Part 1
LÄTTILÄISIÄ SATUJA
Kertonut
Victor von Andrejanoff
Suomentanut
Meri Sulju
Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.
SISÄLLYS:
Esipuhe. Velipuoli. Jättiläien ja järvi. Kuinka vesiputous Goldingenin luona sai alkunsa. Koirankuonolaiset. Kurbadin tarina. Karhuihminen. Mitä noidat kertoivat juhannusyönä. Kultainen nuoli. Aarteista. Taruja raha- ja viljaparoista. Ihmissudet. Pappi ja kerjäläinen. Tuhma-Liisa.
Esipuhe.
Victor von Andrejanoff, sangen merkillinen, nuorena kuollut itämerenmaakuntalainen runoilija, syntyi 1857 Koslovin pienessä kaupungissa Tambovin kuvernementissä. Isä oli korkea-arvoinen venäläinen santarmiupseeri, äiti saksalainen. Vanhemmat muuttivat pian Riikaan, jossa poika sai puhtaasti saksalaisen kasvatuksen. Jo koulupoikana teki hän vanhempainsa kera useita matkoja ulkomaille, tutki sittemmin Dorpatissa kansallistaloutta ja Jenassa filosofiaa. Mutta muuan pistoolin laukaus teki opinnoista lopun, parin kuukauden vankeuden jälkeen palasi hän Riikaan.
Tähän aikaan alkoi hän urheana runoilijauransa, hänen ivallisromantillinen kertomarunonsa "Keisarin istuimella" herätti paljo pahaa verta. Hän yritteli myös sanomalehdissä työskennellä, heittelehtäen eri puolueiden jaloissa. Kirjailijana oli hän ensi sijassa lyyrikko, on kirjottanut myös kertomarunoja ja novelleja. Hänen kirjailussaan näkyy Nietzchen oppien vaikutusta, vaikka hänen lempeä luonteensa pyrkikin "yli-ihmis"-oppia sovittamaan ihmisystävällisempään henkeen. Hän kuoli 38-vuotiaana.
Viimeisinä elinvuosinaan hän valmisti tämän kokoelmansa lättiläisiä kansansatuja, joka tässä meikein kokonaan suomeksi julaistaan. Moneen toviin oleskellessaan appensa maatilalla Länsi-Kuurinmaalla joutui hän lähelle maakansaa, jossa hän omin käsin oli tilaisuudessa "poimimaan kukkasia lättiläisen saturunouden rehevästä puutarhasta". Itse hän sanoo kokoelmastaan, että se sisältää yksistään kansantaruja ja -satuja, vaikka tosin muoto, jossa ne esiintyvät, esitystapa ja -laatu, vieläpä vieraalla kielellä (saksaksi), on "yksistään hänen omaisuuttaan", runoilijan taitehikasta esitystä.
VELIPUOLI
Oli kerran isä, jolla oli väkevä, pelkäämätön poika. Hänen laidunmaillaan oli paikka, missä ei kaikki ollut niinkuin olla piti ja missä jo monet olivat pelästyneet melkein kuoliaaksi. Monet näkivät siellä kummituksia, toiset kuulivat, erittäin ukkosilmalla, surkeaa vaikeroimista ja voihkintaa.
Tapahtuipa sitte, että poika eräänä iltana ratsasti syöttöpaikalle, viettääkseen siellä yön. Laskettuaan hevosensa laitumelle ja tehtyänsä tulen, asettui hän mukavasti ruohikolle ja alkoi laulaa:
Hieno lemmitty on mulla, mutt' en mieti vielä häitä; saatan immen juorun suuhun, ettei kukaan häntä veis; autan häntä herjatessa, puhun mitä milloinkin --: vaan ei tiedä kylän kansa, että heilini hän on.
