Chapter 2

Ville ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin ratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun Ville minulle opetti »nahkapoikain äksiisiä» ja myös ylioppilaaksi tultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina. Nyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri kuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee talonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen mielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen renki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä häntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten tavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, -- Ville jo ymmärsi yskän ja tiesi, että välit pysytetään entisellään.

Setä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin kahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain tähdellisempää.

Setä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi äänellä, jonka piti muka olla tyytymätön:

-- Ole tervetullut, vaikka olet minulta yhden virkakirjeen turmellut. Ja tärkeän kirjeen. Mikä tuuli sinut toi noin nopeasti tänne?

-- Sedän käsky.

-- Älä hulluttele, et sinä ole minulta vielä mitään käskyä saanut. Olisit odottanut Helsingissä vielä pari päivää, niin olisit saanut minulta kirjeen.

-- Sainhan minä jo yhden, kolme §:ä sisältävän. Ja kun setä tahtoi, että vastaus olisi annettava niin pian kuin mahdollista, lähdin tuntia sen jälkeen kuin minulla oli kirje kädessäni, ja olen matkustanut yöt päivät ja saan ilmoittaa olevani valmis lähtemään heti, kun olen tämän kahvin vatsaani saanut.

-- Ei niin kiire, ettei lähtemään kerkeä. Ei tänään vielä lähdetä. Suostut siis ehdotukseeni?

Selitin nyt sedälle asiani ja sanoin, että jos hän katsoo voivansa minua käyttää, vaikka minulla on toinenkin tehtävä, tulen mielelläni. -- Vai mitä sinä, Ville, siihen tuumit?

-- Elää koira yhden isännän, kahden kuolee.

-- Enpä minä aiokaan tällä matkalla koiran virkaan ryhtyä. Minulla on kaksi virallista määräystä, toinen yliopistolta saatu, toinen lailliselta nimismieheltä.

Setä samassa lopetti Villen ja minun sananvaihdon määräämällä, että me kumpikin erikseen tekisimme luettelon eväistä ja kaikista niistä esineistä, mitkä luulimme matkalla tarpeellisiksi edellyttäen, että olimme pakotetut oleskelemaan useita kuukausia yhtä painoa erämaissa.

II.

Se tehtävä, johon setä hallituksen kehoituksesta nyt oli ryhtynyt, ei ollut mitenkään helppo. Rosvojoukkoon, jonka toiminta oli lopetettava, kuului kuusi miestä, kaikki pelottomia täysverisiä roistoja. Väitettiin, ettei mukaan otettu ketään, joka ei ollut ainakin yhtä ryöstömurhaa tehnyt. Ja johtaja oli, sellainen kävi kansassa puhe, seitsemän miehen surma.

Tämä johtaja, jonka nimi oli kirkonkirjoissa Jaakob Hahne, oli koko joukosta ainoa, joka oli Riitalammilta kotoisin. Hän oli yleisesti tunnettu nimellä Kyttyrä-Jaska, mutta rikostoverit kutsuivat häntä »mestariksi». Hän oli jo kuudenkymmenen ikäinen ja, kuten hänen lisänimensä osoitti, kyttyräselkä. Ruumiinviastaan huolimatta hän oli voimakas mies, kaikkiin rikoksiin ja paheisiin harjaantunut. Rikostoveritkin pelkäsivät häntä hänen tavattoman julmuutensa ja nurjamielisyytensä tähden. Omin käsin hän oli surmannut kaksi entistä toveriaan, kun nämä eivät olleet empimättä totelleet hänen käskyään.

Tämän miehen rikostovereista oli yksi, Iso-Iivana, venäläinen, muut kaikki suomalaisia. He olivat oleskelleet näillä seuduin jo pitkät ajat ja tunsivat olot Venäjän puolella yhtä hyvin kuin rajan tälläkin puolella. Venäjän puolelle he eivät ulottaneet ryöstöretkiään, vaan kulkivat siellä yksinomaan myymässä saalistaan, joilla matkoilla välistä olivat kuukausia paikkakunnalta poissa. Mutta juuri kun ihmiset alkoivat toivoa, että joukkue oli jo ainaiseksi poistunut, osoitti jokin uusi ilkityö, että miehet olivat palanneet takaisin ryöväyksiänsä jatkamaan.

Kolmatta vuotta jo oli Kyttyrä-Jaskan joukko pitänyt riitalampilaiset ja naapuripitäjien asukkaat raskaan hirmuvaltikkansa alaisina. Setä oli monta kertaa ollut heidän jäljillään, mutta nopea pakeneminen rajan yli oli joka kerta pelastanut heidän nahkansa. Ilkitöittensä mitan he olivat edellisenä talvena täyttäneet kukkuralleen viedessään Riitalammin naapuripitäjän rikkaimmasta talosta erään lumimyrskyn aikana kaikki arvotavarat ja talon omilla hevosilla kuljettaneet ne mukanansa. Aamulla löydettiin talon väki kukin eri paikalta lujasti köytettynä. Ketään ei ollut tapettu, mutta talon ainoa tytär ja eräs nuori palvelustyttö olivat kadoksissa. Palvelustytön laskivat roistot seuraavana syksynä puolikuolleena irti, mutta talon tytär oli jo kesällä heidän rääkkäyksistään kuollut. Kolmen pitäjän nimismiehet olivat ryöstön jälkeen olleet ajamassa Jaskaa ja hänen miehiänsä takaa, mutta jatkuva lumituisku teki kaikki järjestysvallan yritykset turhiksi. Setä ei ollut kuitenkaan palannut toisten kanssa, vaan jäi yksin jatkamaan takaa-ajoa rajan toiselle puolelle. Täällä hän oli lopulta tavannut Jaskan ja Ison-Iivanan, jotka olivat palanneet kuultuaan, että vain yksi ainoa mies oli heidän jäljillään. Setä tuli vuorostaan takaa-ajetuksi, ja eräässä talossa, jossa asui rosvojen ystäviä, tapahtui yhteentörmäys. Setä pelastui revolverin avulla, roistoilla kun ei ollut tässä tilaisuudessa ampuma-aseita. Sekä Jaska että Iivana olivat tulleet »merkityiksi», ja elleivät olisi olleet ystävien luona, olisivat varmasti joutuneet kiinni.

Syksyllä palannut tyttö kertoi, että kun Jaska ja Iivana taas yhtyivät toveriensa joukkoon, oli Jaskan oikeasta kädestä puuttunut kaksi sormea. Hän oli tovereille sanonut hankkivansa sellaisen pistoolin, joka laukaistaan peukalolla. Ja kun tyttö laskettiin irti, oli Jaska käskenyt hänen viedä sellaiset terveiset, että hänellä on nimismieheltä vähäisen kipurahoja vaadittavana ja ensi kerralla, kun he tapaavat toisensa, on nimismies matkustava paikalta pois jalat edellä, maaten selällään kärryjen pohjalla.

Eräällä kulkurimiehellä, jota yleisesti pidettiin Jaskan urkkijana, lähetti setä vastatervehdyksensä, ettei hänen ovensa ollut vielä ikinä ollut siten lukittuna, ettei ollut avainta suulla. Mutta jos Jaska ei aikonut kuolla kuin yhden kerran, sopisi hänen vielä hioa ymmärrystään, ennenkuin kävisi nimismiestä tervehtimässä. Hänellä oli itsellään nimismiehen vieraskäynti odotettavana.

III.

Aamupäivällä oli sedällä vielä tehtävien luovuttaminen sijaiselleen, mutta heti päivällisen jälkeen hän vaati Villeltä ja minulta matkatarpeitten luettelot. Villen luettelo oli saanut tämän muodon:

»Kuudet käsiraudat ja yhdet jalkaraudat.»

Setä nauroi nähdessään Villen luettelon.

-- Etkö aio ollenkaan ottaa tupakkaa ja tulitikkuja? Ja entä ruokaa sitten?

-- Kyllä, herra komisarius, mutta muistanhan minä nuo kirjoittamattakin. Mutta kun kiinniotettavia miehiä on kuuteen asti, olisi hullua, jos virkani arvomerkit loppuisivat kesken.

-- Mitä eväitä olet ottanut?

