Chapter 7

Sanoin, että eteisen vasemmalla puolella oli vain yksi ovi. Tämä ovi johti minut suureen huoneeseen, joka ulottui poikki koko rakennuksen. Huone oli samalla kertaa käsityöläisen paja ja tiedemiehen työhuone. Työpaja näytti tarkoittavan yksinomaan pienten, tieteellisiä tarkoituksia varten tarpeellisten kojeitten valmistamista. Työkoneet olivat näet kaikki pieniä, mutta erinomaisen tarkkatekoisia. Voimalaitos, joka näitä koneita käytti, oli jonkinlainen pneumaattinen voimakone. Se muistutti urkujen palkeita, jotka pantiin toimimaan nostamalla niitten päälle hyvin suuria kuutionmuotoisia kivilohkareita, joita oli lattialla kojeen vieressä useita. Siltä ainakin ensi katsannolta näytti. Koje siis oli käsivoimalla liikkeeseen pantava. Mutta mikä käsivoima noita monen sadan kilon painoisia kiviä palkeille jaksoi nostaa, sitä en ymmärtänyt. Ja jos tarvittiin useita miehiä työkoneitten käyttämistä varten, miksi heidän voimansa pantiin toimimaan näin mutkallisella tavalla? Olisivathan tavalliset polkimet olleet paljon käytännöllisemmät. Mutta ehkä työkoneet niillä eivät käyneet tarpeellisen tasaisesti.

Huoneen toisessa päässä, joka oli venevalkamaan päin, oli useita pitkiä pöytiä täynnänsä kaikenlaisia, enimmäkseen fysikaalisia kojeita. Monet niistä olivat fysiikan historiasta minulle tunnetut, mutta toisten tarkoitus oli minulle tuntematon.

Tässäkin huoneessa, samaten kuin eteisen toisella puolella olevissa asuinhuoneissa, oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Näytti siltä, kuin talon omistaja olisi lähtenyt pitkälle matkalle ja ennen lähtöään järjestänyt kaiken omaisuutensa siten, että mahdollisesti tuleva vieras saisi kaikesta hyvän vaikutelman. Jos tämä oli hänen tarkoituksensa, oli se ainakin minuun katsoen onnistunut. Nyt jo ihailin tämän talon muinaista omistajaa. Mikä hän oli ollutkaan, mikään merirosvo tai muu pahantekijä hän ei ollut.

Päätyhuone tämän huoneen sisäpuolella oli hyvin järjestetty kirjasto. Tarkastamalla muutamia pöydällä olevia kirjoja huomasin, että omistaja oli ollut kosketuksessa ulkomaailman kanssa ainakin niin myöhään kuin 1815. Muutamassa tieteellisessä teoksessa oli näet tämä painatusvuosi. Yksi kirjahyllyistä oli lasiovilla varustettu ja sisälsi yksinomaan arabialaisia nahkapaperille kirjoitettuja käsikirjoituksia. Nämä olivat säilytettyinä puristetusta nahasta tehdyissä koteloissa, jotka oli varustettu tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Kaikki näyttivät koskevan joko matematiikkaa tai astronomiaa, ja niillä oli arvatenkin suuri tieteellinen arvo.

Olen jo kertonut, että keskimmäinen osa hovilinnaa oli torni. Torniin johtivat eteisestä kierreportaat. Välikaton kohdalla johti näistä ovi ullakolle. Avasin tämänkin oven ja katselin ullakolle, joka näytti olevan varastohuone. Sielläkin oli kaikkialla hyvä järjestys. Huomasin, että omistajalla oli ollut hyvä järjestyshalu, joka ei sallinut mitään epäjärjestystä. Koko torni välikatosta alkaen näytti olevan varastohuoneita tai sentapaisia: laskin yhteensä kahdeksan ovea, ennen kuin tulin ulos tasakatolle, joka oli kuparinen. -- Näköala tornin katolta oli erinomaisen ihana. Toisella puolella vaahtoava koski, josta kuitenkin ainoastaan ylin osa näkyi tänne, toisella puolella järvi, joka neljättä penikulmaa pitkänä levisi silmäini eteen. Keskellä tornia oli lavetillaan pitkä malminen kanuuna, joka oli katoksella varustettu. Nyt tiesin varmasti, että Sitka-vaarin kertomus tapahtumista kalastusmatkalla ei ollut unennäöstä johtunut. Tämän talon omistaja ei ollut eläessään mikään vieraanvarainen herra, ei ainakaan kutsumattomia vieraita kohtaan. -- Omituisen, melkein naurettavan vaikutuksen teki tässä ympäristössä tornin rintamuksella oleva pieni tuulimylly, semmoinen, joka maalla nähdään vilja-aitan kurkihirteen kiinnitettynä. Tämä oli kuitenkin messingistä tehty ja varustettu hammasrattailla, jotka pienen tangon avulla veivät siipiakselin liikkeen katonalaiseen huoneeseen. Laite herätti uteliaisuuttani ja menin alas mennessäni siihen tornihuoneeseen, johon tuo tanko vei.

Tämä huone, joka oli kaikista tornihuoneista suurin, oli täydellinen astronominen havaintoasema. Suuri näköputki oli varustettu koneistolla, jonka avulla se jalustoineen kaikkineen oli nostettavissa läpi katon tornin päälle. Koneisto minusta näytti varsin heikolta tuommoisen painon nostamiseen. Huoneessa oli neljä kronometriä, jotka kaikki kävivät, osoittaen melkein minuutilleen samaa aikaa. Asetin kelloni niitten mukaan. Tuulimylly oli niitten vetäjä. Niin pian kuin kronometrien kellonkoneistot oli vedetty, irtaantui niistä tuulimyllyn vetotanko yhdistyäkseen niihin määräajalla uudestaan. Raskas paino oli tuulimyllyn synnyttämän voiman välittäjänä kellojen koneistoon. Tähtitieteellisten havaintojen tekijä oli siis välistä pitempiäkin aikoja poissa, ja oli rakentanut kronometrinsä pitkälle vetoajalle. Muutenhan jonkin viikon tyven ilma olisi tehnyt hänen havaintonsa mahdottomiksi. Talvisaikana koskesta lähtevä sumu arvatenkin useasti teki hänelle häiriötä.

Mitä tähän asti olin nähnyt, oli antanut minulle jotenkin hyvän käsityksen talon asukkaiden elämäntavoista ja harrastuksista. Mutta keitä he olivat olleet ja mikä oli saattanut heidät tähän erämaahan asustamaan? Eivätkö he olleet jättäneet minkäänlaisia tietoja jälkeensä? Kirjoituspöytien laatikoista ehkä löytyi vastaus näihin kysymyksiin. Ehkä. Pelkäsin kuitenkin suuresti heidän luonteensa olleen semmoisen, etteivät he välittäneet siitä, saiko jälkimaailma heistä mitään tietoa vai ei. Olipa tämä asia millainen oli, tulisin ainakin tekemään parastani saadakseni heistä kaikki ne tiedot, mitkä olivat saatavissa.

Molempien kirjoituspöytäin kaikki kaapit ja laatikot oli lukittu; mutta toisen pöydän keskimmäinen laatikko ei ollut tavallisella lukolla lukittu, vaan kirjainlukolla. Mutta tämä kirjainlukko ei ollut mikään tavallinen, neljällä tai viidellä kiertolaatalla varustettu, vaan siinä oli seitsemän kiertolaattaa, seitsemän kirjainta kunkin reunassa. Mahdollisten yhdistelmien luku tuli siis tavattoman suureksi. Tavallisen kirjainlukon avaamissanan keksii useasti päivässä, ja jos lukko on vain keskinkertaista tekoa, vielä nopeamminkin. Tämä oli hienotekoinen, sen avaamiseen voisi mennä viikkoja, ehkä kuukausia. Niin salaperäisistä ihmisistä, kuin tämän talon asukkaat olivat olleet, voi aivan hyvin uskoa, että he olivat laittaneet lukonkin semmoiseksi, että heidän salaisuutensa -- jos heillä oli mikään salaisuus säilytettävänä -- oli yhteydessä lukon kanssa. En ainakaan vielä tahtonut sitä särkeä.

Perjantai-iltapäivän ja koko lauantain käytin turhiin yrityksiin lukon avaamiseksi. Silloin pälkähti päähäni laskea, montako kirjainyhdistelmää tämmöisessä lukossa oli mahdollista. Ja kun tulin siihen tulokseen, että oli mitättömän pieni mahdollisuus yhden ihmisen iällä riittää lukon avaamiseen, löin suutuksissa nyrkkini pöytälaattaan ja panin maata.

