Part 9

Tämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota eräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut »Wäinämöisen viimeinen soitto». Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen aatteesta.

Tyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen kainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa aallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.

Wäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu hiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja muilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot valmiina.

Rannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet saattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään hänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat virtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä venheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja kannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää, ja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä kerran soittamaan ... vielä kerran ... vielä jotakin! Toisten kasvoilla kuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee, toisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat saaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka ovat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja. Kaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!

Yksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä tapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä järvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella riippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin kaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on nähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain perijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla kanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista, on hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy, ikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä huomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.

Wäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta katkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää moitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa häntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä: »Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa...»

Kaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut metsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa kansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa toinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen sukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä kellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita kynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän keskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys ja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan tieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen vastustajata.

Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska, onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän metsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys jo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia, kettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen jälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa venheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat suuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän pään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on joutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle--muodostaen mainion värivaikutuksen: valkean sinistä vastaan--odottamassa tulijata, tuota ainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki soitollaan kesytti.

He, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli, lehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain, asunnoille autuaille ja asunnoille autioille ... pois kirkon ja kirveen ja auran tieltä ... pois kansan luota, joista toiset eivät häntä ymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet häntä puolustamaan vieraita vastaan.

Mutta kun hän on kadonnut selän siintävän perille, kun saattajat ovat rannalta poistuneet, seisoo siinä vielä kivellään tuo nuori poika, unelmiinsa vaipuneena, kuin kuuntelisi hän jotakin kaukaista ääntä, jotakin sisässään syntyvää säveltä...

TYVEN MERI YNNÄ MUITA LASTUJA.

TYVEN MERI.

Onhan meri ihana, kun se painii sisarensa myrskyn kanssa. Onhan se komea, kun se hirnahtelee kallioita vastaan ja kun sen aalto kaulaansa kaartaen heittää vaahtoisan harjansa ylös ilmoja kohti. Minä ihailen sitä, minä kunnioitan sitä, minä vavahdan sen voimaa, mutta en sitä rakasta enkä helli--niinkuin rauhallista merta.

Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa. Se on minulle meri oikeana merenä, ystävä, jonka luo mieleni lakkaamatta palaa.

Kaukaisin ulkokari, kivisen lahdelman pohjukka, kalaranta laakean, matalan kallion viimeisellä liepeellä. Katselen tässä kuivamaan levitettyjen verkkojen välitse, yli riuttojen, siintelevään kaukaisuuteen, jossa jokin purje seisoo liikkumattomana kuin majakka, ja niinkuin jonkin kaukaisen maan kangastuksena vaakkuu jo aikoja sitten kadonneen höyrylaivan savupilvi.

Lämmin ilma, joka maan ja taivaan täydeltä ylitseni ja ympäritseni tulvehtii; sileä maininkiaalto, joka loiskaa ja loiskaa, koskaan uupumatta, kuin ikiheiluri, jota näyttää pitävän liikkeellä joku salainen soudattaja joistakin toisista taivaankappaleista--mikä huoleton autuus ja onni!

Tämä tyyneys ei ole sisäjarven unettavaa, raukeata tyyntä. Merikin vaivuttaa uneen, mutta keveään ja raittiiseen. Nukut ja heräät, nukut ja heräät, niinkuin laine nousee ja laskee. Silmä nukkuu, korva valvoo, ottaen outoja ääniä, lienevätkö lintujen puhetta vai hylkeenhuutoja. Et välitä kysyä, mistä ne tulevat tai mitä ne tietävät. Joskus on, kuin parkaisisi pieni lapsi, mutta kun herahdat ja kuulostat, et kuule muuta kuin laineen loiskinan etkä näe muuta kuin karin nenässä valkoisen tyrskyn, josta se samassa katoaa, jonkin ajan kuluttua tullakseen uudelleen--meri avaten silmänsä ja sulkien ne taas, nähtyään tuttavansa taivaan ja rakkahimpansa rannan--samat mitkä sinäkin.

Tyven, verkalleen mainehtiva meri, joka ei muserra, ei uhkaa, ei peloita, vaan joka rakastaa omiaan, liekuttaa lapsiaan ja niitä tuudittaa--kaikki revityt ja riitaiset, kaikki, jotka toisianne vihaatte ja vainootte, kaikki kierot mietteet ja turhat puuhat ja aherrukset--miksi ette tule tänne!