-- Kuormaan olen pannut kaksi säkkiä ruisjauhoja, kaikki reikäleivät mitä talossa oli, puolnelikon silakoita, voita, sianliikkiön, suolapussin ja korvollisen hapanta kaalia. Kun kalastamalla eletään, niin eiköhän tämä särpimeksi riitä?

Setä oli hyvin tyytyväinen Villen ruokalistaan, mutta minä en voinut olla kysymättä, mitä hän kaalikorvolla tarkoitti.

-- Kaali se on kesällä hyvää, kun sitä osaa hyvin hoitaa.

Ville oli suuri kaalin ystävä ja osasi mieliruokaansa niin hoitaa, että se oli hyvää läpi vuoden.

Setä vielä lisäsi useita höysteitä, joista Ville ei ollut välittänyt, sekä ryynejä ja herneitä. Minunkin luettelostani lisättiin yhtä ja toista, ja Villen vankkurit tulivat jotenkin raskaasti kuormatuiksi.

Seuraavana aamuna ani varhain lähdimme kahdella hevosella matkalle. Maantiematkaa ei ollut kuin vähän kolmatta penikulmaa erääseen taloon Sitkajoen rannalla. Sieltä aikoi setä kulkea Sitkajokea ylös kaksi penikulmaa, jolloin tullaan Sitkajärvelle, joka on runsaasti kolmen penikulman pituinen. Sitkajärven pohjoiseen päähän laskee Latvajoki niin jyrkkänä koskena, ettei sitä voi laskea veneellä eikä sauvomalla nousta. Sitkajoen, Sitkajärven ja Latvajoen itäinen ranta on ihan asumatonta seutua. Sankat metsät, liejuiset rämeet ja jyrkät vuoret vaihtelevat. Seutua sanotaan Sadanvirstan korveksi. Jossain paikassa tässä korvessa arveltiin Kyttyräisen joukkokunnan piilopaikan olevan. Kun seutu oli ammoisista ajoista ollut pahassa huudossa, ei kukaan sielläpäin kulkenut, emmekä siis myöskään voineet saada juuri ollenkaan tietoa seudusta. Se vain tunnettiin, että Latvajoki oli erinomaisen kalaisa, ja samaten myöskin Sitkajärven pohjoinen pää, johon Latvajoki laskee. Tämä tieto ilahdutti suuresti Villeä, joka tiesi, että muonavarain hankkiminen suureksi osaksi tulisi riippumaan kalastamisesta.

* * * * *

Sitkajoen rannassa kellui jo sedän iso, melkein uusi kolmihankainen, joka oli jo viime rekikelillä tänne tuotu, ja tunnin perästä olivat kaikki matkakapineemme hyvässä järjestyksessä veneen pohjalla.

Talon väki arveli, ettemme moneen viikkoon saisi kuulla mitään Kyttyräisen miehistä, sillä kuuleman mukaan oleskeli ainakin neljä heistä tätä nykyä Venäjän puolella tavaroita kaupittelemassa. Kyttyrä-Jaska itse oli luultavasti talonvartijana kotona. Hänellä näet ei ollut tapana itse lähteä mukaan noille rajantakaisille matkoille, mutta hän ei myöskään ikinä ollut yksin liikkeellä asutuilla seuduilla. Mutta missä osassa Sadanvirstan korpea heillä oli asumuksensa, siitä talonväellä ei ollut mitään tietoa ja jos heillä olisi ollutkin jokin aavistus siitä, eivät luultavasti olisi uskaltaneet sitä meille ilmoittaa. He olivat eläneet alituisessa pelossa, että joukko kävisi heilläkin ryöstöretkellä, mikä olisi ollut helppo asia, kun heillä ei ollut naapureita lähempänä kuin kahden penikulman päässä.

