Chapter 10

_Kun tapasin ystäväni Assuanissa, oli kaikki tärkeimmät valmistukset jo tehty. Akmedilla oli kuusi veljeä, kaikki ammatiltaan kamelinajajia. Nämä olivat äsken palanneet kauppamatkalta sisä-Afrikasta, ja Akmedin oli onnistunut saada heidät palvelukseensa. Heillä oli omat kamelit; kaikki näyttivät olevan sitkeitä eläimiä. Matkalla tutustuin miehiin, jotka olivat kaikin puolin kunnollisia. Harvoin näkee niin upeata väkeä kuin nuo seitsemän veljestä._

_Matkamme hiekka-aavikon läpi ei ollut oikeastaan vaarallinen, sillä vettä löysimme useassakin paikassa, mutta minulle, joka olin erämaamatkoihin tottumaton, kovin rasittava. Aavikossa jalka painui hiekkaan kehräsluuhun asti. Ja kamelilla ratsastaminen ei kuulu elämän ihanimpiin nautintoihin. Kun kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen saavuimme sen vuoriston reunalle, mistä alkaen meidän piti ruveta kivilouhosta etsimään, olin niin lopen väsynyt, että Akmed katsoi tarpeelliseksi minun tähteni määrätä yhden lepoviikon, josta olin hänelle hyvin kiitollinen._

_Tämä paikka olikin mielestäni oikein lepopaikaksi luotu. Kahteenkymmeneen päivään en ollut puita nähnyt, lukuunottamatta muutamia harvoja palmuja, jotka keitailla kasvoivat. Tässä oli todellinen pieni aarniometsä, vähäisen virran kastelemana. Virta tuli ylängöltä, ja ihmettelin, mihin suurempaan vesistöön se hopeisen aarteensa laski. Akmed opetti minulle, että tämmöiset virrat valuvat sanan kirjaimellisessa merkityksessä hiekkaan. Tämäkin tässä paikassa niin vuolas ja vesirikas puro katoaisi näkymättömiin siltä vaeltajalta, joka sen vartta kulkisi kolmen tai ehkä viiden päivän matkan._

_Jo muutaman päivän perästä olin niin tointunut, että olisin mielestäni jaksanut jatkaa retkeä. Mutta Akmed vaati, että määrätty lepoaika oli täysin käytettävä. Ei voinut tietää, mitkä voimanponnistukset meitä vielä odottivat. Ja kuten sanottu, itse paikka oli kuin paratiisi. Ensimmäisenä yönä häiritsi minua shakaalien ulvonta ja leijonain ärjyminen, mutta näihin ääniin tottuu nopeasti._

_Jo kolmantena päivänä ammuin ensimmäisen leijonani. Se kuoli yhdestä ainoasta kuulasta, mikä on ainakin arabialaisten väitteen mukaan harvinaista. Huomattava asia on kuitenkin, että arabialaisten ampuma-aseet ovat useimmiten kurjassa kunnossa. Myöskin heidän ruutinsa on huonoa. Hyvä asia, että miehilleni toin kotoa kunnolliset pyssyt ja ampumavarat. Oman pyssyni kuula painaa kolme luotia ja oli läväissyt leijonan kurkun juuresta reiteen asti._

_Määrätyn lepoajan kuluttua jatkettiin matkaa pitkin puron vartta. Pidimme näet varsin luultavana, että kivilouhos, jos semmoinen oli olemassa, oli puron läheisyydessä, tai jos puro sai alkunsa järvestä, järven rannalla._

_Edessämme oleva maa, joka oli kiviperäistä, nousi hiljaa. Puron varret olivat viljavaa maata, suurimmaksi osaksi metsäistä. Metsänriistaa näkyi paljon, mutta minkäänlaista merkkiä nykyisestä tai muinaisesta asutuksesta ei missään näkynyt. Ei myöskään näkynyt minkäänlaista jälkeä muinaisesta tiestä._

