Chapter 3

Samassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä veteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea alas. Sekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi ukko samalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä alempana. Että hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle kivelle nuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin. Hyppäys oli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa silmänräpäyksessä heittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken valtaan. Ukon onnistui heti saada veneemme parempaan asentoon, niin ettei siihen tullut enää vettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä molemmin käsin veneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti ja nojautuen selin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä asennossa, olisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja kiven väliin.

Heti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä tiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella sauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä kylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja kymmenen minuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa koskenniskan yläpuolella.

Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse, tiuskaisi hän Villelle:

-- Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta sarkatakkiani vanutettavaksi.

Ukko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut ahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin. Siitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja vanhat luunsa jääveteen likoamaan. -- En ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä tilaisuudessa.

Seurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui metsä Villen kirveeniskuista. Tehtiin mahtava hirsituli, ja pian seisoi tulen ympärillä neljä höyryävää miestä, kääntyen aina sen mukaan kuin liiallinen lämpö pakotti. Ukko, joka seisoi paljoa lähempänä tulta kuin me muut, oli vetänyt pieksusaappaansa jalasta ja pannut ne loitommaksi tulesta kuivamaan; valitteli, ettei nahka kestä lämmintä, niin pian kuin se on ruumiista nyletty irti. »Missä voi sulaa, siinä nahka palaa», arveli vanhus.

Setä ja minä emme voineet kyllin ihmetellä, miten ukon oli mahdollista kestää niin lähellä tulta. Ukko silloin kertoi:

»Minä olen aina ollut hyvä löylyä ottamaan. Yhden ainoan kerran eläissäni on ollut pakko astua lavalta alas, kun toinen jäi. Ja tuo oli herrasmies. Olin nuorempana ollessani kerran Viipurissa ansiotyössä. Siellä asui eräs herra, jonka sanottiin olevan semmoisen kossin löylyä ottamaan, ettei ole kukaan vielä häntä voittanut. Olin monta kertaa toivonut joutuvamme yhdessä saunaan, kun kerran satuinkin tapaamaan hänet juuri saunan ovella. No olipa tuo ikävä, sanoin, että herra on jo kylpenyt, olen kuullut herran olevan hyvän löylyä kestämään. Eihän lämmin luita riko, vastasi hän, voinhan kylpeä samalla huomisillankin edestä. Tehdenhän työstä pääsee, syöden leivänkannikoista. Riisuin nopeasti ja menin lauteille. Herra tuli perässäni, hapuili käsillä katonrajaa ja sanoi olevan kylmänpuoleista. Ei hän muka viitsi niin vähän edestä riisua vaatteitaan. Istui sitten rahille. Nyt olin voitosta varma ja rupesin löylyä lyömään. Kuta enemmän viskasin, sitä enemmän tuo vain huokaili hyvinvoinnista. Huomasin hetken perästä, että ellen nyt lähde, lähtee nahka; minun täytyi lauteilta pois. Tuo kovanahkainen vain jäi rahilleen ja minun mennessäni pyysi antamaan vielä pari napollista lisää. Kiusalla heitin koko kiulullisen. Silloin vasta tuli hänkin alas, yski vähän ja sanoi tulevan sisälliselle ihmiselle jotenkin lämmintä. Vielä tänään ihmettelen, miten ihminen voi noin lämmintä kestää. Ja vielä iso turkki päällä», päätti vanhus pakinansa.

Nauroimme sedän kanssa makeasti ukon ihmettelylle. Emme hennoneet hänelle sanoa, että herrasmies oli pitänyt häntä pilanaan. Äijä sai jäädä luuloonsa, että Viipurin herra oli hänet rehellisessä saunakilpailussa voittanut.

Vanhus oli ensimmäisenä kuiva, vaikka hän oli ainoa, joka oli ollut likomärkä. Setä rupesi kysymään häneltä, kuinka hän oli uskaltanut tehdä hyppäyksen veneestä liukkaalle kivelle.

-- Ettekö yhtään pelännyt?

