Chapter 13

-- Nyt meillä oli siis susi satimessa, mutta käsistämme se oli vielä kaukana. Jos luola olisi ollut ahtaampi, olisi ehkä käynyt päinsä savun avulla pakottaa asukas siitä ulos. Tässä tilaisuudessa se keino ei olisi tepsinyt. Sitä paitsi oli kallio koko leveydeltään haljennut, ja halkeama oli sitä laatua, että pelkäsimme sen tukkimisen melkein mahdottomaksi. Sivulta päin oli meidän kuitenkin pian pakko ryhtyä siihen työhön, sillä jo toisena aamuna, kun komisarius tarkasti tukkimismahdollisuuksia, paukahti taasen Jaskan pistooli, ja kuula suhahti niin läheltä ohi, että särki komisariuksen virkalakista lipan. Eihän koiruus kielletty ole, kun vain viljellä viitsii. Ja Jaska viitsi. Rupesi tuo ruokoton vielä hävyttömyyksiä latelemaan komisariukselle ja minulle.

-- Eikö komisarius yhtään suuttunut?

-- Parasta oli olla suuttumatta, kun emme hänelle kuitenkaan mitään mahtaneet. Minä miehelle kuitenkin muistutin, ettei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä. Ja siihen hän ei nyt kyennyt, kun oli monen metrin paksuinen kallio välillämme. Tahtoa häneltä ei puuttunut.

-- Eikö komisarius ollenkaan koettanut saada Kyttyräistä hyvällä antautumaan?

-- Koetti hän. Kun siinä oli keskustelu syntynyt, selitti komisarius, että jos mies vapaaehtoisesti antautuu, on tämä aina laskettava hänelle lieventäväksi seikaksi tuomittaessa. Suuresta lievennyksestä ei hän kuitenkaan hänelle toivoa antanut.

-- Mitä rosvopäällikkö siihen arveli?

-- Jaska arveli, ettei vanha laamanni juuri pidä tapana löytää pahantekijöille lieventäviä seikkoja. Luuli myös, että sauna oli hänelle jo niin lämpimäksi lämmitetty, että kylvettäessä nahka lähtee; eikä se siitä paljon jäähtyisi, vaikka hän nyt yrittäisikin olla vallesmannille mieleen. Ja siinä oli Jaska mielestäni oikeassa. Kun kerran pää poikki pannaan, jo silloin jalatkin jokeen joutaa.

-- Komisarius heitti turhan keskustelun sikseen, ja täytettyämme vaarallisen raon pikkukivillä ryhdyimme keinoihin Jaskan karkoittamista varten linnastaan.

-- Puro oli siinä paikassa, jossa se tuli kallion alta uudestaan päivänvaloon, toista syltä syvä. Komisarius oli kuitenkin päättänyt juuri tästä paikasta sulkea vapaan kulun Jaskan pesästä. Tämä oli varsin tarpeellinen toimi, sillä niin kauan kuin kulku oli tästä paikasta vapaa, oli paikkaa ehdottomasti yöt päivät vartioitava. Muuten oli melkein varma, että linnan herra käyttäisi ensimmäistä sopivaa tilaisuutta karatakseen. Jaska ei ole mikään lammasten laamanni tai porsasten pormestari, vaan kauttaaltaan toimen mies.

-- Rupesimme siis komisariuksen kanssa kantamaan kiviä paikalle: raskasta ja pitkällistä työtä, varsinkin kun vahtivuorot tekivät yölevonkin lyhyeksi. Jo ensimmäisenä vahtivuorona pälkähti päähäni eräs ajatus, jonka seuraavana aamuna aamiaisella ilmoitin esimiehelleni. Kaartilaisajoiltani muistin, miten eräällä manööverillä teimme »viholliselle» pahat kepposet sulkemalla kapeassa kuilussa juoksevan puron, josta syntyvä vedenpaisumus ajoi kokonaista kaksi rykmenttiä erinomaisesti linnoitetusta väijymispaikasta pois. Minä, joka olin kepposen keksijä, sain siitä hyvästä ensimmäisen mitalini, ja luutnantti joka ehdotuksen vei everstille, sai vieläkin komeamman kunniamerkin.

-- Sulun tekeminen tähän paikkaan ei ollut mahdoton, joskin työläs toimi. Ja komisarius piti tuumaa hyvänä, kun puolet työstä oli joka tapauksessa tehtävä karkausmahdollisuuden estämiseksi.