_Toiveemme supistuivat yhä enemmän, kuta kauemmaksi tulimme._

_Neljäntenä päivänä teimme kuitenkin löydön, joka uudelleen elvytti toiveemme. Auringonnousun jälkeen kuului leiriin omituinen mahtava ääni, muistuttaen eniten jättiläisurkujen ääntä. Ääni oli kolmisointu ja kuului selvänä lähes neljännestunnin ajan, jonka jälkeen se heikkeni ja hetken perästä taukosi._

_Annoimme karavaanin jatkaa, kuten ennenkin, puron vartta ja lähdimme Akmedin kanssa vasemmalle suoraan äänen suuntaan. Kuljettuamme noin viisi kilometriä avautui eteemme tasainen aukeama. Aukeaman keskeltä kohosi runsaasti viidentoista metrin korkuinen sfinksi, jonka tutkimattomat kasvot erämaan kolkossa yksinäisyydessä hellittämättä katsoivat nousevaa aurinkoa kohti. Miljoonia auringonnousuja olivat nämä ynseät silmät jo katselleet, nämä kiviset huulet aamulaulullaan tervehtineet, miljoonia tulevat ne ehkä vielä näkemään ja tervehtimään. -- -- -- Mahtavan majesteettiuden tunteen herättivät mieleeni nuo töykeät, mutta ihmeellisen sopusointuiset kasvojenpiirteet. Ja ajatellessani tämän kivipatsaan rakentajia muistui mieleeni pyhän kirjan kertomus Baabelin tornin rakentajista, miten he löysivät Sinearin kedolla sopivan paikan ja alkoivat rakentaa taivasta tavoittavaa torniansa *tehdäksensä itsellensä nimen*. -- Tuhansia vuosia oli kulunut siitä, kun tämä muistomerkki, jonka piti läpi aikojen säilyttää tekijäinsä nimet, oli paikallensa pystytetty. Kaksi yksinäistä matkustajaa olivat ehkä ensimmäiset, jotka heille omistivat hetkellisen ajatuksen._

_Mahtava todistus oli kuitenkin tämä kivinen kuva, todistus, että jo tuhansia vuosia sitten oli täällä elänyt ihmisiä, joille työ jokapäiväisen toimeentulon hankkimiseksi oli suonut aikaa myös aatteellisiin pyrintöihin._

_Sfinksin jalustassa oli neliskulmainen kiviluukku varustettuna pronssisella rivalla. Suurella voimanponnistuksella saimme sen paikaltaan nostetuksi. Kapea käytävä johti tämän kuvan onttoon sisustaan, missä portaat veivät ylöspäin sen päälakeen asti. Ontelon pohjalla oli paljon hiekkaa, jonka myrskyt olivat vuosisatojen kuluessa suun reiästä sinne puhaltaneet. Jos siis ontelon pohjassa oli säilytetty pyhiä esineitä, olivat ne nyt paksun hiekkakerroksen peitossa. Akmed piti luultavana, ettei ontelon pohja ollut tyhjä. Hiekan poistaminen olisi kuitenkin vaatinut viikkojen työtä. Niin pitkäksi ajaksi emme tahtoneet matkamme varsinaista tarkoitusta lykätä, vaan jätimme pohjan tutkimatta._

_Kuvan sisusta ei ollut ihan pimeä. Suuaukosta pääsi näet sen verran valoa, että kun silmä tuohon puolipimeään tottui, taisi huoneessa -- sillä huoneentapainen tämä ontelo oli -- jotenkin vapaasti liikkua. Kaunis kolmisointu, jolla kuva nousevaa aurinkoa tervehti, ei syntynyt, kuten tuon egyptiläisen kuvan ääni, kivessä olevista raoista. Tämä kuva oli päinvastoin vieläkin yhtä eheä, kuin se oli tekijäinsä kädestä lähteneenä. Mutta kuvan suumaloon oli kiinnitetty kultainen soitin. Kymmenkunta kultaista tankoa oli siten yhdistetty toisiinsa, että kun ilma puhalsi niitten lomitse, syntyi tuo kaunis ääni. Soitin oli siis jonkinlainen tuulikantele, jonka pani soimaan yön ja päivän lämpötilan erotus, mikä aiheutti voimakkaan ilmanvedon suumalossa._

