Part 3

Rikas kertoi nyt hänelle, että hänkin muutaman vuoden perästä rutiköyhänä oli aikonut palata kotiin, kertoi, mitä varikset hongan latvassa olivat jutelleet ja kuinka hänelle oli myöhemmin käynyt. Vanhempi veli kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli itsekseen: Koska tämä, joka on niin paljo nuorempi ja tuhmempi kuin minä, on sellaisen onnen saanut osakseen, ei sen minulta, vanhemmalta ja viisaammalta, pidä puuttuman. Minä tulen saamaan vielä enemmän aarteita kuin hän. Mutta häpeissään ja vihoissaan löi hän varsaansa. Sitte meni hän matkaansa. -- Juuri juhannusyönä saapui hän hongalle ja asettui muka nukkumaan sen alle. Keskiyönä lensivät, samoinkuin taannoinkin, varikset sinne -- istuutuivat pajattaen ja siipiä lyöden -- puun latvaan ja aikoivat pakinoida. "Tiedättekö, siskot", sanoi eräs, "minun tämän vuotisen uutiseni? Sen mitä kerroimme viime vuonna täällä vedenpuutteesta kaupungissa ja aarrerikkaasta vuoresta, on täytynyt joku kuulla, sillä eräs nuorukainen on hankkinut veden kaupungille ja ryöstänyt aarteet vuoresta. Olkaamme siksi varovaisia ja tarkastakaamme ensin puun alusta. Kenties on taas vakooja siellä."

Ja kauheasti rääkyen laskeutui koko parvi maahan. Siellä löysivät noidat vanhemman veljen ja tappoivat hänet heti.

KULTAINEN NUOLI

Myöhään illalla istui nuori tyttö talonpoikaistalossa pärevalkean ääressä ja kehräsi. Emäntä ja hänen tyttärensä -- isäntä oli jo kolme vuotta sitte kuollut -- nukkuivat jo, sillä he olivat sangen mukavuutta rakastavia, näyttelivät mielellään "hienoja naisia" ja sälyttivät kaikki talousaskareet palvelustytön niskoille, niin että tämän täytyi aamun koitosta keskiyöhön liikutella käsiään, saavuttamatta kumminkaan leivänantajansa suosiota. Kun hän oli jokseenkin hyvin työnsä toimittanut, sanottiin vaan: "No, meneehän tuo; mutta joudukin, että ehdit kaikki saada valmiiksi!" Mutta vähimmästäkin erehdyksestä tuli osaksi haukkumista ja lyöntejä.

Mitä tehdä? Ilse, niin nimitettiin tyttöä, oli orpo ja köyhä; siksi täytyi hänen hyvällä tai pahalla pysyä paikassaan. -- Ja se ei ollut missään suhteessa helppoa. Naapurin poika, sievä, kunnon nuorukainen, olisi ottanut hänet niin mielellään vaimokseen, jos hänen vanhempansa eivät olisi olleet vastaan. Heidän mielestään ei sopinut, että talon perillinen naisi köyhän palvelustytön. Hänen täytyisi tuoda talontytär kotiinsa ja tällainen olikin jo tiedossa. Se ei ollut kukaan muu kuin talonemännän tytär. Kolme päivää sitte oli kaikki päätetty ja sovittu, että häät pidettäisiin pääsiäisenä.

Ilse rakasti kelpo Ansia [Hans eli Hannu] koko sydämestään, mutta täytyi sulkea tunteensa maailman edessä tarkasti sydämeensä. Hänhän oli vaan köyhä, orpo palvelustyttö; kukapa kysyisi hänen onneaan tai tuskiaan! Siten istui hän synkissä mietteissään rukkinsa ääressä, samalla kuin jäätävä pohjatuuli ulvoi ja kohisi talon ympärillä ja lumi ryöppysi villeinä höytäleinä pihalla. Moni katkera kyynel putosi pellavalle, moni raskas huokaus kohosi matalaa, savun mustaamaa kattoa kohden -- siksi kunnes huokauksista ja kyyneleistä sukeutui haikean valittava laulu:

"Mailleen riensi päiväkulta, jäin mä tummiin varjoihin; Oi, on mennyt multa äiti, joka päivään veisi mun.

