Part 22

--Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee suksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle, odottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa sanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on oikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja nähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä käyttänyt.

Sillä hän ei tietysti ymmärrä, että voisin jättää sen siihen, ettei se minun puoleltani merkitsisi mitään. Täällä--heidän maailmassaan-- semmoinen tietää lupausta, sitoumusta. Mitenkään muuten hän ei voi sitä selittää. Mutta enhän minä voi sitä tehdä, enhän myöskään voi pyytää anteeksi. Se olisi kovin kömpelöä ja noloa. Minulla ei kai ole muuta jäljellä kuin keksiä jokin tekosyy ja lähteä.

Että kyllä rakastan häntä, mutta olen jo sidottu toisaalle. »En voinut sille mitään, olitte niin viehättävä siinä.» Jotakin semmoista.

Eihän itse tapaus semmoisenaan suinkaan olisi niin vaarallinen. Se nyt menisi tavallista ehkä hiukan pitemmälle menneen taiteilijanvapauden lukuun. Tunne syttyy ja sammuu. Mutta jos se ei sammu. Jos hän ottaa sen syvästi, niinkuin hänenlaisensa usein tekevät? No, ehkä tämä jollakin tavalla järjestyy. Kirjoitan sinulle, kuinka tämä kehittyy.

Minua surettaa ja harmittaa koko juttu. Myöskin siksi ja ehkä eniten juuri siksi, että jos minun täytyy lähteä, niin jäävät kaikki nämä aiheeni keskeneräisiksi. Kirottu suudelma! Ilman sitä! Eipähän se muuten liene ensi kerta. Mutta viimeinen se on, sen vannon. Onhan minulla sentään jo melkoinen saalis salkussani. Siellä on hienoja asioita. Tulen niillä ehkä lopullisesti läpäisemään. Olkoon tyttö tyytyväinen, että hän on ikuistettu Suomen taiteessa. Kun vain voisin saada mielenrauhan siitä, että se saalis, minkä täältä vien, ei ole ryöstösaalista. Kirottu omatunto!

Tuus Totus.

* * * * *

Se »ystävä», jolle ylläoleva kirje on kirjoitettu, on sen tyhjälle lehdelle tehnyt näin kuuluvan muistiinpanon:

»Se tyttö, joka oli ollut taiteilijan mallina, ei koskaan mennyt naimisiin. Vanhempainsa kuoltua jäi hän yksin emäntänä ja isäntänään hoitamaan taloa ja tilaa. Hän keräsi kotiinsa sinne maalle kaikki, mitä sai maalauksia ja piirroksia nuorelta taiteilijalta, joka oli vieraillut hänen kodissaan hänen nuorena ollessaan ja joka ei elänyt montakaan vuotta sen jälkeen. Kuoltuaan vanha neiti testamenttasi talonsa lepokodiksi taiteilijoille. Tila arvokkaine metsineen oli myötävä ja kertyneistä varoista muodostettava rahasto lepokodin ylläpitoa ja taideteosten tilaamista varten nuorilta, ei kolmeakymmentä täyttäneiltä taiteilijoilta. Tapasin tuon neidin viimeksi eräässä näyttelyssä Helsingissä. Hän oli silloin pieni, ketterä, ystävällinen ja herttainen vanha mummo, tukka ihan lumivalkea, mutta posket vielä verevät kuin nuorella tytöllä.»

ASUNNOISSA AUTUAITTEN.

Se oli vanha Vaaran ukko Satavuotinen Vipunen, Ois jo saattanut sujua, Viruskella vuosikauet Kuusen alla kuollehena-- Ei ois kuka kaivannunna, Nykyinen kysynyt kansa.

Vaan eli saunassa salolla Riihirähjässä retosti: Katiskalla kalat pyysi Lummelammesta läheltä, Rihmat viitahan viritti, Tokkapuut poluille laittoi-- Eli pappia paossa, Kirkonmiestä katoksissa, Oli jumalat itellä, Haltijansa, hoitajansa, Taikatemppunsa tehoisat.

Vaikea oli vanhan olla Tukala tutisevaisen-- Pois halusi päästäksensä Näistä inhoista iloista, Toivoi taivasta takaista, Tuonen puoleista tupoa-- Siitä laulun lauleskeli, Runon vanha ruikutteli; Siin' oli totta toinen puoli, Toinen nähtyä näkyä.