Silloin astui äkkiä tulen luo poika, yllään valkea paita ja päässä musta lakki, ja istuutui laulajaa vastapäätä lämmittelemään. Mutta tämä huudahti tuikeasti: "Kuka sinä olet ja miksi kuljeskelet näin myöhään ympärinsä?" Poika vastasi: "Älä riitele, veliseni, en tee sinulle mitään pahaa!" -- "Miksi kutsut minua veljeksesi?" -- "Koska olen sinun vanhempi veljesi." -- "Sinä olet hassu, mutta et minun veljeni!" -- "Ei, varmasti olen veljesi." -- "Luiki tiehesi, inhottava kummitus!" -- "Olehan vaiti, kerron sinulle kaiken. Sinun äitisi on myös minun äitini. Hän synnytti minut ollessaan vielä naimatonna, mutta häpeän pelosta tappoi ja heitti minut erään sillan alle. Isäsi ei tiennyt siitä mitään ja nai hänet. Olemme siis veljekset. Minun täytyy yhdeksän vuotta harhailla rauhatonna ympärinsä ja piileskellä ukkosta. Kun tämä aika on loppuun kulunut, iskee ukkonen äitisi, mutta minun sieluni vapautuu ja pääsee rauhaan. Huomenna ovat yhdeksän vuotta kuluneet. Minun ei tarvitse enää kauvemmin piillä ukkosta, mutta äitisi täytyy kuolla. Huomenna ryömin ruunikkosi vasempaan korvaan ja heti ukkosen iskun jyrähdettyä taivaalla, muuttuvat kaikki kärsimykseni heinätukoksi." Senjälkeen pani poika maata ja nukkui. Mutta aamulla oli hän kadonnut. Veli ajoi hevosensa kokoon ja ratsasti ruunikollaan kotia kohden. Tiellä nousi rajuilma ja salama salaman jälkeen iski maahan. Rajuimman iskun jälkeen putosi ruunikon vasemmasta korvasta jotakin heinätukon näköistä ja paloi poroksi. Mutta kun ratsastaja oli saapunut isänsä kotiin, näki hän äitinsä makaavan keskellä pihaa salaman kuoliaaksi iskemänä.
JÄTTILÄINEN JA JÄRVI
Luban ja Sesswegenin ritarikartanoista Riian kaupunkiin vievän maantien varrella, noin viisikymmentä kilometriä viimemainitusta, kohoaa eräällä suuren Kangarvuoren kaakkoista kohden viettävällä rinteellä kaksi kukkulaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Tästä paikasta kerrotaan seuraava taru: Siellä eli kerran jättiläinen, jonka makuusija oli molempain kukkulain välisellä alueella. Läntisellä kukkulalla lepäsi hänen päänsä, mutta itäistä vasten nojasi hän jaloillaan. Hän oli tavattoman väkevä ja kulki hyvin nopeasti. Kun hänen äitinsä pani padan tulelle, keittääkseen päivällistä tai illallista, lähti hän Riikaan ja toi sieltä, ennenkuin ruoka oli valmis, sata naulaa suolaa kummassakin kädessään.
Siihen aikaan ei näillä seuduin ollut vuoria eikä soita, vaan ainoastaan suuri järvi, jonka ylitse täytyi soutaa venheellä kaikkien Riikaan menijäin ja tulijain. Mutta tämä järvi vaati jokaiselta matkustajajoukolta ihmisuhrin. Jos sille ei sellaista annettu, vihastui se ja tuhosi kaikki ylikulkijat.
Eräänä päivänä meni jättiläinen järven rannalle ja katseli sinne tänne kulkevain venheitten vilkasta elämää. Tällä kertaa ei järvi saanut mitään uhria -- ja joutui siitä hurjaan raivoon. Tämä itsekäs käytös suututti jättiläistä ja hän päätti raivata tien tämän pahajuonisen järven poikki. Hän täytti suuren säkkinsä mullalla ja alkoi kulkea kuohujen lävitse. Säkin pohja oli puhki, niin että hiekka valui vähitellen järveen paikoin suurempiin, paikoin pienempiin kasoihin. Siten syntyivät Kangarvuoret, joita myöten saattoivat kaikki matkustajat kulkea vaaratta veden ylitse.
Siitäkös suuttui järvi ja raivosi kolme päivää ja kolme yötä, mutta ei voinut hävittää vuoria; siksi päätti se hakea itselleen uuden uoman. Se kohosi ilmaan ja lähti ukkospilvenä kulkemaan suoraan Ewstin virtaa kohden, jonka kauneilla, hedelmällisillä rannoilla oli paljon rikkaita talonpoikaistaloja. Palvelustytöt, jotka virran rannalla kuivailivat pesujaan, näkivät pilven ja kuulivat rätinän. Silloin huudahtivat monet: "Sehän rätisee aivan kuin kaarnoja poltettaisiin!" -- Mutta muuan sanoi: "Tämä pilvi ei ole mikään muu kuin suuri järvi." Tuskin oli se sanottu, kun pilvi kohahti maata kohden ja tulvi koko kauniin seudun ylitse. Ainoastaan ne tytöt, jotka olivat arvanneet pilven arvotuksen ja järven nimen, heittivät aallot rannalle, joten he pelastuivat. Mutta järveä on tähän saakka nimitetty "Lubajärveksi" [Luba = (lätink.) kaarna, kuori.]
KUINKA VESIPUTOUS GOLDINGENIN LUONA SAI ALKUNSA
Harmaassa muinaisuudessa, kun liiviläiset vielä omistivat Kuurinmaan rannikot, olivat lättiläiset vaikeassa asemassa. Päästäkseen jotain virtaa myöten aavalle merelle, täytyi heidän kulkea maahan lyödyn liiviläisen vartioston ohitse, niin ettei taistelu molempien kansojen välillä koskaan lakannut. Liiviläiset rukoilivat pahoja henkiä, mutta lättiläiset kunnioittivat jyrisevää ukkosta. Kerran varustautuivat taas viimeksi mainitut sotaretkelle verivihollisiaan vastaan. Liiviläiset rukoilivat ylintä pahoista hengistään ja tämä päätti laittaa sulun virtaan, että se virtaisi Goldingenin kaupungin ja ympärillä olevien lättiläisten uudisasuntojen yli ja hävittäisi ne maan päältä.
Keskiyön aikaan meni paholainen noin kaksi peninkulmaa pitkin jokea aina niinkutsuttuun Elenfurthiin saakka, jossa oli paljon kiviä, ja otti kantaakseen suunnattoman kiviröykkiön. Hän oli jo heittänyt tämän virtaan, aivan kaupungin lähelle ja kiiruhti hakemaan toista -- kun hirveä ukkosen jyrähdys herätti lättiläisten päällikön unesta. Hän astui ulos talostaan ja näki, että virta oli jo puoliksi sulettu. Se saattoi vain paholaisen keinoilla käydä päinsä! Tehden nopeasti päätöksensä juoksi päällikkö kanakopille ja alkoi kiekkua kuin kukko. Siitä heräsi kukko ja vastasi kimeällä, kovalla äänellä. Kun paholainen tämän kuuli, pudotti se pelästyksissään toisen kiviröykkiön aivan lähelle rantaa ja pakeni. Ensimäinen kiviröykkiö muodosti vesiputouksen Goldingenin luona, joka putous on nähtävänä vielä tänäkin päivänä, mutta toinen virui rannalla niin kauvan, että kivet muuttuivat kipsiksi.