-- Hyökyjää oli keväällä jostain ylempänä olevasta niitystä irroittanut suuren nurmikappaleen ja tarttuessaan tähän paikkaan jättänyt kappaleen tänne. Laitoin nyt kuusenhavuista semmoisen laahan, jolla metsästäjä kuljettaa ammutun raskaahkon otuksen metsästä, ja kuljetin niin suuret turvekappaleet kuin jaksoin rannalle. Komisarius teki työntökärryjen tapaisen, jolla lykkäsi kiviä. Viikon perästä rupesi mielestämme varastomme riittämään ja ryhdyimme itse työhön, jota kesti vain kaksi päivää. Raon, joka oli puron lähteelle päin olevassa kallioseinässä, tukitsin ensin puuvaajoilla, ja tämän jälkeen ladottiin kiviä ja nurmikappaleita kerroksittain puron uomaan. Parilla hirrellä tukitsimme vedenpäällisen aukon kalliossa, ettei Jaskan sopinut ampua. Muuten olisi työ käynyt kovin vaaralliseksi.

-- Jaska vain puolihumalaisena reuhasi luolassaan, vuorotellen rekilauluja hoilaten, vuorotellen ladellen kompasanoja komisariukselle ja minulle.

-- Jaksoiko komisarius koko ajan pysytellä suuttumatta?

-- Ystävällisemmäksi hän vain tuli, kuta enemmän Jaska ilkamoi. Samana päivänä kun pantiin viimeiset sulkukivet paikalleen, kehui Jaska, joka ei ollenkaan näkynyt aavistavan, että työmme tarkoitti muutakin kuin pakoportin kiinnimuurausta, omistavansa vielä viinaa ja sapuskaa kolmeksi kuukaudeksi. Sanoi myös aikovansa heti panna uuden viinakeitoksen alulle, ettei menisi häneltä odotusaika hukkaan. Nauroi vain meidän toimillemme muka lasten touhuina ja tuumi, että jolla on leveä lanne, sille pitää olla suuret housut.

-- Etkö luvannut koristella tuota konnaa oikein kruunun raitaisilla?

-- Enhän minä. Komisarius vain sanoi: »Tyvessä olet vielä, poikaseni; ennenkuin latvassa olet, tiedät enemmän.» Ja sitten jatkettiin taas sulkua; samana iltana pantiin viimeiset kivet paikalleen, ja veden juoksu seisahtui. Sadin oli viritetty.

-- Nousimme nyt kalliokatolle katsomaan työmme seurauksia. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin koski suppilossa rupesi jo käymään laimeammaksi hetken perästä kokonaan lakatakseen. Vesi kallion yläpuolella rupesi nousemaan. Työmme oli onnistunut, ja Jaskalle tulisi olo pian kosteaksi.

-- Tämä yö oli ensimmäinen, jona saimme nukkua rauhassa illasta aamuun asti. Aamulla oli vesi kallion yläpuolella jo noussut kolmatta metriä, ja Jaskalla ei voinut laskujemme mukaan olla paljon kuivaa maata enää jäljellä. Vesi rupesi jo tunkeutumaan kallion raon alapäästä ulos, mutta tukevalla riu'ulla ja muutamalla turpeella oli vuotopaikka pian tukittu. Kuulin Jaskan ilkeät uhkaukset, kun hän ei voinut tätä työtä estää. Hän oli arvatenkin toivonut, ettei vesi pääsisi nousemaan korkeammalle kuin tähän paikkaan. Nyt, ajattelin, ei viivy kauan, ennenkuin Jaska on jo sisäänkäytävällä pyytämässä meitä ottamaan kivet pois. Menin jo edeltäkäsin sinne.

-- Komisarius seisoi vielä kalliolla. Äkisti näin hänen, silmiään varjostaen, katsovan purolle päin, joka nyt oli pienen järven näköinen, ja heti sen jälkeen tekevän hengenvaarallisen hyppäyksen kalliolta puron rannalle, josta lähti juoksemaan pitkin rantaa, minkä ikinä jaloista lähti. Minä tietysti heti avustamaan. Samassa näin miehen nousevan purosta rannalle ja hyvää vauhtia kiitävän käpälämäkeen. Vesi räiskyi vaatteista joka askeleelta. Mies oli hengästynyt ja likomärät vaatteet estivät juoksemisen; komisarius oli pian hänen kintereillään. Kun mies huomasi, ettei enää jaksanut pakoaan jatkaa, kääntyi hän äkisti ja laukaisi pistoolinsa aivan komisariuksen kasvoihin. Pistoolin sirpaleet vinkuivat korvieni ympäri. Vesi ei ollut vielä ehtinyt juosta piipusta, vaan ase räjähti palasiksi. Nyt vasta huomasin, että mies oli Jaska. En ollut silmiäni uskoa, niin mahdottomalta asia minusta tuntui.

-- Vasemmassa kädessä oli roistolla paljastettu puukko, mutta kun komisariuksen revolveri tähtäsi suoraan hänen rintaansa, ei hän rohjennut lyödä. Huomasi kai, että luoti olisi ollut kättä nopeampi. Jaska tekeytyi nyt nöyräksi ja heitti puukon pois. Komisarius laski silloin revolverinsa suun maata kohti. Mutta salaman nopeudella töyttäsi Jaska molemmin nyrkein vastustajaansa olkapäihin, niin että tämä kaatui selälleen. Laukaus meni ilmaan, ja rosvo heittäytyi komisariuksen päälle molemmilla peukaloilla kiristäen hänen kurkkuansa. Kai olet huomannut nuo rumat siniset merkit, jotka siinä vieläkin näkyvät?

-- Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ettei Jaska ollut minua ollenkaan huomannut. Ainoastaan muutamia sekunteja hän ehti kiristää, ennenkuin minäkin olin paikalla, riuhtaisin hänet komisariuksesta irti ja heitin puun kylkeen, että luut kalisivat.

-- Komisarius nousi, kosketteli sormin kurkkuansa muutaman kerran, otti pienen kuvastimen taskustaan ja tarkasteli hyvin tutkivin katsein niitä rumia nirhamia, jotka Jaskan kynnet olivat molemmin puolin kurkkua raappineet. Tyynellä äänellä hän käski sitten minun panna Jaskan käsirautoihin ja, pitäen koko ajan revolveria kädessään, seurasi häntä venerannalle, missä komensi minut vielä lujasti hänet köyttämään, minkä suurella mielihyvällä teinkin. -- Mahdotonta on käsittää, mistä tuo ukko kaiken tyyneytensä ottaa. Enpä minäkään piiskurinvirkaa rakasta, mutta tällä kertaa minua melkein suututti, ettei komisarius määrännyt selkäsaunaa. Koivunoksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Kun tuo kierosilmä heitti puukkonsa pois ja oli antautuvinaan, oli hänen katseensa niin nöyrä kuin ikinä ihmisen katse voi olla, ja kuitenkin hän kehtasi käyttäytyä noin ruokottomasti. Enpä minä enää ikinä luota keneenkään, jolla on viekas silmä ja punainen parta.

-- Mutta miten oli Kyttyräinen onnistunut pääsemään vankilastaan ulos?

-- Olimme ihan unohtaneet, että kun veden luonnollinen lasku oli suljettu, tuli virta suppilossa ihan mitättömäksi, koska siitä nyt juoksi vain se vesi, joka vähitellen täytti Jaskan linnan. Kun Jaska veden alituisesta nousemisesta huomasi pian hukkuvansa, ellei hän pääse vankilastaan pois, oli hän sukeltanut ja onnistunut nousemaan tuon saman suppilon kautta yläpuolella olevaan lammikkoon. Hänen täytyi kuitenkin pian nousta pintaan ilmaa saadakseen, ja vaikkei hän näyttänyt paljon muuta kuin nenän vedenpinnan yläpuolella, oli komisarius hänet huomannut. Kaksi silmää vierahalla, kolme komisariuksella. -- Jos komisarius olisi nyt luullut häntä sorsanpojaksi ja ampunut, olisi Jaska ainaiseksi lusikkansa heittänyt. Mutta eiväthän hurjan luut ensiksi mätäne. Ja Jaskan luut ehkä suorittavat vielä kerran hänen puolestaan sen osan kuritusta, jota hän ei ehdi itse suorittaa.

-- Kuinka niin?