Jos nyt kaikki olisi tapahtunut niin kuin tapahtua pitää, olisi tietysti kirjoituspöydän omistajan pitänyt tulla unessani sänkyni viereen ilmoittamaan minulle lukon avaamissana. Mutta eipä niin tapahtunutkaan. Heräsin sunnuntaiaamuna tuntien, että jolleivät setä ja Ville tule tänäänkään kotiin, on minun omin päin ryhdyttävä jonkinlaisiin yrityksiin Ison-Iivanan kiinniottamiseksi. Minut on määrätty Riitalammin kruununnimismiehen apulaiseksi rosvojen kiinniottamista varten. Tiedän, missä kaiken todennäköisyyden mukaan yksi heistä huomenna on: kalastamassa järven itäisellä rannalla. Velvollisuuteni on tehdä kaikki voitavani ottaakseni tuon miehen kiinni ja kuljettaakseni hänet vankilaan. Toistaiseksi on minun heitettävä kaikki ne kysymykset, jotka herättivät yksityistä harrastustani. Huomenna minun ehkä täytyy ensi kertaa elämässäni toimia virkamiehen vastuulla.

Melkein koko sunnuntaiaamupäivän istuin rannalla tähystellen järvelle päin. Nyt en ollut väsyksissä, ja Pascalin selvitykset uskon ja tieteen rajoista olivat minusta erinomaisen mielenkiintoisia. Tiesin kyllä, että tuo suuri matemaatikko oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun jesuiittoja vastaan ja että juuri hän oli »Lettres provinciales»-kirjassaan näyttänyt, minkälaista väkeä he olivat. Mutta että hän oli näin hurskas mies ja innokas kristitty kuin hänen kirjansa todisti, oli minulle ennen tuntematonta. -- Iltapäivällä kävelin pitkin rantaa saareni ympäri. Saaren niemeke järvelle päin oli ainoa mukava, jopa kauniskin satama, muualla olivat rannat pystysuoraa kallioseinää. Elleivät kalliolohkareet olisi olleet niin äärettömän suuria, olisin uskonut, että ne oli ihmiskädellä sinne järjestetty, niin hyvin ne sopivat yhteen toisiinsa, muistuttaen jättiläisten rakentamaa muuria. Saarelle päin sitä vastoin ei luonto ollut mitään järjestystä noudattanut, vaan kivet olivat toistensa päällä huiskin haiskin, miten sattui.

Vielä myöhään illalla menin rannalle katselemaan, eikö sedän venettä näy, mutta turhaan. Heitin aran silmäyksen noihin raskaisiin käsi- ja jalkarautoihin, mitkä olin jo päivällä vienyt rannalle ja heittänyt veneeni pohjalle. Ville oli ne teettänyt vartavasten Isoa-Iivanaa varten. Hänen uskomattomat ruumiinvoimansa saivat aikaan, että häntä oli kunnioitettava jalkaraudoillakin, jota kunnioitusta Ville ei ollut tarkoittanut edes itse Kyttyräisenkään osaksi. -- Heitin aran katseen, sanoin, noihin rautaisiin laitteisiin. Rupesin jo kauppaani katumaan. Ei minun luontoni soveltunut nimismiehen apulaiseksi. En ollenkaan ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että minun pitäisi kenenkään ihmisen kalvoimia tuommoisilla koristuksilla heloittaa. Ja miten nuo rautasäärykset olivat päälle puettavat, sitä en ollut ikinä nähnytkään.

Asemani olisi muuten aivan mieltäni masentanut, ellen olisi ajatellut, että tämä virkatoimitukseni on edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan. Eihän minussa ollut miestä Isoa-Iivanaa näillä heloilla vasten hänen tahtoansa koristamaan. Ei hän siis minun toimestani tule kirjavia housuja käyttämään. Mutta koska nykyinen virkani velvoittaa minua tekemään hänestä harmaitten veljien luostarin asujaimen, täytyy minun kai tehdä viran puolesta parastani.