_Melkein koko päivä kului sen kirjoituksen jäljentämiseen, joka oli hakattu patsaan jalustaan. Kirjoitusta oli kahdeksan riviä. Asetimme jalustaluukun paikalleen takaisin ja kiiruhdimme karavaanimme jälkeen, jonka saavutimme puron rannalla vasta myöhään illalla. Akmedin veljekset tulivat hyvin iloisiksi kuullessaan, että toiveet matkan onnistumisesta olivat taasen kasvamaan päin._

_Toiveittemme täyttyminen oli lähempänä kuin taisimme aavistaakaan. Noustuamme aamulla kohtasi silmiämme ihana näky. Lyhyen päivämatkan päässä edessämme nousi ylängöstä keonmuotoinen vuorenhuippu, joka noin kolmensadan metrin korkuisena teki miellyttävän poikkeuksen tasaisen ylängön yksitoikkoisuudesta. Vuorella näytti kasvavan metsää juuresta ylimpään huippuun asti, mikä meistä sen verrattain suureen jyrkkyyteen katsoen tuntui oudolta. Puromme tuli vuorelta päin._

_Kaikki olimme iloisella mielellä, yksin kamelimmekin näyttivät ottavan osaa iloomme astuen reippain askelin vuorta kohti. Jo päivällisaikana olimme vuoren juurella._

_Vuoren kupeet eivät kasvaneet metsää, kuten olimme luulleet, vaan olivat päinvastoin ihan paljaat ja sileät. Mitä me etäältä katsoen luulimme metsäksi, oli vuoren erikoinen himmeänvihreä väri. Kivellä oli näet omituisesti kimalteleva himmeänvihreä värivivahdus. Rakoja ei näkynyt missään; näytti siltä, kuin koko vuori olisi valettu yhdeksi möhkäleeksi. Vuorenkupeet eivät olleet aivan tasaisia, mutta pinta oli kaikkialla sileä, myrskyjen ja sateiden siloittama. Kaikki ihmettelimme kivilaadun sitkeyttä, koska emme voineet missään huomata ainoatakaan halkeamaa. Tämän vuoren omistaminen Euroopassa tekisi omistajansa äärettömän rikkaaksi mieheksi._

_Kun sfinksi oli tätä samaa kivilajia, ymmärsimme, että olimme nyt saapuneet siihen paikkaan, jota olimme etsineet. Jos olisi vielä ollut jotain epäilystä tässä asiassa, poistui tämä pian kokonaan. Sillä kun jatkoimme matkaa pitkin puron vartta etsien sopivaa leiripaikkaa, tulimme paikkaan, jossa oli kaksikymmentäneljä suunnattoman suurta pylvästä vierekkäin järjestettyinä vuoren juurelle. Pylvästen pituus oli nyt kolmekymmentä metriä, mutta paksuus vain vähän kolmatta metriä. Yksi oli keskeltä katkennut._

_Jatkoimme kulkua puron vartta vielä kappaleen matkaa, jolloin rupesi näkymään järvi. Puro tuli siis, kuten olimme arvanneetkin, järvestä. Laskupaikka oli ihan vuoren juuressa. Vuori nousi vielä jyrkempänä järvestä kuin maan puolelta._

_Kamelinajajat katsoivat paikan sopivaksi leiripaikaksi, kun järven ranta tässä oli jotenkin korkea ja rannoilla muualla vilisi krokodiilejä. Joukoittain makasi näitä iljettäviä eläimiä rantojen matalilla hiekkapenkereillä. Purossa sitävastoin emme niitä nähneet, vaikka ne muutoin eivät halveksi pieniäkään vesiä, jos vain seutu muuten heitä miellyttää._