-- Mitäpä vanhan kannattaa kuolemaa pelätä. Nuoren kuolema on kun sattuu, mutta vanhan on pakosta. Minä olen ikäni jo täyteen elänyt eikä minusta ole enää paljon hyötyä. Mutta teillä pitäisi olla monta vuotta elettävänä. Ehkä te, nuori herra, ette ole vielä kolmeakaankymmentä?

Selitin olevani vasta pari vuotta kolmattakymmentä, suorittaneeni juuri maisterintutkintoni ja aikovani koulunopettajaksi.

-- Näytätte olevan riski ukko.

-- Olenhan minä, Jumalan kiitos, ollut aina terve, mutta rupeavat ne vuodet lähenemään, joista raamattu sanoo: ne eivät minua miellytä. Ei pidä vanhaksi toivoa, vanhan on paha elää.

Setä puuttui puheeseen.

-- Kun isäntä kertoi maksaneensa Kyttyrä-Jaskalle lahjuksia, luulin teidänkin kuuluvan rosvojen suosijoihin enkä paljon luottanut talosta saamiini tietoihin. Nyt ymmärrän, että te ainakaan ette kuulu rosvojen ystävien joukkoon.

-- Kyllä kaikki, mitä poikani kertoi, oli totta, valitettavasti lahjuksista myöskin. Kyttyräisen kuullen kieltelin poikaani antamasta, ja rosvo lupasi sopivassa tilaisuudessa pitää minut muistissaan; mutta niinkuin äsken sanoin, olen vuoteni elänyt enkä minä Kyttyräisen uhkauksista välitä.

-- Miten te olisitte isäntänä ollen menetellyt?

-- Jaskalle olisin sanonut, että talo on liian köyhä semmoista ylimääräistä verotusta maksamaan. Sillä sitä se onkin. Ja Jaskan lähdettyä olisin vienyt kirkonkylään vaikka viimeiset jyvät aitasta ja ostanut tuommoisen kaksitoista laukausta ampuvan pyssyn, jommoinen on tuomarillakin. Ne kuuluvat olevan muutenkin erinomaisia metsästyspyssyjä. Isännällä on ennestään isoreikäinen haulikko, molemmilla pojilla on luodikot, ja ovat jo koko hyviä ampumaan, vaikka ovat puolikasvuisia vain. Oma pyssyni laukeaa myös nopeasti, ja silmät on minulla vielä kuin kotkalla. Kyttyräisillä ei kuulu olevan tätä nykyä kuin neljä pyssyä vain. Kyllä me heitä vastaan olisimme puoliamme pitäneet.

-- Mutta jos Jaska olisi yön aikana talon polttanut väkineen kaikkineen?

-- Ei Halli laske yön aikaan ketään vierasta niin lähelle taloa. Eikä Kyttyräinen ole niitä miehiä, joka saalista toivomatta menee tuommoista tekemään. Myös luulen, että sakki pysyy nyt jonkin aikaa hiljaisempana, sillä ainakin kahdentoista isännän kanssa on rosvolla nyt vuosisopimus. Hän on viime aikoina huomannut tämän konstin vähemmän vaaralliseksi ja kuuluu aikovan tehdä vielä paljon uusia sopimuksia. Suurimmista taloista kuuluu saavan aina neljään tynnyriin asti. Kyllä se hänen polttimonsa tarpeeksi riittää.

-- Mitä hullutuksia. Onko hän salapolttaja myöskin?

-- On. Ja parhaimpia keittomestareita kuuluu olevankin. Sanotaan saavan kolme kannua enemmän tynnyristä kuin parhaimmat. Hyvän osan ryyppää itse kaveriensa kanssa, niin että iltasilla ovat kaikki pahoin päihtyneet. Mutta paljon myös myy sekä Suomen että Venäjän puolelle. -- Eikö komisarius ole tätä tietänyt?

-- En ole tietänyt salapolttajaksi. Enkä ole voinut aavistaakaan, että monet isäntämiehet ovat ryhtyneet tuommoisiin häpeällisiin kauppoihin julkisen rosvon kanssa. Sehän on enemmän kuin häpeällistä. Tiedättekö ketään noista raukoista? Poikannehan sanoi itse olevansa yksi.

