Chapter 8

Sitten kun olin siirtänyt veneet sataman toiselle rannalle, missä Iivana ei ylettynyt niihin, lähdin hovilinnaan, jossa kaikki oli kuten lähtiessänikin. Panin heti maata. Mutta minun kävi kuten usein käy, että kun on liikaa väsyksissä, niin ei jaksa edes nukkuakaan. Edellisen yön tapahtumat kummittelivat silmissäni ja estivät unen. Sedän ja Villen kohtalo rupesi minua yhä enemmän vaivaamaan. Tiesin varmasti, etteivät he olisi minua yksinään korpeen näin pitkäksi ajaksi jättäneet, ellei olisi jotakin tapahtunut, joka esti heitä tulemasta takaisin. Pahimmat aavistukset rupesivat minua vaivaamaan. Miehet, jotka oli vietävä vankilaan, olivat rohkeita, viekkaita roistoja, jotka eivät tulisi vähääkään epäröimään, jos toivoivat murhalla voivansa saada vapautensa takaisin. Sen he olivat jo kiinniottotilaisuudessa kyllin selvästi näyttäneet. Koetin kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, etteivät setä ja Ville olleet ensimmäistä kertaa tämänlaatuisella matkalla.

Pari tuntia maattuani oli uni kauempana kuin koskaan. Nousin, puin päälleni ja istuuduin kirjoituspöydän ääreen. Katseeni kiintyi tuohon vihattavaan kirjainlukkoon, joka minulta esti tien niihin salaisuuksiin, jotka tämä pöytä -- olin varma siitä -- kätki. Teräaseen käyttäminen salaisuuden ilmisaattamiseksi oli minusta pyhäinryöstöä. Hyvin luultavalta minusta tuntui, että nuo seitsemän kirjainta, jotka lukon avasivat, muodostivat jonkin sanan tai sanayhdistelmän, jotenkin sillä tavalla kuin ns. kauppanumerot, ne kirjaimet, joilla kauppiaat tavallisesti merkitsevät tavarainsa sisäänostohinnan. Jos kirjaimet muodostivat sanan, voisi ehkä sanakirjan avulla löytää oikean. Sanakirjoja oli kirjastossa useita ja erikielisiä.

Pöydällä edessäni lepäsi vielä Pascalin »Pensées». Ikäänkuin leikilläni rupesin vääntämään laattoja tämän mukaan. Ensimmäiseltä laatalta löytyi todella »p» ja toiselta »e». Kun kolmannelta löysin »n»-kirjaimen, rupesi asia herättämään mielenkiintoani, ja kun samassa muistin, että viidennellä laatalla on muitten kirjainten ohessa myöskin korkomerkillä varustettu »é», rupesivat kätesi vapisemaan niin, että vaivalla sain neljännellä laatalla olevan »s»-kirjaimen ja tuon »é»-kirjaimen samaan riviin edellisten kirjainten kanssa. Sain kuudennen ja seitsemännenkin kirjaimen paikoilleen. Lukko ponnahti auki. Sattuma oli minulle antanut oikean sanan. »Ajatukset» (pensées) avasivat lukon.

Jännitykseni tuon pitkällisen väsymyksen jälkeen oli ollut liian suuri. Tunsin pahoinvointia ja minun oli pakko panna maata. Pahoinvointini hälveni hetken perästä ja nukuin rauhalliseen uneen, josta heräsin vasta seuraavana aamuna.

