Chapter 9

Yö kului ilman minkäänlaista häiriötä. Aamulla nousin varhain laittamaan ruokaa miehilleni. Onneksi oli talossa pata, joka oli juuri parahiksi suuri kolmen tai neljän miehen päiväannosta varten. Useimmiten keitin vain aamulla. Annokset riittivät kahdeksi ateriaksi. Illaksi saivat miehet leipä- tai puuroannoksensa, välistä paistettua kalaa lisäksi. Kun siihen aikaan vesilintujen rauhoitusaika päättyi jo heinäkuun 15. p:nä ja järven itäisellä rannalla oli monta pitkää, ruohoisaa poukamaa, saatoin hyvin useasti vaihtaa kala-annoksen lintuliemeen. Miehet eivät ainoatakaan kertaa valittaneet ruoasta, niin hävyttömiä, kuin nuo kaksi viimeksi tullutta muuten olivatkin.

Päästyäni aamutoimistani vapaaksi oli yksinäisyyden tunne, joka minulle edellisenä iltana teki elämän niin raskaaksi, kokonaan hävinnyt. Tunsin, ettei vanginvartijatoimeni ehkä tulekaan niin ikäväksi, kuin olin ensin kuvitellut. Ukkossade oli yöllä virvoittanut nääntyvää nurmikkoa, aurinko paistoi nyt pilvettömältä taivaalta. Ikävä oli unohtunut, ja elämä oli kuin silkkiä.

Nyt oli aika tullut kirjoituspöytälaatikon salaisuuden päivänvaloon saattamiseksi.

Avasin laatikon, jonka avainsana oli minulle nyt tuttu. Laatikossa oli, kuten olin toivonutkin, melkoisen iso, täyteen kirjoitettu vihko. Kirjoitus, joka oli ruotsinkielinen, oli tehty vanhanaikaisilla kirjaimilla, joita vielä seitsemännentoista sataluvun loppupuolella paljon käytettiin ja jotka siihen tottumattomalle ovat hyvin vaikeasti luettavia. Se oli ilmeisesti »Latvasaaren kuninkaan» kirjoittama. Ryhdyin heti lukemaan.

* * * * *

_»Nimeni on Pytagoras Stålhahne. Olen syntynyt uudenvuodenpäivänä v. 1740. Isälläni, joka oli matematiikan professori Tarton yliopistossa, oli tapana sanoa, että kun hänen varansa myönsivät hänet antamaan minulle vain yhden ristimänimen, antoi hän minulle sen, mikä oli hänen mielestään arvokkain. Luonnonlahjani ja kasvatukseni ohjasivat minut jo aikaisin joko tiedemiehen tai soturin uralle. Suoritettuani akateemiset tutkintoni astuin Ruotsin kuninkaan palvelukseen[1] tykistöinsinöörinä ja onnistuin jo nuorena saamaan niin suuren luottamuksen, että muutamain silloin rakennettujen sotalaivain tykistö tehtiin minun kokeilujeni ja tekemieni mallien ja piirustusten mukaan. Palvelukseni maksettiin hyvin, ja kolmikymmenvuotiaana pääsin jo tekemään ulkomaanmatkan, mikä tosin ei antanut minulle toivottua vastausta siihen kysymykseen, jonka tähden sen olin tehnyt. Mutta sen sijaan se antoi minulle ystävän, joka enemmän kuin kolme vuosikymmentä on uskollisesti minua auttanut ja jonka avutta se tehtävä, johon olen elämäni parhaimmat voimani uhrannut, olisi jäänyt ainaiseksi minulta suorittamatta. Ehkä olisi siinä tapauksessa joku muu ihminen minua onnellisempana sen suorittanut. Ikuisesti ei olisi voinut tämä tehtävä suorittamatta jäädä. Se on siksi ihmiskunnalle liian tärkeä._

[1] _Moni liivinmaalainen siirtyi vielä siihen aikaan Ruotsiin._

_Isaac Newtonin pani putoava omena ajattelemaan syytä siihen ilmiöön, jota nimitämme painovoimaksi ja joka on syynä kappalten painoon. Hän julkilausui sen lain, joka ohjaa kappalten välillä olevaa ns. vetovoimaa._

_Tietääkseni ei ole kukaan näihin asioihin perehtynyt koskaan tullut ajatelleeksi muuta selitystä tähän asianlaitaan, kuin että luonnossa on olemassa voima, joka vetää kappaleet toisiinsa niinkuin magneetti 'vetää' raudan luoksensa -- jos tuo ilmiö on vetämistä, mistä asiasta en tahdo tässä yhteydessä mielipidettäni lausua._

_Ja kuitenkin, vaikka jokainen on pitänyt tämän selityksen niin päivänselvänä, että sen vastaansanomista pidettäisiin varmana todistuksena järjen vararikkoon joutumisesta, uskallan väittää, että Newton'in kirjoista ei etsienkään löydetä ainoatakaan lausetta, jota voisi pitää tukena siihen, että Newton itse oli vakuuttunut tämän selityksen varmuudesta. Asia on täten selitettävissä. Sitä en kiellä. Newtonin nero riitti itse tosiasian varmistamiseen, mutta se ei riittänyt tuomaan ilmi sen syytä. Ja tämä suuri tiedemies halveksi esittää tosiasiana sellaista, joka on kyllä hyvin otaksuttavaa ja jota monet ilmiöt tukevat, mutta joka kuitenkin pysyi vain hypoteesina, varmaa tieteellistä todistusta vailla._

_Tähän näin päivänselvänä pidettyyn selitykseen en ole koskaan uskonut. Painovoiman lain voi selittää toisestakin syystä johtuvaksi kuin kappaleissa olevasta vetovoimasta, joka ne vetäisi toisiinsa. Voi ajatella, että on luonnossa olemassa jokin voima, joka *avaruudesta käsin vaikuttaa paineena ja painaa kappaleet toisiansa kohti*. Tämä voima siis niin sanoakseni työntää maan ja maan päällä olevat »painavat» kappaleet toisiansa kohti._

_Kappaleissa ei ole siis olemassa mitään semmoista vetovoimaa, joka ne vetäisi toisiinsa. Vaan niiden ulkopuolella on olemassa luonnossa oleva paine, joka ne painaa toisiinsa. Tästä syntyy kappalten painoksi nimitetty ominaisuus. Tämä on minun vakaumukseni. Ja tämä vakaumus ei ole nyt enää hypoteesi. Se on minun todistamani tosiasia. Ja todistukseni luonne on semmoinen, että jokainen, joka on tämän todistukseni nähnyt -- sanon tahallani: nähnyt --, hyväksyy heti selitykseni._

_Selitykseni ulkoapäin tulevasta paineesta oli minullekin vuosikymmeniä hypoteesi vain, rakas hypoteesi. Mutta kun ensimmäisen kerran hypoteesistani johtuvalla tavalla onnistuin kumoamaan painovoiman, muuttui hypoteesini tieteelliseksi tosiasiaksi, faktumiksi. Ja vaikkakin tämä tosiasia on minut ajanut elinkautiseen maanpakoon, en kadu sittenkään elämäntyötäni. Yhden, tai oikeammin kahdenkin ihmisen elinkautisella maanpaolla ei ole liian kalliisti maksettu keksintö, josta ihmiskunnalle tulee koitumaan suurempia etuja kuin kaikista niistä keksinnöistä yhteensä, mitkä tähän asti on tehty. Sanani voivat tuntua itsestään ylvästelyltä, mutta ne eivät sisällä liioittelua, olen siitä varma._

_Viittasin siihen, että keksintöni on minulle itselleni ja pojalleni tuottanut tuhoa. Minulle on käynyt niinkuin tuolle muinaiselle keksijälle, joka näytti keksintönsä keisarilleen. Kun keisari kysymyksestään sai tietää, ettei kukaan muu ihminen voinut tehdä sitä, mikä keisarin nähden oli tehty, käski hän palvelijansa paikalla surmata keksijän. Muuten hänen keksintönsä veisi tuhansilta ihmisiltä heidän jokapäiväisen leipänsä. Minua ei surmattu, ja olen siitä kiitollinen, sillä pääsin siten elämäni työn päättämään, täydentämällä ja tieteellisesti selittämällä keksintöäni. Tämä työ, joka on vaatinut kolmattakymmentä vuotta, on tällä saarella suoritettu._