-- En tiedä, liekö totta. Mutta niin ainakin kertovat vanhat kakolalaiset, että jos siinä talossa joku kuolee, ennenkuin on ehtinyt palvelusaikansa loppuun suorittaa, viedään hänet Helsinkiin, jossa hänet valmistetaan palvelematta olevien vuosien suorittamista varten. Hänestä tehdään tuommoinen »laiha maisteri», joka suljetaan kapeaan kaappiin ja jonka koulunopettajat kuuluvat välistä näyttävän pojille terveelliseksi opetukseksi, että ymmärtäisivät tulla kunnollisiksi ihmisiksi. Taitaa olla hyväkin opetuksen välikappale.

-- Ei asia ihan semmoinen ole. Ja kyllä Kyttyräinen tulee maallisen rangaistuksensa loppuun asti suorittamaan. Ei hän tule vuosilla pääsemään. Ja kun tuomio tulee elinkautinen, on se kuolemalla loppuun suoritettu. Kun tuo raukka tekisi edes vankilassa parannuksen.

-- Tapahtuuhan se muutamille, vaikka eihän Jaskalla siihen suuria edellytyksiä ole. Kyllä Jumala voi hänetkin panna niin lujalle, että hänen tulee pakko nöyrtyä. Tapanahan on sanoa, että ellei vanha Jumala saavuta, niin vastaan hän tulee. Onnellisempaa yhtymystä kuin tämä ei voisi Jaskalle tapahtua.

-- Saitteko mitään selkoa, minkälainen kyttyräläisten koti oikeastaan oli?

-- Saimmehan me. Vasta saatuani Jaskan lujasti köytetyksi heitin silmäyksen purolle päin. Puro vaahtosi nyt valkoisena koskena. Pato oli särkynyt, ja Jaskan linna tyhjentyi hirveällä kohinalla. Jos Jaska olisi runsaan puolen tuntia vielä odottanut, olisi koko raskas työmme ollut turha. -- Kun ryöväripäällikkö huomasi mitä tapahtui, raivostui hän ihan suunniltaan. Oli kamalaa nähdä ja kuulla hänen raivoansa. -- Luolan tyhjentyminen ei kestänyt täyttä tuntiakaan. Patoamalla nostettu vesi linnan yläpuolella sitä vastoin laski vain hitaasti tämän ja seuraavan päivän kuluessa. Avasimme heti pääsisäänkäytävän ja menimme ryövärien kartanoon kotitarkastukselle. Luola oli paljoa suurempi ja mukavammin sisustettu kuin olimme voineet aavistaa. Paitsi isoa, hyvin tehtyä ja tilkittyä asuintupaa oli sinne rakennettu oikea varastorakennus, joka väliseinillä oli jaettu kolmeen varastohuoneeseen. Kaikki näytti olevan tarkoin mietittyä ja laskettua, ja luola oli kaikin puolin hyvin sisustettu ryövärilinna. Vedenpaisumustakin oli edellytetty, koska huoneet oli pönkitetty kivistä kattoa vasten, ettei vesi pystynyt niitä paikaltaan siirtämään. Halkoja makasi kaikkialla huiskin haiskin, niinkuin vesi ne oli jättänyt.

-- Olimme oudoksuneet, ettei puron rannalla näkynyt minkäänlaista venevalkaman merkkiä. Nyt ymmärsimme syyn: luolassa oli aivan uusi, hyvä vene. Suppilonmuotoinen puron lasku voitiin hirsistä tehdyllä luukulla luolan sisäpuolelta sulkea, missä tapauksessa alempi vesi väheni niin paljon, että veneellä pääsi mukavasti itse luolaan. Täten saivat ryövärit ryöstetyt tavaransa vesitse suoraan itse luolaan, eikä jäänyt myöskään luolan ulkopuolelle mitään merkkiä, joka viittaisi ihmisten läsnäoloon. Ellen olisi tullessamme sattunut tirkistämään kalliosyrjän alle, samassa kun Jaska yritti urkkia meistä tietoja, on melkein varmaa, että olisimme jatkaneet matkaamme aavistamattakaan, että olimme käyneet niin lähellä ryövärien linnaa. Myöskin sisäänkäytävät luolaan olivat ainoastaan etsimällä löydettävissä.

-- Koska isäntä makasi lujasti köytettynä ulkona, kävimme lupaa pyytämättä hänen tupaansa. Tupa oli hyvin järjestetty salapolttimo. Komisarius ei sanonut tavanneensa ikinä niin hyvin varustettua salapolttimoa. Kattilat, hatut, torvet ym. olivat kaikki vaskea ja mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikki taottiin kirveellä romuksi. Näithän itse nuo raskaat vaskiromumöhkäleet veneessä.