Vuota, päivä hätiköivä, kuule mitä sanelen --: Tuhat iltatervehdystä vie mun äitikullallen!

Päivä on niin alahalla, äiti on niin kaukana! Konsaan saavuta en päivää enkä kultaäitiäin."

Silloin rämisi viereisessä huoneessa emännän käreä ääni: "Mene hiiteen renkutuksinesi! Rääkymisesi voi kuolleetkin herättää haudoistaan." Mutta tytär ärjäsi: "Jos tahdot valittaa, niin mene pellolle ja ulvo pohjatuulen kanssa kilpaa!" Ilse vaikeni ja koetti taas kehrätä, mutta silmät ja kädet kieltäytyivät tottelemasta. Väsyneenä nojasi hän kultakutrisen päänsä kovaa seinää vastaan ja sulki silmänsä. Loppuunpalanut päretikku sammui ja tuvassa tuli pimeä. Mutta ulkona pohjatuuli kohisi ja ulvoi...

Mahtoi olla kuuden aika aamulla kun palvelustyttö heräsi hieman virkistyneenä unestaan, sillä pieneen ikkunaan koputettiin. Hän meni ulos, mutta ei voinut talviaamun pimeässä ketään huomata. Vaikeroiva ääni, kuin vanhan kerjäläisen, kuului hänen korviinsa: "Ole armelias, rakas tyttö, harhaan joutuneelle ja nälkäiselle, kovasti kylmettyneelle vanhukselle!"

Ilse mietti hetkisen. Hän tiesi kyllä, ettei emäntä kenellekään kerjäläiselle mitään antanut, vaan ajoi jokaisen pilkaten ja häväisten pihalle. Mutta hän ja hänen tyttärensä nukkuivat vielä ja nousivat vasta seitsemän aikana ylös. "Tule kanssani navettaan, vanhus", sanoi sääliväinen tyttö, "siellä voit hetkisen lämmitellä, mutta minä tuon sinulle maitoa ja leipää."

Hän vei kohmettuneen navettaan, käski hänen istua ylösalasin käännetylle pytylle, lypsi maitoa astiaan ja haki talosta palasen leipää, jota hän illalla suuressa surussaan ei voinut syödä. Kerjäläinen virvotti ja lämmitti itseänsä, niin hyvin kuin oli mahdollista ja sanoi sitte, mutta ei enää vaikertaen, vaan täyteläisellä, sointuvalla äänellä Ilselle: "Kiitän sinua sääliväisyytesi ja hyvän työsi tähden! En ole se, joksi minua luulit -- kuka olen, et tarvitse tietää. Sen tahdon kumminkin sanoa: tunnen sinut ja kaiken, mitä ajattelet ja sydämessäsi tunnet -- ja tahdon, että tulisit onnelliseksi. Kuule siis, mitä sanon. Etkö ole koskaan kuullut mitään Lauskiksesta ja hänen kultaisesta nuolestaan?" Ilse vastasi kieltävästi. "No niin, sen asian laita on näin: Lauskis on vilunhenki, jonka on tapana kovimman pakkasen aikana lohkoa maata. Jos nyt nuori viaton tyttö keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, juoksee kolme kertaa talon ympäri, niin tapahtuu, että vilunhenki kadottaa nuolensa. Mutta tämä nuoli on valmistettu raskaimmasta kullasta, ja kuka sen löytää, voi saada siitä useampia tuhansia ruplia. Ainoastaan viattomuutta, rohkeutta ja näppäryyttä kysytään siinä!" Siten puhui vanhus. Ilse katseli häntä hämmästyneenä -- mutta mihin oli hän sitte joutunut? Pytty, jolla hän oli istunut hetken aikaa sitte, oli tyhjä ja sumeana sarastava aamuvalo ei näyttänyt jälkeään hänestä. Nuorta palvelustyttöä kammotti; ehdottomasti rukoili hän lyhyen rukouksen -- ja meni miettivänä takaisin taloon. Siellä oli emäntä jo jaloillaan ja jokapäiväinen kurjuus alkoi taas. Siten meni viikko.

