Chapter 11

_Vasta syötyämme kohdistimme oikein huomiomme siihen omituisen suurenmoiseen näköalaan, joka kaikkialla levisi eteemme. Järvi vuoren juurella, vaikka parikymmentä kilometriä leveä ja enemmän kuin kaksi kertaa niin pitkä, näytti vähäpätöiseltä lammikolta vain. Vuori kuvastui jyrkkänä sen peilikirkkaaseen pintaan. Järven toisella puolella levisi niin kauas, kuin silmä kantoi, mahtava ruohotasanko, joka nyt juuri auringon noustessa ikäänkuin eli niistä tuhansista ja tuhansista eläimistä, jotka siellä kävivät laitumella. Myöskin tuo ääretön erämaa pohjoisessa ei tehnyt tavallista lohdutonta, kaameaa vaikutusta mieleen. Silläkin oli oma suurenmoinen viehätysvoimansa, jota sfinksi jalkaimme alla -- todellisuudessa oli sinne päivän matka -- näytti, omiin ajatuksiinsa vajonneena, mietiskelevän._

_Ja itse se rakennus, josta me tätä ympäristöä katselimme! Harvoin sulaa taideteos ja sen ympäristö niin hyvin yhteen kuin tässä. Tälle temppelille ei sopinut mikään muu ympäristö kuin tämä. Ja tähän kappaleeseen maailmaa ei sopinut mikään muu muistomerkki kuin juuri se jättiläismäinen rakennus, jossa nyt olimme. *Temppeli oli hakattu itse kallioon.* Koko temppeli lattioineen, seinineen, pylväineen, kattoineen -- kaikki oli yhtä ainoata kiveä. Ei missään näkynyt ainoatakaan liitettä. Ja kuitenkaan ei tämä rakennusteos, ehdottomasti suurin maailmassa, vaikuttanut luonnottomalta. Niin sopusuhtaisiksi oli sen kaikki osat laskettu. Tästä ehdottomasta sopusuhtaisuudesta kai myös riippui tuo valtava juhlallisuuden tunne, minkä tämä korkeimmalle omistettu huone loi ihmissieluun. Sanon »korkeimmalle omistettu», sillä minusta tuntui aivan mahdottomalta se ajatus, että tämän teoksen luoja olisi ollut monien jumalien palvelija vain. Hänen luomansa ei olisi siinä tapauksessa ikinä ihmissieluun synnyttänyt sitä tunnelmaa, minkä se synnytti. On mahdoton uskoa, että ne ihmiset, jotka tässä huoneessa olivat Luojan kaikkivaltaa kunnioittaneet, olisivat täältä lähteneet krokodiileja, ibislintua tai apishärkää kumartamaan._

_Ja samantapainen tunne kai myöskin Akmedin sielussa liikkui, sillä kuulin hänen itsekseen lausuvan: »Jumala on vain yksi.» Mutta jatkosanat »ja Muhamed on hänen profeettansa» jäivät sanomatta._

_Ryhdyimme nyt tutkimaan, mitä toiveita meillä voi olla päästä vankilastamme pois. Astuimme ulos kalliolle temppeliseinien ulkopuolelle. Koko vuorenhuippu temppelin ulkopuolella oli hakattu täysin tasapintaiseksi. Minkäänlaisia kaiteita ei ollut, vaan vuorenkupeet alkoivat jyrkkinä suoraan tästä temppelipihasta, joka leveimmältä paikaltaan ei ollut sataa askelta ja järvenpuolelta paikoin tuskin viittäkymmentäkään askelta leveä. Jos ihminen olisi tästä luiskahtanut, olen vakuuttunut, että hänestä tuskin puolta olisi tullut maahan asti. Muu osa hänen ruumiistaan olisi kulumalla jäänyt vuoren kupeeseen._

_Tunnin perästä olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet. Olimme käyneet temppelin ympäri. Kallio oli kaikkialla tasainen kuin pöytä._

