Part 27

Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä, koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.

Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole viekkautta, enkö aio vain tehdä sitä omaatuntoani pettääkseni ja sitten, kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?

Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen ja palasin taas takkani ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.

Silloin aukeni ovi hiljalleen, ja enoni pistihe kamariini. Hän oli ollut minulle kuin isä, ennenkuin jouduin maailmalle, hän oli antanut minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat, hitaiset sanansa ja korkea, paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät ollenkaan sopineet siihen ympäristöön, missä elin. Minä kumosin itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut haihdutetuksi. Yht'äkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teatterissa, milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni ääressä. Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja hypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo huomannut.

Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut tulla heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.

--En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi, vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.

--Mikset voi?

Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:

--Tämänkö tähden sinä et voi?

Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni, ja turvautuen häneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki huoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki, kerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.

Hetken mietittyään virkkoi hän:

--Sinulla on epäjumalasi ja niin kauan kuin häntä palvelet, et voi oikeata Jumalata palvella.

--Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua, niinkuin ennen opetit!

--Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua.

--Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!

--Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne! Minä tempasin sen hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.

Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään, ja hänen äsken surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.

--Etkö tiedä, että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja apostoli sanoo: olkaa teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin niistä tekemän pitää. Anna tänne se!

Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima tarttunut käsivarteeni, ja minä ojensin hänelle teokseni.

Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen ja virkkoi juhlallisen jylhästi:

--Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian kruunua voittamasta.

Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta jäsen leikattu ruumiistani,

Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.

Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.

Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!

MAAILMAN SUURIN SYNTINEN.

Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia, jotka kuuntelevat vain kurkalta ja elävät niistä muruista, joita rikkaiden pöydältä putoilee.

Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin vähäpätöinen ja tyhmä, eikä hän olisi osannut, jos kuka olisi sitä ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei olisi hänellä ollut rohkeutta, niinkuin näkyi olevan niin monella muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin, kun rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt, kuin että sai olla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten aloittamaan virteen ja sen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat, ja kätkeä siitä mieleensä sen, minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat, täydellisemmät ja uskossaan lujemmat, eikä hänestä ollut heidän vertaisekseen.

Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt, ja maailmanmielisiä olivat kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan häntäkin tuo toisten suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, etteivät olisi ruvenneet ivaamaan hänen haluaan osottautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän, eikä milloinkaan hän rohjennut heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjottaa. Kun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa, ja kun tuli halu veisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan, ellei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan kuntoon, hakenut naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tummansinistä körttipukua ylleen ja kadonnut.

Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi lähtemästä.

Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki, mitä oli puhuttu, mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä mielessään ja ravitsi niillä sieluansa. Mutta ajan ollen ne laimenivat, vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana autuuden asioista, eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jäljellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä sielulleen, ja silloin hän lähti.

Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä menoa hän painoi kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään, kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, aloittaa ennen muita jonkin virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahdenkesken!

Mutta kuta lähemmä seurapaikkaa hän tulee, sitä aremmaksi hän käy. Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu pihamaalla. Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan, aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven suuhun kyykylleen.

Virsi aloitetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt aloittaa sen, jota oli ajatellut. Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta hän ei pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo lähtöään ja muut laittavat kanssa.

Häntä tuskin huomattiin silloin, kun hän oli saapuvilla, eikä koskaan kaivattu silloin, kun hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja samanpuolelaiset hakivat toisiaan, en koskaan kuullut kenenkään Tiinaa kysyvän. Mutta kun oli jokin matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon, liittyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tienhaaransa.

Mutta kerran--kesää ennen sitä, kun hän syystalvesta kuoli--ilmaantui hän yht'äkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.

Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli mielessään.

Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli-- maailman suurin syntinen!

--Minkä tähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin suurina pitää? kysyi rovasti.

Kaiken maailman synnit ne hänen hartioitaan painavat eivätkä anna hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen-- ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan-- oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi tulevansa. Ja aina tekee hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa Hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikkei ole osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ole hänestä lastensakaan opettajaksi. Hän on ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ole pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta valaista mieltään, ei ole osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla.

Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen, neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin lapselle.

--Syntejähän ne ovat nämäkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryyttää itsensä.

Tiina on saanut tyhjentää täyden sydämensä, keventää monivuotiset taakkansa--rovasti puhuu hänelle niin alentuvasti kuin parhaalle heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan ... kyllä, kyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan sanomatta, mieli riemuisena niinkuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi elämäkseen.

Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja tuotiin joulunpyhinä hautaan.

Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa, ja rovasti toimitti niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen edessä.

--Herra on heikoissa väkevä, sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jossa illalla kertoi ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan, ja lisäsi:

--Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omallatunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki tietää ja kaikki näkee.

Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä paljon oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan vasta ensi kerran--ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian hälveni.

KANNA RISTISI.

Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiire, että tuolloin tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi kuin tukkilaista. Vasta sitten, kun hän oli saapunut pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljenti hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.

Ei sitten kuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.

Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla muistumatta ne ajat.

Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän välkkeen pahasisuisen naisen silmissä!--Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan oli tullutkin--kerrankin--jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa...

Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sillä sijallaan tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa!

Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin auttanut ... panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!

Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.

Antti meni suoraa päätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän oli, ja hätäisen hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:--Nyt se sen teki! Nytpäs teki!--ja kun ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:

--Senpä sen, mitä on aina uhannut ... sen se nyt teki!

Rovasti täytti parhaillaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi, ensimmäiset savut saatuaan:

--Eukostaanko se Antti puhuu?

--Siitähän minä taas ... lienen tuosta jo paljonkin valittanut ... tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan ... onhan tuota rovastinkin puheilla käyty ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua lähtenyt ... ei ole kuin äitynyt vain entisestään ... milloin on aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi nouse ... vaan nyt oli vähällä polttaa!

Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi, ja solahti suusta piipun luu:

--Polttaako?

Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut Antin liioittelevan, intoutui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.

--No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin ... elävältä olisi polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ja itse pötki metsään, vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen tulen rätinätä. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.

--Sait sammumaan?

--Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki kaatanut kodasta, mutta pirtissä oli toki korvo puolillaan, ja siitä sain ensi hätään.

Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:

--Mitä olet aikonut tehdä?

--Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille.

--Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?

--No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrätä nurkan alla ... ja siellä on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja entäs tämä?

Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhanpalasen.

--Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.

Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli niinkuin Antti oli sen puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa polttaa ja murhata.

Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten, että se ei ole ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaatisi.

Oikein hypähti ilosta Antin rinta, ja silmä kiillähti hänen tätä kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että jos rovasti taas kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:

--Mikähän tuolle tuosta tulee?

--Ikiteilleen luulen menevän, arveli rovasti.

--Sitähän minäkin jo...--ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.

--Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa?

--Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina niitä hoitajia saa ... parempiakin ... kehno tuo on ollut niillekin ... pieksää ja pahoin pitelee ... ja ruokottomuuksia puhuu.

Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa ... parempiakin.

--Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.

--Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa...

Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan yrityksestä.

Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka astuessa pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan, ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään ... kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa ... ehkä pistäytyy Ukko-Paavokin ja pitää seurat...

Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa, vähän matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan, vanhalle uskonystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana ... tokihan sille piti ... kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.

Paavo istui tupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:

--Mitäs se Antti kävelee?

--Vallesmannille oli tässä vähän asiata, niin poikkesin mennessäni...

--Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?

--Mitäpähän lie ... eipä saata olla niin suruistakaan.

Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa, kertoi koko asian.

Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:

--Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?

--Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen ... mutta mitäs minun sitten pitäisi teidän mielestänne tekemäni?

--Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!

Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:

--Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava eikä saa katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen ... semmoinen se on!

Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä, ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:

--Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt olet matkalla vallesmanniin?

Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta Paavo jatkoi:

--Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään. Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta älä tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi.

--Mutta kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin kuivalla, poutaisella säällä...

--Eipähän saanut poltetuksi ... jos oli Jumalan tahto, että paloit, niin paloit.

--Vaan saattaa vielä polttaa?

--Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse.

Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.

--Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän.

--Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä.

Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä--lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtä mittaa kompastui jalka juuriin ja mättäisiin.

Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden viljeleminen--ensimmäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet--siihen toteenko oli mennyt?

Oli siinä puu poikkiteloin tiellä--ei tuossa oikein tietäkään--kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaleiseen mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto tietä neuvonut.

Silloin oli kuin olisi henki alkanut haastaa:

--Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi selkääsi sälytä. Käy kotiisi äläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit. Älä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi. Ole luulevinasi, että kotapadan alta paukku lensi. Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan.