa ja kirjurin tytärtä ja Pascha Kolbinskia myös; totta puhuen ei hän loukannut ketään -- hän on niin herttainen."

"Nämähän ovat ihmeellisiä juttuja. Ja mitä hänestä sanottiin kotonaan?"

"Sanottiin, että hän on sangen kaunis herra -- niin hyvä, niin iloinen. Vain yksi hänessä oli moitittava -- häntä huvittaa liiaksi juosta tyttöjen jälestä. Mutta minusta se ei ole niin suuri onnettomuus -- ajan mukaan hän kyllä vakaantuu."

"Tahtoisin niin mielelläni hänet nähdä!" sanoi Liisa huoaten.

"Mikäs sitte estää! Tugilovo ei ole kaukana täältä -- ainoastaan kolme virstaa: tehkää kävelyretki tai ratsastusmatka sinne päin; varmaankin hänet tapaatte. Hän lähtee aamuisin varhain pyssyineen metsälle."

"Ei, ei se käy. Hän voisi ajatella, että juoksen hänen jälestään. Sitäpaitse ovat isämme vihoin keskenään, niin että minun on mahdotonta tehdä hänen kanssaan tuttavuutta... mutta... ah, Nastja, tiedätkös mitä, minä pukeudun talonpoikaistytöksi!"

"Niin todellakin! Pukeutukaa karkeaan paitaan ja sarafaniin ja kulkekaa ujoilematta Tugilovoon päin; lyön vetoa ettei Berestoff kulje välinpitämätönnä ohitse."

"Ja minä osaan täkäläisiä talonpoikaisnaisia matkia niin mainiosti! Ah, Nastja, rakas Nastja! Mikä oivallinen päähänpisto!"

Ja Liisa pani maata aikeissa viedä tuumansa perille

Seuraavana päivänä istui hän kauan aiettaan tarkemmin miettien, lähetti sitte ostamaan karkeaa liinakangasta, sinistä noukkinia ja vaskinappeja. Nastjan avulla teki hän paidan ja sarafanin ja pani kaikki palvelijat neula käteen, jotta kaikki oli valmiina illaksi. Liisa koetti uutta komeuttaan ja täytyi hänen tunnustaa peilin edessä, ettei hän vielä koskaan ollut esiintynyt niin edukseen. Hän harjotteli vielä kerran osaansa, niijasi syvään ja pudisteli moneen kertaan päätänsä, puhui talonpoikaismurretta ja peitti nauraessaan kasvonsa hihallaan, joka kaikki saavutti Nastjan hyväksymisen.

Yksi vain oli vaikeaa: hän koetti avojaloin kulkea pihan ylitse, mutta piikit pistelivät hänen hentoja jalkojaan ja hiekka ja kivet tuntuivat hänestä sietämättömiltä. Mutta Nastja tiesi keinon tähänkin: hän otti mitan Liisan jaloista ja riensi pian lampuri Trofinille, jolta hän tilasi parin mitanmukaisia niinivirsuja.

Koitti tuskin seuraava aamu, kun Liisa jo oli hereillä. Koko talo nukkui vielä. Nastja odotti lampuria portilla. Torvi törähti ja kylän lammaskatras kulki kartanon ohitse. Nähtyään Nastjan antoi Trofin hänelle pienen, kirjavan kenkäparin, josta hän sai puolen ruplaa. Liisa jatkoi tyynesti pukeutumistaan talonpoikaistytöksi; kuiskattuaan Nastjalle määräyksensä miss Jacksoniin nähden, pujahti hän takaportaista puutarhaan ja juoksi vapaaseen luontoon.

Aamurusko punasi jo itäistä taivaanrantaa ja kultaiset pilvenhattarat näyttivät odottavan aurinkoa ikäänkuin hoviliehakot, jotka tähystelevät hallitsijansa saapumista. Kirkas taivas, aamun raittius, kaste, keveät tuulenhenkäykset ja lintujen liverrys täyttivät Liisan sydämen lapsellisella ilolla. Pelko kohdata jonkun tuttavan näytti antavan siivet hänen jaloilleen. Kun hän saapui metsään, joka oli hänen isänsä tilusten rajalla, kulki hän hiljemmin. Täällä tahtoi hän Alexia odottaa.