Noustuani en hennonut vielä avata kirjoituspöydän laatikkoa, vaan menin ensin vankiani katselemaan, saadakseni sitten päivemmällä häiritsemättömässä rauhassa laatikon aarteita tarkastella. Iivana nukkui leili päänalustana; näytti juopuneelta. Istuuduin rannalle onkimaan, kun mieleni teki tuoretta kalaa aamiaiseksi, ja onnistuin myöskin saamaan useita keskikokoisia taimenia. Silmäni kääntyivät aina uudestaan järven eteläistä päätä kohti, ja juuri kun lopetin kalastukseni, olin huomaavinani kaukana järvellä jotain. Vihdoinkin! Kiiruhdin varmuutta saadakseni taloon ja samalla vauhdilla torniin, josta kiikarin avulla näin, että esine oli vene, ja että veneessä oli kaksi miestä. Nyt en epäillyt enää sedän ja Villen paluuta. Poikamaisessa ilossa päätin ottaa heidät kunnialaukauksella vastaan. Kiiruhdin etsimään tornin varastohuoneista, löytäisinkö kanuunaan kuuluvia ampumavaroja. Löysinkin aika ison ruutinassakan. Kuulaa en tarvinnut.

Kanuuna, joka oli runsaasti parin metrin pituinen, liikkui lavetillaan niin helposti, kuin se olisi äsken sille asetettu, ja sain sen vaikeudetta panostetuksi. Enempää kuin neljä kourallista ruutia en uskaltanut siihen panna, kun en ollut koskaan nähnyt, paljonko kanuunaan on tapana panna. Sen verran kuitenkin uskalsin, sillä ruuti oli arvatenkin vanhuuttaan heikkoa. Sankkiruudiksi särjin haulipatruunan, sillä järeä kanuunanruuti ei juossut sankkireiästä esille. Rupesin nyt uudestaan kiikarilla tarkastamaan venettä ja kun erotin soutajalla olevan punaisen paidan, jommoista Ville käytti, käänsin tykkini suun järvelle päin ja sytytin. Pamaus oli semmoinen, että olin lentää selälleni. Kyllä ruudissa oli vielä voimaa. Kun tuuli oli ajanut savupilven sivulle, näin, että soutaja seisoi veneessä ja kädellä varjostaen silmiänsä katsoi tänne päin. Hän oli siis kuullut laukaukseni.

Menin heti rannalle, jossa tapasin Iivanan puoliselvänä istuvan syvissä mietteissä. Hän oli herännyt kovaan ukkosenjyrinään, vaikka taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä, ja hetken perästä oli ilmassa tuntunut selvää ruudinhajua. Tämä ei ollut luonnollisilla keinoilla tapahtunut. Kummia oli odotettavissa. -- En katsonut tarpeelliseksi antaa hänelle mitään selvitystä, kehoitin häntä lakkaamaan ryyppäämästä, etteivät viinahiidet häntä vaivaisi. Vastaus oli pitkä kulaus leilistä, joka vielä oli melkein puolillaan, ja Iivana pani uudestaan maata ja nukkui melkein heti. Tarjottua ruokaa hän ei ottanut vastaan.

Perkasin kalani, ja kun vene oli noin neljänneksen päässä rannasta, laitoin padan tulelle. Setä piti taimenia parhaimpina keittokaloina, ja miehet olivat arvatenkin nälissään. Katoin oikein vieraspöydän nurmikolle, ja Villen hapankaalirasia rehenteli tinalautasten keskellä.

Vene oli nyt niin lähellä, että setä rupesi ohjaamaan sitä puron suulle. Astuin rannalle, huusin ja viittasin sedälle ohjaamaan tänne. Ville oli vetää aironsa poikki, ennenkuin viittauksilla sain hänet ymmärtämään, mitä tuohikupuni merkitsi. Muutaman minuutin perästä oli pienessä satamassani kolme venettä. Ville katseli molempia kotiveneitä ja sanoi viitaten niihin: »Sinulla kai on väkeä täällä niinkuin helluntain epistolassa?» Vastasin vain: »Ei liikoja ole.» Miehet astuivat maihin, ja kättelimme sydämellisesti. Setä oli tavattoman kalpea, mutta ei näyttänyt sairaalta. Kysyin, kuinka he olivat viipyneet niin odottamattoman kauan? Ensin ei kumpikaan vastannut, mutta sitten Ville vastasi: »Silloin haaksi haltiaton, kun on kippari kipeä.»