»Lähin kerran kulkemahan, Henki heikko häilymähän, Parempihin pääsemähän, Selän poikki soutamahan Venehellä vuotavalla, Ruuhella vesivaralla-- Ajoi tuuli, aallot nousi, Purje koivuinen kohisi; Kantoi kauaksi kotoa, Vei vesille vierahille, Kaian niemen kainalohon, Lahen laakean perähän.

Lähti polku pensastosta, Ura kaita urkenevi; Käski mieli kulkemahan, Vaati vainu vaeltamahan-- Kuljin soita sotkuisia, Rämehiä rämmiskelin, Kahlaelin korpimaita; Vettä tirskui virsun jälki, Hyrskähteli heinäkenkä; Vaelsin tuota viikkokauen, Tarsin puhtehet, pimeät,

Luulin siihen suistuvani, Uupuvani ainiaksi; Turvasime Taattohoni, Heikko loime Luojahani-- Jo tuli kangas vastahani, Kuiva korpi, harvahonka, Miss' on pilkat puihin lyöty, Merkit tehty männikköhön.

Ajattelin, arvaelin: Lienetköpä tie Tapion, Merkkireitti metsän kansan?

Lähen tietä kulkemahan, Reittiä retostamahan: Juoksi pyyhyt tietä pitkin, Vähä lintu viipotteli, Neuvoi pannaksi patahan, Kehoitteli keittämähän.

Kynin höyhenet hyvältä, Kannon päässä pienoiselta, Panin pyyhyen patahan, Tuohisehen lahjalinnun.-- Suuhuni sen syötyäni Lähti lintu lentämähän, Höyhentukko hyrrimähän-- Siitä arvata osasin, Ett' on tie Tapion teitä, Lintu laittama Jumalan.

Kohosi kangas korkealle, Kahen puolen kaunis metsä, Salot suuret ja siniset. Astuin päivän, astuin toisen, Päivänäpä kolmantena Tuima [nälkä] tuntuvi tulevan.

Juoksi teiri tietä pitkin, Verkapursto piipotteli; Käski pannaksi patahan, Kehoitteli keittämähän; Suuhuni sen syötyäni Lähti lintu lentämähän, Höyhentukko hyrrimähän-- Siitä arvata osasin, Ett' oli lintu Luojan lintu, Metsät Mielikin omia, Takalistoja Tapion.

Alkoi aueta ahoja, Viljamaita mainioita, Ruismaita runsahia, Kaunihia kauramaita; Juoksi mehto tietä myöten, Kotkotteli koppeloinen-- Panin mehtosen patahan, Keitin keiton koppelosta; Lintu tuokin Luojan lintu, Metsän Mielikin omia.

Päivän tuossa taivaltelen, Käyskelen kevyttä tietä, Luon ma silmän luotehesen, Poikki maiden pohjoisehen, Paistavi aurinko ahoille, Kaukaisille kaskimaille, Vaaralle iki-isolle, Päivyt rinteitä punasi, Kullan hehku kuusikoita, Hohti huonehet aholla, Päädyt pilviä pitivät, Ukset kulte kuumottivat, Kilo kiilsi ikkunoista, Hehkusi laseista loimo; Päättelin taivoksi Tapion, Asunnoksi autuaitten.

Vertyi mieli vaarivanhan, Ukon rinta riemahteli.

Miten sinne päästäkseni, Kuink' ylitse ylläkseni? Suo oli suunnaton välissä, Rimpi rannaton edessä; Ei ole tietä tuonne tehty, Eikä puita poikki pantu.

Vaanp' oli sujakat sukset, Alla kuusen uudet kalhut, Sauv' oli hopeasompa, Keihäs kullan kirjaeltu. Sujuivat sujuttamatta, Ponnahtivat polkematta Yli vetkien vesien, Sivu märkien mätästen Ilman jälen jättämättä-- Vinkui viima korvissani, Puhti poskia porotti. Yli suon on saatuani, Märän poikki päästyäni, Kirposi jalasta kalhu, Lyly lähti lentämähän Itsestänsä halki ilman: Siitä arvata osasin, Ett' oli sukset Luojan luomat, Vanhan Vaarin veistelemät.