-- Tiedänhän minä useitakin. Mutta kun ilmianto katsotaan ihmisten kesken häpeälliseksi, en tahdo nimiä sanoa.

Setä ymmärsi ukkoa eikä vaatinut enempiä tietoja, vaan lupasi ottaa itse myöhemmin asiasta selkoa. -- Vanhus rupesi nyt tekemään lähtöä, ja setä kysyi, miten hän aikoi päästä veneeseensä. Ukko sanoi aikovansa kiertää vitsaköyden ja sen päähän sitoa härkkimentapaisen puupalikan, jonka avulla kyllä saisi veneen rantaan vedetyksi. Setä lahjoitti ukolle lujan uistinsiiman, joten tämä pääsi vitsaköyden teosta. Kiittelimme kaikki ukkoa henkemme pelastuksesta, ja setä lisäsi tietävänsä nyt varmuudella omistavansa Sitkan talossa -- talon nimi oli Sitka -- ainakin yhden ystävän, johon voi luottaa. Ville pyysi ukolta epäilyksiään anteeksi, ja ripein askelin poistui äijä joenrantaa pitkin.

Seuraavana uudenvuodenpäivänä annettiin ukolle kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen hopeamitali »ihmishengen pelastamisesta», jonka setä oli hänelle hankkinut, ja kun vanhus päivällisen jälkeen poistui nimismiehen talosta, kantoi hän olallaan sedän antamaa lahjaa, kaksitoista laukausta ampuvaa pyssyä. Jos setä olisi tietänyt, että »Sitkanvaari» oli ahkerimpia soitimelta-ampujia, luulen, että lahja olisi vaihtunut johonkin hyödyllisempään esineeseen.

IV.

Ukon poistuttua ryhdyimme mekin hankkiutumaan matkalle. Villellä näytti olevan ikävä, jonka tähden kysyin häneltä hänen alakuloisuutensa syytä.

-- Eivätkö ole housusi vielä kuivaneet, kun olet noin apealla mielellä? Niistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet!

-- Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo puolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin kaikki olisi »juu» ja »jaa», ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?... Kukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin tarkoin tunsi. Ja edellisessä koskessa oli sauvominen ihan turhaa työtä. Minä luulin toisenkin kosken samanlaiseksi virtapaikaksi vain.

-- Se kosken tavat tietää, joka korvalla asuu. Mutta älä nyt enää koskesta keskustele, vaan puhu jo muista asioista.

-- Kauan minä saan vielä tätä asiaa katua, ennenkuin se minulle anteeksi annetaan.

Nyt puuttui setä puheeseen.

-- Ei sinun tarvitse tätä asiaa kauemmin katua, jos vastaisuudessa teet niinkuin käsketään, kun ymmärrät, että käskijä tietää asian paremmin kuin sinä. Nyt ei tätä onnettomuutta enää ajatella eikä siitä keskustella, vaan se olkoon kaikin puolin anteeksi annettu ja unhotettu. Tee sinä nyt niinkuin maisteri sanoi ja karkaise mielesi vastaisuuden varalle.

Villen raskas mieli oli minun leikkipuheistani jo vähäisen helpottunut. Mutta nyt vasta, kun setä näin suorin sanoin antoi hänelle anteeksi, tuli hänestä jälleen entinen Ville, joka löi vastuksetkin leikiksi.

Olimme soutaneet hyvää vauhtia jokea ylös. Ilma, joka tähän asti oli ollut aurinkoista, oli nyt muuttunut. Mahtavat mustat pilvet nousivat edessämme taivaalle. Sanoin sentähden Villelle:

-- Taisi ukon kantturasi tuntea taivaankin merkit paremmin kuin sinä, koska näkyy olleen oikeassa, kun ennusti sadetta.

Ville nousi seisaalle, tarkasteli taivasta edessämme, mutta sanoi vain: »Peloittaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataa.» Istuutui takaisin soututuhdolle ja kiskoi mitä käsivarsista lähti.