KOIRANKUONOLAISET
Kerran asui eräässä metsäisessä seudussa koirankuonolaisia ja ihmisiä lähekkäin. Ensinmainitut olivat metsästäjiä, jälkimäiset peltomiehiä. Kerran ottivat koirankuonolaiset kiinni erään nuoren tytön, joka oli kotoisin kauvempaa ja oli eksynyt metsässä. He veivät hänet kotiinsa ja syöttivät häntä kauvan aikaa pähkinänsydämillä ja makealla maidolla. Silloin tällöin pistivät he neulan tytön käsivarteen, nähdäkseen josko tämä oli jo kylliksi lihava. Mutta reijästä tihkuvan veren nuolivat he ahnaasti, aivan kuten karhulla on tapana nuolla hunajaa. Vihdoin luulivat he, että heidän uhrinsa oli kylliksi lihonnut. He iloitsivat siitä suuresti, määräsivät äitinsä paistamaan tytön ja lähtivät metsälle. Paistinuunissa oli jo kolme päivää palanut mahtava tuli. Mutta koska ei ollut käsillä mitään leipälapiota, jolla hän olisi voinut lykätä tytön uuniin, lähetti vanhus tämän lähimpään ihmismajaan hakemaan suurta lapiota. Tyttö, joka ei mitään pahaa aavistanut, teki kuten oli käsketty. Mutta vaimo, jolta hän pyysi lapiota, arvasi koko jutun ja antoi raukalle muutamia hyviä neuvoja.
Kun nyt koirankuonolaisten äiti käski tytön asettumaan lapiolle, teki tämä sen niin taitamattomasti, että oli aivan mahdotonta hänet uunin aukosta työntää sisään. Useampien turhien yritysten jälkeen äkämystyi vanhus ja alkoi haukkua ja sadatella. Silloin sanoi tyttö: "Miksi rähiset noin? Se on terveydellesi vahingoksi. Näytä minulle mieluummin, kuinka täytyy asettua oikein lapiolle -- ja minä teen sitte aivan kuten sinäkin."
Se oli selvää vanhuksen mielestä; hän paneutui lapiolle pitkäkseen huudahtaen: "Mutta pidä nyt varasi!" -- ja -- silmänräpäyksessä oli tyttö työntänyt hänet hehkuvaan uuniin ja lukinnut rautaisen suupellin. Sitten veti hän jalkaansa hänen nahkakenkänsä takaperoisin, niin että kärki oli kantapäässä, ja pakeni.
Kun koirankuonolaiset olivat palanneet kotiin, hyökkäsivät he heti uunin ääreen ja vetivät luullun tyttöpaistin ulos ja alkoivat syödä; mutta se ei maistunut heille ollenkaan, niin että he alkoivat tarkastella jäännöksiä ja löysivät jalokiven, jota heidän äitinsä oli kantanut kultasormuksessa sormessaan. Nyt selkeni heille kaikki -- ja kiroillen ja sadatellen lähtivät he ajamaan takaa pakolaista. Tämä oli juossut eräälle leveälle virralle saakka, jonka yli hän ei voinut mennä. Kun lähenevien koirankuonolaisten kiroileminen ja ulvonta kuului hänelle, kiipesi hän nopeasti pitkään puuhun, jonka lehdistö peitti hänet kokonaan. Koirankuonolaiset jäivät neuvottomina seisomaan rannalle, tietämättä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä. Silloin näkivät he äkkiä etsimänsä tytön kuvan vedessä. Tuulenhenki oli erottanut lehdet toisistaan, niin että tytön kasvot pistivät esiin ja kuvastuivat virtaan. Sokeassa raivossa alkoivat nyt takaa-ajajat latkia vettä; he latkivat ja latkivat -- kunnes repesivät. Mutta nyt oli tyttö täydellisesti turvassa heiltä.