Mutta edellisenä kesänä oli Kyttyrä-Jaska itse, ja vastoin tapaansa yksin, käynyt heidän talossaan ja tarjonnut heille »ikuisen rauhan» ehdolla, että talo vuosittain maksaisi hänelle kaksi tynnyriä rukiita ja että talonväki sitoutuisi olemaan urkkimatta, missä hän ja hänen miehensä pitivät asuntoa. Isäntä oli suostunut tähän välipuheeseen, jonka Jaska oli luvannut tehdä vaikka kirjallisestikin ja kahden todistajan läsnä ollessa. Vielä hän oli luvannut, että isäntä saisi viedä sen vaikka käräjiin tuomarin vahvistettavaksi. Ei suostunut kuitenkaan tulemaan itse mukaan nimikirjoitustaan vahvistamaan. Sanoi tuomarin kyllä muutenkin tuntevan nimikirjoituksen. Ainakin, oli Jaska lisännyt, vanha laamanni tuntee, jos tulee itse käräjiä istumaan. Hän on minulle ennenkin vahvistanut kahdentoista vuoden sepelinhakkuusopimuksen Kakolan isännän kanssa. Ja oikein mahtoi kirjoittaa, koska sekä hovioikeus että senaatti hyväksyivät. Jaska oli luvannut »kaplatsoonin» loputtua tulla laamannille kirjoituspalkkaa maksamaan, mutta laamanni oli vain nauranut ja sanonut saaneensa ennenkin monta samanlaista hyvää lupausta ja kuitenkin aina jääneensä palkatta.

Isäntä kertoi kysyneensä, miksei Jaska ollut laamannin puheilla myöhemmin käynyt. Jaska oli siihen vastannut aikoneensa joukkonsa kanssa eräänä myrskyisenä syysyönä käydä, mutta Iso-Iivana oli kieltäytynyt tulemasta mukaan. Hän oli kuullut, että tämä herra omisti semmoisen pyssyn, jolla ampui kaksitoista laukausta peräkkäin välillä lataamatta. -- Jaska oli kyllä myöhemmin sattumalta tavannut laamannin metsässä, mutta laamanni oli hänet huomannut ennenkuin hän laamannin, ja hänellä oli myös ollut se sama hirmupyssy kädessään. Hän oli kohta tähdännyt Jaskaa ja käskenyt tämän juosta niin paljon kuin koivista lähti; muuten tulisi siinä paikassa kuolemaan mies saappaat jalassa. Ja Jaska sanoi juosseensa.

Jaska oli lisännyt, ettei hän oikeastaan ollutkaan laamanniin suuttunut. Täytyihän tämän niin tuomita kuin virkansa vaati.

Setä nuhteli isäntää siitä, että hän oli ryhtynyt välipuheeseen roiston kanssa, ja selitti, ettei tämmöinen välipuhe ole mitenkään laillinen.

-- En tiedä, sanoi isäntä, onko se niin laillinenkaan, mutta ainakin tähän asti on Jaska sen pitänyt kuin mies.

-- Annoitko todella tuolle ryövärille kaksi tynnyriä rukiita?

-- Annoin kuin annoinkin. Ja kukkuramitalla mittasin aitasta. Jaskalla oli itsellään säkit, ja vielä autoin veneeseen kantamaan.

Minä en oikeastaan voinut isäntää moittia. Kun yhteiskunta ei voinut häntä suojata, hankki hän itse väellensä elämismahdollisuuden, kuten parhaiten ymmärsi. Mutta Ville löi isäntää olalle ja sanoi:

-- Vai on Jaska pitänyt sanansa kuin mies. Luottakaa te vain Kyttyrä-Jaskan lupauksiin!

Ville ei pitänyt tämän talon väestä.

Olimme käyneet talossa kahvia juomassa. Tämän tehtyämme rupesimme lähtöä puuhaamaan. Venesatamalle mennessämme lyöttäytyi talon vanha ukko minun seuraani. Hän huomasi kai esiintymisestäni, etten ollut ennen tämmöisissä hommissa mukana ollut.

-- Ottakaa te, nuori herra, sanoi hän, tehtäväksenne tällä matkalla ottaa selkoa Latvasaaren kuninkaan hovilinnasta.