Maanantaiaamu tuli: setää ja Villeä ei näkynyt, ei kuulunut. Raskaalla mielellä varustin laukkuuni muutaman päivän eväät, heitin pyssyn olalle, lukitsin oven -- minusta tuntui, että se oli nyt lukittava -- ja lähdin matkalle.

Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta pysyäkseni salassa. Soudin hiljaa, tähystellen, kuten intiaani kanootissaan, näkyisikö missään merkkiä ihmisten läsnäolosta. Erittäin pidin silmällä, näkyisikö missään kalanpyydyksiä. Nuo sadat pikkusaaret ja salmet olivat nyt niin ihania, että välistä pakostakin unhotin, miten vastenmielisessä toimessa olin liikkeellä. Raudat veneen pohjassa kuitenkin pitivät siitä huolen, etten pitkiksi hetkiksi uinahtanut.

Vasta myöhään illalla rupesin lähestymään puroa, jonka Ville oli nähnyt. Ellei täälläkään mitään merkkiä Iivanasta rupeaisi näkymään, hän arvatenkaan ei ollut vielä saapunut, sillä puron toisella puolella ranta ei enää näyttänyt niin kalaisalta kuin tällä puolella. Ollessani noin kilometrin matkan päässä puron suusta vedin veneeni maalle ja kätkin sen huolellisesti pensaihin. Varovaisesti hiivin pitkin rantaa purolle päin. Jo parinsadan metrin päästä näin, että puron suu oli kahdella rysällä suljettu. Rysäaidat ulottuivat järvelle päin ja näkyivät pitkine seipäineen kauas. Kulkuni tästä paikasta puron rannalle tapahtui sellaisella varovaisuudella, että luulisin itse Cooperin Hirventappajankin sen hyväksyneen.

Rannalle tultuani pistin pääni erään kiven vierestä niin paljon esille, että selvästi näin kaikki toisella rannalla olevat esineet. Puro oli ainoastaan parinkymmenen metrin levyinen ja näytti nopeasti kapenevan ylempänä. Ihan vastapäätä minua oli toisella rannalla vene, puoleksi rannalle vedettynä. Parikymmentä metriä rannasta oli hietaisella paikalla kolmiseinäinen vaja eli koppeli, semmoinen, jota tervanpolttajat, tukkimiehet ym. tilapäiset metsässä-asujat tavallisesti käyttävät. Vajassa hietalattialla nukkui selällään, suu auki, Iso-Iivana. Vaikka lähes viisikymmentä metriä erotti meidät toisistamme, kuului hänen kuorsauksensa tänne kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Ei hän ainakaan puolestaan mitään varovaisuutta noudattanut.

Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin veneellä ja työnsin sen uudestaan vesille. Jos onnistuisin yllättämään Iivanan unessa, ei ollut mahdotonta, että myös onnistuisin saamaan »hansklovat» kalvoimiin. Eilis-ja tämänpäiväiset arveluni haihtuivat nopeasti, ja minusta tuntui yksinomaan naurettavalta, että onnistuisin tuota kuorsaavaa jättiläistä petkuttamaan. Kuinka hän saattoi olla noin varomaton, vaikka tiesi olevansa ryöväri, joka oli alituisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan?

Ei kuulunut riipaisuakaan vetäessäni veneen maalle Iivanan kalarannalle. Käsiraudat toisessa kädessä, pyssy toisessa hiivin hiljaa vajalle. Varovaisuuteni muuten ei ollut tarpeellinenkaan, sillä miehen kuorsaukset voittivat kaikki heikommat äänet. Katselin seinänraosta. Jättiläisen suunnaton ruumis makasi hiedalla selällään kuten äskenkin pyssy vieressään. Ja hana oli vireissään! Siinä hänen varovaisuuskeinonsa. Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin patruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli, että jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan tässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko varustautua kärsivällisyydellä. Sääsket purivat minua armottomasti, ja samassa eräs veripunainen sääski yritti turhaan vetää kärsäänsä Iivanan nenännipukasta irti. Iivana kai unissaan tunsi, miten verenimijä pingotti jalkansa hänen loistotorniansa vasten, sillä lyönnillä, joka olisi kaatanut heikon miehen, hän tappoi rauhanhäiritsijän ja käänsihe samassa kyljelleen. Nyt oli nimismiehenapulaisen hetki tullut. Jos Iivana herää, käy minun kai samaten kuin hyttysenkin.