_Tehtyämme temppelimuurien sisäpuolta samanlaisen kierroksen olimme varmat siitä, että käytävä, josta olimme tulleet, oli ainoa tie temppeliin. Se tie oli nyt sulkeutunut. -- Kävimme vielä kerran yrittämässä, eikö ovea tältä puolelta saanut avautumaan. Turha toivo. Ainoa toivomme oli nyt, että Herra niin johtaisi Akmedin veljiä, etteivät eksyisi lukemattomiin sivukäytäviin. Että he kolmen tai neljän päivän kuluttua lähtisivät meitä etsimään, sen tiesimme. Ja nuolten ollessa johtajina oli syytä toivoon, että he osaisivat paikalle. Kiikarin avulla näimme heidät kaikki kuusi parhaillaan päivällistään syömässä. Päätimme, että siitä päivästä, jolloin päivälliseen ottaa osaa vain kolme tai neljä, pidämme yöt päivät vahtia oven edessä._

_Temppelissä oli hyvin paljon hieroglyfikirjoituksia. Akmed katsoi parhaaksi, että jäljentäisimme näistä tärkeimmät ja tutkisimme, mitä muuta mielenkiintoista temppeli voisi sisältää. Työ oli parasta estämään sitä mieltä murtavaa levottomuuden tunnetta, joka minulle jo uhkasi tulla vaaralliseksi. Ystävälläni oli aasialaisen hermot, se on: hän ei tiennyt ihmisessä olevan näitä eurooppalaiselle usein niin harmillisia elimiä. Hän myös vakavasti kielsi minua enää astumasta temppelimuurien ulkopuolelle. Jyrkänteellä on sama omituinen voima, joka pauhaavassa koskessakin asuu. Se vetää puoleensa._

_Säärilihakseni, jotka aamulla olivat olleet jotenkin puutuneet, olivat taasen täydessä kunnossa. Rupesimme siis astumaan eräässä pylväässä olevia kiertoportaita rakennuksen ylempään osaan. Noustuamme tasan kaksisataa astuinta tulimme ihan samanlaiselle kiviselle laskuovelle kuin se, joka meiltä yhä esti paluumatkan vuoren sisustaan. Tällä kertaa olimme jo viisaampia. Emme yrittäneet ruumiinpainollamme ovea avata, vaan asetimme täälläkin olevat kivet ylimmälle astuimelle, ja ovi avautui hiljaa ja tasaisesti. Odotimme hyvän hetken. Ovi pysyi avoinna. Nyt uskalsimme astua oviaukon läpi. Olimme jotenkin suuressa ristiholvikattoisessa huoneessa, joka muodosti rakennuksen ylimmän osan. Huoneen seininä olivat pylväsrivit, joitten pylväät olivat niin lähellä toisiaan, etteivät pylväitten välit olleet leveämpiä kuin itse pylväitten läpimitta. Huone oli kuin kellotapuli. Tätä vaikutelmaa vahvisti se seikka, että huoneen katosta todella riippui suunnattoman suuri kello. Kello oli jotakin valkoista, hopean näköistä metallia, täysin homeesta vapaa, varustettu parillakymmenellä tangonmuotoisella, jäntevällä kielellä, jotka riippuivat katosta kellon ulkopuolella. Kaksi kieltä oli irtautunut ja makasi lattialla. Koskettelin kielellä kellon reunaa. Olen käynyt Notre Dame'in tornissa kellonsoiton aikana. Se ääni, joka tuosta hiljaisesta koskettelemisesta syntyi, vastasi täysin Notre Dame'in suurimman kellon ääntä. Korvat menivät lukkoon. Koskettelin vielä usealla kielellä niin hiljaa kuin taisin. Heleänkirkkaita ääniä syntyi. Mutta omituisinta tässä oli, että kukin kieli synnytti samasta kellosta eri äänen. Tämän omituisen ilmiön syystä en voinut päästä selville. Kaikki äänet olivat täysin puhtaiksi viritettyjä. Torni sisälsi mitä ihanimman kellosoittimen, jonka tuuli pani soimaan._