Myrskyistä tammikuuta seurasi purevan kylmä, mutta kirkas helmikuu. Öisin oli usein niin kylmä, että jää halkeili lammikossa. Eräänä päivänä meni äiti tyttärineen kaupunkiin hankkimaan vielä jotakin myötäjäisiksi ja aikoivat palata vasta myöhään iltapäivällä. Ilse jäi nyt yksin koko taloon. Illalla kehrätessään muistui hänelle äkkiä mieleen omituisen vanhuksen jo puoliksi unohtunut kertomus ja mitä kauvemmin sitä ajatteli, sitä vastustamattomamman halun tunsi hän kasvavan sydämessään tehdä koe Lauskiksen kera. Tunnit keskiyöhön saakka kuluivat häneltä kuin unessa. Kun vanha seinäkello emännän makuuhuoneessa, jonka ovi nyt oli auki, ensi kerran löi -- hyökkäsi tyttö ovesta ulos ja kiisi kuin tuuli kolme kertaa talon ympäri. Silloin pamahti kauhea räjähdys, talo, navetta ja varastoaitta alkoivat vapista ja tutista. Ilse piti vaan rohkeana oven pielestä kiinni.

Mutta pian oli kaikki ohitse. Räikeän kirkas kuuvalo, joka on ainoastaan pohjoismaille ominainen, valaisi komeaa, kultaista nuolta, joka makasi juuri tytön jaloissa...

Pääsiäisenä vietettiin naapurin Ansin häitä, mutta ei emännän tyttären kera, vaan hänen, niin kauvan halveksitun palvelustytön, köyhän orvon, nyt rikkaimman tytön kera sillä seudulla. -- Onnessa ja rauhassa vierivät niin yhtyneiden vuodet -- ja jos he eivät ole kuolleet, elävät he vielä tänäkin päivänä.

AARTEISTA

1.

Oli kerran juopporenttu, joka oli juomisellaan menettänyt kaiken omaisuutensa. Kun hän näki, ettei kukaan isäntä enää tahtonut antaa hänelle luottoa, meni hän eräälle läheiselle vuorelle, lainatakseen sieltä rahaa. Vuoren juurella ikivanhan tammen alla, seisoi musta mies; tälle sanoi hän: "Lainaa minulle rahaa!" Mutta tämä vastasi: "Mihin tarvitset, juopporenttu rahaa? Sinähän hävittäisit sen kuitenkin kädenkäänteessä. Laittaudu tiehesi!"

Kohta sen jälkeen tapahtui, että köyhä karjapaimen kulki saman tammen ohitse. Taas ilmaantui musta mies ja tarjosi hänelle kysymättä ja pyytämättä lainaa.

"Oi", huokasi karjanpaimen, "kuinka voisin lainata sinulta rahaa; enhän minä voisi sitä kumminkaan koskaan maksaa takaisin!"

"Sama se," sanoi musta, "maksa se vuosien kuluessa vähitellen takaisin, vaikkapa vaan penni kerrallaan!"

Samassa pisti hän kätensä puun koloon ja veti esille suuren rahasäkin. "Tuossa, ota! -- Ja kun tahdot lainaa maksaa takaisin, niin tule vaan tänne ja huuda: Meren Martti, tuon sinulle rahaa!"

Karjanpaimen kiitti ja meni pois. Kohta oli hänellä oma talo, vaimo ja lapsia, ja hän tuli päivä päivältä varakkaammaksi. Kun hän luuli siksi paljon koonneensa, että hän voisi ilman erityistä vaivaa maksaa lainan, meni hän tutulle paikalle ja huusi, niinkuin oli käsketty: "Meren Martti, tuon rahasi takasin!" Mutta ei ketään mustaa miestä astunut puusta. Vihdoin, useampien huutojen jälkeen ilmaantui, ikäänkuin maasta kasvaneena, pieni poika ja sanoi: "Meren takaa tuli suuri paarma ja pisti Martin kuoliaaksi. Pidä vaan rauhassa rahasi!"

2.

Kaipenin aateliskartanon lähellä Etelä-Liivinmaassa on pieni lähde, josta saa raitista vettä. Vuosia sitte syöttivät paimentytöt siellä herraskartanon karjaa. Kerran syödessään aamiaista lähteellä, alkoivat he puhella aarteista, joita tässä piti olla kätkettynä.

"Vanhat ihmiset sanovat, että kokonainen arkku täynnä rahaa olisi tässä lähteessä, mutta ei kukaan tiedä, kuinka sen voisi saada", arveli eräs. Mutta toinen sanoi: "Antaisin heti karjamme molemmat parhaat sonnit aarteesta!" Tuskin se oli sanottu, kun lähteessä alkoi sorista ja porista -- ja hitaasti kohosi suuri, rautainen arkku esiin. Samassa huomasivat tytöt kaksi valkoista sutta, jotka juoksivat laumaa kohden. Tyttöparat pelästyivät kauheasti, huusivat apua ja usuttivat koiransa petoeläinten kimppuun. Ne pakenivat -- mutta heti vaipui myös arkku kilisten ja kolisten takaisin syvyyteen.

3.

Kauniina kesäyönä palasi nuori talonpoika kotiaan. Matkalla näki hän koivumetsän reunassa palavan tulen. Kun hänen piippunsa oli sammunut, astui hän sinne sytyttääkseen sen uudestaan; mutta turhaan, tupakka ei ottanut tulta. Kärsimättömänä otti hän hiilen, pani sen piippuunsa ja meni edelleen yhä ilman menestystä sitä imien. Hetkisen kuluttua huomasi hän, että hiilen paikalla piipussa oli kolme ruplan kappaletta puhtaimmasta hopeasta. Silloin muisti hän sen, mitä kansalla on tapana jutella -- että nimittäin siellä missä yöllä palaa yksinäinen valkea, olisi "rahoja kuivamassa".

4.

Talonpoikaismajassa alkoi kerta kummitella. Öisin, kun kaikki pimeni, huusi se uunin takana: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Talon asukkaat eivät tienneet mitä tehdä. He etsivät huolellisesti kaikkialta, löytämättä mitään; viimein tottuivat he yöllisiin huutoihin. Eräänä iltana tuli talonpoika juopuneena ja iloisella tuulella kapakasta kotiin. Hän istuutui pöytään ja söi muutaman palan. Äkkiä tarttui pala väärään kurkkuun, hän alkoi yskiä ja sammutti siten kynttilän, niin että tuli pimeä. Heti kuului huuto uunin takaa: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Silloin vimmastui talonpoika ja kiljasi: "No, räjähdä sitte viimeinkin, kun kerta pirulla ratsastat!" Tuskin sanottu, kun uunintakana paukahti aika räjähdys ja kasa kulta- ja hopearahoja vieri tupaan.

TARUJA RAHA- JA VILJAPAROISTA

1.

Eräs talon isäntä matkusti Riikaan noutaakseen sieltä viljaparan. [Lätinkielellä "puhkis", joka vastaa suunnilleen suomalaista taruolentoa "para". Suoment. muist.] Pitkän tinkimisen jälkeen sopi hän kauppiaan kanssa ja tahtoi kunnollisesti tarkastaa paran. Mutta myyjä antoi hänelle sidotun vaatekappaleen ja sanoi: "Katso nyt, että viet sen avaamattomana kotiisi ja hillitset uteliaisuutesi! Kotona avaa se ja varistele sitä viljalaarisi yläpuolella aitassasi." Talonpoika otti kangaskappaleen ja ajeli kotiaan kohden. Mutta matkalla ei hän voinutkaan uteliaisuuttaan hillitä -- hän avasi kovan taistelun perästä siteen; sieltä ei hän löytänyt mitään muuta kuin niinisen nuoranpätkän. "Kirottu petturi!" huusi petetty ja heitti nuoran ja siteen tienviereiseen ojaan.