Rupesi jo vähäisen hämärtämään, kun saavuimme ukon osoittamaan yöpymispaikkaan. Se oli todellakin semmoinen, että siinä taisi sateellakin pysyä kuivana. Maa oli kuivaa, ja pilvenkorkuiset kuuset muodostivat todellisia, sateenvarjoja. Teimme nuotiomme erään puun juurelle, jossa maa oli hyvin tasaista ja jossa selvät merkit osoittivat, että siinä oli monesti ennenkin oltu yötä. Huonommassakaan yöpaikassa ei olisi tarvinnut sadetta pelätä, sillä sedällä oli vedenpitävästä kankaasta tehty teltta, joka oli niin tehty, että kun sitä käytettiin nuotiolla, nostettiin etupuoli katolle, joka täten tuli kaksinkertaiseksi. Yksinkertaisenakin, kesäteltaksi käytettynä, se ei rankkasateellakaan vuotanut.

Heti kun teltta oli pystytetty ja vuoteet tehty, sytytti Ville nuotion, otti kahvipannun ja poistui. Tullessaan takaisin oli hän täyttänyt pannun jokivedellä, joka oli nyt kevättulvasta sameata, kellertävänruskeata. Minä en luvannut juoda sitä kahvia, joka tästä vedestä oli keitettävä, vaan menin etsimään puhdasta lunta, jota vielä oli paljon notkopaikoissa ja isompien kivien pohjoispuolella. Palatessani kämppään oli Ville jo tuonut koko sangollisen lunta ja nostanut puuropadan tulelle. Kun puuro oli valmistunut, käski Ville meidät illalliselle. Ja Villen kehoitus ei tapahtunutkaan hukkaan, päivällinen kun oli tänään mennyt aivan myttyyn.

Kun olimme saaneet kylliksemme, tuumi Ville, että ruoan jälkeen seuraa siunaus ja siunauksen jälkeen tupakka. Tupakoidessaan kertoi Ville kahden tupakannälkäisen savolaisukon keskustelun, kun he maantiellä kohtasivat toisensa kauniina kesäpäivänä. Ukot istuutuivat maantien syrjälle eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään. Näytti kuitenkin siltä, kuin kummallakin olisi ollut jotain sydämellään, vaikk'ei kumpikaan tahtonut panna alkuun. Vihdoin sanoi kuitenkin toinen:

-- Pannaank's tupakaks'?

-- No pannaan voan.

Hetken perästä kysyi taas edellinen:

-- Kummank's massikast pannaan?

-- Kumman voan.

Edellinen rupesi massiansa kopeloimaan, käänsi sen nurin ja sanoi:

-- Kah kun olikin minun massikkan' tyhjä.

Toinen teki samaten ja arveli:

-- Kah kun oli minunkin.

-- No poltetaan kun soahaan.

-- No poltetaan voan.

Sitten ukot hyvästelivät ja jatkoivat kumpikin matkaansa.

Olisin mielelläni istunut vielä hetkisen, mutta Ville joudutti maatapanoa. Kun setäkin oli sitä mieltä, täytyi minunkin kallistua vuoteelle. Maata pannessamme sain vielä mielihyväkseni kuitenkin huomauttaa Villelle, että ukko oli sittenkin ollut oikeassa. Rupesi näet satamaan. Mutta Ville ei ollut puhettani kuulevinansa, näytti vain kovin uniselta. En saanut häneltä muuta vastausta kuin: »Satoihan ennen Savossakin eikä kielletty.»

Nukuin makeasti kello kahteen asti, kun minut herätti jokin outo ääni metsästä. Kuulosti ensin niinkuin joku ihminen tai eläin olisi ähkynyt tai voihkinut metsässä. Sitten se äkkiä lakkasi. Hetken perästä se taasen uudistui ja tällä kertaa äänekkäämmin. Ajattelin jo, pitäisikö minun herättää Ville tai setä, kun äkisti kuului mitä hirvittävin kiljunta, niin että luulin korvakalvojeni puutuvan. Setäkin heräsi ja nousi istualle, mutta sanoi vain: »Mikä isoa kissaa vaivaa, kun näin myöhään keväällä pitää naukujaisia?» Käänsihe toiselle kyljelle ja nukkui taas.