Täällä olisi teidänkin hyvä olla. Rakentakaa tänne majanne, te, niinkuin minäkin. Ei muu maksa vaivaa, sillä kaikki muuhan on turhuus ja hengen vaiva.

ELÄMÄNI EHKÄ ONNELLISIN PÄIVÄ.

Elämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten sateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään puhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut niin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena ollessa kuvailin vain taivaassa olevan.

Odotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää avojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin huoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu kumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen kotitietä.

Nyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.

Järvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin, mutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta marjaterttu koivun latvassa, huilautellen pitkiä vihellyksiä. Niillä ei vielä ole poikasia, mutta pesänsä ne jo ovat valinneet.

Taivaalla tuikkaa jokin iso tähti, talven viimeinen.

Olen ottanut uuden kynän ja hienoimman paperin ja koetan kirjoittaa tätä niin kauniilla käsialalla kuin minulle on mahdollista.

Jos saisin viedä maailmasta mennessäni vain tämän muiston. En haluaisi muuta palkintoa siitä, mitä hyvää olen tehnyt, enkä muuta rangaistuksen anteeksiantoa siitä, mitä rikoin...

ARKITUULI--PYHÄPOUTA.

Arkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää. Satamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti yhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja aamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En näe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai rumia--öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat jotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei naurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen polulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.

Pyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen viri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin vilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee rantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan--hameet siniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen. Uusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät nauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet hymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä sanaa.

Nyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen, toinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista soutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan muuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei olisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin elämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.

SÄVELTÄJÄN MUISTIKIRJASTA.

Vain joskus olin tullut merkille panneeksi, että talossa, jossa asuin, oli viiritanko katolla--silloin kun sen päässä visersi pääskynen. Olin myös nähnyt, että ikkunani alla ja tupani seinämällä oli tasapääksi leikelty sireenipensas ja nurkan kohdalla lumessa vanhan joulukuusen latva. Olin joskus epäillyt, että uunini pellissä oli olemassa jotakin hataruutta, mutta että seinässä olisi sälöjä ja ikkunapaperi jostakin irrallaan, siitä minulla muistaakseni ei ollut tietoa enemmän, kuin luultavasti heillä itselläänkään, ennenkuin tuli tammikuun myrsky.

Myrskyjä oli usein kulkenut taloni yli. Ne olivat panneet meren mylvimään, metsän pauhaamaan, niinkuin meren ja metsän tulee ja niinkuin ne ovat tottuneet tekemään. Olipa myrsky kuinka kova tahansa, sen puuskat kuinka rajut hyvänsä, meri ja metsä antoivat aina sointuvan äänen, heikomman tai voimakkaamman, mutta aina puhtaan niinkuin hyvin viritetty soittokone. Metsä ja meri eivät koskaan soi epävireessä, yhtä vähän kuin urut, päästipä niihin henkeä kuinka paljon tahansa. Ne eivät koskaan tuntuneet tulkitsevan mitään erikoista omaansa: iloansa, suruansa, hätäänsä tai kauhuansa--soivan ainoastaan sitä, mitä myrsky niillä soitti, suurta, rauhoittavaa, ylentävää säveltä. Saatoin kuulostaa niitä aikani, nauttia ja nukkua.

Taas pauhasi meri ja mylvi metsä. Kun puisto nyt oli lehdistä puhdas, sattui myrsky minkään estämättä siihen huoneeseen, jossa asuin.

Lipputanko katolla oli alkanut reutoa ja narista. Sen nuora kuului milloin kääriytyvän sen ympärille, milloin purkautuvan pieksämään sen kylkeä, ikäänkuin hoputtaen sitä jonnekin; tanko ei päässyt, mutta tuntui tutisevan tuskissaan.

Sireenipensas oli tullut kuin hätään ja pelkoon, raapi ja raastoi ikkunata ja sen pieltä ja seinää niinkuin koira, joka pahana yönä pyrkii sisään susia vainuten, repien kyntensä rikki ja varpaansa verille.