Jonkun ajan kuluttua täytyi isännän taas mennä kaupunkiin. Hän ei jättänyt etsimättä petturia ja haukkumatta häntä melkolailla. Mutta tämä sanoi: "Miksi olit niin utelias? Kumminkin voi kaikki tulla hyväksi. Mene sille paikalle, missä heitit nuoran pätkän ojaan ja katso, mitä sieltä löydät!" Talonpoika teki niin. Oi, kuinka paljon jauhoja ja jyviä oli ojaan koottu. Nyt ymmärsi hän, että viljapara oli sen tehnyt ja etsi siksi, kunnes löysi nuoranpätkän ja kangaskappaleen. Sitte meni hän iloisena kotiin, varisteli kääröä jyvälaarin päällä, niin että nuora putosi sinne ja meni levollisena maata. Mutta yöllä -- kuten kaikkina seuraavinakin öinä -- lensi para tulisen lohikäärmeen muodossa aitasta ja kantoi väsymätönnä likeisten talonpoikien varastohuoneista jauhoja, jyviä ja muita elintarpeita kotiin, niin että isäntä rikastui päivä päivältä.

2.

Eräällä isännällä oli kaksi paraa; toinen toi hänelle jyviä, toinen rahaa, mutta molemmat asuivat ullakolla. Heti kun valmistettiin jotain hyvää ruokaa tahi leivottiin verestä leipää, vei isäntä itse parhaimmat palat ullakolle. Tämän sattui nuori renki huomaamaan ja paloi halusta nähdä paroja.

Kerran, kun isäntä ei ollut kotona, läksi nuorukainen ullakolle ja tarkasteli siellä ympärinsä; mutta vaikka hän olisi etsinyt kuinka, ei paroja kuulunut eikä näkynyt; mutta nurkassa seisoi kattila täynnä herkullista kaalikeittoa. Renki ahmi hyvällä halulla liemen, sylki kattilaan ja meni pois. Illan tullen palasivat parat retkiltään ja aikoivat käydä liemen kimppuun -- mutta, nähkääs, kattila oli aivan tyhjä, ja vielä lisäksi oli siihen syletty. Silloin vimmastuivat parat, ryömivät vonkuen katolle ja sytyttivät sen hehkupyrstöillään tuleen, niin että talonpojan koko talo paloi.

3.

Oli kerran rikas talonpoika, jolla oli useampia paroja palveluksessaan ja hän kävi niillä kauppaa. Eräänä päivänä tuli isännän luo kolme naapuriseudun isäntää, paroja ostamaan. Häneltä ei tarvinnutkaan kauan pyytää ja kauppahintana otti hän hopearuplan kappaleelta. Sitte heitti hän rahat uuniin, jota hän oli yöt päivät kuumentanut ja sanoi: "Katsokaa, nämä hopearuplat eivät sula liekeissäkään!" Tuosta kauhistui kaksi isäntää niistä kolmesta, jättivät parat paroiksi ja lähtivät päätä pahkaa tiehensä. Mutta kolmas arveli: "Käyköönpä minulle tuolla puolen miten tahansa, kasvakoon vaikka honka sydämeni läpi kuoltuani -- mitä minä siitä huolin! -- kunhan minulla vaan täällä maanpäällä on yltäkyllin rikkautta ja riemua!" Hän otti ostamansa paran ja tuli rikkaaksi mieheksi. Mutta, kun hän oli kuollut ja haudattu, kasvoi honka hänen haudastaan ilmoille.

IHMISSUDET.

1.

Heinämiehet niittivät kerran heinää niityllä. Silloin sanoi eräs heistä: "Jospa minulla nyt olisi karitsa! Himoitsen suuresti sellaista paistia". Toinen naurahti. Mutta edellinen meni nopeasti hirsikasan taakse ja katosi metsän reunaan. Koska häntä ei pitkiin aikoihin kuulunut, menivät jälellejääneet työmiehet häntä etsimään. Tuon lautakasan takaa löysivät he hänen lakkinsa ja vaatteensa aivan lähellä erästä kantoa, jonka juuri oli maanpäällä, niin että se näytti muodostavan pienen portin. Vanhimmalle työmiehelle, niinkutsutulle työnjohtajalle, valkeni asia äkkiä; hän otti vahvan kalikan ja kätki sen kuusen taakse. Jonkun ajan kuluttua tuli mahtava susi juosten, joka kantoi kidassaan äsken tapettua karitsaa. Ensiksi pisti se karitsan juuriportin läpi maan alle ja aikoi sitte ryömiä itse jälestä -- mutta -- läiskis! -- työnjohtajan palikka lensi suhisten suden hännälle, niin että se erkani ruumiista. Siinä silmänräpäyksessä muuttui susi taas tuoksi työmieheksi, jonka toiset ottivat kiinni ja kulettivat raivokkaasta vastustuksesta huolimatta kotiin. Suden häntä oli kadonnut seuraavana päivänä siltä paikalta, mutta työmies ei koskaan enää ryöstänyt lampaita.

2.

Eräs talonpoika, joka oli äsken nainut, lähetti vaimonsa pellolle. Kun nuorikko palasi, toi hän tapetun lampaan tullessaan. "Syö", sanoi hän miehelleen, "minä tahdon sillaikaa nukkua!" Näin tapahtui useamman kerran, niin että talonpoika tuli epäileväiseksi ja päätti pitää häntä silmällä.

Sanottu ja tehty. Kun vaimon taas kerran täytyi mennä pellolle, hiipi mies varovasti hänen jälessään ja näki, että hän ryömi suuren aitan alle. Sieltä tuli hän sitte suden muodossa ja kiiruhti pois. Talonpoika kauhistui, tarkasti aitan alustaa, löysi sieltä vaimonsa vaatteet ja kätki ne.

Jonkun ajan kuluttua palasi susi lammas kidassaan ja ryömi taas aitan alle. Mutta koska hänen vaatteensa olivat poissa, ei hän voinutkaan enää muuttua ihmiseksi. Valittaen ja vinkuen jätti se pihan ja katosi ainaisiksi ajoiksi läheiseen metsään.

3.

Kerran ratsasti köyhä, mutta peloton nuorukainen metsän halki. Siellä täällä ulvoivat sudet. Vallattomuudessaan alkoi hän niitä matkia ja ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin. Mutta hänen hevosensa oli vanha ja pääsi eteenpäin ainoastaan hyvin hitaasti, sillävälin houkutteli hän ulvonnallaan sudet yhä lähemmäksi. Nytpä ei se enää leikiltä näyttänytkään. Silloin näki hän eräällä pienellä aukealla tulen, hyppäsi hevosensa selästä ja meni paikalle. Siellä istui roviolla kunnianarvoisa komea vanhus, susien ympäröimänä. Nämä tahtoivat ahneesti syöstä vastatulleen kimppuun, mutta vanhuksen viittaus pidätti heidät paikoillaan. "Miksi narraat susiani?" kysyi vanhus. "Tämän kerran saat sen anteeksi, mutta vastaisuudessa varo itseäsi! Sido nyt hevosesi tuohon kuuseen, mutta itse asetut sinä minun viereeni tulen luo. Teille ei tapahdu mitään pahaa."

Talonpoika teki, kuten käskettiin ja nukkui heti. Seuraavana aamuna olivat vanhus ja hänen sutensa hävinneet; mutta rovion sijalla oli kultakasa ja nuorukaisen vanha heikko hevonen oli muuttunut nuoreksi, vahvaksi hevoseksi.