Kiihkeästi sykki hänen sydämensä, hän tuskin tiesi miksi; mutta eikö nuoruuden kepposiin liittyvässä pelossa juuri ole niiden pääviehätys? Liisa tunkeutui metsän synkinpään syvyyteen. Kaukaa kaikuva puronlirinä tuntui toivottavan nuorta tyttöä tervetulleeksi. Hänen iloisuutensa hieman hilliintyi. Vähitellen vaipui hän suloisiin unelmiin. Hän ajatteli... mutta kuinka olisi mahdollista tarkoin kuvailla, mitä seitsentoistavuotias nuori tyttö ajattelee ollessaan kevätaamuna viiden aikaan yksin metsässä. Ja niin kulki hän ajatuksissaan tietä, jota molemmin puolin korkeat puut varjostivat kunnes hänet äkkiä pelästytti kauniin metsäkoiran haukunta. Liisa kirkaisi. Samassa kuului ääni, joka huusi:

"Huut, Spogar, huut!..."

Ja nuori metsästäjä astui esiin pensaan takaa.

"Älä pelkää, rakas lapsi", sanoi hän Liisalle. "Koirani ei pure."

Liisa oli jo tointunut pelästyksestään ja osasi käyttää olosuhteita hyväkseen.

"Mutta, armollinen herra", sanoi hän, teeskennellen osaksi ujoutta, osaksi pelkoa, "pelkään niin että .. katsokaas sitä vain, se näyttää niin vihaiselta, voisi taasen törmätä valloilleen."

Alexis -- onhan hänet jo tunnettu -- oli sillävälin katsellut tarkkaavaisesti nuorta talonpoikaistyttöä.

"Tahdon sinua saattaa, koska niin pelkäät. Sallithan, että saatan sinua."

"Kuka sinua voisi estää?" vastasi Liisa. "Vapaus vapaille, ja onhan tiellä tilaa kaikille."

"Mistä tulet?"

"Prilutschinasta. Olen seppä Vasilin tytär ja minun piti kerätä sieniä."

(Liisalla oli niinikori kainalossaan.)

"Ja sinä, herra? Sinä kai olet Tugilovosta?"

"Niinpä olen. Olen nuoren herran kamaripalvelija."

Alexis koetti sovittaa asemansa seuralaisensa mukaan; mutta Liisa katsoi häneen ja purskahti nauruun.

"Jopa pääsi valhe", sanoi hän. "En ole niin tuhma kuin luulet. Näen, että olet nuori herra itse."

"Ja mistä sen näet?"

"Kaikesta."

"Mutta --?"

"No, kuinka olisi mahdollista, ettei voisi erottaa herraa palvelijasta! Sinähän kannat toista pukua, puhut toisin ja huudat koiraasikin aivan vieraalla nimellä."

Alexia miellytti Liisa yhä enemmän, ja kun hänen tapansa ei ollut paljo kursailla nuorten talonpoikastyttöjen edessä, tahtoi hän häntä syleillä; mutta Liisa hypähti syrjään ja samalla näytti niin tuimannäköiseltä, että Alexia tavattomasti huvitti; kuitenkin jätti hän enemmät kiinnitavottelut sikseen.

"Jos toivotte, että edelleenkin olemme hyviä ystäviä", sanoi hän arvokkaasti, "niin suvaitkaa olla unhottamatta itseänne."

"Kuka sinulle on sellaista viisautta opettanut?" sanoi Alexis nauraen. "Olisikohan se hyvä tuttuni Nastenka, herrattarenne kamarineiti? Kulkeeko kulttuuri nyt sellaisia teitä?"

Liisa tunsi poikenneensa osastaan ja paransi heti virheensä.