Nurkan kohdalla, jossa nojatuolissani istuen koetin olla kuulematta ja lukea, alkoi huokailla ja nyyhkyttää. Se vaikeni hetkeksi, alkoi uudelleen--parkuminen ilman ääntä.

Korisi jossakin kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niinkuin kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan, kiristettäisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaisekse takaisin ja alkaa uudelleen.

Silloin rämähtää ihan korvani juuressa ääni, jossa on se hermostunut hätä, mikä on ampiaisen äänessä, kun se kesällä huoneeseen eksyttyään pyrkii ikkunasta ulos. Tämä pyrkii sisään. Ei niinkuin yksi ampiainen, vaan niinkuin kaikki maailman ampiaiset. Tiedän, että se on ikkunan paperi, joka on irtautunut, mutta en saa itselleni uskotelluksi, että niin todella on. Sillä minä kuulen samalla kymmeniä ääniä, jotka voivat olla mitä hyvänsä, kenen tahansa, elävien olentojen, kuolleiden, ihmisten, henkien.

Kaikilla heillä tietysti täytyy olla luonnollinen syynsä, tiedän sen, mutta en saa selville, mikä se milloinkin on. Sen vain siinä kuunnellessani käsitän, että kaikki ovat ääniä semmoisten, jotka pyrkivät pois sieltä, missä ovat. Joita vaivataan, ahdistetaan, kidutetaan, ne huutavat, vaikeroivat, vikisevät kukin omalla kielellään. Mutta kenenkään ääni ei soinnu toisen ääneen, niinkuin myrskyssä meri ja metsä, joiden soitto on sitä kokonaisempi, kuta suurempi myrsky on. Nämä eivät välitä eivätkä tiedä toisistaan, niillä on kaikilla oma yksityinen hätänsä ja sen huuto ja parku, niinkuin haaksirikossa huutavien, tulipalossa, sairaalassa voihkavien.

Kuuntelen aina huvikseni myrskyä, menen metsään ja meren rannalle kuin soittajaisiin, nauttimaan melusta ja pauhusta. Nämä minua kiusaavat. Koetan olla uskomatta niiden hätään. Eihän se ole totta, eihän se ole mitään, sehän on vain tuulta. Vaan jos olisikin, mitä se minuun kuuluu? Mitä minuun kuuluu kenenkään toisen tuska? Panen maata, koetan nukkua. Mutta silloin yltyvät ne tuhatta hullumpaan hätään. Ja on, niinkuin se ei olisikaan enää toisen tuskaa, vaan omaani. Jokainen heistä vetää ja repii minua osalliseksi omaan hätäänsä, ne valittavat ja huutavat, niinkuin minun itseni pitäisi valittaa ja huutaa.

Näen, että ne tulevat panemaan pilalle koko yöni. Häiritsivät ensin työni, nyt estävät uneni.

Kun yöperho pörrää työtuleni ympärillä, tapan sen säälittä. Kun karjan ahdistama koirani turvautuu jalkoihini, potkaisen sen armotta pois.

Repäisen paperin ikkunasta, tempaan auki pellit. Riennän ulos, nousen katolle ja murran vihoissani viiritangon. Katkon kiukuissani sireenipensaan latvat niin lyhyiksi, etteivät ne ulotu raapimaan seinääni. Riistän lumesta vanhan joulukuusen ja nakkaan sen menemään suin päin hankeen.

Kun tulen takaisin, on kaikki hiljaa. Ei mikään valita eikä häiritse. En tarvitse enää kuulla kenenkään tuskaa enkä siitä kärsiä niinkuin omastani.

Meri ja metsä kyllä yhäkin pauhaavat ja soivat. Ja saakoot ne kernaasti soida. Onhan niidenkin äänessä tuskaa, murhetta ja ahdistusta: joka oksalla, jota myrsky vaivaa, joka aallolla, jonka se nostaa ja murskaa, on kai oma hätänsä, mutta siinä on kokonaisuutta, sopusointua. Meri ja metsä eivät kiru eivätkä paru, vaan soittavat surunsa.

Minä voin kuunnella sitä aikani, kuinka kauan hyvänsä, vaikka koko yön, minä nautin siitä, voin levätä sen laineilla, nukkua sen keinuun.

Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja särkee, uhallakin--väkivallallakin. Ei mikään suru saa tulla minua niin lähelle, että se pakottautuisi omakseni.