Astuin toisen kerran Iivanan viereen ja yritin niin vikkelästi kuin taisin jäljitellä Villen temppua. Elleivät nukkuvan kädet olisi olleet aivan vierekkäin, en olisi kai rohjennut koettaa. Mutta nyt onnistui temppuni paremmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Miten oli mahdollista, ettei mies herännyt, vaikka raskaat rautarenkaat oli pantu hänen kalvoimiinsa? En vaivannut kuitenkaan monta sekuntia päätäni tuumimalla tätä, vaan niin pian kuin huomasin kuorsaamisen jatkuvan, kiiruhdin takaisin veneeseen, ja parin minuutin kuluttua olivat jalkaraudatkin paikallaan. Kun nukkuva ei nytkään liikkunut, istuin pölkylle vajan suuhun ajattelemaan, mitä nyt olisi tehtävä. Iivana oli vangittu, mutta nukkui vangittuna yhtä sikeästi kuin vapaanakin.

En ollut tähän asti ehtinyt tarkastaa, miten Iivanan koju oli kalustettu. Mutta nyt huomasin jotain, joka silmänräpäyksessä selitti edellisen tapahtuman. Vajan nurkassa oli ainoana huonekaluna -- suunnaton viinaleili, tuo kymmenen kannun leili, jonka Iivana oli pannut kalastusmatkansa hinnaksi. Olin vanginnut humaltuneen miehen, ehkä tiedottomuuteen asti humaltuneen. Tekoni rupesi minua hävettämään.

Pitkää aikaa häpeämiseen ei jättiläinen minulle kuitenkaan suonut. Raskaat raudat olivat sittenkin hänet herättäneet, vaikka hänen humaltuneen tilansa tähden herääminen oli käynyt hitaasti. Huomasin äkisti, että toinen silmä oli vähäisen raollaan ja tirkisteli minuun päin. Tuo katse ei kestänyt kuin sekunnin, mutta olin varma siitä, etten erehtynyt. Pidin miestä tarkasti silmällä. Hän makasi liikkumatta jatkaen raskasta kuorsaamistaan. Hetken perästä hän ikäänkuin unissansa käänsihen siten, että puukontuppi, joka oli ollut hänen allansa, tuli esille. Nyt hän selvästi siristeli silmiänsä. Nopsalla liikkeellä yritin saada hänen puukkonsa temmatuksi tupesta. Mutta Iivana, jonka päässä oli varmaan vielä pahoin kukonviinaa, oli siitä huolimatta minua nopeampi, kavahti jaloilleen ja seisoi samassa sekunnissa edessäni, kädet kohotettuina pään yli ja toisessa kädessä hirvittävän suuri välkkyvä puukko. Hän ei selvästi ollut ensimmäistä kertaa käsiraudoissa, koska ne eivät häntä sen enempää vaivanneet.

Jos Iivana nyt olisi lyönyt heti, olisi tämä kertomus jäänyt kirjoittamatta, mutta sen sijaan hän jäi sekunniksi katsoa tuijottamaan minuun, ikäänkuin ihmeissään siitä, että tuommoinen kääpiö oli hänet, Ison-Iivanan, rautoihin pannut.

Minua on pidetty nopeana lennosta-ampujana, enkä tuhlaakaan turhaa aikaa tähtäämiseen. Tuo sekunti, jonka Iivana tuhlasi, pelasti henkeni. Hypähdin pari askelta taaksepäin, ja samassa paukahti laukaukseni. Järeä haulipanos löi viholliseni veitsen murskaksi, ja uskoen kätensä poikkiammutuiksi painui Iivana polvilleen eikä uskaltanut käsivarsiaan laskea alas. Pistäessäni uuden patruunan pyssyyn kuulin hänen sopertavan itsekseen: »Hyi, kun kirvelee, hyi, kun kirvelee.»

Iivana piti yhä vielä käsiä nostettuina pään yli. Kehoitin häntä laskemaan kädet alas, mutta hän sanoi luontonsa olevan niin heikon, ettei hän voi tyhjiä käsivarrentynkiään katsella. Kysyin, miten hänen luontonsa olisi myöntänyt upottaa kahden korttelin pituisen puukon minun sydämeeni, kuten hän juuri äsken oli aikonut? Siihen hän vain vastasi, ettei hänen luontonsa siitä tunne mitään, jos minun sydänvereni hietaan juoksee. »Ja täytyyhän minun itseäni puolustaa», lisäsi hän.