-- Eikö näkynyt mitään merkkiä ryöstetyistä tavaroista?

-- Kuusi tai kahdeksan hevoskuormaa vaatteita oli huolellisesti järjestetty suurimman aitan hyllyille. Liinavaatteet ja pitovaatteet oli tarkoin erotettu. Yksin silkkihuiveja oli neljättäkymmentä. Kaikki oli likomärkää. Kaksi päivää meni niitten kuivaamiseen. Ellei Jaskalla olisi ollut hyvin paljon köysiä, olisimme tuskin saaneet kaikkea kuivatuksikaan; nyt on koko ryöstettyjen tavarain varasto taas hyvässä kunnossa aitan hyllyillä. Ovi olisi oikeastaan ollut kruunun sinetillä suljettava, mutta komisariuksen oli pakko jättää ovi auki, etteivät vaatteet pilaantuisi homeesta. Ensi tilaisuudessa tuodaan kaikki kylään, jotta kukin saa omansa. -- Kellot ja koristeet on Jaska kai jo myynyt, koska ei mitään semmoista näkynyt. Kumma, että silkkihuivit olivat säilyneet. Mutta ensi talvena olisivat kai kaikki vaatteet menneet menoansa, jos ryöväreillä oli todella tarkoitus ruveta pitämään hevosta.

-- Toinen aitta ei tuottanut meille paljon vaivaa. Sikunanhaju kohta osoitti, että viinaa siinä säilytettiin. Kaikki oli todellakin tehtaantapaisesti järjestetty, kun viinakin säilytettiin haapaisissa kymmenen kannun leileissä. Parikymmentä leiliä oli viiden minuutin päästä säpäleinä.

-- Kolmas aitta oli jyvämakasiini. Jyville emme voineet mitään: ne pilaantuvat kyllä.

-- Työn tehtyämme oli meidän vielä pakko kantaa Jaska veneeseen. Hän ei hyvällä eikä pahalla suostunut käymään.

-- Minkälainen hän oli matkalla?

-- Sarvipää oli koko matkan niinkuin mikäkin Muhoksen sammakko.

-- Mikä niistä on sarvipäitä tehnyt?

-- En tiedä. Mutta sanotaan niiden olevan sellaisia. Muhoksella muutkin kummat, sammakotkin sarvipäitä.

IX.

Setä oli seuraavina päivinä hyvin miettiväisen näköinen. Eräänä iltana hän ilmoitti minulle, että neljän näin vaarallisen vangin kuljetus teki hänet levottomaksi. Hän olisi mieluimmin ensin vienyt Kyttyräisen yksin ja sitten palannut hänen rikostovereitansa noutamaan. Mutta matka tulisi kestämään lähes kaksi viikkoa, ja niin pitkäksi aikaa hän ei enää tahtonut jättää minua vartijaksi, varsinkin kun yöt rupesivat olemaan pimeitä. Stålhahnen työpajassa olisimme kyllä voineet vangeillemme valmistaa jalkaraudatkin, mutta setä katsoi tehtävän sittenkin liian vaaralliseksi.

Minä tarjouduin silloin lähtemään Sitkan taloon, josta yrittäisin saada isännän ja jos mahdollista vielä toisenkin miehen avuksi. Setä hyväksyi ehdotukseni, vaikka Ville kaikin tavoin sitä vastusti arvellen, ettei pidä panna kissaa makkaran vahdiksi. Hänen epäluulonsa sitkalaisia kohtaan eivät olleet vielä täysin hävinneet.

Varhain seuraavana aamuna lähdin matkalle kovalla tuulella, joka päivemmällä kasvoi myrskyn tapaiseksi. Mutta kun tuuli oli myötäinen, joudutti se vain matkaani, ja kun joellakin sain purjehtia, laskin jo päivällisaikana veneeni rantaan Sitkan venevalkamassa. Sitkan vaari sattui olemaan rannassa, ja hänen ilonsa tulostani oli teeskentelemätön. Hän oli jo ruvennut pelkäämään, että olimme kaikki joutuneet rosvokoplan käsiin, jolloin henkemme ei ollut suuren arvoinen.

Kun ukko kuuli asiani, arveli hän minun tulleen kuin tilauksesta. Päivä oli sunnuntai, ja taloon oli juuri tullut vierailemaan kaksi isäntää kirkonkylästä. Kirkonkylässä oli jo juhannuksen aikana liikkunut huhu, että komisarius ja hänen seuralaisensa on tapettu. Jokin puhe sedän puukottamisesta oli kai levinnyt Riitalammille, iskusta oli tehty kuolemanisku, ja minä sekä Ville olimme kaupanpäällisenä seuranneet mukana.

Menimme tupaan, jossa minun tuloni huomattavasti kevensi mieliä. Kaikki olivat uskoneet minun jo olevan manalassa. Vieraat, joista toinen oli minulle entuudestaan tuttu, keskustelivat parhaillaan rosvosakista. Rosvoja pelättiin nyt kirkonkylässä enemmän kuin koskaan. Olipa kuntakokouksessakin eräs isäntä ehdottanut, että kunta semmoisenaan ostaisi itsensä vapaaksi heidän rosvouksistaan. Mutta kun sedän viransijainen, joka oli sattunut olemaan läsnä, viran puolesta kielsi kaiken keskustelun niin häpeällisestä, jopa lainvastaisestakin ehdotuksesta, oli puuha, jolla kuului olleen monta kannattajaa, itsestään rauennut tyhjiin. Vieraitten asia oli nyt Sitkan isännältä saada tietoja, millä ehdoilla hän oli solminut Kyttyräisen kanssa rauhan. Heilläkin oli näet aikomus tehdä samanlaatuinen yksityisrauha rosvopäällikön kanssa, elleivät hänen ehtonsa olleet kovin mahdottomia. Se vieraista, jonka tunsin, oli kaikin puolin kunnon mies. Mutta niin suuri oli se kauhu, jonka Kyttyräinen oli pitäjässä herättänyt, että kelvollisimmatkin miehet näyttivät olevan ihan lamassa. Rupesin pitämään itseäni oikeana sankarina ajatellessani, että olin saanut olla osallisena tuommoisen vitsauksen poistamisessa. Viimeisetkin häpeäntunteen jätteet siitä, että olin ison-Iivanan juopuneen unessa vanginnut, haihtuivat nyt.

Huomatessani, että molemmat vieraat isännät olivat vahvasti päättäneet sopia rosvopäällikön kanssa, rupesin heitä häpäisemään. Sanoin, että he tekevät Riitalammin häväistysnimeksi koko Suomessa, eikä kukaan kehtaa muissa pitäjissä tunnustaa olevansa Riitalammilta kotoisin. Miehet selittivät yksinomaan perheittensä tähden aikovansa tällaiseen sopimukseen ryhtyä, josta kyllä arvelivat saavansa kuulla kunniansa. Omasta puolestansa he olivat valmiit vaikka tänä päivänä tappelemaan Kyttyräisen joukkoa vastaan, kun vain joku voisi viedä heidät rosvojen jäljille. Mutta rosvot olivat siihen liian viisaita.

Kun miehet olivat noin suurisanaisia, päätin ottaa heidän sanoistaan kiinni ja lupasin viedä heidät jo huomenna Kyttyräisen ja hänen miestensä puheille. Kerroin nyt, millainen oli asian laita ja että komisarius oli lähettänyt minut hankkimaan pari miestä lisää, kuljettaaksemme ilman vahingonvaaraa vankimme asutuille seuduille. Miehet ymmärsivät puheeni todeksi, ja kaikki tarjoutuivat heti toimeen. Tunnin jälkeen istui kolme isäntämiestä ja Sitkan vaari mukanani Sitkan isossa heinäveneessä matkalla järvelle päin. Pohjatuuli menee illaksi kotiin, sanotaan, ja niin tapahtui nytkin. Kun keskiyön aikana tulimme järvelle, näkyi jo järvenpinnalla siellä täällä kuikanpeltoja, ja tunnin kuluttua oli järvi rasvatyyni.

Kauanko viisi miestä virstaa katkaisee? Aurinko oli juuri noussut, kun maanantaiaamuna laskimme Latvasaaren venevalkamaan. Onni oli ollut minulle harvinaisen suotuisa. Minua odotettiin vasta tiistaiksi.

