Chapter 5

Miehellä, joka oli vielä nuori, ei ollut hiuskarvaakaan päälaellaan.

-- No onpa hiisi hiukset vienyt, lempo liemetkin kerinyt, tuumi ihmeissään Ville.

Mies ei puhunut mitään. Ville oli jo kauan ollut varma siitä, että miehet kuuluivat rosvojoukkoon; nyt tulin minäkin täysin vakuuttuneeksi, sillä olin kuullut puhuttavan siitä, että yksi kyttyräisistä oli aivan kalju.

Päivällisen jälkeen rupesivat vangit kysymään, oliko vielä pitkältikin tänään marssittavaa. Ville vastasi:

-- Ei Turku tuvan takana, Saksa saunan porstuassa.

-- Ei meitä Turkuun asti kuljeteta jalkaisin, vastasi toinen. Riitalammin vanginkuljettajalta asti viedään meidät kruunun kyydillä, jos nimismies hyväksyy vangitsemisen, jota hän kylläkään ei tee. Taitaa passittaa teidät itsenne vapaata kyytiä nauttimaan.

-- Huomenaamulla hän passittaa teidät lähtemään. Mutta käydään nyt. Meillä on vielä vihainen virsta marssittavana, sitten pääsette palasen venekyydillä.

-- No käylään, käylään vain, sanoi Kurun äijä, kun kurruun vietiin.

-- Minusta olette tähän saakka paremmin noudattaneet keuruulaisen esimerkkiä. Hän vastusti ankarasti poliiseja. Hänestä sai alkunsa sana: sinne minä en mene enkä hevostanikaan pane, sanoi keuruulainen kurrua.

-- No ollaan tästä lähtien Kurun miehiä.

Vangit eivät kuitenkaan kauan lupaustaan pitäneet, ennenkuin taas ryhtyivät kiusantekoon. Ellei Ville olisi kaikkea leikin kannalta ottanut, olisi matkamme käynyt aivan sietämättömäksi. Vähää ennen rantaan tuloamme oli näreikkö, jota ei voinut kiertää. Siinä rupesivat vangit kulkemaan siten, että toinen kävi näreitten toista, toinen toista puolta, muka erehdyksestä. Siten eteenpäin pääsy kävi varsin vaivalloiseksi. Vihdoin miehet pysähtyivät ja kieltäytyivät menemästä kauemmaksi.

-- Teillä on liian kapeat kadut. Ei ole laillista näin kapeita katuja ketään kurruun viedä.

-- Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette huomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. -- Raippansa oli Ville heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.

-- On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä paremmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.

Se mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt mennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut paikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä -- minun mielestäni kylläkin kovakouraisesti -- juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi käymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: »Tuokin tyrkkäys pidetään aikanaan muistissa.»

Ville vain sanoi: »Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä uudistaa.»

Tunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella rannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen raportin:

-- Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka todennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.

-- Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme toiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.

Setä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut näin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta, oli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten molempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt, kun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen hartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut oman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti sitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.

Saavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti myöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym. henkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki nämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään heidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan edes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi Hahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli Kyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas »mestariksi», kielsivät he uudestaan jyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he jyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä syytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat matkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät olivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi ampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni rankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta pahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten hänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin hän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan vankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan kihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat vangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä allekirjoitin sen läsnäolleena todistajana -- mikä kävi hyvin päinsä, koska en ollut missään sukulaisuussuhteessa »setään» --, ja niin oli tutkimus päättynyt.

Vankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen kanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi, jos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän vangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut jäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli metsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät tietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että jäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi ja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.

Sitkajoki oli veneellä kuljettavaa ainakin kahdeksan penikulmaa. Yksi ainoa koski oli sellainen, että vene oli laskettava tyhjänä köydellä alas. Ville arveli voivansa suorittaa tuon työn yksin, jos setä vie vangit maitse kosken ohi. Siinä paikassa, johon setä aikoi viedä vangit veneellä, meni maantie joen yli, ja kestikievari oli samassa paikassa. Setä tunsi isännän luotettavaksi mieheksi. Jos he sovittaisivat matkan siten, että tulisivat yön aikaan perille, oli hyvä mahdollisuus olemassa, että kaikki kävisi päinsä ja setä saisi vankinsa määräpaikkaan huomiota herättämättä. Mutta kun oli maantiematkaa parikymmentä penikulmaa, oli luultavaa, että matka edestakaisin kestäisi pari viikkoa. Setä ja Ville tulivat siihen päätökseen, että kaikissa tapauksissa pitäisi ainakin yrittää valita tämä tie.