Iivana yhä valitteli, että hänen käsiänsä hirveästi kirveli. Kun kyyneleet rupesivat vierimään jättiläisen poskille, suututti minua mokoma vetelyys, ja äreällä komentoäänellä -- oikein Villeä matkien -- uudistin käskyni »kädet alas». Kun Iivana ei vieläkään näyttänyt mitään tottelemisen yritystä, nostin pyssyni, jolloin kädet tulivat heti alas. Nyt huomasin, miksi Iivana valitteli. Oikean käden pikku- ja nimetön sormi olivat molemmat menneet ylimmän nivelen kohdalta sijoiltaan ja näyttivätkin väännyksissä ollessaan hyvin rumilta. Luulin ensi katsannolta niiden olevan poikki. -- Iivana oli pitänyt kaikin voimin puukon varresta kiinni, ja laukauksen voima oli repinyt nuo sormet sijoiltaan; tietysti oli koko käsikin saanut aika täräyksen.

Kun Iivana nyt huomasi, että molemmat kädet olivat sijallaan, jos tosin toinen omituisen näköinen, rupesi hän latelemaan suustaan kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, mitkä hän vain osasi, vuorotellen suomeksi ja venäjäksi. Hän oli silminnähtävästi aivan suunniltaan sentähden, että oli antanut yllättää itsensä.

Panostaessani pyssyni uudestaan olin kiireessä sattunut panemaan patruunapesään tupruhauleilla ladatun patruunan. Selvitin nyt vangilleni, minkälainen aseeni oli, tehdäkseni siten hänelle selväksi, kuinka välttämätöntä hänelle oli ehdottomasti totella minua. Kun hän oli uskonut minun ampuneen hänen kätensä poikki, oli hän joutunut hirvittävän kauhun valtaan. Selvitin siis hänelle, että jos hän vastustelee minua, olen oman turvallisuuteni tähden pakotettu ampumaan häntä tupruhauleilla kasvoihin. Hän ei kuole siitä, mutta tulee sokeaksi, joten minun on helppo pakottaa hänet tottelevaisuuteen. Tämän asian Iivana helposti ymmärsi ja näkyikin pitävän sen luonnollisena puolustuskeinona minun puoleltani. Hän lupasikin pyhästi olla tästälähtien vastustelematta ja todisti hyvää tarkoitustansa lakkaamalla käskystäni kiroilemasta.

En voinut kuitenkaan vielä hänen lupaukseensa niin paljon luottaa, että olisin uskaltanut nykäistä hänen sormensa sijoilleen takaisin. Tätä ei saanut kuitenkaan enää kauan viivyttää, sillä jos nivelpussit saivat vielä hetken venyä ja käsi pääsi turpoamaan, eivät sormet enää pysyisi sitomatta sijoillaan. -- Iivanan kojusta oli eräässä paikassa hirsi irtaantunut seinästä, jättäen seinään leveän raon. Käskin siis Iivanan pistää vahingoittuneen kätensä raosta ulos, missä tapauksessa lupasin panna sormet sijoilleen takaisin. Hän ei tosin näyttänyt paljon luottavan kykyyni tässä asiassa, mutta sanoi tottelevansa mieluummin kuin tulevansa sokeaksi. Voimieni takaa sain nykäistä, ennenkuin odotettu »naks» kuului ja sormi meni sijoilleen. Kun toinenkin sormi meni vastustelematta sijoilleen, oli Iivanan ilo rajaton. Kyyneleet lakkasivat heti vuotamasta, ja ennenkuin olin ehtinyt estää, oli miehellä jo viinaleili suun edessä. Vaikka uhkasin pyssylläkin, ei Iivana hellittänyt, ennenkuin oli määränsä saanut kurkkuunsa, ja hänen määränsä ei ollut vähäinen. Tottunut juomari joi viinaa kuin vettä.