PAPPI JA KERJÄLÄINEN

Eräänä sunnuntaina meni pappi kirkkoon jumalanpalvelusta pitämään. Tiellä yhtyi häneen kerjäläinen. Kun molemmat saapuivat eräälle purolle, vaati viimemainittu pappia käymään kanssansa veden yli. Mutta pappi, tietäen hyvin olevansa suuri syntinen, pelästyi ja meni porrasta myöten, mutta hurskasta kerjäläistä kannatti vesi, niin että hän kulki kuivin jaloin puron poikki.

Pappi oli tuskin noussut saarnatuoliin, kun piru näyttäytyi kirkossa ja alkoi ainoastaan hänen ja kerjäläisen nähden tehdä kauheita ilveitä. Pappi ei voinut pidättää nauruaan, niin että ne harvat kirkossa kävijät, jotka eivät olleet vielä nukahtaneet, joutuivat ihmeihinsä. Silloin uhkasi piru pappia ja katosi.

Kotimatkalla yhtyi kerjäläinen taas pappiin, joka äkkiä tunsi kovaa janoa. Kun he tulivat samalle purolle, sanoi kerjäläinen: "Tässä on puhdasta, kirkasta vettä, juo siitä!" Pappi teki niin. Sitte vei kerjäläinen hänet yhä kauvemmas puron vartta pitkin, siksi kunnes he tulivat lähteelle josta puro sai alkunsa; siellä makasi raato, josta kumpusi vesi kirkkaana ja puhtaana.

"Katso nyt, mitä vettä olet juonut", sanoi kerjäläinen. "Sinä itse olet samallainen raato, josta jumalan sana, jota saarnaat, pulppuaa puhtaana ja kirkkaana."

Sitte kuletti hän syvimmin sydämeen satutetun takaisin. Kun he erosivat, pyysi kerjäläinen pappia käymään hänen majassaan. "Minä lähetän sinulle jonakin päivänä valkoisen hevosen, se kantaa sinut minun luokseni."

Kolme päivää myöhemmin ilmaantui pappilaan todellakin valkoinen ori, pappi nousi sen selkään ja se kuljetti hänet kauniin koivumetsän läpi kerjäläisen majan eteen. Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja isäntä, niin köyhältä kuin hän näyttikin, tarjosi vieraalleen lasin oivaa viiniä. Pappi joi viinin, kiitti ja ratsasti taas heti kotiin. Mutta mitä näki hän tultuaan pappilaan?... Kaikki näytti aivan toisenlaiselta, kuin hän ne puoli tuntia sitte oli jättänyt; uusia rakennuksia, vieraita kasvoja pihassa ja talossa -- niin jopa uusi omituisesti puettu pappikin. "Jumalani, mitä täällä on tapahtunut?" huusi kotiin palannut hämmästyneenä ja kauhistuneena!

Kauvemman aikaa sinne tänne puheltuaan, sillä he voivat ainoastaan vaikeasti ymmärtää toisensa, vaikka luulivat samaa kieltä puhuvansa, sanoi uusi pappi: "Täällä on jumala varmasti tehnyt suuren ihmeen! Enemmän kuin kolmesataa vuotta sitte piti tässä pappilassa elää sinun nimellisesi pappi, suuri syntinen, jonka valkoinen hevonen vei pois ainiaaksi".

"Kolmesataa vuotta", huusi onneton, "ja minä olen ainoastaan lasin viiniä juonut kerjäläisen luona!" Sitte luhistui hän kokoon ja muuttui tomuksi.

TUHMA-LIISA

Oli kerran talonpoika, jolla oli kaunis, mutta hyvin typerä vaimo. Kun hän kerran oli poissa kotoaan, kulki ohitse matkustavainen ja pyysi ruokaa. Emäntä asetti hänen eteensä kaalikeittoa ja valitteli, ettei kaali ollut hyvää. Hän tarkotti kaalintaimia, mutta matkustavainen luuli hänen puhuvan keitosta ja sanoi: "Teidän täytyy panna siihen oivallinen kappale sianlihaa!" -- Kun hän oli mennyt, juoksi emäntä aittaan, toi suuren kimpaleen läskiä, palotteli sen ja peitti niillä kaalintaimet puutarhassa, toivoen kaalin nyt menestyvän paremmin. Mutta kun naapurin pihakoira vainusi lihaa, tuli se loikkien ja alkoi tempoa lihapalasia kaaleilta. Tuosta julmistui emäntä, otti koiran kiinni, salpasi sen aittaan, sitoi vastustelevan eläimen täyden kaljatynnyrin tappiin ja alkoi sitä armottomasti pieksää. Koira riuhtoi tietysti täysin voimin köyttä siksi kunnes tappi lähti irti -- ja tiessään olivat koira, köysi ja tappi.

Mitä tehdä? Tuhma-Liisa kiiruhti koiran jälestä ja sai suurella vaivalla ryöstetyksi siltä tapin. Kun hän palasi aittaan, oli kaikki kalja juossut pois ja lattia oli aivan märkä. Hänelle juolahti mieleen ohrajauhot, joita oli vielä vakallinen arkussa; hän haki jauhot ja riputteli ne lattialle, kuivatakseen sen sillätapaa. Kun talonpoika palasi kotiin, olivat lihakappale, kalja ja ohrajauhot tipotiessään...

Mutta kerran pelasti hänet vaimonsa tuhmuus pulasta. Tapahtui nimittäin, että talonpoika löysi aarteen herraskartanon pellolta. Huolimatta miehensä ankarista varotuksista, jaaritteli emäntä siitä kuitenkin muille, niin että kartanon herrakin sattui siitä kuulemaan. Hän käski miehen tulla luokseen ja vaati häntä luovuttamaan aarteensa hänen haltuunsa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä mitään aarteesta. "Elä valehtele", huusi kartanonherra, "vaimosihan on siitä puhunut ihmisille! Tule huomenna uudestaan ja tuo vaimosi mukanasi!"

Talonpoika läksi murheellisena pois ja vaivasi päätään, miettimällä, miten parhaiten selviytyisi pulasta. Kotona sanoi hän Tuhmalle- Liisalle: "Suuri sota on maassa, viholliset tulevat vielä tänään meidän seutuumme, on parasta mennä piiloon. Minä tahdon paeta metsään, mutta sinä kätkeydyt suureen kuoppaan talon takana. Heti kun viholliset ovat menneet, tulen sinua noutamaan". Sanottu, tehty. Tuhma-Liisa ryömi kuoppaan; talonpoika peitti sen lehmänvuodalla ja ripotteli aikalailla siihen kauroja. Nyt tulivat joka suunnalta kanat, hanhet ja ankat kauroja noukkimaan. Ne kopisivat ja kapisivat lehmän vuodalle ja repivät toisiaan kovasti kaakattaen.

"Oh, mikä hirveä sota on tuolla ylhäällä", ajatteli Tuhma-Liisa, "kuinka hyvä, että olen ryöminyt tänne!"

Illalla myöhään tuli talonpoika ja kaatoi lämmintä vettä vuodalle, juuri sille kohdalle, missä oli enimmän reikiä. Kun vesi valui Tuhman-Liisan päähän, ajatteli hän: "Jumalalle kiitos, että vihdoinkin sataa! Ilma olikin jo kylliksi kauvan kuivaa."

Seuraavana aamuna tuli talonpoika taas, otti nahkan pois ja veti vaimonsa ylös. "Sota on ohitse, kyyhkyläiseni; menkäämme nyt herraskartanoon; minulla on siellä asioita toimitettava."

He eivät olleet kauvaa kulkeneet, kun eräästä ladosta kuului oinaan surkea valitus.

"Ukko-kulta, kuka voihkii ja valittaa tuolla?" kysyi Tuhma-Liisa.

"Oh, menkäämme pian ohitse", vastasi talonpoika, "siellä antaa piru kartanonherralle selkään!"