_Ilma oli useita päiviä ollut rasvatyyni. Sentähden emme olleet kuulleet vielä mitään näistä ihmeellisistä äänistä. Mutta tuulella aikaansai kello varmasti erinomaisen juhlallisen vaikutuksen. Muinaisegyptiläiset -- sillä muista tässä ei voinut olla kysymystäkään -- olivat siis soitantoa rakastavaa kansaa. Ja mahtavan soittokoneen he olivat tässä rakentaneet. --_

_Se hieroglyfireunusta, joka koristi kellon alareunaa, ilmoitti, että tämän kellon äänet lähetettiin tähtiä kohti pyytämään heidän suosiotaan maanpiirille ja sen asujaimille. Tämä näytti minusta viittaavan siihen, että näitten muinaisegyptiläisten uskonto sisimmältään oli jonkinlaista astraaliuskontoa. Ehkä he uskoivat, että taivaalliset voimat jollain tavalla ilmoittautuivat noissa pyhinä pidetyissä eläimissä, joita kaikki muinaisegyptiläiset kumarsivat. Vai oliko ehkä olemassa korkeampi astraalinen uskonto sivistynyttä kansanluokkaa varten, alempi maallinen uskonto kansaa varten? Muutamat tämän temppelin piirtokirjoituksista antoivat aihetta sellaiseenkin olettamukseen. -- Lausuin Akmedille ihmettelyni siitä, että tämä suurenmoinen rakennusteos oli säilynyt läpi vuosituhansien näitten leveysasteitten kirveiltä, useasti uudistuvilta ukkosenilmoilta. Akmed tiesi kertoa, ettei ukkonen koskaan iske maahan tämmöisillä korkeilla vuorenhuipuilla. Syytä siihen hän ei sanonut tietävänsä._

_Tornihuoneen jokaisessa nurkassa seisoi korkea kivinen ihmiskuva -- nämäkin itse kalliosta hakatut. Tuikean näköisinä katselivat kuvat taukoamatta kukin samaan paikkaan, johon heidän katseensa jo läpi vuosituhansien olivat olleet suunnattuina. Se paikka oli lattian keskikohta ihan kellon alla, missä yksi ainoa hieroglyfirivi sisälsi sanat:_

_*Kivenkuljetuksen salaisuus.*_

_Oliko nyt minun hetkeni tullut?_

_Siltä näytti._

_Akmed jo onnitteli minua. -- Mutta mikä oli »kivenkuljetuksen salaisuus»? Tämä huoneko? Kelloko? Kivipatsaatko? Rupesimme hieroglyfikirjoitusta lähemmin tutkimaan. Sanat oli piirretty laattaan, joka oli vähän lattiaa korkeampi, ja huomasimme ilman suurtakaan vaivaa, ettei laatta ollut lattiassa kiinni. Laatan alla siis arvatenkin oli se salaisuus säilytettynä, jota etsimään olin tuon pitkän matkan kotimaastani tehnyt. Mutta laatan suuruus näytti estävän jokaisen ajatuksen saada sitä nykyisillä voimillamme paikaltaan siirretyksi. Akmedin kuitenkin onnistui lykätä meisselinsä laatan syrjän alle, ja kun hän sitten tarttui käsin laattaan, nousi se ilman suurta voimanponnistusta. Otin sen toisesta päästä kiinni, ja siirsimme sen helposti sivulle._

_Otaksumamme oli oikea. Kallioon oli laatan alle koverrettu säiliö ja säiliössä oli kultainen laatta, molemmin puolin hieroglyfejä täyteen piirretty. Nostin laatan säilytyspaikastaan. Ryhdyimme molemmat heti lukemaan._

_Egyptiläisten vanhin kirjoitus, hieroglyfikirjoitus, ei ole mitenkään niin mahdotonta lukea kuin on tähän asti otaksuttu.[1] Hieroglyfit ovat vanhimmassa kirjoituksessa kokonaisten sanain merkkejä; sittemmin kehittyi kirjoitus tavukirjoitukseksi, ja kun merkkejä ruvettiin lukemaan ainoastaan tavujen ensimmäisen kirjaimen merkkeinä, syntyi todellinen kaksikymmentäneljä kirjainta käsittävä kirjaimisto. Se kirjoitus, jolla muinaisegyptiläisten tiedonannot jälkimaailmalle ovat säilytetyt, sisältää täten sekä sanain että tavujen ja kirjainten merkkejä. Käytettyjen kirjainten luku on yhteensä noin 500. Kirjoitus on luettava joko oikealta vasemmalle, kuten heprealaisten kirjoitus, tai vasemmalta oikealle, kuten länsimaiset kielet. Mutta myöskin pystysuoraa kirjoitusta on käytetty._

[1] _Tämä kirjoitettiin 1700-luvulla._

_Kreikkalaisten ja roomalaisten yritykset tulkita tämän älykkään muinaiskansan kirjoituskieltä epäonnistuivat suureksi osaksi sen tähden, etteivät he voineet aavistaa, että ne merkit, jotka yhteensä muodostavat sanan, eivät ole aina piirretyt oikeaan järjestykseensä. Hieroglyfit ovat näet samalla kertaa kirjoitusta ja koristetta. Akmedille ei ollut tämä asianlaita mitään outoa, koska hänen äidinkielessään sama menettely ei ole harvinaista._

_Ryhdyimme siis lukemaan._

_»Minä Raa-sii-hen (tähtien suosikki) olen tämän temppelirakennuksen onnellinen päättäjä. Rakennuksen luonnoksen teki ja rakennustyön aloitti kantaisäni Raa-sii-ke, jonka elämästä kolmas pylväs kertoo ja jonka muumio on ensimmäinen meidän sukumme käytävässä. Minun muumioni tulee olemaan viimeinen, sillä olen sukuni viimeinen jäsen. Vuoren läpimurtaminen kesti yksitoista sukupolvea. Temppelin rakentaminen kesti myöskin yksitoista sukupolvea. Kuningas Beri on käynyt minun aikanani kaksi kertaa työtä tarkastamassa. Kolmannessatoista pylväässä siitä enemmän kerrotaan. Olen onnellisempi kuin esi-isäni, koska olen saanut nähdä tämän temppelin täydellisenä ja olen valmistanut kellon ja kielet. Kielet tulevat kestämään vähän enemmän kuin kuusi vuosituhatta; silloin niiden joustavuus rupeaa vähenemään ja ne vihdoin katkeavat, ellei avaruuden suuri voima ole sitä ennen niitten joustavuutta uusinut. Älköön kelloni tulko mykäksi!_

_Olen elänyt 92 vuotta ja lähden pian levolle.»_

_Tähän päättyi kirjoitus. Kivenkuljetuksen salaisuudesta ei ollut viittaustakaan. Kysyvin ilmein katselimme toisiamme. Oliko joku käynyt täällä ennen meitä ja vienyt pois salaisuuden? Mutta silloin hän ei olisi jättänyt tänne tätä kultalaattaa, joka painoi kaksi tai kolme kiloa. Tarkastimme uudestaan mitä huolellisimmin säilytyspaikan. Siinä ei ollut pienintäkään esinettä. Sen pohjassa ja sivuissa ei ollut piirtoakaan, vielä vähemmän kirjoitusta. Nostimme kansilaatan syrjällensä. Se oli samaa kiveä kuin kallio ja temppelikin. Ainoa, mikä jollain tavalla viittasi jonkinlaiseen salaisuuteen, oli sen ihmeellinen keveys. Se ei todella painanut enempää, kuin jos se olisi ollut hohkakiveä. Ja kuitenkin oli tämä sitkeä kivilaji hyvinkin raskasta. Kuten äsken sanoin, en osannut ajatellakaan, että Akmedin kanssa kahden jaksaisimme siirtää laatan sijaltaan._

_Sisälsikö siis itse laatta jollain tavalla salaisuuden selityksen? Sen alasivuun oli kaiverrettu sfinksin kuva, ikäänkuin merkiksi siitä, että jos sillä oli jokin salaisuus säilytettävänä, oli se yhtä mykkä ja tutkimaton kuin tuo kivinen kuva._

_Akmed oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että salaisuus oli etsittävä itse kirjoituksesta. Kirjoitus oli sellaista, joka on luettava oikealta vasemmalle. Jos sitä koetti muuhun suuntaan lukea, ei siitä tullut sanoja eikä lauseita. Minä en voinut huomata siinä mitään outoa. Mutta Akmed, joka oli egyptiläiseen kirjoitukseen yhtä tottunut kuin omaan kieleensä, näytti minulle useita omituisuuksia, jotka ainoastaan tottunut silmä huomasi. Muutamista kirjaimista puuttui jokin piirto, ikäänkuin olisi kirjoitus ollut huolimattomasti tehty, ja toisin paikoin oli jollakin kirjaimella outo muoto tai oli siinä jokin tarpeeton piirto, kuten muutamilla kirjoittajilla on vieläkin tapana koristaa käsialaansa kaikenlaisilla tarpeettomilla kiemuroilla. »Tuommoisia näkee kyllä muutamissa kirjoituksissa», sanoi Akmed, »jos ns. esipiirtäjä, joka piirtää kirjainten muodon kähertäjälle hyvin matalilla viiruilla, on ollut tottumaton.» Mutta tässä ei ollut niin. Päinvastoin oli esipiirtäjä, joka arvatenkin oli itse kirjoituksen myös valmistanutkin, silminnähtävästi ollut tehtävässään varsin taitava, ja nuo oudot viivat olivat epäilemättä tahallisesti sinne sovitetut. Kirjoituksen todellisen merkityksen etsiminen tulisi luultavasti vaatimaan paljon aikaa ja suurta kärsivällisyyttä. Kirjoitus ei ollut tavallista kirjoitusta, vaikka oudosta niin näytti, vaan salakirjoitusta; ja ellemme onnistuisi löytämään salakirjainten avainta, jäisi se meille ikuisesti tulkitsemattomaksi. Saisimme tyytyä siihen tekstiin, minkä nyt olimme lukeneet ja jonka lukemiseen ei tarvittu muuta kuin koneellista egyptinkielen lukutaitoa._

_Asiain näin ollen toiveeni eivät olleet minulle varsin valoisia. Nykyaikaisen eurooppalaisenkin kielen salakirjoitus on usein hyvin vaikeasti tulkittavaa ja vaatii melkein aina suurta ajanhukkaa. Tulisiko koko ihmisikä riittämään hieroglyfisalakirjoituksen selvittämiseen? Olin joutua aivan toivottomaksi._

_Panimme kivilaatan paikalleen kätkön kanneksi, vaikka kätkö itse nyt olikin tyhjä. Kiviset kuvat näyttivät minusta vielä tuimemmilta kuin ennen, vaikka heidän vartioimallaan salaisuudella olikin mitä parhaimmat toiveet jäädä ikuisesti ilmi tulematta._

_Tuulenhenki oli ruvennut liikkumaan, ja yksi kielistä oli jo kerran vähäisen koskettanut kellon reunaa. Oli parasta lähteä alas, ennenkuin syntyi todellinen tuuli. Tuulella en uskonut ihmisen voivan kellon läheisyydessä kestää. Tykistöinsinöörin korvat ovat melkolailla tottuneet mahtavaankin ilmanvärinään, mutta liika on kaikissa oloissa liikaa. Lähdimme alas samassa, kun jo kaksikin kieltä samalla kertaa kosketteli kelloa. Muutaman minuutin jälkeen soi jo toinen ääni toisensa jälkeen, mutta täällä pylvään sisustassa ne kuuluivat, ikäänkuin sordiinon vaimentamina, erinomaisen miellyttäviltä. Välistä soi pari kolme ääntä yhdellä kertaa, ihania sointuja muodostaen. Akmedkin, joka ei ole eurooppalaisessa mielessä musikaalinen, ihaili näitä kauniita äänneyhtymiä._

_Äkkiä unohtuivat kuitenkin kaikki äänet korvistamme, kun tullessamme portaitten päähän uloskäytävä oli suljettu. Aivan samanlainen laskuovi, jommoinen oli portaitten yläpäässä, oli laskeutunut ja esti meiltä kaiken mahdollisuuden päästä temppeliin takaisin. Emme kuitenkaan ehtineet pelästyä, sillä muistimme heti, että pylvään yläpäässä oleva ovi oli jätetty auki. Emme tulleet siirtäneeksi kiviä astuimelta pois. Ovet olivat arvatenkin yhdistetyt toisiinsa jollakin tavalla siten, että aina jompikumpi niistä oli kiinni._

_Kiiruhdin siis takaisin ylös panemaan tornihuoneeseen vievää ovea kiinni. Kuta ylemmäksi tulin, sitä kovemmaksi tulivat kellon äänet, ja pylväsportaitten ylimmässä osassa ne eivät olleet enää ollenkaan miellyttäviä. Pelkäsin todella, miten korvakalvojeni kävisi nostaessani kivet ylimmältä astuimelta pois. Tämän tehtyäni peräydyin nopeasti muutamia astuimia takaisin odottamaan._

_Hetken perästä palasin katsomaan, joko ovi oli sulkeutunut. Se ei ollut tuumaakaan laskeutunut. Koneistoon oli tullut jokin este. Saattoiko se jollakin tavalla olla yhteydessä pois otetun kultalaatan kanssa? Odotin vielä hyvän hetken. Siirsin kivet uudestaan ylimmälle astuimelle ja siitä jälleen pois. Ei mitään muutosta. Ovi oli ja pysyi liikkumatta. Kylmä hiki peitti ruumiini. Pylvääseen suljettuna oleminen tuntui minusta vielä kauheammalta kuin vankeus temppelissä. Palasin Akmedin luo. Alaovi oli suljettuna kuten ennenkin._

_Pylväsportaissa oli kolmekin ikkunaa. Mutta alin niistä oli toistakymmentä metriä kivisestä lattiasta. Palasimme alimman ikkunan kohdalle, johon istuuduimme syömään. Ruokaa oli meillä vielä kahdeksi päiväksi._

_Jos meillä nyt olisi ollut tukeva sauva tai jokin muu köydenkiinnitysmahdollisuus, ei poispääsy olisi ollut vaikea. Akmedin nuora oli enemmän kuin 500:n metrin pituinen. Riittävän pitkä ja luja köysi olisi siitä helposti kyllä punottu. Akmed tuli silloin ajatelleeksi pyssyjämme, jotka olivat lattialla aivan tämän saman pylvään vieressä. Köysi punottiin, ja minä laskeuduin alas, kiinnitin pyssyn köyden päähän, ja viisi minuuttia myöhemmin seisoi Akmed vieressäni lattialla. Hänen pyssynsä oli nyt pylvään panttivankina. Pylvään alaovea emme saaneet myöskään ulkoapäin avautumaan, koska se oli rakennettu toisin kuin yläovi. -- Kellonsoitto kuului tänne mahtavana, ei kuitenkaan korvia rasittavana. Täällä vasta käsitimme oikein sen soinnin verrattoman ihanuuden._

_Tuuli tuntui täällä kylmänpuoleiselta, mutta tuulensuojaa löytyi seinien vierustalla ja käytävässä. Miehemme näyttivät levollisilta, askaroiden leiripaikalla. Jos olisi ollut tyven, olisimme koettaneet antaa heille merkin ampumalla kymmenkunta laukausta. Mutta nyt kellon soidessa olisi tuskin kanuunanlaukauskaan kuulunut leiriin._

_Myöhäiseen iltaan asti istuimme Akmedin kanssa tutkistellen tekstiämme. Mitään mahdollista selitystä emme siitä saaneet. Teksti sisälsi lyhyen kertomuksen temppelin synnystä, mitään muuta siitä ei voinut lukea._

_Seuraavana aamuna huomasimme, että miehemme viipyivät tavattoman kauan aamiaisella. Aamiaisen jälkeen oli heillä paljon puuhaamista, ja päivällisellä näkyi vain kolme miestä. Kolme oli siis lähtenyt vuoreen. -- Ennen iltaa emme voineet heitä odottaa. Akmed oli melko varma siitä, että miehet osaisivat perille; oven avautumisesta häh ei ollut yhtä varma. Ehkä se oli yhtä konstikkaasti järjestetty kuin pylvään alaovi. Siinä asiassa oli minulla puolestani parempi toivo. Kuvailin mielessäni olevamme pelastetut, jos vain miehemme osaisivat tänne. Akmed laittoi nyt veljilleen kirjeen, jossa selitti, miten heidän pitäisi menetellä saadakseen oven avatuksi. Pyssynhihnani oli leveä ja jäykkä: sen päähän kiinnitettiin kirje ja pistettiin muurin ja oven välisen raon kautta käytävään oven toiselle puolelle._

_Koko tämän päivän vietimme jäljentämällä niitä kahta kirjoitusta, joihin »kivenkuljetuksen salaisuus»-laatta viittasi. Pimeän tultua lähdimme aarteinemme käytävään, jossa lyhtyjemme valossa koetimme verrata kirjoituksia sekä keskenään että laatan kirjoitukseen. Mutta turhaan. Unta emme tietysti ajatelleet. Voisivathan pelastajamme saapua minä hetkenä hyvänsä._

_Puoliyön aikana nykäistiin äkisti hihnaa. Sydämeni hytkähti ilosta. Ja iloni ei ollut ennenaikaista, sillä muutaman minuutin perästä rupesi ovi nousemaan. Olimme vapaat._

_Miesten ilo ei ollut vähäisempi kuin meidänkään, ja huomasin, että Akmedin ja hänen veljiensä välillä vallitsi tosi veljesrakkaus. Miehet olivat aavistaneet, että jokin onnettomuus oli meitä kohdannut, ja olivat varustautuneet kivityön työkaluilla. Ellei ovi olisi muuten avautunut, ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin kivipora ja väkivasara olisivat olleet toimessa ja ensimmäinen räjähdyslaukaus tässä vuoressa olisi pannut kallionseinät tärisemään._

_Miehillä oli runsaasti sekä ruokaa että vettä. Juhla-ateria oli pian katettu, ja tällä kertaa söimme säästämättä kylliksemme. Emme hennoneet lähteä pois, ennenkuin miehet saivat päivänvalolla temppeliä katsella. Miehet tahtoivat aamulla särkeä pylvään alaoven, mutta sekä Akmed että minä kielsimme. Kun yhdellä miehistä oli tukeva sauva, kiipesin nuoraa pitkin ikkunasta sisään ja poistin Akmedin pyssyn, kiinnittäen sen sijaan köyden sauvaan. -- Miehet kertoivat tulleensa hyvin yllättyneiksi, kun päivällisaikana samana päivänä, jona me vuoreen menimme, näkivät temppelin vuoren huipulla. Aamulla ja edellisenä päivänä oli auer hienona harsona peittänyt vuoren huipun ja estänyt esineitä selvästi erottumasta. Se oli päivällisaikana poistunut, ja samassa oli temppeli ikäänkuin loihtimalla kasvanut vuoren huipulle. Myös kellon ensimmäiset äänet olivat heitä peloittaneet, mutta sitten olivat hekin joutuneet niitten lumouksen valtaan. Erämaan äänettömyydessä toivat nämä äänet mieleen ihmisiä ja asuttuja seutuja._

_Päivällisaikana olimme jo leveässä käytävässä, ja illalla oli Akmedilla kädessään nuo niin lämpimästi halutut käsikirjoitukset, joitten suuren arvon hän heti älysi. Enemmän kuin kaksi viikkoa asuimme tässä paikassa. Akmed, joka toivoi löytävänsä uusia käsikirjoituksia, ei tahtonut poistua, ennenkuin käytävä oli perinpohjaisesti tutkittu, enkä minäkään tahtonut häntä yksikseen jättää. Hän oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin, erittäinkin kun käytävän sisäosista löytyi paljon huoneita, joissa huonekalut ja talouskapineet olivat vielä samassa kunnossa, mihin käyttäjät olivat ne jättäneet. Suurin osa huoneista oli ollut asuttuja muhamettilaisen ajanlaskun parina ensimmäisenä vuosisatana. Mutta paljon jäännöksiä tämän paikan ensimmäisistä asujaimista oli myös säilynyt. Heidän työtään oli myöskin epäilemättä se itse kallioon koverrettu satama, johon tämä vuoren suurin käytävä järven puolelle päättyi._

_Päivisin seurasin Akmedia hänen tutkimusretkillään, illat ja useasti suuret osat öitäkin vietimme yhdessä tekstieni ääressä turhaan yrittäen keksiä arvoituksen avainta._

_Kun kahden viikon kuluttua tutkimuksemme tällä paikalla olivat päättyneet, menimme vielä kerran temppeliin. Tuo mahtava rakennustaidon mestariteos veti vastustamattomasti meitä vielä luoksensa. Tällä kertaa viivyimme siellä koko viikon jäljentäen ne piirtokirjoitukset, jotka mielestämme olivat tärkeimmät ja löytäen useita seiniin koverrettuja kammioita, joita ensimmäisellä käynnillämme emme huomanneet, koska pelko sinne jäämisestämme silloin koko ajan enemmän tai vähemmän painoi mieltämme. Nämä kammiot olivat ehkä temppelipappien asumuksia. Niiden sisustus viittasi sellaiseen tarkoitukseen._

_En hennonut poistua tästä paikasta käymättä vielä tornihuoneessa. Ja kun päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi, sattui olemaan tyven, kiipesin köyden avulla pylvään ikkunasta sisään. Kiviset kuvat näyttivät yhtä tuikeilta kuin ennenkin. Siitä huolimatta avasin vielä kerran heidän vartioimansa kätkön, jonka kannen käänsin helposti yksin niin, että sfinksin kuva tuli näkyviin. Mitenkä tuo kivilaatta oli noin keveä, ja minkätähden oli sfinksin kuva siihen kaiverrettu? Kuin salama valtasi minut se ajatus, että tuo kuva viittaa siihen sfinksiin, joka lähellä vuoren juurta näkyy silmäini edessä. Se sisältää arvoituksen selityksen._

_Niin mahtavalla voimalla tunkeutui minuun tuo uusi ajatus, että kiireen kaupalla heitin kivilaatan paikalleen, otin toisen noista lattialla makaavista katkenneista kielistä käteeni, jyskytin ohimennessäni sen paksummalla päällä kellon reunaan niin, että korvakalvoni olivat haljeta, ja kiidin portaita ja köyttä alas semmoisella vauhdilla, että Akmed minulta ilveillen kysyi, olivatko kivipatsaat kintereilläni. Kellonkielen, joka oli jäänyt käteeni ja jonka olin heittänyt pylvään ikkunasta ulos, hän otti talteen tutkiakseen joskus sen outoa metallia._