Nyt oli pakko saada vanki veneeseen, ennenkuin hän ehti humaltua. Hän menikin vastustelematta ja istuutui veneen perään. Leiliä hän ei kuitenkaan laskenut käsistään. Komensin häntä heittämään leilin järveen, mutta hän vain nauroi ja kun uhaten löin kädelläni pyssyn piippua, nosti hän leilinsä kasvojen eteen, sanoen »ampukaa nyt». Hetken perästä hän nukkui jo veneen pohjalla, lujasti pitäen leilin rivasta kiinni. Iivanan veneen otin mukaan. Vaikka soutu täten tuli puolta raskaammaksi, en tahtonut jättää sitä roistojen haltuun.

Vasta tiistai-iltapäivänä olin kotisatamassa. Iivana oli koko ajan nukkunut, mikä olikin minulle mieluisinta. Kun nyt herätin hänet ja käskin nousta maalle, oli hän sävyisä kuin karitsa. Hän oli melkein sepiselvä. Sanoi jo kauan odottaneensa tätä ja kyllästyneensä rosvonelämään, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin raskasta työtä. Kyttyräinen oli ottanut hänet koplaansa yksinomaan hänen suurten ruumiinvoimiensa tähden. Ryöväysretkillä pantiin aina kolmen miehen taakka hänen hartioillensa, ja hauskoille kaupparetkille hänen omaan kotimaahansa otettiin hänet harvoin mukaan. Hän sai hoitaa talonvartijan tointa kotona ja ikävöiden odottaa toisten kotiintuloa. Vieläpä herjattiin, ellei kaikki kodissa ollut määräyksen mukaan toimitettu. Aikoja sitten olisi hän jo koplan jättänyt ja ryhtynyt kunnolliseen elämään, ellei olisi ollut koplan yhteinen suostumus, että seuranpettäjä on armotta tapettava. »Ja onhan siinä ollut toinenkin syy», lisäsi Iivana, nostaen leiliänsä: »Tätä ei ole vapaasti tarjona muualla, mutta Kyttyräinen osaa tehdä ja tekeekin sen mukaan, kuin tarvitaan.»

Minua luuli Iivana uudeksi nimismieheksi, jonka oli kuullut Helsingistä tulleen kyttyräisiä kiinni ottamaan. Olin näet kotimatkalla varustanut lakkiini virkamieskokardin, kuten setä oli käskenyt minun tehdä, jos oli tarpeellista todistaa virkamiesoikeuteni. Iivana huomasi sen nyt, ja se kohotti nähtävästi suuresti hänen kunnioitustaan minua kohtaan. »Juuri tuommoinen», hän sanoi, sormellaan osoittaen kokardia, »oli Kakolan isännällä, ja tuo se oli, joka siellä miehet kurissa piti.»

Aioin jalkarautoihin kuuluvalla niittaustapilla kytkeä vankini kalliossa olevaan rautarenkaaseen kiinni, mutta Iivana pyysi minua kiinnittämään hänet vitjoihin, joten hän pääsisi vähäisen liikkumaan. Selitin, että ne olivat järven pohjassa kiinni; mutta Iivana oli ne pian vetänyt maalle. Syvälle oli pohjasora ne peittänyt, mutta kun ne ensin rupesivat vähäisen liikkumaan, tulivat ne kuitenkin kuin tulivatkin maalle. Ilkeältä minusta tuntui täten niitata mies kallioon kiinni, mutta muuta neuvoa ei ollut -- muutenhan en olisi päässyt minuutiksikaan itse vapaaksi --, mutta Iivanasta oli asia juuri niinkuin olla pitää, ja hän vielä kiittikin minua, että annoin hänelle näinkin suuren liikkumisvapauden. Kallio oli aivan sileä. Iivanan liikkumisalalla ei ollut ainoatakaan esinettä, millä hän olisi voinut kahleitaan särkeä.

Olin perin väsynyt ja perin nälkäinen. Vaikka minulla oli ollut eväät mukanani, en ollut päivällä syönyt, tahdoin vain niin pian kuin mahdollista ehtiä saarelleni takaisin. Keitin aika ison leipäkeitoksen ja tarjosin Iivanalle suuremman osan, mutta Iivana ei sanonut syövänsä ikinä, ennenkuin leilinpohja oli tyhjänä. Ja samassa hän rupesi uudestaan ryyppäämään minun voimattani mitenkään häntä estää.