Tahdon nauttia päivin ja nukkua rauhassa öin. Tahdon, että elämä soittaa minulle tuskansakin--orkesterille sovitettuna.

SALAPERÄISIN.

On salaperäinen, syksyinen, sysimusta yö, kun vaahtopäät laineet välähtelevät myrskyisellä merellä ja ulappain voima pauhaa kaukaisia kallioita vastaan. On salaperäinen, tyyni yö Lapin autiolla erämaan taipalella, kun revontulet aaveina taivaalla leimuavat ja havuinen ikimetsä hämmästyksestä suorana seisoen sitä katselee. On salaperäinen, lämmin elokuun ilta, kun punainen kuu metsänrannasta suurena maailmaa katsoo, niinkuin se sen nyt vasta ensi kerran näkisi.

Vaan ei ole niin salaperäinen mikään yö eikä ilta, kuin on tyyni, paisteinen keskipäivä kesän kuumimpana aikana.

Päivänä semmoisena kuuluu metsässä, kun kuiva havunneula risahtaa oksastaan irti ja putoaa puun alle. Aurinko valaisee joka sopen, kirkastaa joka kolkan, mutta vaikka katsot, et mitään näe, sillä valo verhoo vaippaansa maan ja kannot ja kivet ja mättäät ja kaiken, mikä niiden päällä on ja mitä niiden kupeella piilee. Ja silloin on siellä keskellä viikkoa semmoinen pyhä rauha, että jänis huoletta paneikse pitkäkseen ruskealle polulle ja pyypoikue nukahtaa paisteeseen rypyhautansa pohjaan; silloin siellä ketutar tuo penikkansa luolansa suulle, silloin siellä karhu kellii aukealla, lämpimällä kalliolla, ja sen päällä kelohongan oksalla uneksu silmät pieninä viiruina huuhkaja: silloin siellä suon reunassa hongikossa seisoo hirvi niin liikkumatonna, että orava puusta laskeutuessaan ponnahtaa sen sarveen ja sarvesta toiseen puuhun. Kaikki nukkuu, ja kaikki kuitenkin valvoo, kaikki on esillä, ja kuitenkin piilossa, auringon piilossa, kuuman keskipäivän kätkössä, ja on, niinkuin olisi tapahtunut se, että aurinko ei enää koskaan laske, ja ettei päivä milloinkaan pääty. Yksi valvoo ja elää: kukkien tuoksu ja pihkan lemu niinkuin nukkuvan hengitys; ja kuuma maa, niinkuin tulisi sen alta hehku. Hyönteiset hyrisevät, sihisee muurahaispesä, hymisee jossakin kaukainen koski niinkuin ylhäällä ilmassa tai syvällä manteren alla. Ja valvoo vielä aurinko ja elää, ollen äänessä kuin lämpöään hiljaa soiva ääretön lamppu. Elää ja valvoo kaikki, samalla kun nukkuu. On, niinkuin maa ei olisi maata, niinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan niinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin säikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä siinä uinuu.

Päivänä semmoisena ovat väet talosta kaukana niityllä eikä kotona kuin räystästen pääskyset ja portin pielessä äänetön koivu ja pihan päällä ylhäällä taivaalla poutapilvi ja poutapilven alla haukka liikkumattomin siivin. Päivänä semmoisena hiipii talon tarhakäärme kivijalasta huoneen alta porstuan rapuille ja lepää siinä paisteen alla suorana kuin keppi. Silloin nakertaa talon haltiahiiri loven emännän hienoimman nisuleivän laitaan ja tekee nopean jäljen hänen viilipyttynsä kerman kuoreen niinkuin jänönen keväiseen hankeen ... ja emäntä tietää aaveita käyneen.

Päivänä semmoisena on pellolla heilimon kiihkoisin hetki, ja huumeissaan painaa rukiin tähkä kutrisen päänsä toisen tähkäpään poskea vasten ja synnyttää, näkemättä, tietämättä, satain tuhansien sadon. Silloin saa pientaren mansikka poskilleen kypsyytensä punan, ja sen huulille kihoo sen sydämen sokeri, ja se on poimittavaksi valmis ja otettavaksi altis. Angervon kukka avaa lemujensa lippaan, ja mehiläinen kantaa pois lemmen viestin. Ruohossa maaten, päänsä alla käsi, näkee neito hymyillen lempensä ensimmäiset unet, joita torjui aaveina luotaan vielä illalla ja yöllä.

Lahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan heinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä silmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää toisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä, salakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja nuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.

Meren päällä taivaalla autereisia hattaroita, ja meren pinnalla uinahtelevia virejä ja velttoja purjeita... Kangastelevat ylösalaisin etäiset kaupungit ja ulkomaiden rannat. Näkymättömien myrskyjen mainingit vaahtoaa ja pauhaa uloimmissa kallioissa. Hylkeet huutavat toisilleen karilta karille ilolaulujansa laulaen, ylistäen paistetta ja tyyntä, mikä kuuluu kuin hätähuudolta hukkuvan lapsen. Päivänä semmoisena iskee kalasääski meren suurimman lohen ja katoo kerta parahtaen syvyyteen.

Päivänä semmoisena näkee ihminen näkyjä keskellä päivää, ja semmoisena syntyi merimiesten tarina suuresta merikäärmeestä, ulappain aaveesta.

Ja semmoisina päivinä alkaa aina jymähdellä tykkien pilvetön ukkonen vierailla rannoilla, ja tällä puolella vesien tärähtää jok'ikinen ikkuna matalassa saaristomajassa.

NÄKY

Kun minä kerran, heleästi valaistussa, sopusuhtaisessa salissa, viileän pilarin suojassa, istuin ja kuuntelin, kuinka sävelet soivat, näin minä, auki silmin uneksien, tämmöisen näyn.

Minä näin, jossakin kaukaisessa maassa, missä en koskaan ole käynyt, näin yhtäällä aukean, heleänsinisen merenulapan pienine laineineen ja siellä täällä valkoisia purjeita--ja toisaalla, kaukana taivaanrannalla, vuorisen maan häämöttävine lumihuippuineen.

Vuoriston ja meren välillä on laakea, vihertävä seutu loivine kukkuloineen ja niiden päällä vanhoja linnoja ja rinteillä päiväpaisteen valaisemia taloja ja tasangolla kirkkoja puistolehtojen keskessä.

Tasangon halki poimuilee virtava vuo, milloin vainioiden keskessä suvannoiksi leveten, milloin kukkulain välissä virraksi kaveten. Läpi lähdekirkkaan, lumirinteillä auringon sulattaman veden kuultaa valkoinen hiekka ja välkkää rantojen mukaan luikerteleva vesiheinän varsi. Polviin taipuen kiihtyy vuo milloin kulloin virkeään juoksuun ja hypähtää viimeisestä suvannostaan mereen pieninä putouksina, joiden alta joutsenvalkoiset vaahtopallot kuin huvikarkelossa pyörähdellen liukuvat meren lahteen ja kantauvat kauaksi ulapalle.

Virran reunalla, ikitammien varjossa, hiljaisia puhdastekoisia huviloita ja toisesta toiseen rantoja pitkin poppeliteitä. Ja kukkivat tuomet ja riippuoksaiset raidat varjostavat vettä ja koskettavat suvannon sileää pintaa, vetäen siihen väreilevän viivan.

Tyyntä ja paistetta--ei tuulta, ei ainoata ääntä.

Kullankiiltävä, punakeltasiipinen perho lepää lehden päällä kuin kukka, avaten siipiä ja sulkien ne taas niinkuin neitonen viuhkaa.

Tuulahdus liikauttaa lehteä, lehti kallistuu, ja perhonen putoo veteen, liukuen putousta kohti yhtä levollisena kuin äsken lehden päällä istui.

Kiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi, selältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin ympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen vasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä kullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.

Ja niinkuin ottaa aukeava huuli hyppysistä kypsyneen marjan, imaisee kuohujen kaunis ilmojen ihanan ja vaipuu takaisin, ja soikeneva vesirengas kantautuu pintaa pitkin hyrskyjen helmaan.

MUISTOJEN MAISEMA.

Vanhan yliskamarini ikkunasta näkyy lumen peittämä niitty ja niityllä lato huurteisten koivujen alla: niityn takana järvi ja sen rannassa nuottakota ja venhe kumollaan nietoksen peitossa; järven halki viitoitettu tie, ja sen perillä matalakukkulainen, metsäinen maa.

Ja siitä--jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin jo aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut.