Chapter 12

_Saman päivän illalla olimme jo leirissä. Akmed ei katsonut teoriaani ollenkaan mahdottomaksi ja oli muutenkin tyytyväinen siihen, että jäisimme vielä joksikin ajaksi tänne. Hän tahtoi mielellään ainakin pintapuolisesti tutkia vuoren muitakin käytäviä. Niitten perusteelliseen tutkimiseen kuluisi vuosia._

_Jo seuraava aamu näki minut menossa sfinksiin. Arabialaisemme lupasivat käydä joka neljäs päivä tuomassa minulle ruokaa ja vettä. Ystävällisiä kun olivat, olisivat he mielellään auttaneet minua työssäkin, vaikka eivät olleet muuhun työhön palkattuja kuin kamelinajoon. Heidän uskonnollinen käsityksensä ei kuitenkaan sallinut heidän olla tämäntapaisessa toimessa osallisia._

_Kaksi viikkoa tein työtä kuin hullu, voinpa sanoa melkein yöt päivät. Hiekan poistaminen oli kovin raskasta tointa miehelle, joka ei ollut ruumiilliseen työhön paljon tottunut. Jos olisin tietänyt, mitä tätä kirjoittaessani tiedän, olisin tehnyt tuon työn muutamassa tunnissa. Palava intoni kuitenkin ylläpiti voimani. Ja kun hiekan poistettuani näkyviin tuli aivan samanlainen kivilaatta kuin temppelintornissakin, katsoin työni monin verroin maksetuksi. Piirtokirjoitus oli sama: »Kivenkuljetuksen salaisuus.» Vapisevin käsin nostin laatan, jonka alapuoleen oli kaiverrettu saman temppelin kuva, joka nyt oli kaksi viikkoa ollut edessäni. Sinä päivänä, jona olimme Akmedin kanssa ensi kerran tässä paikassa käyneet, emme vallitsevalta autereelta voineet nähdä vuorta emmekä temppeliä._

_Säiliössä kivilaatan alla oli samannäköinen kultalaatta kuin se, jonka olin temppelintornista löytänyt. Tämäkin oli molemmin puolin täyteen piirretty. Tämä kirjoitus oli luettava, kuten eurooppalainenkin kirjoitus, vasemmalta oikealle. Menin ulkoilmaan ja ryhdyin lukemaan. Kirjoitus sisälsi samanlaisen kertomuksen sfinksin synnystä, jommoisen tornista löydetty laatta sisälsi temppelin rakennuksesta. Kivenkuljetuksesta ei ollut sanaakaan. Pettymykseni oli liian suuri. Heitin laatan kädestäni ja kaaduin pyörtyneenä maahan._

_Kun tulin takaisin tajuntaani, olin leirissä. Akmed istui vuoteeni vieressä. Miehet olivat löytäneet minut sfinksin edustalta ja kantaneet minut leiriin. Siitä oli nyt kulunut kolme viikkoa, ja ainoastaan ystäväni väsymätöntä hoitoa oli minun kiittäminen siitä, että olin vielä hengissä._

_Tointumiseni meni aluksi hiljaa, arvatenkin siitä syystä, että olin jo sairastuessa pitkällisestä liikarasituksesta voimaton. Viikon perästä rupesi kuitenkin terveys nopeasti palaamaan ja terveyden kanssa myöskin toivo. Akmed ei ollut vielä kysynyt mitään työstäni, kun eräänä päivänä tunsin jaksavani lähteä laattaani noutamaan. Akmed oli sinä päivänä vuoressa._

_Seuraavana päivänä palasin ja näytin löytöni ystävälleni. Hän luki sen ja löysi siitäkin samanlaisia outoja merkkejä kuin toisesta. Että molemmat olivat saman miehen piirtämiä, sitä ei voinut epäillä. Ja että ne myös jollain tavalla kuuluivat yhteen, oli myöskin varsin luultavaa. Mutta mikä tuo yhteys laattojen välillä oli, se oli vielä arvoitus. Monta päivää käytin muodostamalla niistä sanoista, jotka molemmat laatat yhteensä sisälsivät, uusia lauseita. Lauseita syntyi sadoittain, mutta mitään yhtenäistä ajatusta, joka olisi kivenkuljetusta koskenut, en voinut niistä saada._

_Olen sanonut, että toisen laatan kirjoitus oli sitä kirjoitusta, joka luetaan oikealta vasemmalle, ja toinen sitä, joka luetaan eurooppalaisen kirjoituksen tavalla. Yrittäessäni eräänä päivänä teksteistäni muodostaa uusia lauseita huomasin, että sana »minä», jolla kumpikin teksti alkoi, oli toisessa laatassa piirretty toisin kuin toisessa. Kummassakin laatassa se oli varustettu parilla tarpeettomalla kiemuralla, mutta kiemurat eivät olleet samaan paikkaan tehtyjä eivätkä myöskään samannäköisiä. Ne eivät siis olleet syntyneet kirjoittajan tavasta kiemuroilla koristella käsialaansa, vaan niillä oli muu tarkoitus. Akmedin teoria asiasta oli oikea. Jäljensin hyvin tarkasti molemmat sanat ohuille paperipalasille, panin ne päällekkäin ja katselin aurinkoa kohti. Tuli neljä tarpeetonta kiemuraa, mutta muuten sopivat sanat, sitten kun olin kirjainten järjestyksen siirtänyt, täydellisesti yhteen. Käänsin paperiani joka taholle. Turhaan. Mitään uutta ei syntynyt._

_Käänsin nyt paperini siten, että kirjoitetut puolet eivät tulleet päällekkäin, vaan vastatusten, ja katselin. Hämmästyneen silmäni edessä olivat sanat »ja kivi». Kivi-sanaa ei ollut kummankaan laatan tekstissä, mikä olikin minua oudostuttanut, kun minusta oli vaikeata selittää kiven kuljetuksen salaisuutta käyttämättä itse kivi-sanaa. Ja tässä oli minulla nyt sanat »ja kivi» niin selvänä hieroglyfikirjoituksena kuin missään olen nähnyt. Olin löytänyt etsimäni avaimen. Tunsin itseni äärettömän onnelliseksi._

_Telttani oli varustettu ikkunoilla sekä työni tähden että voidakseni nähdä, mitä leirissä kulloinkin tapahtui. Irroitin neljä ruutua, ja illalla oli minulla tekstini kiinanmustalla, jota käytimme hieroglyfien jäljentämiseen, lasille jäljennettynä._

_Saatuani juuri tämän työn valmiiksi tuli Akmed vuoresta Hän huomasi heti minusta, että jotain oli tapahtunut. Mutta myöskin hän itse näytti tavattoman tyytyväiseltä. Kun aioin ruveta hänelle kertomaan, mitä olin keksinyt, kielsi hän minua kertomasta. Hän oli näet tänään löytänyt jotain, josta hän sanoi tahtovansa mieluimmin olla vaiti. Hän ehdotti sentähden, että me kumpikin pitäisimme tämän päivän salaisuudet ominamme, jota ehdotusta vastaan ei minullakaan ollut mitään muistuttamista. Eikä ole myöskään näitten salaisuuksien yksin omistaminen mitenkään ystävyyttämme vähentänyt. Ei kumpikaan meistä ole utelias._

_Seuraavana päivänä sain kirjoituksistani 212 sanaa, jotka kirjoitin paperipalasille. Missään järjestyksessä sanat eivät olleet, mutta parin päivän kuluttua olin ne jo saanut järjestykseen ja »kivenkuljetuksen salaisuus»-teksti oli valmis._

_Raa-sii-hen kertoo siinä, että ne kaksikymmentäneljä pylvästä, jotka ovat vuoren juurella, on itse temppelistä otettu ja niitten tarkoitus on koristaa Karnak'issa olevaa temppeliä. Mutta luultavasti ne eivät tule ikinä tarkoitukseensa käytettäviksi, kun hän on kivenkuljetusesimiesten suvun viimeinen jäsen ja hänen korkea ikänsä kieltää hänet ryhtymästä enää niin suureen työhön. Kenellekään nyt elävälle ihmiselle hän ei tahdo perhesalaisuuttansa kivien kuljetuksesta uskoa, mutta ei hän myöskään tahdo tätä salaisuutta ottaa mukaansa hautaan. Sen tähden hän uskoo salaisuutensa jonkin tulevaisuudessa elävän sukupolven haltuun. Tuottakoon se heille onnea. Että vuori hänen kuolemansa jälkeen jätetään tyhjäksi ja ihmiset siitä muuttavat pois, siitä oli Raa-sii-hen varma, sillä ilman hänen salaisuuttaan tuli työ siellä turhaksi._

_Tyhjä vuori ja pylväät vuoren juurella todistavat, että Raa-sii-hen on ollut oikeassa. -- --_

_Minä olin nyt kivenkuljettajien esimiesten perhesalaisuuden omistaja._

_Itse salaisuuden selitys on niin yksinkertainen, että siihen tarvittiin ainoastaan neljä riviä._

_Nämä neljä riviä todistavat minulle täysin vakuuttavasti, että teoriani Newtonin laista on oikea. Kappalten »paino» ei riipu mistään maan vetovoimasta, vaan on olemassa avaruudesta päin vaikuttava paine, joka kappaleet lykkää, työntää maata kohti. *Tätä painetta voi vähentää.* Raa-sii-ke, ensimmäinen kivenkuljettajien esimies, on keksinyt tavan, jolla tämä vähentäminen tapahtuu. Aikojen kuluessa ovat hänen sukunsa jäsenet kantaisänsä aatetta yhä kehittäneet, ja suvun viimeisen jäsenen, Raa-sii-hen'in käsissä painoi kivi ainoastaan noin kymmenennen osan siitä, mitä se toisten ihmisten käsissä painaa._

_Minun ja minun poikani käsissä kivi ei paina kymmenesosaa prosenttia siitä, mitä se toisten käsissä painaa. Ja se tapa, jolla tämä painon vähentäminen tapahtuu, on niin yksinkertainen, että voin sen kahdessa minuutissa oppimattomimmalle opettaa._

_Samana iltana kuin kirjoitus valmistui, käskin ystävääni tulemaan kanssani rannalle. Otin rannalta ehkä sata kiloa painavan kiven käsiini ja heitin sen veteen. Akmed nyökkäsi ymmärtäneenä. Panin samankokoisen kiven hänen käsiinsä. Hän punnitsi sitä hetkisen ja heitti sen sitten kauas luotaan sekä kielsi minua puhumasta miehille asiasta, koska he eivät oppimattomina miehinä sitä kuitenkaan voisi käsittää._

_Myöskin Akmedin tutkimukset olivat nyt onnellisesti päättyneet. Niin mielenkiintoinen kuin tämä paikka olikin, tuntui se kuitenkin minusta kolkolta. Ja helpotuksen tunne mielessä jätin seuraavana aamuna tälle paikalle hyvästi. Matka hiekka-aavikon läpi meni onnellisesti -- miehet vain ihmettelivät, etteivät jalkani ollenkaan painuneet pehmeään aavikkohietaan -- ja päivälleen neljä kuukautta lähtöpäivästä näytin kuninkaalle kanuunatemppuni, mikä näytös minusta teki tämän saaren asujaimen. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen yhdessä poikani kanssa tällä saarella kehittänyt Raa-sii-ke'n keksintöä ja voin tässä hetkessä vähentää sen voiman, joka kappaleet työntää maata kohti, melkein kuinka pieneksi tahansa. Voin myöskin nyt määrätä kappalten tasapainopaikan -- olen siksi nimittänyt sen korkeuskohdan, jota alemmaksi siirrettäessä kappaleen paino taasen nopeasti kasvaa -- kuinka korkeaksi tai matalaksi hyvänsä._

_Viime vuosina olen pääasiallisesti työskennellyt soveltamalla tätä samaa aatetta kohesio- ja repulsio-ilmiöihin. Nämä molekyylivoimat ovat mitä lähimmässä yhteydessä painovoiman kanssa. Kokeiluni tässä asiassa eivät ole vielä tuottaneet ratkaisevia käytännöllisiä seurauksia; toivon, että poikani Akmed saattaa tämän kysymyksen lopulliseen päätökseen. Niin kauas olen kuitenkin päässyt, että se hautakappeli, jonka olen itselleni rakentanut, on pääasiallisesti kirveen ja höylän avulla tehty._

_Tämä saari, jonka olen tehnyt ihanaksi asuinpaikaksi, oli tänne tullessani ikävä hietamatalikko. Kun joen rannat olivat kivisiä, rakensin tähän paikkaan saaren ja kummallekin puolen saarta kosken, joten saareni kalliovalleineen nyt on hyvin suojeltu vihollismielisten ihmisten hyökkäyksiä vastaan.»_

* * * * *

Käsikirjoitus päättyi tähän, mutta toisella käsialalla seurasi tämä selonteko:

Eräänä aamuna kuulin niemen nenältä, johon isäni oli mennyt kalastamaan, pyssynlaukauksen. Kiiruhdin sinne. Isäni makasi verisenä rannalla. Hänen vieressään oli kaksi pyssyä, ja rannassa oli lautta. Hän kertoi, että hänen tullessaan rannalle oli lautta ollut rannassa. Pensaista astui mies, joka oli sanonut olevansa tämän saaren omistaja ja vaatinut isääni muuttamaan saarelta pois. Isäni, kiivasluontoinen mies, oli kieltäytynyt, miehet olivat riitaantuneet, ja vieras oli mennyt lautallensa, josta ampui isääni, joka kaatui rannalle. Kun mies oli tullut katsomaan, oliko hänen uhrinsa kuollut, oli isäni viimeisillä voimillaan onnistunut sysätä hänet veteen, jossa virta heti oli hänet vetänyt pohjaan. Tehtyään muutamia yksityisiä määräyksiä ja annettuaan minulle isällisen siunauksensa heitti isäni henkensä.

Olimme edellisenä päivänä käyneet isän kanssa järvellä. Mies oli arvatenkin kotiin tullessamme metsään kätkeytyneenä nähnyt, miten nostimme rautavitjamme järven pohjasta ja hinauduimme rantaan. Yön aikana hänen oli onnistunut löytää vitjat ja siten päästä saarelle. Miehen pyssyt seisovat isäni huoneen nurkassa. En ole tahtonut niitä hävittää. Isäni viimeiset sanat olivat, että hän antaa surmaajallensa hänen tekonsa anteeksi. Hän oli, sanoi isäni, täysin oikeutettu vaatimaan meitä muuttamaan saarelta pois, koska hän oli todella maan omistaja. Jos isäni on siis asumalla lupaa pyytämättä saarella, jonka olemme omin käsin rakentaneet, tehnyt väärin, on hän myös sen vääryyden hengellään maksanut.

Isäni määräyksiä noudattaakseni lähdin samana vuonna Englantiin, jossa _Bank of Englandiin_ jätin talletettaviksi kaikki isäni tieteelliset tutkimuspaperit ynnä molemmat hieroglyfilaatat. Arkku, jossa ne säilytetään, on avattava sadan vuoden jälkeen, jolloin toimikunta, johon viisi yliopistoa Euroopan eri maista lähettää kukin yhden edustajan, määrää, onko paperit jo silloin julkaistava vai onko arkku uudestaan sadaksi vuodeksi suljettava. Tarkemmat määräykset ovat minulle itsellenikin tuntemattomia. Sen vain isäni sanoi minulle kerran, että niin kauan kuin ei ole varmoja takeita siitä, etteivät ihmiset enää tuhoa toisiaan sodilla, on mahdotonta antaa hänen keksintönsä tulla tunnetuksi. Isäni, vaikka on itse ollut sotapalveluksessa, ei rakastanut sotaa, vaan katsoi sodan ainoastaan ihmiskunnan vitsaukseksi.

Pari vuotta tulen vielä saarella jatkamaan isäni työtä; silloin tutkimukseni ehkä tulevat viemään minut samoille seuduille, joissa isäni tutkimukset saivat alkunsa. Isäni on näet eräässä kirjeessä vanhalta ystävältään saanut tietoja, jotka tekevät uuden matkan samalle vuorelle tarpeelliseksi.

_Akmed Stålhahne._

Mitään merkkiä siitä, että nuorempi Stålhahne olisi vielä kerran saarelle palannut, en missään nähnyt. Hän on arvatenkin löytänyt hautansa vieraalla maalla, ja hänen ruumisarkkunsa isänsä arkun vieressä on jäävä tyhjäksi.

Nyt kun tiesin, että Stålhahnet, isä ja poika, eivät olleet haaveilijoita, jotka hivelivät hillitöntä mielikuvitustaan maalaamalla sille omakeksimiä tulevaisuudenkuvia, en voinut heidän keksintöänsä ajatuksistani poistaa. Stålhahne vanhempi tietää hyvin, että hänen keksintönsä tulee avaamaan vastaisuuden ihmisille aivan uusia uria. Ja kuitenkaan hän ei puhu keksintönsä maailmaa mullistavista seurauksista sanaakaan. Hän vain kertoo tosiasiat yksinkertaisesti ja vaatimattomasti siten, kuin ne ovat tapahtuneet.

Ei käy kieltäminen, että ensi aikoina olin hyvin utelias tietämään enemmän Stålhahnen keksinnöstä. Ja miksi hän oli määrännyt niin pitkän ajan, ennenkuin hänen elämäntyönsä oli saatettava julki? Stålhahnen kanuuna minun katollani -- tämä saari on nyt minun omani, ja monta kesää olen jo asunut Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa -- on minulla aina uudistuvana muistutuksena hänen keksintönsä todellisuudesta. Ja joskus, kun metsässä kulkiessani tulen leveän nevan rantaan, kun jalka painuu joka askeleelta sammaleen keskipolveen asti, aurinko paahtaa ja minun on pakko tallustaa nevan poikki, -- silloin nousee mieleeni halu saada omistaa jo nyt Stålhahnen salaisuus, etteivät jalkani painuisi syvemmälle kuin hänen jalkansa Afrikan hiekka-aavikossa.

VIII.

Muutama päivä sedän ja Villen lähdöstä muuttui ilma koleaksi, ja minulle tuli täysi työ hankkia miehilleni ruokaa. Mutta viikon perästä ilma parani ja minulle tuli taasen paljon vapaata aikaa. Vapaa-ajat vietin enimmäksi osaksi Stålhahnen kirjastossa. Aika rupesi minulle jo käymään pitkäksi, kun eräänä päivänä ilokseni näin purjeen järvellä. Veneessä oli kolme miestä; Kyttyräinen oli siis mukana. Millaisen kalan he olivat tällä kertaa verkkoonsa saaneet, ymmärsin siitä, että heidän vankinsa makasi vahvasti köytettynä veneen pohjalla. Rosvopäällikkö oli vuorotellen karannut vartijainsa kimppuun, vuorotellen tehnyt karkausyrityksiä, kunnes sedän vihdoin oli pakko täten tehdä loppu hänen vehkeilemisestään. Sittenkin oli kuljetus ollut hyvin vastahakoista, mutta oli kuin olikin saatettu onnellisesti loppuun, kun Villen aina onnistui ottaa rosvon juonet leikinteon kannalta.

Milloin Ville katsoi kärsivällisyyden hyväksi, osasi hän tätä hyvettä harjoittaa paremmin kuin kukaan. Sen huomasin maihinnousussa. Kyttyräisen yhä uudistuvien karkausyritysten tähden oli hänen vyötäisiinsä sidottu köysi, jonka toista päätä Ville piti kädessään. Rosvo, joka ensimmäisenä astui veneestä, huomasi, että vartija poistuessaan veneestä astui varomattomasti veneen partaalle. Köysi, joka hänet yhdisti Villen käteen, oli kireällä, ja kiusaa tehden oli vanki muka kompastuvinaan ja heitti itsensä suin päin nurmelle. Hänen ilkeä yrityksensä vetää Ville kumoon epäonnistui. Jos minulle olisi tehty tuommoinen konnankoukku, pelkään, etten olisi voinut olla kiivastumatta. Mutta Ville vain hymyili hyväntahtoisesti maahan romahtavalle, miehelle ja sanoi: »Ool reit, sanoi enkesmanni, kun laiva kaatui.» Muuta puhetta tästä konnanteosta hän ei nostanut.

Setä oli sitä mieltä, että kun meillä oli täällä hyvät huoneet vankiemme säilyttämistä varten, sopisi tänne jäädä vielä joksikin viikoksi, että Ville, joka oli ollut koko ajan jotenkin raskaassa toimessa, saisi vähäisen levätä, ennenkuin voimia kysyvälle kotimatkalle lähdettiin. Ville vapautettiin täksi viikoksi kaikista määrätöistä. Setä huolehti kalastamisesta, ja ruoanvalmistus sekä muut talousaskareet tulivat minun osakseni, mikä jako olikin oikeudenmukainen siihen katsoen, että minä olin nauttinut herrain päiviä sedän ja Villen edellisen poissaolon aikana. Ville käytti »römppä»-viikkonsa pari ensimmäistä päivää vesilintujen ampumiseen ja jakoi myöhemmin useimmat päivänsä sedän ja minun välilleni.

Emme uskaltaneet panna semmoista »peijoonia» kuin Kyttyräistä toveriensa seuraan, vaan kannoimme viinikellarista kaikki väkevät pois, tarkastimme ylen tarkasti sen seiniä ja lattiaa -- katto oli harmaasta kivestä holvattu eikä siis paljon tarkastusta kaivannut -- ja veimme päärosvon sinne. Meidän onnistuikin koko ajan pitää Kyttyräistä ja hänen joukkoaan niin hyvin toisistaan erillään, että he vasta poislähtöpäivänä tapasivat toisensa. Siihen asti oli Kyttyräisen tovereilla ollut vapautumisen toivoa, he kun uskoivat mestarin olevan vielä vapaana ja heidän vapautumisestaan huolehtivan.

Jo ensimmäisenä iltana, kun jouduttiin Villen kanssa kahden kesken, alkoi keskustelu vaiheistamme kuluneina viikkoina. Ville, joka oli nähnyt, miten epäröin ryhtyä vanginvartijatoimeen, pelkäsi minun istuneen henki hampaissa koko heidän poissaoloaikansa ja tuli hyvin iloiseksi kuullessaan, että aikani oli mennyt hyvin ja etten ollenkaan kauppaani katunut. Kyttyräinen, joka 60:sta vuodestaan huolimatta ei mitenkään vielä ollut mikään lahokanto, oli tosin tuottanut heille paljon vaivaa, mutta eipä Villekään kauppaansa katunut. Tämä retki oli hänelle tuottava niin paljon, että hän vielä tänä syksynä aikoi panna oman tuvan nurkkakivet, ja ensi keväänä on ehkä jo kehä valmis. Pelkäsin, ettei Ville, entinen kasarmin asukas, tulisi yksinään mäkituvassa viihtymään, johon Ville salaperäisesti arveli, että kun on hyvä hoito ja hopeinen huusholli, uskaltaa mennä vaikka naimisiin.

Nyt vasta rupesin käsittämään, minkä tähden jokaisen kyttyräisen kiinniotto niin suuresti lisäsi Villen iloa, ettei hän malttanut suuttua, vaikka häntä kuinka suututettiin. Ville oli viime talvena päättänyt hankkia itselleen »leipäsuden». Ja kun tämä oli talon tytär, ei Ville tahtonut hänestä tehdä rengin vaimoa. Ja vaikka komisarius oli luvannut korottaa Villen arvon voudiksi ja ottaa nuoremman rengin Villen komennettavaksi, oli Ville pysynyt päätöksessään ja aikoi Köyristä muuttaa ja ryhtyä tuvanrakennushommiin. Vanginkuljettajatoimestaan hän vastaiseksi ei aikonut luopua.

Tunsin Villen morsiamen, ja Villen valinta oli mielestäni onnistunut hyvin. Tyttö oli jo kolmenkymmenen vanha, mutta näytti nuoremmalta. Oli kelvollinen työssä ja pulska, kaunis ihminen. Ville oli silminnähtävästi rakastunut, ja onnittelin häntä sydämellisesti. Tulin jo samana iltana häihinkin kutsutuksi.

Kyttyräisen koti löydettiin pikemmin, kuin oli uskallettu toivoakaan. Mutta hänen karkoittamisensa luolastaan oli ollut kova tehtävä.

Oli melkein varma, että ryövärit matkalla kodistaan järvelle kulkivat puroa tai sen rantoja pitkin. Setä ja Ville soutivat siis puroa ylös huolellisesti tarkastellen rantoja, näkyisikö missään poluntapaista. Ensimmäinen merkki ihmisten läsnäolosta oli -- heinäsuova puron rannalla. Ryövärit olivat siis ruvenneet tuntemaan itsensä niin varmoiksi, että olivat ajatelleet ruveta pitämään kotieläimiä. Useita heinäsuovia tavattiin vielä, todistaen, että Kyttyräinen todella oli hävyltä hännän katkaissut, ellei hän, kuten minä hyväntahtoisesti yritin asiaa selittää, aikonut hylätä ryövärinammattia ja ryhtyä kunnolliseksi ihmiseksi. Pelkään kuitenkin, että Ville oli oikeassa väittäessään, ettei vanhasta tule konkaria. Rosvopäällikkö oli liian kauan elänyt sotakannalla yhteiskuntaa vastaan tehdäksensä nyt enää rauhaa sen kanssa. Nosta konna mättäälle, kasvoillesi hyppää.

Noin penikulman matkan olivat puron rannat ruohoisia, mutta sitten rupesi seudun luonto muuttumaan hedelmättömäksi. Maisema oli tässä vuorista, ja puron uoma oli syöpynyt syvälle jyrkkien kallioseinäin väliin. Heidän soudettuansa pienen järven poikki, jonka rannat olivat korkeaa, äkkijyrkkää kalliota, rupesi vuori heidän vasemmalta puoleltaan väistymään loitommaksi, kun oikeanpuolinen ranta yhä oli korkeaa, äkkijyrkkää kalliota; Seutu oli kuvaamattoman jylhä, juuri semmoinen, jossa luulisi hurjain ryövärien viihtyvän.

Ainoastaan pari sataa metriä järven yläpuolelle he pääsivät vielä soutamalla. Siinä tuli este, josta ei päässyt alitse eikä ylitse. Kallioseinästä, joka tässä oli runsaasti kolmenkymmenen metrin korkuinen, oli lohjennut suunnattoman suuri kalliomöhkäle, joka oli kaatunut puron yli. Tähän paikkaan he laskivat rantaan syömään päivällistä. Niistä tapahtumista, jotka sitten seurasivat, kertoi minulle Ville seuraavaa:

-- Syötyämme menin rantaan katsomaan, emmekö sittenkin voisi jollain tavalla saada venettä kulkemaan kalliolohkareen alitse, joten pääsisimme laahaamasta sitä vaivalloista tietä esteen ohitse. Polvistuin rantakivelle ja kurkistin kiven alle nähdäkseni, oliko kivi kuinka leveä. Kaksi korttelia kasvoistani virnisteli minua vastaan Kyttyräisen ilkeä naama. Jos Jaska olisi tässä tilaisuudessa ollut lakittomin päin, olisin vetänyt miehen tukasta esille kuin ketun pesästään, mutta nyt jäi lakki vain käteeni, ja ilkiö pelasti kallonahkansa. Samassa paukahti myös tuo kuuluisa peukalolla laukaistava pistooli ihan kasvojeni edessä. Jos Jaskalla tässä tilaisuudessa olisi ollut suoraa ruutia, ei sinun olisi tarvinnut kuunnella tätä kertomusta. Mutta minulle onneksi meni hänen kuulansa kiveen, josta se kuitenkin lohkoi tämän palasen ja pirskotti poskeeni.

Ville osoitti rumaa arpea poskessaan, jossa hän väitti kivensirpaleen vielä olevan.

-- Jaska ampui vielä toisenkin kerran, mutta silloin oli minulla jo kallio suojana. Kyllä se mies ei ryhdy rauhallisiin moukan töihin, ennenkuin »halla katoo Hamulasta taikka koiruus Kuopiosta». Niin minä ainakin uskon.

En ihmetellyt ollenkaan, etteivät Villen ajatukset Kyttyräisestä olleet oikein suloisia. Mutta ei korppi kiroihin kuole, ja Kyttyräinen söi parhaillaan kellarissa hyvällä ruokahalulla illallistaan. Pahimmilla pahantekijöillä on tavallisesti kaikissa oloissa erinomainen ruokahalu. -- Kehoitin Villeä jatkamaan kertomustaan.

-- Tiesimme siis, missä vihollisemme oli. Ettei hän hevin heittäisi tämmöistä linnaa, ymmärsimme myös. Komisariuksen oli siis pakko ruveta tuumimaan todellista piirityssuunnitelmaa. Ennen kaikkea täytyi saada selvää, montako sisäänkäytävää oli kallion alle. Paitsi niitä paikkoja, joista puron vesi tuli sisälle ja juoksi pois, molemmat olivat helposti kivillä tukittavissa siten, ettei niitä sisältäpäin saanut avatuiksi. Komisarius myös määräsi näitten tukkimisen ensimmäiseksi tehtäväksemme ja vielä saman päivän illalla ei Jaskalla ollut muuta pakotietä luolastaan, kuin minkä puro tarjosi siinä paikassa, jossa olimme kohdanneet toisemme. Kallion pituus oli jotenkin yhtä suuri kuin sen leveyskin. Se paikka, josta puro laski vetensä kallion alle, ei kelvannut pakopaikaksi, sillä se oli ainoastaan suppilonmuotoinen reikä kalliossa, josta vesi syöksyi sisälle tai oikeammin alas kohisevana vesiputouksena semmoisella voimalla, että ihmisen oli aivan mahdoton siitä nousta, olipa hän sitten vaikka kuinka tottunut uimari hyvänsä. Sitä tietä Jaska ei tulisi hengissä pelastumaan. Sen uskoimme ainakin.