Ville tuli nyt minua »löysäämään», ja minä menin vuorostani telttaan, missä setä esitti minulle tuumansa. Minulle hän antoi vapaan tilaisuuden joko seurata mukana tai jäädä matkan ajaksi kämpän vahdiksi. Ymmärsin, etten vanginkuljetusmatkalla voinut olla suureksikaan hyödyksi ja valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jäin siis leirille.

Kun seuraavana aamuna oli hyvä myötäinen, lähtivät setä ja Ville vankeineen. Hyvästi jättäessään sanoi Ville hymähtäen, että muutaman viikon yksinäisyys metsässä kasvattaisi minusta oikean miehen.

VI.

Olin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei käyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui ja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä kilometriä. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko paistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut huomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei painostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en pelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa tännepäin.

Päätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään ympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin viisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan kallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin erinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella. Luola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä kattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat, joita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla kertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi tarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen vesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei tahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi -- vaikk'ei tosin paljon puuttunutkaan --, mutta varustukseni osoittivat, miten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee suojautumista vihollisia vastaan.

Olin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni jotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman tuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen tarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä odotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui, oli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta pienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin aurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon perästä tarvittavan tervan.

Lähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en olisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää -- jos näet puu oli sydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän ruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun, ja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin siis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen seiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että kehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos sitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla vielä täydessä käyttökunnossa.

Veneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan levyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan levyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta kappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi paljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin muutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita. Huomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen kovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos veneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin laudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon päätypuuta esille.

Tervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni oikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.

Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä, joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.

Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä metriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät, nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli, mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene, maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna. Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman. Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.

Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa -- kaikki linnunnahkani olivat mitä parhaimmassa kunnossa --, rupesi Sitka-vaarin satu taas kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.

Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta -- en ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä miestä _ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen_. He soutivat uistinta pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä sanovan: »Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.» Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso lohi.

Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua. Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain, mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat takaisin.

Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee aina »tuo miestä väkevämpi». Samalla hän otti ison puisen leilin, ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän varovaisemmin.

Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin ensi viikolla »luoman suulle» verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä ehdolla, että »mestari» hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui metsä heidän kuorsauksistaan.

Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä pitkiksikin ajoiksi.

Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.

Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten aseet.

Hetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin siihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja lähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan. Siellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta, jotka eivät olleet tervetulleita.

Mennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin takaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten tarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä koivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran, koivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi koski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta oli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli ei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen -- janhus jousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä -- ja tein jousen. Nuoran järjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään nuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki koskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.

En uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi kuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven pinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin veneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua oli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.

Lahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin hyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se leveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei nytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle. Kosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.

Ensimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa vetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä kiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan, pannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän tuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä epäluuloa herättävä.

Olin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut malttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään kalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa sedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä näkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita taimenia. Olin koko edellisen päivän ja yön ollut melkein syömättä ahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian porisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies odottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut huonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla.

Sedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen huolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon -- silloin oli tiistai -- huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton este oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma oli niin kaunis, kuin toivoa voi.

Vanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät, joka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis yökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan lyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan läheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä ulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen avustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari kolme sataa metriä kosken yläpuolelta.

Kun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä onnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan välinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun Ville oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta tehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää etsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta seuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut käyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä, vaikkapa tuloksettakin.

Eräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin:

Toukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan, josta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan metsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat kasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on vielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät puheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään. Äsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä voimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen ilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut lähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä enemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti. Miltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä visertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran kukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat hiljaa.

Suurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa kuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta kuuluu ihan läheltä -- tai kaukaa -- metsästä. Siihen hän ei paljon huomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.