Muutaman minuutin perästä oli keitokseni valmis, ja ruokahalua ei puuttunut. Aterian aikana rupesi setä kertomaan matkasta, joka oli mennyt sekä nopeasti että onnellisesti aina viimeiseen majataloon asti. Siellä oli vangeilla kai ollut joku ystävä, joka oli onnistunut kähmimään rautakouralle veitsen. Heidän tultuansa metsätaipaleelle oli tämä äkisti lyönyt setää, jonka vieressä hän istui, veitsellä ja samassa hypännyt rattailta ja pujahtanut metsään. Ville, joka ajoi jäljessä, oli jättänyt oman vankinsa kyytimiehen haltuun ja hetken perästä saavuttanut karkurin. Kun tämä, vielä verinen veitsi kädessään, yritti lyödä, oli Ville löytämällään karahkalla lyönyt rautakouraa käsivarteen. Käsivarsi katkesi, veitsi putosi maahan ja karkuri antautui, ilkeästi kehuen, että oli edes yhdeltä nimismieheltä hengen saanut. Käsiraudat olivat kuitenkin estäneet rosvoa ohjaamasta iskuansa oikeaan paikkaan. Haava oli tosin suuri ja verenvuoto oli runsas, mutta rosvon ilkeä aikomus ei toteutunut, ja molemmat miehet saatiin onnellisesti oikeaan paikkaan. Kuitenkin oli lääkäri vasta kahden viikon kuluttua laskenut sedän lähtemään ja oli varoittanut olemaan vielä jonkin viikon ajan hyvin varovainen. Sitten saisi elämöidä kuin karhu metsässä, jos haluaisi. Setä sanoi itse ihmetelleensä suuresti, miten hän saattoi olla niin pahaa aavistamaton, ettei tarkastanut vankia ennen rattaille astumista. Mutta käypihän viisaskin vipuhun, hullu huhtovi ohitse.

Iivana oli maannut äänettömänä jonkin pensaan takana. Mutta samassa kun lopetimme ateriamme, alkoi hän kuorsata. Kosken pauhinasta huolimatta kuului hänen kuorsauksensa selvästi. Ville höristi korviaan ja katsoi kysyvästi minuun. Käskin hänen mennä itse katsomaan.

Tähän asti oli Ison-Iivanan vangitseminen niitten olosuhteitten tähden, joissa se tapahtui, minua enemmän hävettänyt kuin ilahduttanut. Mutta Villen teeskentelemätön ilo rupesi minua sovittamaan. Että Iivanan vangitseminen juopuneen unessa minua hävetti, ei mitenkään mennyt Villen päähän. Päinvastoin se oli onnistunut, jopa kiitettävä sotajuoni. Ja Villeä oli eniten huolestuttanut juuri Iivanan kiinnipito, hän kun tiesi, että kolme miestä ei pysty panemaan miestä vastoin hänen tahtoansa rautoihin. Myöskin setä selitti, ettei nimismiehenapulaisen kannata mitään erinomaista ritarillisuutta osoittaa. Jos mies on pantava kiinni, on tämä tehtävä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, oli hän sitten juopunut tahi selvä.

Kun Iivana herätessään huomasi vartijain luvun kasvaneen kolmeksi, antoi hän sedän käskystä suosiolla leilinsä pois. Hän oli sitäpaitsi jo siinä tilassa, että viinahiidet rupesivat häntä vaivaamaan. Niitä istui kaksi leilin tapin vieressä ja piti tapista kiinni, ettei hän uskaltanut tappia avata. Setä ei katsonut mahdolliseksi pitää nyt poliisitutkintoa hänen kanssaan, vaan lykättiin se vastaiseksi. Ruokaa hän ei ottanut vastaan, ennenkuin usean päivän perästä, jolloin hän vähitellen rupesi syömään. Todellakin kurjaan tilaan oli viina tämän ihmisen saattanut.