Aloin astua ahoa, Vaaran viertä väännätellä-- Jo on maatkin muuttunehet, Sirostunna seudut kaikki: Salot välkkyivät verassa, Silikissä metsät siinti, Kuuset kullassa kuhotti, Hopeissa hongat hohti, Vanhat hongat vaskivöissä, Haavat kaikki haljakoissa, Lepät lempivaattehissa, Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat. Vaikk' oli syksy lähtiessä, Tääll' oli lehessä lehto, Koivut hiirenkorvasella. Metsä haiskahti me'elle, Simalle salo sininen, Apilalle aian varsi, Kuminalle kukkaniitty. Linnut lauloivat lehoissa, Peipot puissa piiperteli, Satakielet soittelivat. Kepeästi jalka keikkui, Virsu vaivatta kohosi-- Aita oli lauoista laottu, Veräjä vaskesta valettu, Soi kuin kannel kymmenkieli, Helähteli herkin soitto-- Tie oli tuomin istutettu, Kuja koivuin kaunistettu.

Siitä pääyime pihalle, Kävin kullan kartanolle: Ei ole hurtat haukkumassa, Ei rakit rähisemässä, Vaan on pihlaja pihalla, Tuvan eessä tuuhu tammi, Käki kukkui pihlajassa, Toinen tammessa helisti.

Isäntä kukunnan kuuli, Talon Äijä äänen tunsi, Tiesi vierahan tulevan, Kaukalaisen kerkiävän. Jopa vastahan tulevi, Kynnykselle kepsahtavi. Pitkä on Tapion takki, Valkopartaisen vakavan, Verasta on viitta tehty, Vyönsä silkistä siottu, Käski käymähän tupahan, Asuntoonsa astumahan.

Tupa oli tammesta rakettu, Parahista puista pirtti, Uuni koko kalliosta, Lattia lauoista laottu, Penkit haavasta hakattu, Orret puuta oksatonta; Orrella hyppeli orava, Karsinassa karhu kelli Heinillä hajuavilla; Pöytä suuri seinämällä Voilla, vehnällä katettu, Parahilla piirakoilla, Makosilla mansikoilla. Tuo olutta Aino neiti, Kantavi sulo simoa, Tarjoi kaunosta käestä, Kevelästä kourasesta, Käski juoa jaksamahan, Yllin kyllin ottamahan.

Vaan on Äijä äännähtävi, Vaari vanha virkahtavi: »Terve sulle tultuasi, Hyvä päivä päästyäsi, Matkan pitkän juostuasi! Tulevasi tie'ettihin, Sanottihin saapuvasi: Varattihin varsin sauna, Kyly lämmin laitettihin.»

Se on tytti Tellervoinen, Punaposki Pullervoinen, Vastat orrelta vetäisi, Saattoi saunahan samassa; Saun' on suojassa sijassa, Alla kuusen kukkalatvan, Humisevan hongan alla, Lähe kylmä lattiassa, Toinen kuuma karsinassa, Lautehet lasista tehty, Poslinalla penkit pantu. Löipä löylyn leyhäytti, Tupsahutti tuoksuvaisen, Hieroi hellällä käellä, Voiti hajuvoitehilla, Haastatteli, nauratteli, Laski lapsi leikkiänsä, Pilojansa piiskutteli, Valoi veellä lämpimällä, Haalealla huljutteli; Antoi paiat palttinaiset, Sitoi vyöllä villaisella, Halaeli hienoisella-- Suuta suikkasi lopuksi.

Siit' on saanut saunatuksi, Ukkorähjän reilatuksi, Ukko on kuin uusi miesi, On kuni keväällä koivu, Noron notkea närönen; Tunsi suonet suorituiksi, Jäsenensä joustaviksi, Ehommiksi entistänsä; Rinta riemua remahti, Veret voimoa vavahti.