KURBADIN TARINA
I
Oli kerran isäntä, jolla oli kaikkea, mikä tekee elämän mieluisaksi, vaan ei yhtään lasta. Hän itse ei pitänyt siitä niin väliä, mutta murheellisempi oli hänen vaimonsa. Ja kun nyt lisäksi mies eräänä päivänä sairastui ja kuoli, ei valituksista ja kyynelistä tullut loppua, sillä nyt ei vaimolla ollut enää ainoatakaan rakasta maailmassa. Silloin kuuli hän eräänä päivänä eräästä kaupungin köyhästä työmiehestä, jolle oli siunattu yhdeksän lasta ja joka antaisi yhden näistä pois. Hän valjastutti kiireesti ja ajoi kaupunkiin, mutta tuli valitettavasti liian myöhään, sillä lapsen oli jo saanut eräs hakija. Surullisissa mietteissään palasi vaimoraukka kotiin. Vähän matkan päässä hänen talostaan täytyi rattaiden kulkea puron yli; rantahietikolla makasi suuri kala ja pyristeli surkeasti. Ajaja, nuori poika, hyppäsi nopeasti istuimelta ja koetti ottaa kiinni kalan, mutta tämä puhui ihmiskielellä: "emännän itsensä täytyy ottaa minut kiinni!" -- ja hypähti veteen takaisin. Sanottu ja tehty. Emäntä nousi rattailta ja kala puikahti taas rannalle.
"Kuules, mitä sanon, emäntä!" -- sanoi ihmeotus. --. "Ota minut kiinni, tapa ja valmista minusta ruoka. Mutta huomaa, että sinä ainoastaan yksin saat siitä syödä! Silloin lahjottaa Laima sinulle pojan."
Kuka oli iloisempi kuin emäntä! Hän teki, kuten kala oli käskenyt ja kielsi kivenkovaan palvelustyttöä koskemasta ruokaan, myöskin kaikki perkeet oli huolellisesti hävitettävä. Mutta sellaisia ne tytöt ylipäänsä ovat, kun heidän töitänsä ei tarkasteta -- hän jätti täyttämättä niin toisen kuin toisenkin käskyn. "Miksi en minä saisi tällä kertaa, kuten aina ennenkin, maistella ensin ruokaa, siinähän voisi olla liian vähän suolaa", -- ajatteli tyttö ja maisteli himokkaasti mitään pelkäämättä.
Mutta sisälmykset ja perkeet heitti hän huolimattomasti rikkaläjälle. Kun hevoset illalla oli tuotu työstä kotiin, kulki tamma rikkaläjän yli ja ahmi ahneesti, kenenkään näkemättä, kalaperkeet. Ja nyt tapahtui yhtaikaa kolme ihmettä: Emäntä, palvelustyttö ja tamma synnyttivät samana yönä pojan kukin. Tamman poika sai nimen Kurbad. He kasvoivat yhdessä ja olivat terveitä, voimakkaita poikia. Mutta Kurbad oli heistä voimakkain ja taitavin. Hänen mieliruokansa olivat pähkinänsydämet, mielijuomansa tammanmaito ja mieluisin vuoteensa leveä ja matalahko uuni. Viisivuotiaana ei hän enää, metsässä ympärinsä harhaillessaan, väistänyt pieniä puita, kuusivuotiaana ei ollut ainoakaan puu hänelle liian korkea ja seitsenvuotiaana ei hän pelännyt susia eikä karhuja. Siten kasvoi hän vähitellen sankariksi, jolle ei raskainkaan kotityö ollut liian vaikea. Kumminkaan ei hän hikoillut koskaan, siksipä hänen suurin halunsa olikin saada tehdä työtä jossa hänen täytyisi hikoilla.