Minä, joka en ollut ikinä ennen tähän aikaan vuodesta viettänyt yötä metsässä, en voinut näin välinpitämättömästi asiaa käsitellä. Ääni, joka nyt jatkui melkein yhtäjaksoisesti, oli erinomaisen korvia vihlaiseva. Kuvittele kuulevasi sata kissaa, jotka yhdellä kertaa pitävät kissannaukujaisia, vuorotellen kirkuen, vuorotellen tapellen. Silloin voit saada heikon aavistuksen siitä konsertista, mikä minun korvieni täytyi tänä huhtikuun yönä kärsiä. Ellen sedän sanoista olisi ymmärtänyt, mikä tässä oli kysymyksessä, en olisi mitenkään voinut käsittää, että jokin pienempi eläin kuin karhu voi saada noin hirvittäviä, suoraan sanoen kamalia ääniä aikaan. Muutamia kertoja hetkiseksi keskeytyen jatkui tuota peliä kello neljään. Silloin heräsi Ville, nauroi vähäisen minulle, kun kerroin, etten ollut voinut nukkua, ja sanoi, että hänelle itselleen oli käynyt ihan samaten, kun ilves oli ensi kerran hänet laulajaisiin kutsunut. Mutta nyt hän oli sen temppuihin jo niin tottunut, etteivät ne voineet hänen untaan häiritä.

Ville aikoi mennä ajamaan rauhanhäiritsijää pois, otti kirveen kainaloonsa ja lähti metsään. Laulajaiset lakkasivat todella heti, ja minä nukuin kello seitsemään, jolloin Ville käski kahville. Setä istui jo kahvipöytämme ääressä, ja puolitekoinen airo oli nostettu puunkylkeä vasten.

Aamiaisen syötyämme korjasimme kapineemme ja telttamme ja lähdimme veneelle.

Vene oli poissa.

Katselimme avuttomina toisiamme.

Villen katseesta huomasin, ettei hän vieläkään oikein luottanut Sitkavaariin, mutta minun luottamukseni ukkoon oli täydellinen. Ville oli kiinnittänyt veneen ja sanoi kiertäneensä pestin kaksi kertaa vieressä olevan puun ympäri ja vielä heittäneensä nenän oksan yli. Setä sanoi, että kaksi puolimutkaa pidetään merellä laillisena puolustuksena, ja sen tehtyään saa nenän kiinnittää miten sopii, mutta joka touvin kiertää, tapahtuipa tuo sitten vaikka viisi kertaa maston ympäri, hänet on raa'annokkaan hirtettävä. -- Vesi oli yön aikana noussut toista jalkaa ja vienyt veneen mukanaan, sitä ei sopinut epäillä. Ville ei uskonut, että tämä onnettomuus on ilman ihmisen apua tapahtunut, vaan mutisi itsekseen jotain siitä, että sekin päivä voi tulla, jolloin kiusa kiertyy omaan kuppiin. Sedän käskystä hän kuitenkin lähti paikalla venettä etsimään.

Tunnin perästä hän jo palasi -- soutamalla. Hänellä oli ollut hyvä onni. Vene oli tarttunut muutamaan puuhun, joka rannasta oli kaatunut jokeen. Ville lupasi vastaisuudessa sitoa veneen yhtä lujasti kuin muutkin karkurit.

Päivästä lupasi tulla kaunis ja lämmin. Ville heitti takin päältään ja lupasi kiskoa kahden edestä, jos minä tahtoisin pitää silmällä vesilintuja, joita tänä aamuna lensi paljon jokea ylös ja alas. Kun tämä olikin minulle matkani päätehtävä, olin hänelle ehdotuksesta hyvin kiitollinen, vaikka tosin epäilin, että hän enemmän ajatteli päivällistä kuin minun tieteellisiä pyrintöjäni. Onnistuinkin jo aamupuolella ampumaan hanhen, mikä oli Villelle erittäin mieleen, sillä hän sanoi pitävänsä rasvaisista linnuista. Hän kehoitti minua erikoisesti pitämään hanhia silmällä ja ampumaan niitä niin monta kuin mahdollista. Koetin saada hänet ymmärtämään, että valtakirjani eivät minulle myöntäneet kuin muutamia harvoja kappaleita kutakin eläinlajia, mikä oli kuitenkin hänen mielestään joutavaa pikkumaisuutta.

Olimme toivoneet ehtivämme järvelle tämän päivän illaksi. Kevättulva oli kuitenkin tehnyt virran niin vuolaaksi, että vasta seuraavana päivänä päivällisaikana tulimme joen niskaan. Vastoin odotuksiamme oli järvi vielä kauttaaltaan jäässä. Jää oli kuitenkin rannoista irti, ja ellei yöpakkasia tullut, ei näyttänyt kestävän enää kovin monta päivää avoveteen.

Kun aivan laskupaikassa oli Venäjän puolella sopiva poukama, päätimme tässä paikassa odottaa jään lähtöä. Ville lähti jo varhain seuraavana aamuna päivän eväillä varustettuna käymään pitkin järven rantaa pohjoiseen päin. Hän sanoi tahtovansa nähdä, minkälaatuiset olivat maat sielläpäin, ja samalla ottaa selkoa, oliko talvella tai tänä keväänä näillä seuduin kulkenut ihmisiä. Kun hän illalla palasi kämppään, oli hän käynyt pitkin rantaa järven keskipaikoille asti. Siinä oli ollut hyvin korkea vuorenhuippu, josta oli erinomainen näköala yli koko järven. Ville oli tuohipalaselle piirtänyt kartan, joita kaartissa ollessaan oli oppinut tekemään. Kartta osoitti, että Venäjän puoleisessa osassa järveä oli paljon saaria, erittäinkin pohjoisessa päässä, kun Suomen puoleinen osa oli melkein yhtenä selkänä. Suuret alat Suomen puoleista rantaa oli kanervakangasta, kun taas Venäjän puolella maa oli sellaista, kuin oli sanottu: metsiä, vuoria, soita ja rämeitä. Siellä täällä näkyi pienehköjä metsäjärviä, jotka kaikki kuitenkin vielä olivat jäässä. Vuorenhuipun juurella laski järveen isohko puro, jonka rannat näyttivät kasvavan nurmikkoa ja jonka kulkua voitiin vuorenhuipulta seurata noin puolen penikulman matka. Myös oli Ville nähnyt järven pohjoisessa päässä sen paikan, missä Latvajoki laskee järveen. Hän arveli jäänlähdön alkavan siitä päästä, sillä joen suulla näkyi melko paljon avovettä.

Minkäänlaisia merkkejä ihmisten läsnäolosta Ville ei ollut huomannut. Savua ei mistään näkynyt. Yhden entisen nuotiopaikan hän oli rannalta tavannut, mutta se oli Villen arvelun mukaan jo kahden vuoden vanha. Polun tapaista ei missään näkynyt, ei hiiren hiiskahtamaa.

Villellä oli minulle tuliaisia, ja erinomaisen tervetulleita tuliaisia. Hänen oli näet onnistunut saada kiinni siipiorava, valkomuunnos. Eläin oli täysin lumivalkoinen. Jos hänen olisi täytynyt ampua se, ei siitä olisi jäänyt kuin palasia vain. Villen kivääri oli näet tavallinen Berdan-kivääri, jollainen sedälläkin oli. Minulla oli tavallinen kaksipiippuinen uusi pyssy, jossa toinen piippu oli haulikko kal. 12 ja toinen luodikko kal. 360. Sen lisäksi minulla oli pikkulintujen ampumista varten salonkikivääri, haulikko kal. 9.

Mutta yhtä paljon kuin valkoinen siipiorava ilahdutti minua Villen kertomus, että ainoastaan parin kilometrin päässä leiripaikastamme oli metsonsoidin. Professori oli näet määrännyt, että minun oli ammuttava mikäli mahdollista soitimelta neljä tai viisi metsoa, joitten nahat oli käytettävä tieteellisiä tutkimuksia varten värimuutoksista soitimen aikana. Pelkäsin, että soidin olisi jo aivan loppumaisillaan, mutta Ville opetti minulle, ettei soidin pääty, ennenkuin pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Kun lainkuuliaisena miehenä en ollut koskaan lintua soitimelta ampunut, tulin hyvin iloiseksi ja pyysin heti Villeä opettamaan minulle, mitenkä tämä ampuminen tapahtuu. Teoreettisesti tiesin tietysti, miten tulee menetellä. Ville kertoi minulle silloin hyvin kuvaavasti, miten soidin tapahtuu.

Soidin alkaa tavallisesti jo huhtikuun alkupuolella, jolloin metsot ovat jo pari viikkoa olleet soidinpaikalla, vaikka heidän varsinainen kiima-aikansa ei ole vielä alkanut. Soidin jakautuu jotenkin selvästi kolmeen eri kauteen. Ensimmäinen kestää pari viikkoa, jolloin yksin vanhat miehet antavat kuulla äänensä. Pojat -- edellisen kesän pojat -- istuvat äänettöminä puissa ottamatta mitenkään osaa soitimeen. Ville arveli, että ne kai ihmetellen kuuntelevat ukkomiesten outoja ääniä. Koppeloa ei näy vielä ainoatakaan. Tämä soitimen ensimmäinen vaihe kestää tavallisesti kaksi viikkoa. Silloin koppelot saapuvat soitimelle, »koppeloviikot» alkavat, ja soidin on silloin kuumimmillaan. Metsot ovat nyt kovin kiihtyneet, soivat innokkaasti, hyppäävät humauksessaan korkealle ilmaan välistä tapellen keskenään, että höyhenet tupruavat. »Koppeloviikot» kestävät ilmoista riippuen kymmenen päivää tai pari viikkoa, sopimattomalla säällä enemmänkin. Silloin koppelot ja suurin osa vanhoista metsoista poistuvat soitimelta, jota nuoret metsot vielä jatkavat kymmenkunta päivää. Tämä kolmas kausi jatkuu, kunnes pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Silloin on tavallisesti soidin päättynyt. Mutta jokunen yksityinen lintu välistä jatkaa soidinta aina toukokuun loppupuolelle. Tuommoisia kuhnailijoita sanotaan »lehtimetsoiksi».

Nyt olivat »koppeloviikot» juuri parhaillaan ja soidin siis myös mielenkiintoisin. Ville, joka nuorena oli ampunut paljon metsoja soitimelta, väitti, että ainoa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan parantaa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi. Aamulla kun hän sattumalta joutui soidinpaikalle ja kuuli kolmen metson yhtaikaa eri haaralta soivan, oli hän ruvennut vapisemaan ja sanoi olleensa pakotettu ottamaan pois patruunan pyssystään, muuten olisi voinut tehdä itsensä onnettomaksi. Vasta tämän tehtyään hän oli uskaltanut ruveta tekemään tavallisia hyppäyksiään metson sihistessä ja oli päässytkin aivan lähelle soidinpuuta, josta hetken perästä poistui samalla tavalla kuin oli tullutkin, peloittamatta lintua. Soidinpaikka oli vähäinen, noin kolmensadan metrin pituinen ja ehkä parin sadan metrin levyinen selänne. Siinä oli ollut ainakin kymmenen tai kaksitoista metsoa soitimella, mikä oli Villen mielestä nykyaikana samalla soitimella tavattoman suuri määrä. Semmoista soidinta, joista vanhat ukot puhuivat ja joissa olisi pitänyt oiia neljäkymmentä, jopa viisikymmentäkin lintua, ei Ville sanonut koskaan nähneensä. Teerensoitimella sitä vastoin hän oli kyllä nähnyt niin paljon lintuja. Eräänä talvena hän oli helmikuun alussa nähnyt metsoparven, jossa oli neljäkymmentäkaksi tai -kolme lintua. Ne söivät havuja mäntyjen latvoista erään nevan reunalla. Hän oli tätä joukkoa seurannut kaksi viikkoa ja luodikollaan siitä kaatanut kolmekymmentä lintua. Mutta se olikin suurena lintuvuotena, ja sattui niin hyvin, että oli koko ajan hyvin kylmä.