Osoitin miehille tien taloon -- he luulivat olevansa rosvojoukon kodissa -- ja jäin ukon kanssa niemelle, jossa kerroin hänelle hänen isänsä viimeisistä hetkistä. Kyynelsilmin katseli vanhus sitä paikkaa, jossa hänen isänsä lähes seitsemänkymmentä vuotta sitten oli henkensä heittänyt. Stålhahnen anteeksiantamuksesta hän tunsi itsensä suuresti lohduttuneeksi. Isänsä pyssyt ukko tunsi heti ja ihastui niitten takaisin saamisesta. Vein hänet myös ylös torniin, missä hän ihmetellen katseli kanuunaa, joka kerran oli ollut tuoda hänelle surman. Kun ukko kuuli, että tällä samalla kanuunalla olin ampunut roistojen veneen säpäleiksi, taputti hän sen kylkeä eikä ollenkaan sanonut enää olevansa siihen suutuksissaan, kun se oli niin hyödyllisen työn tehnyt. Lapsellisessa innostuksessa pyysi ukko saada laukaista yhden laukauksen. Ja kun setä lupasi hänen ampua vaikka kymmenen, tuhlasimme ilossamme koko paljon Latvasaaren kuninkaan ruutivarastoa.

Vielä samana päivänä tulin Latvasaaren omistajaksi. Hovilinnan omistaja olin jo ennen sen testamentin nojalla, joka löytyi saman kirjoituspöydän laatikosta, jolla setä kauppakontrahdin kirjoitti. Sitkan vaari määräsi hinnan semmoiseksi, että se soveltui minun varoihini, ja hänen poikansa, Sitkan isäntä, hyväksyi ukon määräyksen. Siihen aikaan pieni saari ei vielä maksanut tuhansia. Myöskin Kyttyräisen linna on nyt minun omani. Kun tupa myytiin huutokaupalla, ei tehty tarjouksia, sillä paikan kaukaisuus ei houkutellut ketään sinne asutusta perustamaan; sain sen muutamalla kymmenellä markalla. Sitkan vaarin kanssa olen metsästysmatkoilla syksyisin viettänyt monta yötä ryövärien linnassa. Ukosta ja minusta tuli hyvät metsästystoverit. Mutta kevätmetsästyksestä en onnistunut saamaan ukkoa luopumaan. Vanhus on jo yli kolmekymmentä vuotta maannut maan mullassa.

Vankien kuljettaminen asutuille seuduille kävi hyvin, ja setä seurasi itse mukana, kun ne Riitalammilta vietiin vankilaan. Minut vapautettiin nimismiehen apulaisen virasta. Se päivä, jolloin tämä tapahtui, oli minulle iloinen päivä. Sitkalaisten tehtäväksi uskoi setä ryöstettyjen tavarain kuljettamisen Riitalammin kirkonkylään, josta omistajat saivat kukin omansa periä. Villen epäluulot sitkalaisista haihtuivat pian; olivatpa sekä isäntä että vanha ukko Villen häihinkin kutsutut. Ystäväni asui kolmattakymmentä vuotta omassa tuvassaan, jossa hänen emäntänsä vieläkin elää leskenä. Hänen tyttärensä on naimisissa ja hänen kaksi poikaansa lähtivät isänsä kuoleman jälkeen Amerikkaan, missä nyt kuuluvat uudisasukkaina Kanadassa tulevan hyvin toimeen.

Kyttyräiset tuomittiin kaikki elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Vanha laamanni, joka itse istui käräjiä, sanoi, ettei hänen koskaan ennen ollut tarvinnut niin monta henkilöä samana päivänä semmoiseen rangaistukseen tuomita. Iso-Iivana oli ainoa, joka hyvän käytöksen tähden palveltuaan muutamia vuosia laskettiin pyynnöstään uudisasukkaaksi Siperiaan, missä hänestä kuuluu tulleen kunnon mies.

Setä vieraili Latvasaarella muutamia viikkoja joka kesä, ja vielä toissa syksynä kävimme yhdessä viikon ajan kestävällä metsästysretkellä. Lohivavan käytössä hän oli mestari aina viimeiseen kesäänsä saakka. Nyt hän lepää saman pitäjän kirkkomaassa, jonka hyväksi hän on koko elämänsä työn omistanut.

Mikään ulkonainen kunnianosoitus ei tullut sedän osaksi hänen elämänsä parhaimmasta mainetyöstä. Pitäjäläistensä kunnioituksen ja rakkauden hän oli saavuttanut jo ennen runsaassa määrässä. Kertomalla edellisessä kuvatut tapahtumat olen tahtonut suorittaa hänelle osan yksityisestä kiitollisuudenvelastani.