_Sillä kun kuninkaalleni uskoin salaisuuteni, tarjoten sen ensi sijassa omalle kansalleni, luuli hän sitä ensin joksikin sopimattomaksi ilveilyksi. Mutta kun hänen ja neljän upseerin läsnäollessa nostin tuhat kiloa painavan kanuunan lavetiltaan ja tein sillä, ikäänkuin sotilas kiväärillään kuninkaalle kunniaa, joutui kuningas pelästyksestä suunniltaan ja karkoitti minut tähän kaukaiseen seutuun. Kuoleman uhalla minun on kielletty ikinä poistumasta tästä takamaasta. Minua luullaan jumalattomaksi taikuriksi._

_Sinä, joka nämä sanani luet, ihmettelet. Et voi sanojani todeksi uskoa. Astu sentähden tämän talon katolle. Sieltä olet löytävä malmista valetun kanuunan, jonka »paino» on 800 kiloa. Se »painaa» 800 kiloa siinä ymmärryksessä, että sen *vis inertiae*, sen hitausvastus on 800:n kilon painoisen esineen hitausvastus. Ellen olisi tätä hitausvastusta siihen jättänyt, ei sillä voisi ampua -- potkahdus lennättäisi sen metsään. Nosta kanuuna lavetiltaan olallesi. Se ei ole raskaampi kuin samankokoinen paperikäärö. Vaikka kuinka korkealle ilmaan saat sen nostaa. Mutta varoitan sinua laskemasta sitä edes kymmentä senttimetriä alemmaksi, kuin se lavetilla maatessaan on. Sillä silloin uhkaa jo vaara, että se poistuu siitä tasapainotilasta, jonka olen sille määrännyt, ja ruhjoo jalkasi. Mutta niin pian kuin se taas saatetaan tasapainotasoonsa tai korkeammalle, ei se ole enää painolain tavallisen voiman alainen._

_Kehoitan sinua tämän tekemään. Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko. En ole näet tätä kirjoittanut jonkun sellaisen luettavaksi, jonka järki, jos se on terve, kieltää hänet sanojeni totuuteen uskomasta, kunnes hän ensin on itse kokenut, että puheeni on tosi -- -- --»._

* * * * *

Tähän asti olin jonkinlaatuisella ihmettelyn sekaisella uteliaisuudella lukenut muistiinpanot. Mutta nyt läjähdytin vihon kokoon ja heitin sen laatikkoon takaisin. Jo olin saanut ne tiedot tämän talon entisestä asujaimesta, joita olin niin hartaasti halunnut.

Se, joka tuommoisia tieteellisiä hullutuksia haaveilee, sopinee ikiliikkujan keksijäksi tai joksikin sen tapaiseksi. Mutta merirosvoksi hän ei kelpaa. Mikään valtiollinen vehkeilijä hän ei myöskään ole. Joko hän on todella ollut sotaväessä insinööri, joka mielenvikaiseksi tultuaan on käynyt ympäristölleen niin vaivaa tuottavaksi, että on ollut pakko karkoittaa hänet tähän kaukaiseen valtakunnan osaan, taikka on karkoituskin hänen sairaan mielentilansa kuvitteluja. -- Parempionniseksi olisin suonut näitten suojien entistä asukasta. Se minussa kuitenkin herätti tyydytyksen tunteen, että tuonlaatuiset mielenvikaiset useimmiten ovat persoonallisesti onnellisia ihmisiä. Heidän aatemaailmansa ei tuota heille pettymyksiä, vaan runsasta tyydytystä. Latvasaaren kuningas oli omistanut kaikki, mitä jokapäiväisen elämän tarpeisiin kuuluu, jopa runsaassakin määrässä. Mielisairaudestaan hän muistiinpanoistaan päättäen ei ollut itse tietoinen, ja hänen poikansa on kaiketikin hänestä pitänyt hellää huolta. Hän on ehkä pitänyt itseänsä yhtä onnellisena ihmisenä kuin muinainen Lydian kuningas, jota vain Solon ei voinut onnelliseksi katsoa.

Ajatukseni olivat käyneet ikäviksi. Haihduttaakseni ikävystymistäni lähdin saarelle kävelemään, ja pian olivatkin ajatukseni taas nykyisyydessä kiinni. Mutta arvaamaton löytö vei ne uudestaan tämän saaren entiseen asujaimeen. Saaren pohjoisessa päässä oli muutamien jättiläiskoivujen varjostamana hautakappeli: saman miehen hauta, jonka elämäkerran alku hetki sitten oli kääntänyt ajatukseni miettimään ihmiselämän kohtaloja. Olin käydessäni edellisen kerran tässä paikassa tullut kulkeneeksi hautarakennuksen pohjoiselta puolelta, miltä sivulta se oli kokonaan tiheitten pensaitten peitossa.

Hautakappeli, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty yhdestä ainoasta suunnattoman suuresta ruskeanpunaisesta graniittilohkareesta. Sen ulkosivuihin ei ollut kivihakku koskenut, mutta oviaukko, joka oli etelään päin, ja itse hautakammio oli taiteellisesti hakattu ja kaunistettu. Oviaukon sulki takorautainen ristikkoportti, joka oli todellinen taidetaonnan mestariteos. Keskellä hautakammion lattiaa lepäsi korotetulla ruumisalttarilla kaksi mustasta graniitista tehtyä kaunista ruumisarkkua, joista kuitenkin toinen oli tyhjä. Sen kansi oli asetettu lattialle. Takaseinässä oli kaksi valkoista marmoritaulua. Toiseen oli latinankielellä kaiverrettu hautakirjoitus:

TÄSSÄ LEPÄÄVÄT SEN MIEHEN MAALLISET JÄÄNNÖKSET, JONKA NIMI ELÄMÄSSÄ OLI PYTAGORAS STÅLHAHNE.

Hänen elämäntyönsä on kerran tuottava ihmiskunnalle *suuren maallisen siunauksen*. Älkööt ihmiset sitä kiroukseksi kääntäkö.

Syntymä- ja kuolinvuodet puuttuivat, mutta varsinaisen hautakirjoituksen alle oli kaiverrettu ajatelma »Principes mortales, respublica aeterna», mikä jotenkin vastaa suomalaista sanontaa »mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät».

Edessäni oli siis saman miehen hauta, jonka sekapäisiä muistiinpanoja äsken myötätuntoisena olin lukenut. Tyhjä arkku oli tietenkin pojalle varattu. Paikka teki korkeine lehtevine koivuineen keskellä kosken kohinaa erinomaisen rauhaisan leposijan vaikutuksen ja herätti minussa vakavia ajatuksia kaiken maallisen katoavaisuudesta. Istuin kauan hautakammion edessä syviin mietteisiin vajonneena.

Mutta elävä elämä vaatimuksineen poisti vihdoin nämä ajatukset. Kolme nälkäistä miestä odotti leipäannostaan, ja minun täytyi kiirehtiä vainajan nykyisestä asumuksesta siihen asumukseen, missä hän oli elämänsä päivät viettänyt.

Illallisen jälkeen istuuduin palatsin portaille. Tähti toisensa jälkeen ilmestyi taivaalle, tuikkien kesän heikolla valolla. Minut valtasi halu Stålhahnen tähtitähystimellä katsella tähtitaivasta, ja astuin torniin nostaen yhdellä ainoalla otteella tähystimen paikalleen katolle. Minulla oli vähäisen aavistusta siitä, miten tätä kojetta oli käytettävä, ja muutaman turhan yrityksen jälkeen onnistuin sen avulla hetkisen ihailemaan jotain vilkkuvaa tähteä. En ymmärtänyt kuitenkaan koneistoa oikein hoitaa. Tähti poistui näkökentästä enkä onnistunut enää saamaan kojettani oikeaan suuntaan. Laskin tähystimen säilytyspaikkaansa takaisin ja aioin poistua.

Samassa johtuivat mieleeni muistiinpanojen haaveilut kanuunasta, joka ei muka mitään painanut. Ikäänkuin tuntien sisällistä tarvetta puolustaa luonnonlakia lykkäsin aseen vaakasuoraan asentoon, kyykistyin, tein liikkeen muka nostaakseni kanuunan olalleni, ja -- kaamea tunne! -- näin itseni seisomassa katolla _kanuuna olallani_. Se oli irtaantunut lavetistaan ja minä kannoin sitä olallani. Semmoinen kauhun tunne valtasi minut, että kaikki jäseneni kangistuivat ja kanuuna putosi hirvittävästi jysähtäen tornin vaskikatolle. Vielä tänään en käsitä, miten tuo saattoi tapahtua minua musertamatta. Kaikki jäseneni olivat eheät, ja tuo hirvittävä metallimöhkäle makasi jalkaini vieressä.

Samassa kieltäytyi järkeni uskomasta, että kanuuna oli todella ollut olallani. Koko tuo ajatus, että olisin tuota esinettä olallani kantanut, tuntui minusta niin mielettömän hullunkuriselta, että purskahdin aika nauruun. Noituus murtui. Ymmärsin, että olin puolipimeässä tullut jotenkin irroittaneeksi kanuunan lavetistaan ja että se oli luiskahtanut katolle. Äkillinen pelästys oli samassa tajuntaani loihtinut haaveilijan väitteet, jotka aamupäivällä olin lukenut, ja saattanut minut luulemaan ne nyt itse toteuttaneeni ja todella kantaneeni hänen kanuunaansa. Tuommoisia hullunkurisia kepposia voi mielikuvitus tehdä sille, joka ei sitä ajoissa ohjaa, vaan lukee hulluttelijan kaikkia hullutuksia.

Olin siis päässyt selvään tajuntaan takaisin. Se minua vain suututti, että varomattomasti olin saattanut kanuunan semmoiseen kuntoon, ettei sillä voinut ampua. Ehkä onnistun huomenna saamaan tuon raskaan möhkäleen takaisin paikallensa, että voin ampua asianomaisen kunnialaukauksen, kun setä ja Ville palaavat viimeinen pahantekijöistä mukanaan. Hyvä, ettei edes katto aivan pahoin särkynyt.

Ja kuitenkin! Muistin niin selvästi, miten nousin kyykistyneestä asennostani ja seisoin tuossa katolla kanuuna olalla. Tuo vaikutelma oli miltei poistumattomasti tajuntaani kaivertautunut. Mutta järki kielsi sen. Ja ihminen on järkiolento. Ellei hän aistimiensa vaikutelmia järjellänsä ohjaa, hän pettyy surkeasti.

Menin nukkumaan ja nukuin yöni oivallisesti. Monta hullutusta voi kesäinen yö loihtia ihmisen aivoihin, mutta aamulla ne ovat haihtuneet kuin savu tuuleen. Nyt aamulla olivat aivoni taasen mitä parhaimmassa kunnossa. Hymyillen kuvittelin itsekseni, mitä Ville tai setä tuumisivat, jos rupeaisin heille unennäköjäni kertoilemaan. Paljon pilkkaa tulisi varmaan osakseni. Viisainta oli olla niistä mitään kertomatta.

Päästyäni talousaskareista vapaaksi menin katsomaan yöllisten hulluttelujeni näyttämöä. Lavetistaan irtaantunut tykki oli siinä käsin kosketeltavana todistuksena, etten ollut koko tuota tapahtumaa sängyssäni maaten uneksinut.

Yliseltä löysin pian muutamia väkipyöriä taljoineen. Muutamista tukevista riu'uista laitoin kolmijalkaisen nostohevon, ja päivällisaikana rupesi kanuuna nousemaan siitä kolosta, minkä se oli kattoon tehnyt. Nostaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Kanuuna lähenteli lavetin korkeutta. Tunsin miten vastus äkisti rupesi vähenemään, ja kun kanuuna oli lavetin tasalla, höltyi samassa taljaköysi. Vastus oli lakannut. Hilasin vielä. Kanuuna nousi. Nyt se oli puoli metriä lavettia korkeammalla. Siirsin lavetin kanuunan alle ja laskin taljaköyden kädestäni. Kanuuna jäi riippumaan ilmaan. Se ei jaksanut voittaa hankausta väkipyörissä eikä painunut paikalleen lavetille.

Jo rupesi asia minua peloittamaan. Olenko järjiltäni? Nythän on sydänpäivä ja päivänvalo niin selkeä, kuin miksi aurinko voi sen tehdä. Kieltäydyin uskomasta öisiin kummitusnäkyihin. Kieltäydyin uskomasta, ettei lähes tonnin painava malmikappale jaksa voittaa väkipyörien kitkaa. Rupean siis taljojani tarkastamaan. Niissä täytyy jonkin olla epäkunnossa, koska eivät laske tykkiä painumaan paikalleen. Mutta vikaa on mahdoton löytää. Painan kanuunaa alaspäin. Taljat rahisevat ja kanuuna painuu hiljaa paikalleen lavetille.

Menin heti tornista pois. Kun järki ja aistimet ovat näin ilmeisessä ristiriidassa, ei ole suotavaa seistä korkealla katolla. Ellei tämä saari ole ihan noiduttu, selkenee kai kummitus minulle ennen iltaa.