Kysyvän katseeni johdosta hän kertoi seuraavaa:

»Latvajoella on ennen aikaan ollut oma kuningas. Ja hänen hovilinnansa pitäisi olla eräällä saarella, jota on sanottu Latvasaareksi. Tämän hovin tai linnan -- kumpi se sitten onkaan -- hän on itse poikansa avustamana rakentanut, ja on, sanotaan, asunut ja elänyt siinä vielä viime vuosisadan alussa. Hän oli kuninkaallista sukua, mutta jonkin kapinallisen teon tähden hänet oli karkotettu omasta maastaan. Silloin hän on ottanut mukaansa kaikki äärettömät sodissa kootut aarteensa ja purjehtinut laivalla Suomeen. Viipurinlahdessa on astunut maihin ja talven tultua ostanut kaksikymmentä hevosta ja rekeä ja lähtenyt tavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja Suomen ja Venäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan eräällä saarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on lähettänyt takaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet Viipurista pois ja ryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet vuodet he ovat joka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt aarteensa ja taas poistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen heidän laivansa on joutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä Latvajoen kuningas ei ole ollut missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Linnaansa lie kuollut poikinensa, mutta missä linna on, sitä ei kukaan nykyajan ihminen tiedä.»

Ukon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät tehtävät täyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin ukolta, eikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko selitti silloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven pohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa olosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta saaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti kuiskaten minulle seuraavaa:

»Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä. En tosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että kuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut mukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole kaloja, mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei näet uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven pohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin puolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla edessämme pienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin esine semmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka rupesi ankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli tullut ainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin pohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen perässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin järveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut veneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut, ettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.

Isäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava ääni kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen uudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi näkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:

'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'

Mutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä voimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen taakse. Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi, kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon kuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo pakana ruvennut minulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja kalastaa mitään vuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi aikovansa itse pian käydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.

Yöllä soudimme kotiin takaisin.

Isäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että itse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona talonpapereita ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei tehnyt. Sitten hän laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat pyssynsä, hyväili minua, mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi nyt lähtevänsä veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla itselläni myöskin vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä kertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi elänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä en uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi isä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.

Takaisin ei palannut.

Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja minä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin takaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta peltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee, tullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa on minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole koskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi vuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta pyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole myöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen Sitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta järvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.»

Vasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt syvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen nukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi tapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni oudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä unhottanut koko jutun.

Ukon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen seuraamina. Setä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä takaisin; vankkurit ja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen astuessamme sanoi isäntä sydämestään toivovansa meille menestystä matkalle ja lisäsi, että meidän menestyksemme tulee vähentämään talon verot puoleksi siitä, mitä nyt.

Ville astui viimeisenä veneeseen.

Kun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa kääntyen:

-- Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella kasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. -- Joen läntistä rantaa sanottiin Suomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki toista penikulmaa joesta itään päin. -- Siinä paikassa ei ole koskaan lunta maassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen. Tarvitsette hyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade. Viime yönä oli laaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut ainoatakaan kertaa.

Istuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä perään ohjaamaan.

Olimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin nuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi soutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain tähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi heittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian hän kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen meidät saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen mutisevan:

-- Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.

Kun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:

-- Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi nousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän parhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan nousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka virta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo järvestä lähtenyt.

Ville, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:

-- No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa, teillä kun ei ole sauvointakaan? -- Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen sauvointa veneessämme.

Ukko hymähti.

-- Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin venein puoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen sanaan. Minulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä lyllersit.

Ukko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän näkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti soutua.

Ensimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa, joka oli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä olen kyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran voittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle koskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että nousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä. Ukko varoitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen koskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana mitenkään saa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja minä emme asiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko yritti vielä kerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha paikka tulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta kun hän huomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän uudestaan soutamaan edellä.

Noin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran valta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään ison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville, joka ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin, ja kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän asian paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä vaihtamaan. Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan pahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen sylen pituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi onnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas. Tähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme. Ponnistaen voimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä puolet tuosta pahasta paikasta, mutta silloin rupesi vene vastustamattomasti laskemaan taaksepäin koskea alas. Villen toinen airo katkesi, ja ennenkuin huomasimme, miten asia tapahtui, oli vene kääntynyt, toinen laita koskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi samassa laidan yli, ja vene oli kaatua, koski kun painoi suurella voimalla.