"Mutta mitä pistääkään päähäsi!" sanoi hän. "Luuletko, etten milloinkaan ole ollut herrastalossa. Elkää luulkokaan; olen yhtä ja toista nähnyt ja kuullut. Muuten -- jos lörpöttelen tässä kerallasi, en löydä yhtään sientä. Mene, herra, tietäsi ja minä menen myös. Hyvästi..."

Ja Liisa tahtoi mennä.

Alexis tarttui hänen käteensä.

"Mikä nimesi on, kultaseni?"

"Akulina", vastasi Liisa koettaen vapauttaa sormiaan Alexin käsistä. "Päästäkää minut, herra, on jo aika mennäkseni kotiin."

"No, ystäväni Akulina, tulen aivan varmasti käymään isäsi, seppä Vasilin luona."

"Miksi niin?" vastasi Liisa vilkkaasti. "Älkää herran tähden tehkö sitä! Jos kotonani huomataan, että olen metsässä kulkenut herrojen kera, käy minulle pahasti; isäni, seppä Vasili, löisi minut kuoliaaksi."

"Mutta minun täytyy ehdottomasti nähdä sinua vastakin."

"No, sitte tulen huomenna tänne jälleen sieniä keräämään."

"Mihin aikaan?"

"No, vaikka aamulla."

"Akulina kulta, tahtoisin sinua suudella, mutta en uskalla. Huomenna siis tähän aikaan, eikö niin?"

"Niin, niin!"

"Ethän vain minua narraa?"

"En."

"Vanno se."

"No, pyhän perjantain kautta, minä tulen varmaan."

Nuoret erosivat. Liisa riensi metsästä pois, juoksi yli peltojen, pujahti puutarhaan ja syöksi nurinniskoin vahtihuoneeseen, jossa Nastja odotti. Siellä muutti hän pukua, antoi hajanaisia vastauksia uskottunsa kysymyksiin ja meni sitte asuinhuoneeseensa. Pöytä oli katettu, aamiainen valmiina ja miss Jackson, joka jo oli maalattu ja sonnustettu, leikkeli ohuita voileipäviipaleita. Hänen isänsä kiitteli häntä aikaisesta aamukävelystään.

"Mikään ei ole terveellisempää", sanoi hän, "kuin nousta varhain aamulla."

Ja sitte mainitsi hän useampia esimerkkiä pitkästä ijästä, esimerkkejä, jotka hän oli ottanut englantilaisista aikakauslehdistä, liittäen niihin huomautuksen, ettei kukaan niistä, jotka olivat eläneet sadan vuoden vanhaksi, ollut itseään henkisesti rasittanut, vaan kaikki olivat niin talvella kuin kesälläkin nousseet aamun koitteessa.

Liisa ei häntä kuunnellut. Hengessään eli hän vielä kerran läpi kaiken, mitä hänen aamukävelyllään oli tapahtunut ja kertasi mielessään Akulinan koko keskustelun nuoren metsästäjän kera, ja hänen omaatuntoaan alkoi pistellä. Turhaan koetti hän vakuutella itseään, että heidän keskustelunsa oli pysynyt sopivaisuuden rajoissa etteikä hänen kepposestaan voinut koitua mitään seurauksia.

Hänen omatuntonsa puhui äänekkäämmin kuin ymmärryksensä. Lupaus, jonka hän oli tehnyt huomiseksi, vaivasi häntä enemmän kuin mikään muu, ja hän oli aivan aikeissa rikkoa juhlallisen valansa. Mutta eikö Alexis voinut, turhaan häntä odotettuaan, tulla kylään katsomaan todellista Akulinaa, seppä Vasilin tytärtä, -- paksua, rokonarpista tyttöä -- ja siten päästä hänen kevytmielisen kepposensa perille? Tämä ajatus pelästytti Liisaa pahoin, ja niin päätti hän seuraavana aamuna uudestaan esiintyä metsässä Akulinana.