Päivällisen jälkeen oli tapahtuma minusta mahdottomampi kuin koskaan. Koetin ratkaista vaikeaa matemaattista tehtävää ja onnistuin. Mikään tilapäinen järjen kykenemättömyys toimintaan ei minua siis vaivannut. Ehkä jotkut aivosolut, jotka matemaattisiin tehtäviin eivät olleet tarpeen, olivat joutuneet epäkuntoon. Niin uskoin.

Uudestaan lähdin nyt torniin ja poistin nostohevon taljoineen. Arastellen kyykistyin vielä kerran kanuunan alle, tartuin siihen käsin kiinni ja toivoen tällä kertaa järjellisempää tulosta oikaisin itseni pystyyn.

Seisoin siinä vielä kerran kanuuna olalla.

Tällä kertaa en pelästynyt. Hylkäsin kaikki järkipäätelmät ja päätin olla järjetön, jos aistimieni todistus vaatii minua sitä olemaan. Nostin kanuunan molemmin käsin niin korkealle, kuin kädet ylettyivät. Se ei ollut mitenkään raskaampi kuin paperikäärö. Painolaissa oli jokin vika.

»Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko.»

Salamantapaisesti uudistuivat nämä sanat muistiini. Annoin painolain olla painolakia ja järjen olla järkeä. Panin varovaisesti kanuunan takaisin paikalleen ja kiiruhdin alas.

* * * * *

Vapisevin käsin otin käsikirjoituksen esille ja ryhdyin tällä kertaa monin verroin suuremmalla harrastuksella lukemiseen. Käsikirjoitus jatkui näin:

_»Olen sanonut, että ensimmäinen ulkomaanmatkani, jonka tein jo kolmikymmenvuotiaana, ei antanut minulle vastausta siihen kysymykseen, joka oli matkan aiheuttanut, mutta antoi minulle sensijaan uskollisen ystävän._

_Matka tehtiin Egyptiin, lähemmin sanottuna nykyisen Assuanin (lue: Essjenin) -- vanhain Syenen -- kivilouhoksiin. Laskuni ja tutkimukseni olivat näet vieneet minut siihen johtopäätökseen, että vanhoilla egyptiläisillä on täytynyt olla jokin salainen tieto, joka teki kappaleet heidän käsissään kevyemmiksi kuin ne muuten ovat. Toisin sanoen: he tunsivat jonkin tavan, jolla voivat painolain voimaa vähentää. Ellei heidän insinööreillään ole ollut toisia tietoja luonnon voimien käyttämisestä ihmisen palvelukseen, kuin nykyajan ihmisillä on, ei heille olisi käynyt mahdolliseksi kuljettaa noita mahdottoman suuria kivilohkareita, jotka vielä valtavina näytteinä todistavat myöhemmän ajan ihmisille heidän nerostansa._

_Tarkoitukseni oli siis kiviltä houkutella heidän salaisuutensa, jos niillä semmoinen oli._

_Assuanissa tutustuin erääseen arabialaiseen, jonka harrastukset olivat omansa tekemään meistä ystävät. Hän samoin kuin minäkin oleskeli päivät pitkät kivilouhoksissa, joista hän etsi muinaismuhamettilaisia käsikirjoituksia. Kun kummankin harrastukset siis olivat tieteellisiä, mutta emme kuitenkaan tarvinneet toisissamme kilpakumppania pelätä, saatoimme olla toisillemme suureksikin avuksi. Sovimme, että jos jompikumpi meistä tekee löydön toisen tutkimusalalta, hän empimättä antaa sen toiselle. Hyvä vaihtokauppa siis, joka ei voinut muuta kuin tuottaa hyötyä kummallekin. Ja kun minulla oli onni löytää koraanikäsikirjoitus yhdeksänneltä vuosisadalta, joka Akmedin -- se oli uuden tuttavani nimi -- mielestä oli verrattoman arvokas, olin saanut ystävän koko elämäni ajaksi. Eri uskomme ei häirinnyt ystävyyttämme. Akmedia ei vaivannut hänen uskolaistensa tavallinen ahdasmielisyys, ja huomasin pian, että hän tunsi minun uskontoni paljon paremmin kuin minä hänen._

_Sanoin, että yhteinen etu oli aluksi vienyt meidät yhteen. Tämä on kuitenkin ymmärrettävä niin, että minulla itselläni oli tästä suurin hyöty. Ilman Akmedia olisi keksintöni ehkä vielä tekemättä. En osannut näet lukea muinaista egyptiläistä kirjoitusta.[1] *Akmed osasi.* Hän oli tutkimusmatkoillaan kotimaassaan Arabiassa löytänyt erään korkeasukuisen egyptiläisen matkustajan hautakiven, jossa paitsi arabialaista kirjoitusta oli myöskin kirjoitus kahdellakin hänelle tuntemattomalla kielellä. Vertaamalla eri kirjoituksia toisiinsa sekä niihin kirjoituksiin, jotka hän oli tavannut egyptiläisistä muistomerkeistä, hän oli huomannut, että toinen outo kirjoitus oli egyptiläisten vanhaa ja toinen uudempaa, koptilaista kirjoitusta. Hänen oli onnistunut ne tulkita ja Assuanissa hän opetti minulle edellisen, jonka itsekin ymmärsin olevan minun tutkimuksiani varten ehdottomasti tarpeen. Arabialaisesta käsikirjoituskokoelmasta, joka on kirjastoni lasikaapissa, olet löytävä täydelliset selitykset tuohon kirjoitukseen sekä myös useita kirjoituksia tällä kielellä, jotka Egyptissä ollessani muistomerkeistä jäljensin._

[1] _Hieroglyfitutkimus on kuluneen vuosisadan työtä._

_Jos olettamukseni vanhain egyptiläisten salaisista tiedoista oli oikea, on hyvin luultavaa, että nuo tiedot ovat olleet perintösalaisuutena jollakin erityisellä suvulla tai perheellä, jonka perheen jäsenet ovat olleet johtomiehinä vuorenlouhimis- ja kivenkuljetustyössä. Salaisuutensa he pitivät arvatenkin erinomaisen tarkasti kätkettynä, ja perheen ehkä sukupuuttoon kuoltua oli salaisuus unohtunut ja nuo suurenmoiset kivityöt pakostakin lakanneet, kun näitä suunnattomia lohkareita ei enää voitu käsitellä ja kuljettaa. -- Tämä oli teoriani._

_Kuten olen sanonut, eivät tutkimukseni Assuanissa minulle tuottaneet muuta kuin Akmedin uskollisen ystävyyden ja taidon tulkita muinaisegyptiläisten kieltä. Tämäkään tulos ei ollut halveksittava._

_Sillä kaksi vuotta tämän jälkeen sain ystävältäni tämän kirjeen:_

_'Akmed Tutkija ystävällensä Pytagoraalle._

_Terve. Löysin Assuanista eräästä vuoren käytävästä kirjoituksen, josta ymmärrän, että on olemassa toinenkin muinaisegyptiläinen vuorilouhos täältä kaukana etelässä. Tie sinne on hiekka-aavikkoa, mutta tiellä on ainakin muinoin ollut pari keidasta. Jos voimme varustaa kuuden kamelin karavaanin, ei ole luullakseni mahdotonta päästä sinne. Paikalla on kirjoituksen mukaan vettä ja palmupuita. Minä omistan kaksikymmentä naulaa hopeata. Jos voit hankkia yhtä paljon, on matkamme taattu._

_Ellet sinä matkan vaaroja ja vaivoja pelkää, kirjoita minulle asiasta ja tule itse niin pian, kuin voit valmistua. Täällä minä teen tarpeelliset valmistukset. Tuo mukanasi kahdeksan tai kymmenen semmoista hyvää pyssyä, kuin sinulla täällä ollessasi oli, ja hyvä varasto ruutia. Lyijyä on minulla. Ellet ole saapunut, kun on kymmenes kuukausi tästä päivästä lukien kulunut, lähden yksin._

_Elä Herran suojassa. Hyvästi._

_Tämän kirjeen kirjoitin 5. p:nä Ramadan-kuuta Hedsjran vuotena 1188.'_

_Tultuani Egyptistä kotimaahani takaisin olin mennyt naimisiin. Vaimoni oli rikas. Meille oli syntynyt poika, jonka syntyminen oli maksanut äitinsä hengen, ja olin surusta syvästi murtunut. Akmedin kirje antoi minulle elämänhalun takaisin. Mainitun rahasumman kokoon saaminen ei tehnyt minulle vaikeuksia. Tein siis tarpeelliset varustukset, sain virkaloman epämääräiseksi ajaksi, uskoin poikani erään sukulaisen haltuun ja purjehdin ensimmäisellä sopivalla laivalla Espanjaan ja sieltä Egyptiin._