II
Eräänä päivänä vaati Kurbad molempia velipuoltaan mukaansa uutta taloa puhdistamaan. Tämän asian laita oli seuraava. Vähää ennen kuolemaansa oli isäntä rakennuttanut uuden asuinkartanon, joka kuitenkin täytyi jättää käyttämättömäksi, koska pahat haltijat olivat siihen asuntonsa ottaneet. Kaikki kokeet ajaa heitä ulos olivat turhat, eikä kukaan uskaltanut enää sinne sisään. Sentähden kieltäytyivät myöskin veljet auttamasta sankaria. Mutta tämä sanoi: "No niin, ne, jotka on syöty keitettyinä ja paistettuina, eivät voi olla niin viisaita, kuin se, joka niellään raa'altaan." Velipuolet rohkaisivat silloin mielensä ja seurasivat Kurbadia noiduttuun taloon. Täällä kuuli hän puutoukkien ja koppakuoriaisten puhelevan seinässä: "Hei, kuinka tuo sankari murtuu kuin korsi tuulessa heti kun kolmipäiväinen herramme on ratsastanut sillan yli." Mutta velipuolet eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan. Ennen keskiyötä puhui Kurbad palvelustytön pojalle: "Sinä olet heikoin meistä, ota miekka, mene sillalle, jonka yli kolmipäisen jättiläisen täytyy tulla ja tapa hänet." Mutta veli vastasi: "Mitä se minuun kuuluu? Tulkoon sillan yli, ken tahtoo!" -- "Sinä siis pelkäät; silloin täytyy minun kai itseni mennä", -- sanoi Kurbad. "Peikkoa ei saa päästää sillan ylitse, muuten tulee hän voittamattoman vahvaksi. Katsokaa, minä asetan tähän vesiastian, jos vesi muuttuu maidoksi, niin merkitsee se, että minä voitan, mutta jos se muuttuu vereksi, niin käy minun huonosti; silloin huutakaa heti äitiäni avuksi! Olkaa valppaita elkääkä nukkuko!" Nämä sanat sanottuaan meni Kurbad sillalle. Kaikki oli vielä niin hiljaa, ainoastaan sammakot vedessä, villihanhet ilmassa ja pääskyset sillan alla puhelivat omalla kielellään, jota Kurbad kyllä hyvin ymmärsi. "Kurbad, Kurbad!" kaikui vedestä. "Tapa hänet, tapa hänet!" kuului ilmasta. "Mahtavan jättiläisen kolme päätä ovat kaikki mennyttä kalua!" kuului sillan alta. Heti senjälkeen näkyivät jättiläisen sanansaattajat, koira, joka juoksi haukkuen yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkasi ilmaa. Silloin otti Kurbad miekkansa ja salpasi sillä sillan. Maa vapisi kiljuen esiinsyöksyvän kolmipäisen jättiläisen alla; "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" -- "En", vastasi Kurbad rauhallisesti. Silloin tuli jättiläinen lähemmäksi ja huusi: "No niin, katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa rahaa sillan alla olevasta rahakukkarostani!" Kurbad puhalsi ja aarin suuruinen maa-ala peittyi hopearahoilla, mutta jättiläisen puhaltaessa vaan puoli aaria kuparirahoilla. Sen jälkeen vaati Kurbad viimemainittua lukemaan rahoja yhdessä. Mutta tämä ei suostunut. Silloin tempasi Kurbad miekkansa ja hyökkäsi pelotta jättiläisen kimppuun. Maa vapisi, silta ryski, miekat kalisivat -- ja kohta makasi jättiläinen, kaikki kolme päätä murskattuna, kuoliaana maassa.
Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kanssa myöhäiseen iltaan. Sitten lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon -- ja taas puhelivat koppakuoriaiset ja toukat seinässä! "Odotahan, odotahan! Kolmipäisen olet voittanut, mutta kuinka käy sinun kuusipäisen kera?"
