Part 2

Saavuttuaan maan alle, meni Kurbad hitaasti eteenpäin, kunnes hän huomasi kohoavan savun ja talon. Se oli pirun ravintola, jossa kolme kokkia valmistivat herralleen ruokaa. Kun nämä näkivät vieraan, huusivat he:

"Kuinka tulet sinä tänne, onneton? Meidän herramme repii sinut palasiksi."

"Odottakaamme", -- sanoi Kurbad ja istuutui rauhallisesti lieden ääreen. Silloin rukoilivat kokit ja puhuivat hänelle hartaasti, että hän edes piiloutuisi, muuten tulisi ilkimyksen viha heitäkin kohtaamaan. Kurbad suostui ja piilottautui uunin taakse. Ähkien ja puhkuen saapui noita, haisteli ilmaa ja sanoi: "Mikä outo haju täällä on?" "Varis lensi juuri ohitse", -- vastasivat kokit. Ilkimys rauhottui ja meni kattilan luo maistellakseen oliko muassa tarpeeksi suolaa. Juuri kun hän kumartui kattilan reunan yli, hyökkäsi Kurbad kätköstänsä ja sysäsi mitään aavistamattoman paholaisen kiehuvaan liemeen. Sen siellä kiehuessa, käski sankari kokkien kertoa, mistä kuninkaantyttäret voisi löytää. Vanhin -- sanoivat he -- asui hopealinnassa ja kuului pirulle, jonka Kurbad äsken tappoi, keskimäinen kultalinnassa, kolmipäisen hirviön vankina, mutta nuorin timanttilinnassa, joka oli kuusipäisen ilkimyksen oma. Kurbad otti nuijan ja miekan ja lähti etsimään. Saavuttuaan hopealinnan lähelle, tuli häntä vastaan kaunis tyttö ja kysyi ihmetellen: "Oi, nuorukainen, kuinka tulet sinä tänne? Kun hirmuhaltijani palaa, olet surman oma."

"No, no", -- tuumi Kurbad, -- "niin pahoin ei toki käyne, varsinkin kun hirmuhaltijasi on jo kuollut."

Sitte kertoi hän kuninkaantyttärelle, kuinka kaikki tapahtui, meni ilosta itkevän kera linnaan, söi, joi ja kyseli hänen molemmista nuoremmista sisaristaan. Hän sanoi hänelle kaikki, mitä tiesi ja toi erään pullon, jonka piru oli unohtanut ikkunalaudalle. Tämä pullo sisälsi harvinaista taikavettä. Jos sitä joi määrätyltä puolelta, sai jättiläisvoimat, mutta jos joi vastaiselta puolelta, katosi kaikki voima koko vuoden ajaksi. Kurbad joi ja tunsi itsensä niin voimakkaaksi, että hän olisi voinut kantaa koko maan.

Seuraavana aamuna lähti sankari kultalinnalle ja löi kuoliaaksi kolmipäisen pirun. Nyt olivat jo molemmat sisaret vapaat ja tullut nuorimman vuoro. Kun Kurbad astui timanttilinnaan, makasi kuusipäinen piru vuoteessa ja kuorsasi niin, että seinät vapisivat. Eräällä ikkunalaudalla oli juuri samanlainen pullo voima- ja voimattomuusvettä, jollaisen hän oli nähnyt hopealinnassa. Nopeasti käänsi Kurbad pullon niin, että kuusipäisen, joka ei ollut mitään huomannut, täytyisi juoda varmasti väärästä kohden. Sitte etsi hän nuorimman kuninkaantyttären, ihmeen ihanan tytön, joka rukoili häntä mieluummin pakenemaan kuin jättäytymään hirvittävän kuusipäisen kynsiin.

Kurbad nauroi ja arveli: "Siihen kuluu vielä kotvan aikaa."