_Olimme nyt puron vartta seuraten kiertäneet melkein puolet vuoren ympärystää. Useassa paikassa olimme jotenkin korkealla vuoren kupeessa nähneet tummia paikkoja, jotka näyttivät reiäntapaisilta, ja jokaisen semmoisen paikan alla oli vuoren juurella suunnattomat kiviröykkiöt. Jos siis vuoren sisustassa oli tehty työtä, kuten arvatenkin oli, oli luultavasti työssä syntyneet kelvottomat ainekset sysätty ulos noista rei'istä._

_Miehet ryhtyivät nyt valmistuksiin leirin pystyttämistä varten, ja minä lähdin Akmedin kanssa puron suulle. Tässä aivan puron suulla oli tuo etsitty sisäänkäytävä vuoreen. Ja upea sisäänkäytävä se olikin, runsaasti kuuden metrin levyinen ja melkein saman korkuinenkin. Jos nuo äsken näkemämme pylväät oli tästä otettu, oli todennäköisesti otettu kaksi vieretysten._

_Loivasti nouseva käytävä ei mennyt suoraan vuoren sisustaan, vaan vuoren järvenpuoleista kuvetta pitkin. Sinne tänne oli jätetty ikkunantapaisia aukkoja, joten käytävän alkuosa oli hyvin valaistu. Noin metrin levyinen osa käytävän oikeasta, järvenpuoleisesta sivusta oli hakattu astuimiksi, joten nousu oli jotenkin mukava. Muutamin paikoin oli vuoren seinään tehty komerontapaisia aukkoja, ehkä työkalujen säilyttämistä varten._

_Päätimme seuraavana aamuna lähteä löytöretkelle vuoren sisustaan tarkoituksenamme tunkeutua niin syvälle kuin mahdollista. Tänään ei olisi kuitenkaan enää paljon voitu saada aikaan._

_Seuraava aamu koitti niin ihanana, kuin se ainoastaan näillä siunatuilla leveysasteilla voi olla. Raitis ilma virkistytti ruumista ja sielua. Moniväriset papukaijat ja vikkelät apinat antoivat metsälle eloa, ja korkealta pilvistä vakoili ilman kuningas, kotka, valtakuntaansa. Tuntui omituiselta tämmöisenä aamuna ryömiä vuoren koloon taistelemaan kukaties minkälaatuisia pimeyden valtoja vastaan. Mutta juuri tässä tarkoituksessa olimme erämaan vaivoja uhmailleet. Nyt toivoimme saavamme korjata vaivojemme palkan._

_Jotakin sai kuitenkin tuo vastakohtaisuus aamun valon ja vuoren sisustan synkkyyden välillä aikaan. Otimme pyssyt mukaamme, vaikka emme tosin voineet arvata, että ne vihollisvallat, joita vastaan meidän ehkä oli taisteltava, olisivat ruudilla ja lyijyllä kukistettavia. Ilman tätä varovaisuuttamme, jonka itse luulimme ihan tarpeettomaksi, emme luultavasti olisi tulleet elävinä ihmisten ilmoille takaisin._

_Ryhdyimme siis tehtäväämme. Pensaista ihan käytävän suulta peloitin hyeenan, joka ilkeästi meille irvistellen katosi metsään. Näin ensi kertaa elämässäni tämän iljettävän, pelkurimaisen eläimen. Egyptissä elää runsaasti sekä hyeenoja että shakaaleja, mutta vaikka olin nyt jo kahdesti tässä maassa käynyt, en ollut ennen sattunut näkemään ainoatakaan. Olisin sentähden mielelläni tämän ampunut, mutta se luikahti niin nopeasti pensaitten väliin, etten ehtinyt ajoissa saada pyssyä esille._

_Olin kuitenkin ottanut pyssyni selästä ja kannoin sitä nyt kyynärkoukussa. Kaikeksi onneksi. Sillä ensimmäisestä komerosta, joka oli noin sata metriä käytävän suusta, syöksyi arvaamattamme leijona meitä vastaan. Eläin ei kuitenkaan heti hyökännyt, vaan laskihe kyyryyn parikymmentä askelta edessämme. Se ärjyi kauheasti ja pieksi kalliota hännällään. Ammuimme molemmat yhtaikaa, ja molemmat kuulat osuivat hyvin. Eläin ei sittenkään heti kuollut, mutta Akmedin kuula oli vahingoittanut selkärankaa, niin ettei leijona päässyt paikalta liikkumaan. Latasin nopeasti uudestaan, menin aivan lähelle ja tähtäsin päähän. Tämä kuula sammutti eläimen hengen._

_Samassa olivat miehemme, jotka olivat kuulleet laukaukset, paikalla. Yksi ainoa mies laahasi kuolleen eläimen käytävän suuhun. Se luisui kiveä pitkin miltei itsestään. Kaadettu leijona oli hyvin upea eläin. Sen harja oli pikimusta. Seisoimme käytävän suulla auringonvalossa katsellen saalistamme. Mieleeni muistuivat pyhät runoilijan sanat:_

_Sinä, Herra, lähetät pimeyden: silloin lähtevät kaikki metsän eläimet liikkeelle. Nuoret leijonat kiljuvat saalista ja elatustansa Jumalalta etsivät. Aurinko nousee: silloin he vetäytyvät pois luoliinsa ja panevat siinä maata. -- Ihminen lähtee silloin työhönsä ja tehtäväänsä iltaan asti._

_Suureksi kummakseni jatkoi Akmed:_

_Kuinka monenlaatuiset ovat Sinun työsi, oi Herra! Viisaasti olet Sinä ne kaikki tehnyt, ja maa on sinun luomiasi täynnä. Katso merta, tuota suurta ja laajaa: lukematon siinä liikkuu vilinä, eläimiä sekä suuria että pieniä. Siinä haahdet tietään kulkevat, Leviaatan, jonka olet luonut siinä leikkimään._

_Kysyin Akmedilta, miten hän nämä sanat tunsi? Hän ei vastannut suoraan, sanoi vain tutkimusretkillään löytäneensä monta kristittyjen pyhää kirjoitusta. Niitä hän ei ollut hävittänyt, vaan oli lähettänyt ne paaville, jonka kirjastossa arveli niiden vieläkin olevan. -- Täten ei olisi mikään tavallinen muhamettilainen menetellyt, ellei ehkä rahapalkkion toivossa. Tunsin tulleeni lähemmäksi Akmedia kuin ennen._

_Lähdimme uudestaan käytäväämme toivoen, että jos käytävässä olisi ollut useampia petoja, olisivat laukaukset saattaneet ne tulemaan esille._

_Ikkuna-aukkoja ei ollut tehty säännöllisin välimatkoin. Huomasimme kuitenkin käytävän suunnasta, että se vielä kulki vuoren kuvetta pitkin. Olimme kulkeneet ehkä kolme- tai neljäsataa metriä lyhtyjemme valossa, kun käytävämme, joka ei ollut enää kuin parin metrin levyinen ja saman korkuinenkin, taasen rupesi valkenemaan. Tässä oli ikkuna. Olimme neljäkymmentä metriä järven pinnasta, kuten nuoran avulla varmistimme. Järven vastainen ranta ei ollut erämaata, vaan laaja ruohoaro. Monta sataa eläintä näkyi rannan läheisyydessä. Ne näyttivät olevan antilooppeja. Nyt ymmärsimme, miksi metsässä puron rannoilla oli niin paljon petoeläimiä. Metsää ei näet täällä missään näkynyt. Petoeläimet vetäytyivät siis puron rannoille suojaa etsimään. Eipä ihmettä, että leijonat joka yö meitä ärjymisellään häiritsivät. Heillä oli ruokalansa arolla ja makuuhuoneensa viidakoissa puron varsilla._

_Ikkunan kohdalta johti korkea ja leveä käytävä pohjoiseen, suoraan vuoren sisustaan. Tämä käytävä meni vaakasuoraan suuntaan. Päätimme jatkaa samaa käytävää, jota tähän asti olimme kulkeneet ja joka vei ylöspäin. Piirsimme siis liidulla nuolet vuorenseinään ikkunan kummallekin puolelle merkiksi, miten paluumatka oli suunnattava. Akmed sanoi, ettei saa tämmöisessä tapauksessa luottaa vähääkään muistiinsa, sillä jos vuoressa kerran erehtyy, on muisti samassa myös ihan kuin kadonnut. Nuoli on paras merkki, ja aina olkoon kärki suunnattuna vapauteen päin._

_Nyt vaelsimme toista tuntia, kulkien monen vuoren sisustaan menevän käytävän ohitse, ennenkuin taas rupesi päivän valoa näkymään. Tässä oleva ikkuna oli suuri, viisitoista askelta leveä ja miltei yhtä korkea. Vuoren sisustaan tästä paikasta menevä käytävä oli kaduntapainen, ja sen molemmin puolin oli vuorenseinään hakattu huoneita, todellisten asuinhuoneitten kaltaisia: Näissä huoneissa oli myöskin talouskapineita, erittäinkin oli paljon saviastioita. Oli ruvennut satamaan, ja Akmed asetti useita saviastioita ikkunaan, saaden täten jotenkin suuren ruukun täyteen vettä. Meillä oli vettä mukanamme kuten ruokaakin laskettuna neljän päivän tarpeeksi, ja sadevettä joimme nyt kylliksemme, jättäen vielä hyvän varaston paluumatkankin varalle. Aamiaisemme söimme tässä paikassa. Järveä ei näkynyt tänne, mutta sfinksi näkyi. Vuoren juurelle oli yhdeksänkymmentä metriä, jos otaksumamme, että allamme oleva kiviröykkiö oli viidentoista metrin korkuinen, oli oikea._

_Tässä paikassa tapasimme ensimmäiset piirtokirjoitukset ja kuvat. Kaikki kuvat esittivät vuorityöläisten toimia. Kirjoitukset osaksi kertoivat niitten työläisten tehtävistä, jotka tässä käytävässä olivat tehneet työtä, osaksi taas ilmoittivat, ketkä työnjohtajat olivat aikojen kuluessa kussakin huoneessa asuneet. Menimme hyvin moneen huoneeseen sisälle toivoen löytävämme jotakin tärkeämpää. Eikä toivomme joutunutkaan häpeään. Erään huoneen seinästä Akmed löysi arabialaisen piirtokirjoituksen, joka osoitti oikeaksi hänen olettamuksensa, että hänen uskonheimolaisiaan oli vainojen aikoina täällä asunut. Iloitsin Akmedin onnesta. Mutta vielä suurempi onni oli ystävälleni varattu. Seinään oli muurattu kiinni iso neliskulmainen paasi. Tämän paaden piirtokirjoitus opetti hänelle, että sen takana säilytetään muutamia vanhoja käsikirjoituksia juuri siltä ajalta, minkä tutkimisen hän oli elämäntehtäväkseen ottanut. Jos kirjoitukset olivat samoja, jotka hänen lahkonsa tarinoissa mainittiin, uskoi hän saavansa ratkaisuksi erään koko muhamettilaiselle maailmalle varsin tärkeän riitakysymyksen. Ainoilla mukanamme olevilla kivityöaseilla, meisselillä ja käsivasaralla, hän yritti saada laastia särjetyksi, mutta turhaan. Laasti oli sementintapaista, erinomaisen sitkeää ainetta. Käsikirjoitukset saivat jäädä säilytyspaikkaansa, kunnes leiristä saataisiin parempia työaseita._

_Aurinko, joka taasen rupesi näkymään, näytti, että keskipäivä oli jo ohi, ja Akmed katsoi parhaaksi jättää tämän mielenkiintoisen paikan tarkemman tutkimisen toistaiseksi. Nyt tahdoimme kiirehtiä eteenpäin._

_Jatkoimme siis uudestaan kulkuamme. Yhä vain ylöspäin nousi polku. Vuoren sisustaan vieviä käytäviä oli tässä useampiakin kuin ennen. Jos kaikkia näitä käytäviä olisimme ruvenneet pintapuolisestikin tutkimaan, emme olisi viikossakaan ehtineet vuoren huipulle, johon arvasimme polkumme meitä johtavan. Ikkunoita oli nyt tiheämmin kuin vuoren alaosassa, ja iltapäivällä olimme huomaavinamme erään sivukäytävän vastaisestakin päästä valoa häämöttävän._

_Jos huomiomme oli oikea, ei vuoren huipulle ollut enää aivan pitkä matka. Ilma oli kaikkialla puhdasta ja parahiksi viileää._

_Ymmärsimme, ettemme enää päivänvalolla tule ehtimään vuoren huipulle. Polvitaipeeni rupesivat tuntumaan niin omituisen tylsiltä ja voimattomilta, ja astuminen liukkailla kiviastuimilla kävi kovin raskaaksi. Akmedin luisevia sääriä eivät mitkään voimanponnistukset voineet väsyttää. Sen tiesin entuudestaan._

_Ikkunoita oli jo hyvin tiheässä, mutta pimeys eneni nopeasti. Portaat veivät säännöllistä kierukkaa. Juuri kun luulin voivani laskea, ettei kierukan läpimitta ollut enää enempää kuin parikymmentä metriä -- portaat kävivät tässä vuoren toista rinnettä, ja joka ikkunasta näkyi sama maisema --, päättyi käytävä aivan yhtäkkiä. Edessämme oli kivinen seinä. Tasainen kiviseinä._

_Olisiko siis työ kesken päättynyt? Valaisimme lyhdyllämme kaikkialla käytävän seiniä. Seinä edessämme ei ollutkaan mikään seinä, vaan kivinen laskuovi, joka sulki käytävän. Käytävän seinät oli tässä hakattu pystysuoriksi. Tästä ei päässyt pieleen eikä puoleen. Niin huolellisesti oli työ tehty, että rako oven ja seinän välillä oli kaikkialla täsmälleen yhtä suuri, ollen ainoastaan noin viiden millimetrin levyinen. Viileä yöilma kulki viimana raosta meitä vastaan. Katselimme neuvottomina toisiamme. Tämän päivän työ näytti olleen hukkatyötä. Hukkatyötä minulle, vaikka se kyllä Akmedille lupasi runsastakin palkkiota._

_Istuuduimme vierekkäin ylimmälle astuimelle, joka oli tehty korkeammaksi ja leveämmäksi muita. Rupesin hieromaan polviani, jotka olivat jotenkin jäykät ja puutuneet._

_Hetken perästä tuntui minusta, ikäänkuin astuin ei olisi ollutkaan enää niin korkea kuin istuutuessamme. Vielä hetki, ja Akmed luuli tehneensä saman huomion. Mittasin lyhdylläni. Astuin oli juuri lyhdyn ja katon tasalla. Kaksi minuuttia myöhemmin se oli jo painunut kymmenen senttimetriä. Nyt vasta huomasin, että sen ja vieressä olevan astuimen välillä oli samanlainen rako kuin seinän ja käytävää sulkevan kiven välillä. Astuin liikkui. Ja ovi myös liikkui. Mutta ovi liikkui ylöspäin._

_Edessämme oleva ovi oli siis laskuovi. Ruumiinpainomme oli pannut sen liikkeelle._

_Astuimen päästyä liikkeelle rupesi se laskeutumaan yhä kasvavalla vauhdilla, ja pian näkyi oven alta rako, joka yhä suureni. Mittasin oven paksuuden ja huomasin sen lähes metrin paksuiseksi. Nousimme nyt seisomaan astuimellemme ja viiden minuutin kuluttua olimme laskeutuneet jo niin syvälle, että kumartumatta pääsimme astumaan oven alta. Katselimme toisiamme hätäisesti ja -- menimme Rubikonin yli. Vielä parikymmentä astuinta ja olimme suunnattoman suuressa temppelissä. Sadoista ikkunoista tuikkivat miljoonat tähdet levittäen sitä ihmeellisen tenhoisaa valoa, mikä ainoastaan päiväntasaajan seutujen yötä valaisee. Kauan seisoimme siinä mahtavan näyn hurmaamina. Jalkamme olivat ikäänkuin lattiaan kiinni noiduttuina._

_Akmed se ensin heräsi tajuntaansa takaisin. Näin hänen äkisti ottavan lyhtynsä lattialta ja kiiruhtavan takaisin käytävään. Minäkin toinnuin ja pahaa aavistaen seurasin ystävääni. Hän kohtasi minut käytävän suussa. Laskuovi oli laskeutunut paikalleen takaisin. Akmedin saapuessa ovelle oli se vielä liikkunut, mutta rakoa oven alla ei enää näkynyt. Oven alareuna oli jo alustan alapuolella. Ja heti sen jälkeen oli ovi pysähtynyt paikalleen._

_Astuimme heti molemmat takaisin oven eteen ja seisoimme kauan aikaa edustalla. Mutta turhaan. Tältä puolelta ovi ei auennut._

_Nyt vasta muistimme, että pari astuinta oven alapuolella oli ollut useita kuution muotoisia kiviä, joitten yhteinen paino kai lähenteli paria sataa kiloa. Ne oli arvatenkin tarkoitettu ylimmälle astuimelle asetettaviksi oven nostamista varten. Me olimme sen omalla ruumiinpainollamme nostaneet, ja painon poistuttua oli ovi ruvennut laskeutumaan takaisin paikallensa. Nyt ovi kaikista yrityksistä huolimatta pysyi liikkumatta. Itse olimme sulkeneet vankilamme oven jälkeemme._

_Akmed otti tapahtuman tyynesti, kuten itämaalainen ainakin. Profeetan uskonto tekee tunnustajansa suuremmassa tai vähemmässä määrässä fatalistiksi. Nurisematta hän taipuu sen alle, mitä hän ei voi muuttaa._

_Minä en voinut ottaa asiaa samalta kannalta. Hirvittävän tuskan kauhu sai minut täydelleen valtaansa. Jouduin pelkoni valtaamana aivan suunniltani. Seuraavassa hetkessä jo häpesin itseäni. Minä, kristitty, en voinut alistua Herran johdon alle yhtä nöyrästi kuin hän, Muhamedin oppilas. Onnistuin ainakin ulkonaisesti hillitsemään nurisemistani kohtaloa vastaan._

_Palasimme temppeliin takaisin. Mutta yö oli kylmä, ja vähän ajan perästä oli meidän pakko etsiä leposija kivellä saman oven edessä, josta äsken olin melkein raivoten poistunut. Kuumintakin päivää seuraa päiväntasaajan seuduilla kylmä yö, ja olimme kiitolliset siitä, että kivinen käytävä tasoitti päivän ja yön lämmön erotuksen._

_Herätessäni aamulla oli ystäväni jo poistunut. Temppelissä tapasin hänet polvillaan, kasvot omaa pyhää kaupunkiaan kohti. Minäkin lankesin polvilleni ja rukoilin kyynelsilmin Jumalaa auttamaan meitä tästä surkeasta tilasta, johon olimme joutuneet. Virkistyneenä nousin ja ryhdyimme hyvällä ruokahalulla aamiaiseemme. Päätimme, ettemme ainakaan vielä tänä päivänä vähennä päiväannoksia._