Tuosta tultua tupahan, Jo on koolla kaikki kansa, Aterjalla autuahat. Siin' on vanha Väinämöinen Laulaja iänikuinen, Siinä seppo Ilmarinen, Ylen taitava takoja, Takomassaan taivahassa, Sekä lieto Lemminkäinen, Kanssa kaunis Kaukomieli; Viel' on kurja Kullervokin Kaikki on Kalevan kansa. Siinä meitä syötetähän, Syötetähän, juotetahan, Kyllitellen kestitähän, Ei lopu leipä lestityinen, Vaikka kuinka leikkoaisi, Voi vähene vakkasista, Vaikka kuinka viilteleisi.-- Syötettyä, juotettua, Kaiken kyllin kestittyä Väinö virren veisoavi, Sormin kannelta kokevi Kiitokseksi kaunihiksi Talon oivan antimista, Luojan lahjoista hyvistä;

Kun on laulu loppununna, Veisattuna virsi kaunis, Joukko lähtevi levolle, Autuahat aittoihinsa. Luo tulevi Taatto vanha, Sanovi sanalla tuolla: »Lähe uusi oppimahan, Äsken tullut tietämähän Näitä taivahan taloja, Olomaita onnellisten.»

Viepi vaaran viertehelle, Kulettavi kukkulalle, Osoittavi sormellansa, Näyttävi nimettömällä: Tuoll' oli Lapin laajat mannut. Täällä suuri Suomen niemi, Meri siinteli suvessa, Toinen lännessä levisi. Käski katsoa alemma, Lähemmäksi silmän luoa, Sanovi sanalla tällä, Lausui tällä lausehella:

»Talo siin' on silloin tehty, Kun on taivaskin taottu, Tuoss' on pellot perkattuna Kyntämättä kasvamahan, Tuoll' on salo saalihinen, Aina runsas riistakorpi, Erä tuomatta tulevi, Ajamatta antauvi, Kosket kuohuvat lohia, Suuret virrat säynehiä, Kilvan pyrkivät patahan-- Tulevi lintu liikkumatta, Kala jalan kapsamatta.»

»Tääll' ei laske Luojan päivä, Alene ei aurinkoni, Ain' on kesä kestämässä, Aina armahin juhannus; Lakastu ei lehti puusta, Kummut kukkivat iäti.-- Hyvä tääll' on ollaksesi, Armas aikaellaksesi, Lapset lapsina pysyvät, Nuoret neiot neitosina, Ukot ukkoina elävät. Eivät vanhene enempi; Kaikki onnessa asuvat Iloiten ikänsä kaiken. Ollos terve tultuasi Sa'at vuoet viipyellös!»

Vuoli lastun veitsellänsä, Jopa aitta ilmaisekse; Siihen käski käyäkseni, Ottoakseni omaksi.

Som' oli aitta siisti huone, Kaikkein armahin asunto Kesäöinä kellehtiä: Sirkka seinässä siritti. Pääskyn poiat pääyn alla, Hiljaa tuulonen humisi, Leyhytteli lännen henki.

On nyt ukon oiva olla Armas äijyen asua Taaton suuressa talossa, Asunnossa autuaitten: Ei ole huolta huomisesta. Ei suruja syömen alla Eikä maisia mureita, Ilo mielessä asuvi, Tyyni riemu rinnassansa.»

HERÄNNEITÄ.

KUINKA MINÄ HERÄSIN.

Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan myöten...

Oli juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi apulaiskamarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea huivini ja papinkaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne otin ja sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja kauhtanani. Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.

Olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin kuitenkin vielä luoda viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden Testamentin sisästä esille ja selailin sitä.

Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään. Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen, että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin, oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja pitäisihän siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, olla uuttakin ajatuksiltaan. Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta ... muistan vieläkin ulkoa loppulauseen: »Meidänkin seurakunnassamme on ilmestynyt noita uusia profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden omistavansa, tietävänsä sen ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se tie kulkee surun ja murheen laaksossa sanan oikeassa merkityksessä. He kaivavat näytteille kaikki syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne kuin pöydälle eteensä. Sentähden ovat he mielestään muita paremmat, ja erotakseen ympäristöstään he pukeutuvat synkeihin vaatteisiin, itkevät alati ja alati huokaavat ja pitävät kaiken maallisen menon Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö Vapahtajakin istunut hääpöydässä ja antanut viattoman ilon vallita? Ja mikä on ollut seurauksena tästä surun evankeliumista? Monet kukoistavat vaimot ja tyttäret ovat tuon n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa kokonaan muuttuneet ja iäksi päiväksi kauneutensa menettäneet. Kasvojen entinen vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi ja vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt, niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja ovat ylpeät ja öykkärit sydämessään, silloin kun heidän tulisi olla nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset.»

Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen siihen, mitä olin kirjoittanut. Uutta oli siinä mielestäni se, että niin peittelemättä puhuin elämänilon puolesta. Olinko minä oikeassa? tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miksen olisi ollut? kysyin taas. Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä vääremmässä tuntuivat minusta olevan nuo ihmiset, synkistyttäessään elämänsä ja riistäessään itseltään sitä mielen hilpeyttä, jota ei suinkaan ole niin ylen runsaasti heille annettukaan. Heitä ei saa yllyttää hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa penkomaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee antaa totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa ovat vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi muodostettuina, se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä. Ja se on suloinen tehtävä, samalla kun se on suuri tehtävä. Olinhan joskus epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yht'äkkiä aivan varma siitä, että kykenisin, ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa silmissäni.

Mieli keveänä astuin kirjat kainalossa alas. Pappila oli sunnuntaiasussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki pyhävaatteissaan. Vieraita oli jo entisiä, ja uusia odotettiin päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua katsellen? keittiö ja keittiökamari olivat emäntiä täynnä, ja isäntiä ja kirkonpalvelijoita kahviteltiin rovastin kamarissa.

Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten seuraan. Mutta saataisiinhan taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin sitä mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty ja tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin tietysti mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan yleinen mielipide ja että jos vain jokin paikka tässä pitäjässä joutuisi avonaiseksi, ne heti kohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään minä en ollut pappeja parempi. Kuuluivat minua syyttävän varsinkin siitä, että otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että metsästin. He eivät tietysti käsittäneet, että kaikkihan riippuu siitä, missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta sydämetöntä pikkumaisuutta.

Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kamariin, oli siellä puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot läpi pappilan pihan, mutta poispäin kirkolta omiin seuroihinsa.

--Siinä se nyt menee »keyrittyläisten jono», siinä ne nyt astuvat ne nykyajan pyhimykset--pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne nöyrät ja hurskaat, siinä nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys. Keskellä laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta sakkoa he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.

--Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa ramauttaisi, sanoi suntio.

--En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet. Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa tulla sekin päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruununmiehiin. Ne tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi piispantarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta silloin saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä papistoa kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean uskon vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa koettavat heikontaa.

--Niin on, aivan on niin kuin rovasti sanoo!

--Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.

--Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan piispa. Mutta millainen hän on itse, tuo uuden autuuden apostoli! Koko hänen jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkuin ne hänen seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!

Kirkonpalvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti tuomionsa:

--Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!

Tuntui se minusta sentään liian ankaralta tuo puhe. Oli se minusta hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota pahaa vastustettava. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen omassatunnossani siitä, etten lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika lähteä kirkkoon.

Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti. Me tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta sydänmaan kylästä, eräs heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä paikkakunnalla.

--Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun .. sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.

--Mitä se olisi?

--Olisi huono sairas...

--Kuka hän on?

--Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään.

--Keskellä kirkkoaikaa?

--Onhan tämä vähän sopimaton aika, mutta kun ei ollut sen elämisestäkään tietoa.

Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:

--Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään...

--Kuuluisi haluavan Herran pyhää ehtoollista.

--Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään toimituksia. Saatte tulla jumalanpalveluksen jälkeen uudelleen tietämään.

Hän jäi siihen, ja me menimme kirkkoon.

--Olisihan meistä joku voinut joutaakin, sanoi rovasti mennessämme, mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen.

Olen usein sen jälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville, mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme. Oliko siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli siinä ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.

Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ettei pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa, kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt. Voihan tämä olla poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakaumukseni. Mutta sen tulisi tapahtua toista tietä: esiintymällä niin, ettei heillä olisi tilaisuutta mihinkään takertua. Mutta ettei nyt ollut aivan niin tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua kävellessäni noissa ajatuksissa edestakaisin sakastin lattiata. Se häiritsi varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten, että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.

Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkeaotsainen, suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet luomaan kulmansa alas, osoittaa, etten hänen tähtensä hämmentynyt. Minkä tähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja sillä tekosyyllä käänsin minä hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt tahtovan sitä tehdä.

Mutta minä tunsin niiden kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät päivänsäteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle, minne päin kääntyneekin.

Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta tunteesta koetin korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti saarnaintoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat vaikuttavan, niinkuin niin usein tapahtuu silloin, kun kuulijakunta on henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.