Molemmat läksivät nyt ilkimyksen makuuhuoneeseen. Kurbad veti miekkansa ja hakkasi yhdellä iskulla nukkuvalta kolme päätä; tämä heräsi tuskasta ulvoen, tarttui taikapulloon ja joi todellakin väärältä puolelta. Kaikki voima katosi häneltä ja hänen vastustajansa oli voittanut pelin. Tällaisen onnellisen lopun jälkeen heittäytyi kuninkaantytär itkien ja riemuiten pelastajansa syliin. Mutta Kurbad ei tahtonut viivytellä, vaan niin pian kuin mahdollista päästä takaisin maan päälle: "Voisinkohan ottaa linnan mukaani", -- sanoi hän, ihaillen timanttista loistorakennusta. "Se on helposti tehty", -- sanoi kuninkaantytär. - - "Tässä on seppeleeni [Lättiläiset tytöt koristivat ja koristavat päitään vielä tänäkin päivänä mielellään seppeleillä]; käy sen kanssa kolme kertaa linnan ympäri." Kurbad teki niin ja koko suuri loistorakennus muuttui silmänräpäyksessä timanttimunaksi, jonka voi helposti pistää taskuun. Nyt menivät molemmat kulta- ja sitte hopealinnaan takaisin, missä sisaret peläten ja toivoen olivat odottaneet sankarin paluuta. Myöskin nämä molemmat linnat otti Kurbad mukaansa kulta- ja hopeamunan muodossa. Pian saapuivat kaikki aukolle ja heidän sanottuaan tunnussanan, vetivät vartioivat veljet heidät ylös. Kurbad oli viimeinen. Kun hän tarttui köyteen, ja veljet alkoivat juuri vetää, hyökkäsi suunnaton käärme pimeästä köyteen ja puri sen keskeltä poikki. Se oli noita, sen yhdeksänpäisen vaimo, jonka Kurbad oli lyönyt. Käärme katosi yhtä pian kuin oli tullutkin -- mutta hän jäi maanalle.

IV

Mitä tehdä? Sitä, että hänellä oli taika- huilu, ei hän muistanut. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kääntyä takasin. Jonkun ajan kuluttua näki hän talon ja tämän edessä sokean ukon, joka syötti karjaa niukasti ruohoa kasvavalla pihalla, vaikka aivan lähellä oli kaunis, rehevä laidun.

"Miksi piinaat suotta itseäsi ja karjaasi?" -- kysyi Kurbad. "Tuolla kauvempanahan on kelpo niitty."

"Tiedän", -- vastasi vanhus, -- "mutta niitty on erään koirankuonolaisen -- hän ei salli sitä."

"Missä sitte asuu koirankuonolainen? Onko hän talossa?"

"Ei tällä haavaa, mutta se on samantekevä; suuri lintu vartioitsee hänen poissaollessaan."

"Onko se niin ankara?"

"Ei juuri ole, mutta hänen herransa sitä tuimempi. Kerran lupasi lintu minun vähän aikaa syöttää tuossa paikassa, mutta samassa oli koirankuonolainen paikalla, puhkasi minulta silmät ja lyö siitä lähtein vuosi vuodelta 'suuren linnun' pojat suurilla rakeilla kuoliaaksi. Ilkimyksellä on tosin taikajuomaa, jonka avulla minä saisin näköni jälleen -- mutta kuinka saa sen käsiinsä?"

"Ole huoleti", -- sanoi Kurbad, -- "minä vapautan teidät hirviöstä, mutta sinun täytyy sitte näyttää minulle tie maanpäälle. Aja nyt karjasi juuri tuolle niitylle."

"Jos vapautat meidät, kantaa 'suuri lintu' itse sinut kiitollisuudesta maanpäälle", -- tuumi vanhus ja ajoi karjansa laitumelle. Samassa oli koirankuonolainen paikalla. Kurbad tarttui sitä kuonoon, taivutti sen polvilleen maahan ja antoi nuijansa suhista hirviön selkään, siksi kunnes pehmitetty ilmoitti hänelle, missä taikajuoma oli. Sitte seivästi Kurbad koirankuonolaisen miekallaan lujasti maahan, niin että tämä heitti henkensä. Mutta sankari nouti taikajuoman joka antoi sokealle vanhukselle näkönsä jälleen, ja sitte menivät he "suuren linnun" pesälle. Oli juuri se päivä, jona tavallisesti tuli ankara raekuuro. Mutta pesässä makasivat vielä useimmat poikaset ilman höyheniä. Kurbad peitti heidät omalla ruumiillaan -- niin ettei suhisten ja kohisten saapuva raekuuro voinut niille tuoda mitään tuskaa. Silloin laskeutui suuri lintu alas maahan ja sanoi Kurbadille: "Sinun tekosi kautta pääsevät poikaseni vihdoin kerrankin kasvamaan; mitä vaadit siitä palkinnoksi?"

"En mitään", -- vastasi Kurbad, -- "näytä minulle vaan tie maanpäälle!"

"Tahdon itse sinut sinne kantaa -- mutta tie on pitkä ja kulkee yli aution meren. Mene siis ja teurasta kolme maanalaista eläintä, paloittele ne ja ota liha mukaasi matkalle. Kun huomaat, että väsyn, heitä pala lihaa nokkaani."

Kurbad teki, kuten lintu oli neuvonut, löi kuoliaaksi kolme eläintä ja otti lihat mukaansa. Sitte kantoi hänet lintu pois. Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä kesti kulku aution meren yli; silloin huomasi sankari kauhukseen, ettei lihaa ollut enää yhtään jälellä; mutta lintu väsyi silminnähtävästi. Mitä tehdä? Kurbad sipasi miekallaan kappaleen pohjetta vasemmasta jalastaan ja heitti sen linnun nokkaan. Niin saapuivat he vihdoin maihin. Sankari kulki nyt, vaikkakin verta vuotaen ja ontuen iloisena kauvan toivottua päämäärää kohden. Illalla saapui hän kuninkaan kaupunkiin, missä hän löysi morsiamensa, tämän sisaret ja velipuolensa. Ilo oli suuri niin hovissa kuin koko maassakin. Seuraavana päivänä muisti Kurbad ne kolme taikamunaa, otti morsiamensa seppeleen, kantoi sitä määrätyssä paikassa kolme kertaa ympäri, heitti timanttimunan maahan -- ja katso! Ihana timanttilinna kohosi hämmästyneen kuninkaan ja hänen kansansa silmien eteen. Samoin kävi myös toisten sisarten seppeleiden ja kulta- ja hopeamunien kanssa. Heti kohta seisoi kaksi mahtavaa linnaa, toinen kullasta ja toinen hopeasta. Nyt pidettiin häät ja kaikki heittäytyivät ilon ja riemun valtaan.

V

Nyt olisi Kurbad rauhallisesti elänyt hovissa, mutta noitakäärme tahtoi toisin. Se ei antanut maalle eikä kansalle mitään rauhaa, noitui karjan, vahingoitti peltoja sekä ryösti lapsia. Silloin päätti nuori kuningas vapauttaa valtakunnan rasituksista. Hän otti kolme sentneriä suolaa ja kolme sentneriä salpietaria selkäänsä ja meni etsimään käärmettä.

Kolme päivää kulettuaan tuli käärme sihisten ja suhisten lentäen ilman halki. Heti heitti Kurbad sen kitaan kolme sentneriä suolaa; sammuttaakseen kauheaa janoaan, kääntyi hirviö ympäri ja meni mereen. Sankari kiiruhti sen jälestä, mutta meri ei ollut vielä hänen näkyvissään, kun jo käärme palasi takasin. Nyt heitti hän sen kitaan kolme sentneriä salpietaria: taaskin kääntyi hirviö merelle, Kurbadin seuratessa hurjaa vauhtia. Mutta hän eksyi pian ja löysi meren vasta kauvan haettuaan.

Rannalla huomasi hän pajan, jossa taivaanseppä juuri työskenteli. Tälle valitti sankari vaivojaan. Taivaanseppä lupasi tehdä hänelle vaskihevosen, jolla hän voisi helposti saavuttaa noitakäärmeen, mutta ratsastuksen aikana ei hän saisi kertaakaan katsoa taakseen. Heidän vielä puhuessaan tuli hirviö takaisin ja lensi juuri pajan ylitse; taivaanseppä tempasi suuren, hehkuvan rautakappaleen ja heitti sen sille kitaan -- mutta ainoastaan kielen kärki kärventyi. Nyt laittoi taivaanseppä vaskihevosen kuntoon. Kurbad nousi selkään ja -- ratisten ja rytisten lensi se ilman halki. Pian saavutti hän käärmeen ja piti juuri antaa miekallaan kuolettavan iskun -- kun hirveä jyrähdys ja salaman isku hänen selkänsä takana saattoi hänet unohtamaan kaiken; hän katsoi taakseen ja siinä silmänräpäyksessä katosi hevonen hänen altaan. Sankari putosi maahan, satuttamatta itseään, mutta noita pakeni. Nyt oli hänen jälleen, oman varomattomuutensa takia siihen pakotettuna, etsittävä kotitie. Ensiksi tuli Kurbad suureen metsään. Siellä näki hän vanhuksen istuvan tiellä ja punovan piiskaa. "Harmaapää, ketä varten valmistat piiskaa?" kysyi hän.

"Noitia varten, jotka asuvat metsässä. Ne ovat kauheiden hirviöiden muodossa ottaneet sen kokonaan haltuunsa. Ainoastaan tällaisella ruoskalla voi heitä jonkun verran pitää kurissa. Tosin kyllä, jos löytyisi joku, joka ne kukistaisi voimakkaalla kädellä, olisi metsä kaikiksi ajoiksi vapaa ilkeästä roistoväestä."

"Tahdonpa koettaa", -- arveli Kurbad. Hän odotti iltaan asti -- ja kun noidat olivat vetäytyneet yöksi suureen vuorenkoloon, vieritti hän suuren kalliolohkareen käytävän suulle. Sitte otti hän miekkansa ja siirsi lohkaretta hiukan syrjään. Heti pisti eräs ilkimyksistä päänsä ulos raosta. Kurbad löi ja tappoi sen. Yön kuluessa hävitti hän siten koko noitajoukon. Seuraavana aamuna läksi hän heti matkalle. Toisella puolen metsää kohtasi hän miehen, joka mahtavan tulen ääressä lämmitteli, hokien lakkaamatta: "Paleltaa! Paleltaa!"

"Miksi et sitte lämmittele?" kysyi Kurbad.

"Kait sen tekisin; mutta heti kun minä alan lämmitä, tulee piinaajani, ihmissusi, ja uhkaa niellä minut."

"Anna tulla vaan!" arveli Kurbad. Heti kohta oli susi paikalla. Mutta sankari otti sitä molemmista korvista ja heitti sen tuleen. "Paistu siellä nyt, toisille ilkimyksille aamiaiseksi!" Tuli sammui -- ja rääkätty raukka ei enää palellut.

Jonkun ajan kuluttua tuli Kurbad purolle. Sen rannalla seisoi ihminen ja huusi lakkaamatta: "Janottaa! Janottaa!"

"Miksi et sitte juo?" kysyi sankari.

"Jospa voisin, mutta heti kun kumarrun veteen, tulee piinaajani, kotka, ja uhkaa niellä minut."

Kohta kohisi kotka ilman halki; mutta sankari otti sitä kaulasta kiinni ja heitti virtaan. Heti paikalla katosi vesi ja kiusattu raukka ei tuntenut enää mitään janoa.