Puoliyön lähetessä sanoi Kurbad emännän pojalle: "Mene sinä tänään pitämään vahtia sillalle!" Mutta tämä kieltäytyi. Silloin pilkkasi Kurbad häntä, laittoi, kuten edellisenäkin yönä, vesiastian, kehotti veljiä valppauteen, otti miekkansa ja lähti sillalle. Sammakot vedessä kurnuttivat: "Kurbad, Kurbad!" -- Villihanhet huusivat ilmassa: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset sillan alla visertivät: "mahtavan peikon kaikki kuusi päätä ovat mennyttä kalua!" Keskiyön paikkeilla saapuivat hirviön airueet, koira, joka haukkuen juoksi yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkaisi ilmaa. Maa vapisi ja peikon kiljunta kaikui sankarin korvissa: "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" -- "En", -- vastasi Kurbad rauhallisesti. "Sitte katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa enempi rahaa sillan alta!" -- Kurbad puhalsi ja hehtaarin ala maata peittyi kultarahoilla, mutta peikolle ainoastaan tuli puoli hehtaaria kuparirahoja; taaskin kieltäytyi hän, kun Kurbad vaati laskemaan rahoja yhdessä. Silloin täytyi taas miekan ratkaista -- ja kohta makasi peikko, kuusi päätä murskattuina, kuolleena maassa. Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kera myöhäiseen yöhön. Sitte lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon, missä koppakuoriaiset ja madot suurella levottomuudella puhelivat seinässä: "Siihen sinä sorrut! Molemmista herroista olet sinä suoriutunut -- mutta yhdeksänpäistä et tule voittamaan!" Nyt teki Kurbad kuten ennenkin ja meni keskiyöllä sillalle. Täällä kurnuttelivat sammakot taas hänelle: "Kurbad! Kurbad!" Villihanhet huusivat: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset visertelivät: "Peikon yhdeksän päätä ovat hukassa!" -- Airueina juoksi tällä kertaa yhdeksän haukkuvaa koiraa yli vainioiden ja yhdeksän haukkaa kirkui ilmassa. Sitte tuli peikko itse -- ja nyt alkoi vaikea, epätoivoinen taistelu. Pää toisensa jälkeen putosi, mutta jokaisen pudonneen sijaan kasvoi kolme uutta päätä. Vihdoin sanoi Kurbad: "Kaikki taistelijat lepäävät välillä, levätkäämme me myös!" Peikko suostui siihen, mutta Kurbad mietti ainoastaan, kuinka hän voisi äitiään huutaa avuksi. Velipuolet olivat tietysti nukkuneet, tarkastamatta vesiastiaa. Hän veti toisen kenkänsä ja heitti sen sellaisella voimalla, että se lensi suoraa päätä veljien ikkunaan; nämä heräsivät ja näkivät kauhulla, että vesi oli astiassa muuttunut vereksi ja lähettivät äidin pojalleen avuksi. Nyt sujui taistelu hyvin. Heti kun Kurbad oli pään hakannut pois, muokkasi tamma hyvin raudotetuilla kavioillaan haavoittunutta paikkaa niin, että kipenet sinkoilivat; siten tuli haava poltetuksi eikä siihen voinut enää mitään päätä kasvaa. Niin suoriutui Kurbad kolmannestakin peikosta. Kun hän sitte meni nukkumaan noiduttuun taloon, kuuli hän koppakuoriaisten ja toukkien seinässä taas puhelevan: "Pirunpoika! Kaikki meidän herramme on hän surmannut. Mutta odotahan, vaimot kostavat sinulle! Kun veljekset lähtevät matkalle, asettuu kolmipäisen vaimo kauniin, valkoisen vuoteen muodossa tielle; se, joka vuoteen näkee, sen täytyy, tahtoi tai ei, siihen laskeutua, ja hän kuuluu meille. Mutta kuusipäisen vaimo risteilee heidän tiellään pienen puron muodossa ja synnyttää heissä polttavaa janoa, mutta se, joka siitä vedestä juo -- hän kuuluu meille. Yhdeksänpäisen vaimo taasen muuttuu käärmeeksi -- ja voi sitä, joka sen kanssa joutuu tekemisiin!"