Käskin vieraita käymään talossa, kun näinkin lähelle olivat tulleet. Ilmoitin näet hankkineeni heidän poissaolonsa aikana itselleni talon eli oikeammin sanottuna linnan, koska se oli linnoitettu. Setä ei oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella. Hän oli kyllä kuullut tarinat Latvasaaren kuninkaasta, kuitenkaan koskaan niihin uskomatta. Mutta kanuunanlaukaus, jonka hänkin oli selvästi kuullut, pani hänen päänsä pyörälle.

Sekä setä että Ville olivat hovilinnaani erittäin tyytyväiset. Setä sanoi, että muutaman viikon telttaelämä kesän aikana on ihanaa, mutta jos meidän on pakko viipyä täällä koko kesä, on talo hyvä olemassa, erittäinkin, jos sattuu sateisia aikoja. Ville puolestaan ei paljon tätä asiaa ajatellut, mutta nuo suuret holvatut kellarit miellyttivät hänen ammattimieskatsettaan. Hän väitti ensi silmäyksellä huomanneensa, että ainakin toinen niistä, jossa näkyi ruoanjätteitä, oli linnan vankilaksi tarkoitettu. Iivanan säilyttäminen oli häntä suuresti huolestuttanut; nyt hän pääsi siitä huolesta. Minäkin tulin nyt vasta kiinnittäneeksi huomioni tuon kellarin oven tavattoman paksuun raudoitukseen. Myöskin lattia oli suurilla neliskulmaisilla kivillä laskettu. Tuuletusaukko, joka oli suuri ja rautaristikolla varustettu, laski riittävästi valoa huoneeseen.

Ville ryhtyi heti valmistamaan sammalista vankilaansa makuusijaa, ja vielä samana aamupäivänä siirrettiin Iivana uuteen asumukseensa. Hän tuli suosiolla, osaksi siitä syystä, ettei vastustus kolmea aseistettua miestä vastaan olisi kannattanut, osaksi ehkä senkin tähden, että hän luuli viinahiisille mahdottomaksi päästä vankilaan sisälle. Varovaisuuden vuoksi pantiin Iivanalle vankilaan vietäessä kääre silmäin eteen. Iivana kiitti hyvin nöyrästi, kun sekä kääre poistettiin silmiltä että käsiraudat ranteista, mikä antoi minulle aiheen Villen lukittua oven virkkaa: »Taitaa tuolla miehellä ollakin sydän oikeassa paikassa.» Ville vastasi kuivasti: »Ehkä niinkin, muu ruumis ainakin varmasti on.»

Illalla lähdimme kaikki kolme rannalle onkimaan. Olimme jo ehtineet saada muutamia kaloja, kun äkisti viereiseltä järvenrannalta pamahti kolme laukausta, ja ilkeä haulien suhahdus kuului. Hyppäsimme heti rantapensaitten suojaan. Ville ja setä olivat päässeet onnella, mutta minulla oli kaksi järeätä haulia käsivarressani, kaikeksi onneksi vasemmassa. Haulit, jotka olivat pienen pyssynkuulan kokoisia, olivat menneet käsivarren läpi luuta vahingoittamatta ja näkyivät nahan alta. Ville leikkasi ne heti esille. Käsivarsi oli viikon ajan hyvin arka, mutta mitään tartunta-ainetta haulit eivät vieneet mukana haavoihin, koska nämä pian paranivat.

Ville nosti kepin avulla lakkinsa kiven takaa näkyviin, ja heti paukahti uudestaan laukaus. Tiesimme siis, mitä meillä oli odotettavana, jos näyttäydymme rannalla. -- Kyttyräinen miehineen oli palannut Iivanan kalastuspaikalle, ja pahaa aavistaen olivat miehet ruvenneet kulkemaan pitkin järven rantaa, kunnes huomasivat meidät. Jos he olisivat uskaltaneet ryömiä järvenrantaa lyhyemmälle ampumavälille, olisi heidän julma murhayrityksensä voinut onnistua, sillä onkiessamme ei kukaan meistä tullut tarkanneeksi vastaista rantaa. Nyt oli ampumaväli liian pitkä. Kiitimme Jumalaa henkemme pelastuksesta.

Niin kauan kuin vihollisemme meitä vahtivat, oli meidän melkein mahdoton päästä saaresta pois, ennenkuin yöt pimenivät. Mutta siihen oli vielä pitkä odotusaika. Ville ei sanonut jaksavansa niin kauan odottaa. Hän uhkasi, että ainakin Kyttyrä-Jaskalta itseltään pian »korvat karsitaan tahi kaula katkotaan».

Jo seuraavana aamuna täytyi kuitenkin Villen kokea, ettei hän ollut tietäjän sukua eikä lapsi lappalainen. Hänen rannalle saapuessaan oli satama tyhjä. Molemmat veneemme oli vedetty maalle vastaiselle rannalle, ja omalla veneellään soutivat Kyttyräinen ja hänen miehensä uistinta järvellä lähestymättä kuitenkaan järkevästi kyllä ammuttaville.

Tällä kertaa olisi käynyt hyvin, jos olisi seurattu minun neuvoani ja pidetty vahtia rannalla. Kyttyräinen, joka oli erinomainen uimari, oli jollain tavalla onnistunut pääsemään saarelle ja korjannut kaikki veneet haltuunsa. Hänen sitä tehdessään olisi ollut helppo asia ottaa hänet kiinni. Mutta Ville väitti, ettei Kyttyräinen ikinä yrittäisikään päästä saarelle, niin kauan kuin hän tiesi siellä olevan aseistettuja miehiä. Ja kun setä kallistui samaan käsitykseen, ei pidetty vahtia. -- Saimme myöhemmin tietää, että kun Kyttyräinen myöhään illalla oli nähnyt savua nousevan saaren keskipaikalta, oli hän aivan oikein arvannut, että olimme kaikki lähteneet sinne, ja silloin hän oli uimalla lähtenyt satamaamme. Hänen oli onnistunut heittää uistinsiimaan sidottu kivi rantapensaisiin siten, että saattoi siiman avulla vetää itsensä maalle.

Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut eikä ollut enää korjattavissa. Kun setä ja minä tulimme rannalle, oli Ville jo kelopuusta tehnyt lautan, mutta kömpelö oli tämä alus, jos nopeista liikkeistä tuli kysymys.

Rannalle tultuamme rupesin heti riisumaan vaatteita päältäni aikoen uida toiselle rannalle ottamaan veneitä takaisin. Setä ei kuitenkaan laskenut minua lähtemään. Kyttyräisellä oli helpposoutuinen vene. Hän oli nyt noin puolen kilometrin matkan päässä saaren rannasta. Mutta kun minun täytyi virran tähden uida lähes sata metriä saarelta, ennenkuin pääsisin rannalle, oli selvää, että Kyttyräinen tulisi saavuttamaan minut ennen takaisin ehtimistäni ja voisi ampua minua luodikolla pysytellen itse niin loitolla, ettei hänen veneensä olisi saarelta päin ammuttavissa.

Veneet airoineen, jotka vastaisella rannalla viekoittelivat, olivat selvästi ainoastaan meitä varten ilkeästi viritetty loukku.

Kun vihollisemme huomasivat, ettei heidän loukkunsa saanut meitä houkutelluksi, he soutivat maalle. Hetken päästä höyrysi jo heidän patansa tulella, joka oli sytytetty noin kolmensadan metrin päähän saareltamme.

Ville, joka vanhana kaartilaisena oli hyvä ampuja pitkiltä matkoilta, pyysi nyt sedältä lupaa saada särkeä heidän patansa palkaksi veneenvarkaudesta. Mutta setä luuli parhaaksi, että miehet pysyivät tietämättöminä aseittemme kantavuudesta. Ei hän myöntynyt Villen pyyntöön silloinkaan, kun yksi miehistä tervehti meitä ampumalla kahdentoista kaliiberin pyörökuulan meitä kohti. Kuula litistyi kiveä vasten tuskin kahta metriä sedästä.

Ampuja oli Kyttyräinen.

Huomasin sedän punastuvan suuttumuksesta. Jos nyt olisimme tahtoneet maksaa samalla rahalla ja kaikki kolme tähdäten Kyttyräistä ampuneet samalla kertaa, on luultavaa, että rosvon henki olisi siihen paikkaan sammunut. Ville oli kaartissa saanut ampumamitalin siitä, että hän neljänsadan askeleen päästä oli kymmenen kertaa peräkkäin osunut tavalliseen kokovartalotauluun.

Peräydyimme pensaihin.

Syötyään lähtivät miehet uudestaan järvelle. He näyttivät olevan hyvällä tuulella, koska rupesivat veneestä ilkkumaan meille, viitaten veneisiimme, jotka olivat nyt heidän hallussaan. Setää he eivät saaneet täten ärsytetyksi, mutta näin, miten Villen sormia kutkutti. Hän pyysi saada lähettää edes pari kuulaa vinkumaan miesten pään yli. Sitten saisin minä uida veneitä noutamaan, jolla aikaa Ville lupasi vastata siitä, etteivät miehet yrittäisi minua häiritä. Tietysti hänen ei tarvitsisi enää ampua ilmaan, jos joku miehistä yrittäisi ruveta soutamaan.

Minä olin sillä välin kypsyttänyt toisen tuuman, joka tosin ei tuottaisi veneitämme heti haltuumme, mutta sen sijaan, jos hyvin kävisi, saattaisi vihollisemme käsiimme.

Kanuuna hovilinnan katolla oli rihlattu, ja tähtäyslaite näytti olevan tarkasti tehty. Se oli siis arvatenkin tarkkakäyntinen ampuma-ase. Myöskin siihen kuuluvan ruutimitan olin jo löytänyt. Kysyin sentähden sedältä, enkö saisi yrittää kanuunanlaukauksella ruhjoa venettä. Jos osaisin juuri vesirajaan, olisi vuoto niin suuri, etteivät miehet jaksaisi pitää venettä tyhjällään.

Setä antoi heti myöntymyksensä. Määräsi ehdoksi vain, että yrittäisin olla osumatta miehiin. Myöskin Ville mielistyi ehdotukseen ja arveli tämän olevan ensimmäisen kerran, jolloin roistoja vastaan täytyi turvautua tykistöön. Ainakin Suomessa. Hyvin mielellään olisi hän tullut minun mukaani, mutta setä arveli, että hän rannalla ehkä voisi olla suuremmaksi hyödyksi. -- Kiiruhdin siis hovilinnaan, ja kymmenen minuuttia myöhemmin oli kanuuna panostettu ja sytytysruutia sankissa. Miehet olivat tulleet vielä lähemmäksi rantaa. Arvioin ampumavälin olevan 450:n metrin paikoille. Haavojani käsivarressa kirveli ilkeästi, ja minua ilahdutti jo edeltäkäsin miesten nolostuminen, jos osuisin heidän alukseensa.

En voinut heti laukaista asettani, sillä tuuhea koivu oli minun ja veneen välillä. Ampumaviivan ollessa taas hetken perästä esteetön oli vene suunnattu suoraan minua kohti. Miesten pyssyt olivat veneen kokassa, ja miehet olivat nousseet seisomaan tuhdoille. He arvatenkin lauloivat jotain herjauslaulua meistä, sillä he huitoivat käsillään ja polkivat tahtia.

Nyt oli minun hetkeni tullut. Tähtäsin ihan vesirajaan ja vein sytyttimen sankkiin.