Vihdoin saapui Kurbad taas kotiinsa. Siellä oli noitakäärme saanut paljo pahaa aikaan. Sankarin nuori vaimo oli äkkiä sairastunut tuntemattomaan tautiin ja oli jo lähellä kuolemaa, niin ettei hän enää voinut tuntea puolisoaan. Kurbad muisti taikajuoman, jonka hän oli koirankuonolaiselta ottanut. Hän antoi siitä muutaman tipan sairaalle -- ja hän oli heti terve ja iloinen. Nyt antoi noita nuoren kuninkaan ja hänen maansa olla monta vuotta rauhassa, sillä se ei tiennyt enää mitään kunnon keinoa häntä saavuttaakseen. Mutta vihdoin onnistui sen yllyttää yhdeksän naapurikuningasta häntä vastaan. Ne hyökkäsivät suurella sotajoukolla Kurbadin valtakuntaan. Tämä kokosi uskollisensa ja meni vihollisia vastaan. Mutta näiden johtaja oli miltei voittamaton jättiläinen.

Hirveän taistelun kestäessä, joka nyt puhkesi, onnistui Kurbadin lyödä jättiläinen nuijallaan maahan; mutta sill'aikaa, kun hän otti miekkansa, halkaistakseen jättiläisen pään, löi tämä hänelle syvän haavan vasempaan olkapäähän. Samassa oli noitakäärmekin paikalla ja ruiskutti myrkyllistä sylkeään haavaan.

Vielä kohosi kuolevan sankarin vasen käsi ja kuristi käärmeen, vielä murskasi hän oikealla jättiläisen pään, vielä ajoi hänen joukkonsa kaikki viholliset pakoon -- mutta itse oli hän kadotettu. Äänetönnä sortui hän nuijansa päälle ja kuoli. Mutta hänen nimensä ja hänen tekojensa maine elää lukemattomissa lauluissa ja saduissa edelleen.

KARHUIHMINEN

Kerran meni tyttö metsään sieniä poimimaan. Siellä kohtasi hänet karhu, joka otti hänet kiinni ja laahasi luolaansa. Tänne täytyi hänen jäädä kolmeksi vuodeksi ja palvella karhua. Mutta kun hän tuli lapsen äidiksi, joka lapsi oli puoleksi ihminen, puoleksi karhu, ajoi hirviö hänet pois. Hänen poikansa, jota nimitettiin "karhuihmiseksi", menestyi ja kasvoi ihmeteltävän vahvaksi ja voimakkaaksi. Kun hän oli päässyt sopivaan ikään, rupesi hän papille rengiksi. Tämä tapahtui talvella. Eräänä päivänä lähetti herransa hänet hakemaan puita metsästä. Siellä etsi sankari mahtavan hongan ja sivalsi kovasti kirveellä sen halkaistakseen; mutta kun kirves ei kyllin lujasti ollut kiinni varressa lensi se kentiesi minne? Silloin suuttui karhuihminen, pirstoi puun pieniksi palasiksi ja latoi ne rekeen, niin että siitä tuli tavaton kuorma. Nyt tahtoi hän ajaa kotiin, mutta hevonen ei voinut raskasta kuormaa vetää, se ähki ja puhki, pääsemättä paikaltaan. Renki sivalsi sitä hieman kylkeen, silloin riuhtasi se ja heitti henkensä. Mitä tehdä? Karhuihmisen täytyi kulettaa kuorma tavalla tai toisella kotiin. Kun pappi sen näki, sanoi hän: "Sinun täytyy joko ostaa minulle uusi hevonen, tahi vedät tästä lähtein kaikki kuormat itse. Mutta nyt täytyy sinun pian myllylle, sillä ei ole enää yhtään jauhoja kotona!" Sanottu ja tehty. Renki kuormitti reen viljasäkeillä ja pian mentiin juoksujalkaa myllylle, mutta tämä oli "noiduttu" ja siellä asui pirunperhe. Kun karhuihminen astui myllyyn, löysi hän ensimäisestä huoneesta ainoastaan pojan ja useampia vaimoja.

"Missä on vanhin?" kysyi hän.

"Sisähuoneessa", vastasi poika.

"No kutsukaa hänet tänne!" käski sankari. Mutta vaimot eivät totelleet. Silloin tempasi karhuihminen nuorimman pirunpojan jaloista ja pieksi sillä vaimoja siksi, kunnes kaikki makasivat kuolleina. Kirkuen ja voihkien ryntäsi nyt vanha piru sisähuoneesta avonaisine kitoineen rengin kimppuun. Mutta tämä juoksi vikkelästi uunille, otti uuninkoukun ja työnsi sen syvälle, syvälle ilkimyksen kitaan. Sitte tappoi hän selälleen kaatuneen kokonaan -- ja jauhoi itse viljan. Mutta pappi ei voinut, niin mielellään kuin olisi tahtonutkin, moittia hänen työtänsä.

Jonkun ajan kuluttua lähetti pappi karhuihmisen Kuurinmaahan; siellä piti olla eräällä suolla, ei kaukana Rojan joesta, suuri kulta-arkku, jota kolmipäinen lohikäärme vartioitsi. Tämän aarteen tahtoi pappi mielellään. Renki teki, kuten oli käsketty.

Paitsi arkkua, otti hän myös lohikäärmeen elävänä säkkiinsä. Pappi oli juuri syönyt oivallisen päivällisensä, kun karhuihminen palasi takaisin ja heitti arkun keskelle ruokahuonetta, jotta jyrähti vain. Sitte päästi hän lohikäärmeen irralleen, joka syöksi raivoissaan papin päälle -- ja juoksi itse tiehensä.

Erämaassa liittyi sankariin kaksi muuta urhoa, nimeltään vuorenkiipeejä ja pensaansyöjä. He päättivät jäädä yhteen ja elättää itsensä metsästyksellä. Sanottu ja tehty. Ensimäisenä aamuna menivät karhuihminen ja pensaansyöjä saaliin hakuun; mutta vuorenkiipeejän piti kotona valmistaa heille aamiaista. Kun he runsaine saaliineen palasivat, ei ruuasta ollut mitään jälellä ja heidän toverinsa valitteli surkeasti; hirveä jättiläinen oli tullut, joka oli kaiken niellyt. Seuraavana aamuna jäi pensaansyöjä kotiin -- yhtä huonolla menestyksellä. Kolmantena aamuna oli vihdoin karhuihmisen vuoro. Hän terotti kirveensä, pilkkoi puita ja sytytti tulen. Kun keitto oli valmis, kaatoi hän sen vatiin ja peitti haloilla erääseen nurkkaan. Kohta tulikin jättiläinen ja vaati syötävää. "Sitä saat kyllä", -- sanoi karhuihminen, -- "auta minua nyt ensin vielä muutamia halkoja pilkkoessani." "Mielelläni", vastasi jättiläinen. Nyt löi sankari kirveensä mahtavaan hirteen ja työnsi vaajan halkeamaan. Jättiläinen tahtoi auttaa häntä ja työnsi molemmat kätensä halkeamaan vaajan viereen. Silloin sanoi karhuihminen: "vedä hirren molempia puolia toisistaan erilleen, minä lyön vaajan ulos ja hakkaan toisen hirren. Onkohan sinulla kylliksi voimaa?" "Elä pelkää -- se käy kyllä vallan hyvin", -- tuumi jättiläinen. Silloin löi karhuihminen naulan pois -- ja jättiläisen kädet pusertuivat niin lujaan, ettei hän voinut liikkua. Mutta hänen pettäjänsä tempasi tulikekäleen ja poltti vangitulta kaikki hiukset päästä. Sitä ei jättiläinen jaksanut kestää, hyppäsi ulvoen ylös ja juoksi hirren kanssa pois.

Senjälkeen elivät kolme toverusta yhdessä kauvan aikaa rauhallisesti ja häiritsemättä erämaassa. Mutta eräänä päivänä tuli Virosta sinne väkevä jättiläinen, nimeltään "Verenvalaja", joka asettui kuusikkoon, aivan lähelle heitä ja tappoi kaikki matkustavaiset ja metsästäjät. Tavallisesti taivutti hän kaksi suurta kuusta vastakkain ja sitoi uhrinsa käsistä ja jaloista niiden latvoihin; kun hän päästi sitte puut irralleen, tulivat onnettomat revityiksi kahtia.

Karhuihminen ja vuorenkiipeejäkin sattuivat tämän jättiläisen kanssa yhteen. Kuin itse piru syöksi ilkimys vuorenkiipeejän kimppuun ja tahtoi ottaa hänet kiinni, mutta tämä kiipesi silmänräpäyksessä korkeaan mäntyyn ja jäi istumaan latvaan. Karhuihminen puolestaan tarttui molempiin murha-aseina käytettyihin jättiläiskuusiin ja taittoi ne keskeltä poikki. Kun "verenvalaja" sen näki, läksi hän käpälämäkeen. Hänen vastustajansa kiiruhti perässä, teki hänet taisteluun kykenemättömäksi ja ripusti hänet jaloista korkeaan mäntyyn -- susien syötäväksi. Tästä lähtein kulki karhuihminen yksin ja teki lukemattomia urotöitä.

Kerran kohtasi hän jättiläishirven, jota hän seurasi Saksanmaahan saakka, missä hän sen saavutti ja löi kuoliaaksi. Siellä kaukana rakastui hän kauniiseen tyttöön ja tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Mutta piru ryösti kaunokaisen ja vei "kohtalonluolaan". Sen neuvoi toinen paholainen karhuihmiselle, joka päätti heti pelastaa morsiamensa. Mutta ennenkuin hän saapui luolan seutuville, oli piru rakentanut siellä kyliä ja kauppaloita ja ottanut itselleen ihmismuodon. Niin tuli karhuihminen petetyksi. Hän pyysi asukkaita laskemaan itsensä vahvassa ketjussa alas luolaan ja merkin annettuaan vetämään jälleen ylös. Mutta valepukuun puetut pirut sahasivat, heti kun hän oli luolaan kadonnut, köyden poikki. Siten jäi sankari ainaiseksi maanalle.

MITÄ NOIDAT KERTOIVAT JUHANNUSYÖNÄ

Oli kerran kaksi veljestä, joiden teki mieli lähteä avaraan maailmaan onneaan koettamaan. He työnsivät puukkonsa suuren hongan runkoon ja tekivät seuraavan sopimuksen: kumpi heistä ensiksi palaisi takaisin, hänen tulisi katsoa toisen veitsen terää, jos se olisi vielä kirkas, olisi se merkki siitä, että toinen vielä eläisi. Sitte erosivat he ja menivät kumpikin tietänsä.

Nuorempi kuljeskeli monet vieraat maat tulematta mihinkään ja palasi jonkun vuoden kuluttua suruissaan kotiin. Kun hän tuli hongan luo, näki hän että veljensä veitsen terä oli kirkas; siis oli tämä vielä elossa. Mutta koska jo oli tullut ilta, päätti nuorukainen yöpyä hongan juurelle. Oli juuri juhannusyö. Maattuaan pari tuntia, heräsi hän keskiyöllä huminaan ja pajatukseen. Hän katsoi ylös ja näki parven variksia meluten laskeutuvan hongan latvaan istumaan. Kauvan kuunteli nuorukainen pajatusta, kunnes hänelle vähitellen selvisi, että hän ymmärsi, mitä ne puhuivat.

"Tiedättekö, siskoni, jo minun uutistani?" sanoi eräs variksista. "Ei kaukana täältä länteenpäin on kaunis, suuri kaupunki, jossa on kaikkea yllinkyllin, paitsi ei vettä ollenkaan. Mutta tämä puute on helposti autettavissa. Kaupungin edessä kalliolla seisoo mahtava lehmus. Jos kaivetaan tämän lehmuksen juurta myöten, niin syöksähtää esiin oikea vesivirta."

"Niin, niin -- mutta tiedättekös minun uutistani?" sanoi toinen varis. "Ei kaukana siitä kaupungista itäänpäin, on korkea vuori, jossa löytyy kaikenlaisia aarteita. Mutta kukaan ei ymmärrä kurkistaa sinne sisään. Ja kuitenkin on se niin helppoa! Yrjönpäivän aamuna, ennen auringonnousua tarvitsee vaan kyntää vuoreen kolme vakoa, silloin aukenee se itsestään ja aarre kuuluu kyntäjälle."

Ja niin edespäin. Jokainen varis jutteli uutisensa. Sitte tulivat linnut rauhattomiksi, räpyttelivät siipiään ja lensivät pois. Mutta nuorukainen lehmuksen alla huomasi heti, etteivät ne olleet tavallisia variksia, vaan noitia, jotka lentelivät ympärinsä juhannusyönä ja kertoivat toisilleen uutisiaan.

Tuskin alkoi päivä sarastaa, kun nuorukainen jo läksi matkalle noitien kuvailemaan kaupunkiin. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin hän jo löysi kauniin tien sinne. Hän astui erääseen taloon ja pyysi vettä juodakseen. "Sinä olet kai muukalainen täällä", -- sai hän vastaukseksi, -- "koska et tiedä mitään hädästämme. Meillä on kaikkea yllinkyllin, paitsi vettä; siksipä kärsimmekin polttavaa janoa." Nuorukainen läksi nyt torille ja puhui kansalle: "Mitä tahdotte antaa minulle, jos hankin teille vettä?" Raatiherrat lupasivat hänelle korkean palkinnon; sovittiin nopeasti -- ja kaikki seurasivat nuorukaista mahtavan lehmuksen luo kaupungin ulkopuolelle. Tämän juureen kaivatti hän syvän kuopan. Kun se oli hänestä kyllin syvä, kuunteli hän ja kuuli selvästi maanalaisen veden kohinan. Nyt otti nuorukainen kiven ja heitti sen kaikin voimin kuoppaan. Heti purskahti voimakas vesivirta esiin; sitten alkoi se mahtavasti kohista, raikas virta, kirkas vesi virtaili kaupunkia kohden ympäröiden muurin ja talot. Työmiehet kiiruhtivat ehkäisemään irtipäässeiden luonnonvoimien raivoa ja antoivat uudelle joelle suunnan. Silloin valtasi suuri ilo kansan ja kultaa ja kunniaa tuli vedenlöytäjän osaksi.

Kevääseen saakka jäi nuorukainen kaupunkiin ja menestyi hyvin, mutta sitte muisti hän sen, mitä toinen noita oli kertonut. Hevosen ja auran otti hän mukaansa ja lähti etsimään vuorta. Pian löysi hän sen ja Yrjönpäivän aamuna kynti kolme vakoa sen juurelle. Silloin aukeni vuori itsestään ja lukematon joukko kallisarvoisia aarteita tuli näkyviin -- hopeaa, kultaa, jalokiviä ylenpalttisesti. Nyt tuli köyhästä nuorukaisesta rikas, rikkain maailmassa -- ja hän voi viettää todellista laiskurielämää. Kerran, ajaessaan kuusivaljakoisilla loistovaunuillaan maantiellä, kohtasi hän kulkijaraukan, joka talutti varsaa suitsista. Tämä kulkija oli hänen vanhempi veljensä, joka ei ollut vierailla mailla muuta voittanut kuin tuon varsan. Rikas pysähdytti heti, kun oli tuntenut veljensä -- ja kysyi: "Mistä tulet? Kuinka olet elänyt ja mitä voittanut?" Silloin näytti köyhä surullisena varsaansa ja sanoi: "Tuo on kaikki, mitä vierailla mailla olen voittanut."