III
Jonkun ajan kuluttua tarttui Kurbadiin kova matkahalu, kuuma seikkailuhalu. Hän jätti saamansa rahat äitinsä talteen ja lähti matkalle velipuoliensa kera. Jonkun matkaa kulettuaan huomasivat he kauniin vuoteen tiellä -- ja melkein voittamaton unitauti tarttui palvelustytön poikaan; hän laahautui kaunista vuodetta kohden. Mutta Kurbad piti häntä kiinni niin lujasti vasemmalla kädellään, ettei hän voinut liikahtaakaan, tempasi miekkansa oikealla ja hakkasi vuoteen keskeltä kahtia. Silloin muuttui vuode verivirraksi -- ja unitauti katosi. Kun he olivat taas jonkun matkaa kulkeneet, tulivat he purolle ja polttava jano valtasi emännän pojan. Mutta Kurbad veti hänet takaisin vasemmalla kädellään, tempasi miekkansa oikealla ja löi keskelle puroa. Tämä muuttui silloin verivirraksi ja velipuolen jano katosi.
Kolmipäiväisen matkan jälkeen tulivat veljekset suureen, vieraaseen kaupunkiin, jonka kuninkaalla oli kolme kaunista tytärtä. Kun nämä eräänä päivänä olivat kylpyhuoneessa peseytymässä, ryösti heidät paholainen, josta hovi ja koko maa oli suuresti murheissaan. Mutta kuningas oli luvannut sille, joka toisi hänen tyttärensä takaisin, nuorimman vaimoksi ja koko valtakuntansa myötäjäisiksi. Se oli Kurbadista ja hänen veljistään houkuttelevaa; mutta kun veljet tahtoivat mennä umpimähkään etsimään, arveli sankari: "Täytyy alottaa kuninkaan tyttärien etsintä samaan aikaan kuin he ovat kadonneet."
Illalla otti sankari nuijan, miekan, ryynejä ja kattilan ja lähti veljineen kylpyhuoneeseen, missä hän heti viritti valkean ja alkoi keittää ryynejänsä. Veljet, jotka eivät siinä mitään erikoisempaa huomanneet, nukkuivat kohta. Keskiyöllä narisi kylpyhuoneen ovi ja avautui hiukan; mutta raosta tirkisti paholainen ja veti ahneesti nenäänsä ryynien hajua. Silloin hyppäsi Kurbad ylös, litisti ilkimyksen oven väliin ja antoi nuijansa suhista hänen selkäänsä. Kivusta vinkuen ja näkemättä mitään pelastusta, alkoi paholainen rukoilla ja lupasi rääkkääjälleen lahjottaa huilun, jonka soitto kutsuisi kymmenen kaikkiin tehtäviin kykenevää kääpiötä. Kurbad otti huilun, lopettamatta kumminkaan nuijimistaan, kunnes pehmeäksi pieksetty piruparka sanoi hänelle: "Mene tuonne pellolle, sen lopussa löydät suon, jonka keskellä eräällä kukkulalla on suunnaton kivi. Kun siirrät tämän kiven syrjään, löydät aukon, jonka kautta voit astua maan alle; siellä ovat kuninkaan tyttäret."
Tämä puhe oli Kurbadille mieleen -- hän päästi pirun irti, herätti veljensä ja lähti heidän kanssaan etsimään suota ja kiveä. Pian tulivat he mainitulle paikalle. Kurbad työnsi helposti kiven aukolta ja tuijotti kammottavaan syvyyteen. Kuinkahan tästä päästään alas? Silloin muistui hänen mieleensä huilu. Hän puhalsi ja kymmenen kääpiötä oli heti paikalla. "Hankkikaa minulle köysi", - - sanoi sankari, -- "niin pitkä, että sillä voi ulottua tuonne syvyyteen saakka." Silmänräpäyksessä oli käsky täytetty. Palvelustytön poika laskettiin ensiksi alas; mutta tuskin oli tämä ehtinyt pimeyteen, ennenkuin hän jo surkeasti rukoili vetämään takaisin, niin hirveästi pelkäsi hän.
Samoin kävi myös emännän pojalle. Nyt täytyi Kurbadin itsensä sinne. Mutta sitä ennen antoi hän kääpiöiden rakentaa veljillensä kauniin talon ja tuoda esille ruokaa ja juomaa, joten he voisivat kaikessa mukavuudessa odottaa hänen paluutaan.