Onni minulle, että sytytin sivulta päin. Edellisellä laukauksella, joka oli paljaalla ruudilla ammuttu, kanuuna ei ollut paikaltaan siirtynyt. Mutta nyt, kun oli noin kolme vertaa enemmän ruutia kanuunassa kuin silloin ja raskas suippoluoti panoksen edessä, kimposi aseeni enemmän kuin metrin taaksepäin. Jos olisin seisonut siinä, jossa tähdätessäni olin, olisi ase surmannut laukaisijansa. Savun poistuttua rupesin laukaukseni tulosta tarkastamaan.

Sellaista tulosta en ollut laukauksestani ymmärtänyt odottaa. Vene oli parrasta myöten vedessä. Yksi mies ui hyvää vauhtia rannalle päin, ja kaksi pysytteli veneen partaassa kiinni. Tykinkuula oli sattunut ihan tarkoitettuun paikkaan, oli lyönyt keulan poikki ja siinä olevat pyssyt pirstaleiksi, halkaissut emäpuun keulasta perään ja jälkimmäiseen paikkaan tehnyt reiän, josta olisi miehen pää hyvin mahtunut lävitse. Kuula oli tehnyt hävitystoimensa niin perinpohjaisesti, ettei esineestä ikinä enää sopinut venettä tehdä.

Kiirehdin alas rantaan. Setä ja Ville ajoivat lautallaan kaikin voimin uivaa miestä -- itse Kyttyräistä -- takaa. Huomasin jo selvästi, että uimari oli tässä kilpailussa voittava, ja pian näin takaa-ajajain heittävän yrityksensä ja kääntyvän upoksiin menevään veneeseen päin. Hetken perästä olivat he jo hinaamassa venettä miehineen saartamme kohti. Hitaasti kävi matka. Heidän lähestyessään rantaa olin jo pidentänyt rannassa olevaa vetoköyttä parikymmentä syltä. Muuten olisi rantaan pääsy heille ollut mahdoton.

Miehet, jotka eivät osanneet ainoatakaan uimaliikettä, olivat jo niin kangistuneet, etteivät omin voimin päässeet rannalle, vaan heitä oli autettava. Uupuneesta tilastaan huolimatta he yrittivät ryhtyä vastarintaan, kun heidät oli käsirautoihin pantava. Ja Iivanan huonetovereiksi saimme heidät ainoastaan väkivaltaa käyttämällä. Seuraavana päivänä olivat he kuitenkin sen verran talttuneet, että setä voi pitää heidän kanssaan poliisikuulustelun. Häpeämättömällä julkeudella he kielsivät kaiken osallisuutensa Kyttyräisen koplan rikoksiin. He olivat muka paluumatkalla Suomeen Venäjän Karjalasta, ja eräs kyttyräselkäinen kalastaja oli tarjoutunut maksua vastaan veneellään kuljettamaan heidät poikki järven.

Nyt oli siis Kyttyräinen itse ainoa koko koplasta, joka oli vielä vapaana.

Sillä aikaa kuin kävimme viemässä vankimme »vankilaan», oli Kyttyräinen potkaissut molemmat veneemme vesille, arvatenkin itse jalkaisin poistuen. Tuuli oli kiihtymään päin, ja huomasimme mahdottomaksi lautalla niitä nyt enää saavuttaa. Kun minä haavojeni tähden en kelvannut soutamaan, tarjoutui Ville yksin tuomaan ne takaisin, johon tehtävään meni kaksi päivää. Veneet ajautuivat näet tuulen mukana aina järven pohjoiseen päähän asti. Vasta Sitkajoen suulta sai Ville ne käsiinsä. Takaisin tullessaan hänen tunteensa Kyttyräistä kohtaan eivät olleet oikein lempeitä.

Vedettyänsä veneet maalle kysyi Ville minulta, joko olin huomispäivän päiväkäskyn kuullut.

-- En ole. Tokko huomiseksi mitään päiväkäskyä annetaankaan? Muutaman päivän lepo on nyt minun mielestäni hyvin paikallaan.

-- Olen jotenkin varma siitä, että minun on huomenna lähdettävä komisariuksen kanssa ajamaan Kyttyräistä takaa. Sinut jätetään taas kotimieheksi.

-- Ohoh!

-- ...sanoi hämäläinen, kun hämmästyi. Mutta tässä ei kelpaa hämmästyminen. Ellei Kyttyräistä heti ajeta takaa, hän luo itselleen uuden koplan. Tarjokkaita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaikk'ei hän tähän asti vielä ole tahtonut ottaa väkeä lisää. On luottanut paremmin tottuneisiin miehiinsä.

-- Kyllä pitää olla sillä miehellä, joka Kyttyräisen rengiksi ryhtyy, sydän kivestä ja sekin tervattu.

-- On niitä ryhtyjiä. Eiväthän ne pikku varkaat ymmärrä ryövärinammatin vaaroja edeltäkäsin arvata. Laiskoittelijat luulevat sitä huvittelemiseksi vain.

-- Ehkei Kyttyräinen perustakaan enää uutta koplaa, kun nyt on näin huonosti käynyt. Ryhtyy kukaties kunnolliseen elämään.

-- Kyttyräinenkö moukaksi? Ei ikinä. Kyttyräinen ei ole niitä miehiä, jotka rahanpuutteesta aikovat köyhtyä. Joko kultaa kukkarossa tai santaa sieraimissa, se on hänen elämänsääntönsä.

-- Jos pysyykin roistona, niin eihän tähän matkaan sittenkään niin rajaton kiire ole.

-- Kyttyrä-Jaskaa ei voi liian varhain linnaan lähettää.

Seuraavana aamuna sain sedältä vahvistuksen Villen sanoihin. Samalla kertaa sain virallisen määräyksen vartioida parhaimman kykyni mukaan vankeja sedän ja Villen poissaolon aikana. Tämä tehtävä oli minulle vastenmielinen, ja koetin sedälle ehdottaa Villeä vartijaksi ja itseäni sedän seurakumppaniksi. Mutta setä luuli itsellään olevan Villestä enemmän hyötyä Kyttyräisen kiinniottamisessa kuin minusta. Kuten hänellä tietysti olikin. Minun oli siis nurkumatta antautuminen ikävään toimeeni.

Sekä sedältä että Villeltä sain lukuisat neuvot, miten parhaiten voisin suoriutua tehtävästäni, joka ei ollut aivan vaaraton, vaikkakaan ei tosin paljon aikaa vienyt. Enin aika meni koukkujen asettamiseen ja hoitamiseen. Oli näet pakko elättää vangit melkein yksinomaan kalalla. Joka toinen päivä he saivat kalan lisäksi puoliskon leipää miestä kohti ja joka toinen päivä yhdeksi ateriaksi jauhopuuroa, sitäkin määrän mukaan. Kalaa saivat mielin määrin.

Iltapäivällä valmistuivat matkamiehet ja illalla he lähtivät hyvällä myötäisellä matkallensa. Ville lupasi tulla »ennen talvea takaisin, jos siksi saisivat Kyttyräisen kiinni».

Lähtöpäivä oli 10. heinäkuuta.

VII.

Olin siis taas ypö yksinäni. Vaikka nyt asuin talossa ja vaikka talon alustassa asui kolme miestä, tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi kuin toverieni edellisen kerran poistuessa. Tämä johtui arvatenkin siitä vastuusta, joka minua painosti.

Sedälle en ollut puhunut mitään siitä, että pääsin talon entisen isännän kirjoituspöytään. Tahdoin mieluummin säästää pöydän tutkimisen siksi, kunnes saattaisin tehdä sen yksinäni. Tilaisuus oli nyt tullut, ja päätin jo seuraavana aamuna ryhtyä toimeen.