Part 19

Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja pukee minut ja vie alas.

--Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo Liisa.

--Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä pihan yli mentäessä.--Mutta oliko sillä paita päällä?

--Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.

Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.

PIKKU LIISA.

Toinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen hoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka minulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni, kuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä kaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä äidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen sijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua ammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon änkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.

Semmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen, joka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa tyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on kiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu kokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan kaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen oivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita, myöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän kieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen. Hän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse suolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa sokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen taskuunsa--vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää varattuna »raukalle». Kun äiti toruu tai kurittaa--kai syystä kylläkin --lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen kesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa tai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja poimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä penkistä.

Hän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä melkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja hajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee möröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä, hyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on itkevinään, että koskee--niinkuin ehkä saattaa tehdäkin--jotta potkijan olisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka minä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen kuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai vetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa: »Maltahan, kun sanon äidille», ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin nuhteensa: »Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa», on ihaileva kehoitus jatkamaan.

Luultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta tämmöisestä--en muista niin tarkoin--mutta sen muistan, mikä hänen rakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli kartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun. Illalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani minä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin pesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu.--»Saanko hypätä leperevasuun ... anna, hyvä Liisa, minun hypätä ... hyvä kulta Liisa!» j.n.e.--yhä hellemmin ja hellemmin.--»Eihän toki, eihän toki mitenkään leperevasuun»--mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin nähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä.--»Hyppäähän sitten tämä kerta!»--ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta villiintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut sänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä liikauttamaan--mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja ryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti koko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan, kartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja lupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun.--»Saathan sinä, saathan sinä vastakin», sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.

Meidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen sijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä vauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin nahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen ihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja tuudittajani. Nousi meteli:--»Minä tahdon Liisan luo!»--»Liisa tulee huomenna ... Liisa tulee...» Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä ylihuomenna.

Eräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun hiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan yli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita rakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee. Sieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä kyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät koskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt sieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti selässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä kauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään, mutta ei osaa sitä avata.--»Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et kuitenkaan osaa porttia avata!» huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi aidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden vuosikymmenen kuluttua:--»Pikku Liisa!» kirkaisen minä, kirmaisen ylös, menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä, kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä maahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon häntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka, pyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme hoipertuneina aidan viereen heinikkoon.

Minä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet sohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila vieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä meidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä äitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen tulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää lattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.

Aamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet armotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän lepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja tylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle--mikä kaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen vaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.

En muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui poislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei karkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä saunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen maantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian viihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai puolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt hänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona elinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja ohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja niskassa laiha saparopalmikko.

YSTÄVÄ--JOKA PETTI.

Isälläni oli hyvä ystävä, Piekäinen Pielavedeltä, joka pari kolme kertaa vuodessa tuli meille käymään ja viipyi useita vuorokausia. Hänellä oli kerran mukanaan koira, nimeltä Otti. Meistä tuli heti sen kanssa hyvät ystävät. Me telmimme ulkona, vedimme väkikarttua, jonka se toi, kun minä nakkasin, ja jota se sitten hauskasti naristen kiskoi minulta pois. Me teimme retkiä piha-aidan taa vasikkahakaan, jossa aina oli kotiorava haukuttavana ja myyrän koloja kaivettavana. Kun kylän siat tulivat portin taa tonkimaan, annoimme me niille ihanan yhteiskyydin lehtikujaa myöten maantielle ja maantien taa. Iltaisin, kun ukot juttelivat uskonasioistaan ja hurskaat eukot istuivat hartaasti kuunnellen oven suussa kynnyksellä tai pimeässä salissa, me Otin kanssa kellimme isän kamarin lattialla. Minä ruopottelin sitä vatsaan ja se kehräsi jalallaan.

Se söi minun kädestäni, tulipa omasta alotteestaan pyytämäänkin minulta voileipääni, näppäsipä sen välistä tarjoamattanikin--mikä oli pettämätön todistus siitä, että se nyt tunnusti minut isännäkseen, sillä tullessaan se oli ollut niin tyly ja ylpeä, että sille kelpasi kakku ainoastaan Piekäisen kädestä. Yöt se makasi ulkona kärryissä, istuimen alla. Mutta kun se eräänä sateisena iltana tuli sisään eikä käpristäytynytkään isäntänsä lattiavuoteen viereen, vaan hyppäsi minun jalkopohjiini, niin heräsi minussa huima toivo saada Otti ikuiseksi omakseni.

Vaikka minä siihen asti turhaan olin kärtellyt itselleni koiranpenikkaa--koska sisareni oli saanut kissanpojan--ei pyyntöni nyt kohdannutkaan vakavampaa vastarintaa, ei vanhempieni puolelta eikä Piekäisenkään, joka sanoi heti:--»Saathan sen, rakin, kun vain jäänee». Olin varma siitä, että Otti jää, kun vain saa luvan. En silloin vielä aavistanut, mikä minulle sittemmin kyllä selvisi, mistä syystä suostumus oli ollut niin helppo antaa. Tietysti ei niistä kukaan muu kuin minä uskonut, että koira jää isännästään. Kuitenkin ne olivat olevinaan avullisia sen pysyttämisessä. Meidän oli mentävä renki Pekan kanssa metsään ja otettava Otti mukaan, ja sill'aikaa kun me olemme siellä, lähtee Piekäinen. On varminta ennen pihaan tuloa sitoa koira, ettei se pääse vereksille jäljille.

Mentiin siis siinä hyvässä uskossa metsälle, ja oikein eväiden kanssa. Otti haukkui meille oravan ja me häärimme sen kanssa puulta puulle, nakellen kurrea kivillä ja kalikoilla. Kun se oli kadonnut näkymättömiin ja saavuttamattomiin suuren kuusen latvaan, istuimme syömään voileipiä, joista Otti sai parhaan osan. Sitten kaivettiin myyrän pesiä ja syötiin puolukoita, joita oli mättäät punaisenaan. Ihmeekseni ja ihastuksekseni osasi Otti syödä puolukoita suoraan mättäästä. Se se vasta on veitikka koirakseen, haukkuu oravia, kaivaa myyriä, poimii marjoja ja--Pekka lisäsi--»mene tiedä onkii vielä ahveniakin». En välitä Pekan pistoksista, ja mikseipä se osaisi kaapata käpälällään ahventakin matalalta rannalta. Pekka ei koko aikana ole katsonut oikein suosiollisin silmin minun koiraani, ja jurnuttaa nyt pihaan mentäessä taas, että eiköhän olisi aika alkaa panna vasikkaa kytkyeen. Mutta minä olen saanut päähäni, etten panekaan kiinni Ottia, Otti jää meille mielelläänkin, sille tulisi meitä ikävä, jos se vietäisiin pois. Olisi kai se jo mennyt entisen isäntänsä jälkeen, jos mennäkseen. On se siksi viisas, että se tietää sen jo lähteneen. Se luultavasti ymmärtää puheenkin.

Mutta kun Otti yht'äkkiä loikkaa kotiaidan yli, tulee minulle hätä. Se on jo huomannut, että heidän kärrynsä on poissa. Se kiertelee pihamaalla turpa maassa, käväisee tallin ovella, joka on kiinni, sieltä yhä kiihtyvää vauhtia kyökkiin, mutta tulee heti ulos, ennenkuin minä ehdin sulkea oven. Minä kutsun ja mairittelen, mutta se ei ole näkevinään eikä kuulevinaan. Nyt se menee turpa maassa ja vähän vikisten portille päin. Silloin minä teen viekkaan tempun, olen itse etsivinäni maasta jotakin, hyökkäilen sinne tänne ja sesettelen ja vikisen. Otti syöksähtää siihen ja tulee niin lähelle, että saan kaapatuksi sen kaulasta kiinni. Saan pidetyksi sitä niin kauan, että Pekka joutuu avuksi, ja me sidomme Otin. Minä pitelen ja Pekka sitoo. Otti hyökkää kaikella voimallaan portille päin, mutta nuora pitää.

Ilo voitostani loppuu kuitenkin lyhyeen. Tosin Otti ei enää tee vastarintaa, se antaa vastustelematta taluttaa itseään tupaan ja sitoa penkin jalkaan, mutta välimme hänen puoleltaan ovat rikki. Se ei ole minusta tietääkseenkään, ei katsahda niin puolella silmällä, ei vahingossakaan heilauta minulle häntäänsä, kuinka häntä otitellen, sesetellen ja sitilellen. Se ei koske mihinkään, mitä minä sille tarjoan, Pekan kädestä se vielä maistaa jotakin, mutta ei minun. Se kyllä tietää, että vaikka Pekka olikin sitä sitomassa, oikea syyllinen kuitenkin olen minä. Se täydellisesti halveksii minua, ei rupea edes tyynylle, jonka sille tuon, vaan makaa mieluummin kovalla lattialla liikkumatonna turpa käpälien välissä ja tuijottaa oveen. Kun olen mennyt ja jättänyt sen yksin, kuulen oven takaa, kuinka se itkee.

Koetan useampana päivänä parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä lopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä iloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii ja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen suosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta hoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin kauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin, lyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa perässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen ja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta. Se kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä taas sitä narrasin.

Minua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit, jos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika kytkisi sinut penkin jalkaan.--»Minäpä en olekaan--koira», aioin sanoa, mutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen luottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja niin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen vangitsin.

Päästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei menekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään väärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan sikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin maantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee edeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä, niin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee kirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä vatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan lattiaan.

Kaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse pitää kiinni. »Sen on koira, jonka kädestä syöpi.»

--Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin eteen.

--No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään löytänyt! huudahtaa joku.

Otti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä milläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja pyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii vanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan muutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää selkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille ulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan portille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan.--»Otti se, Otti se, Otti se!» Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut häntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä se vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.

Korvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: »Otti se, Otti se, Otti se!»--kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun tukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika huutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: »Heitti se, heitti se, heitti se!» En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan, maantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan, joka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.

Minä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika tekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;

»Otti se, heitti se, otti se, heittihän Otti se, heittipä se!»

Raivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani takaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan nyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka minua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa --ja suruni ja epätoivoni on rajaton.

JOULULLE KOTIIN.

On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien päästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.

En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä. Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä omaisia näkemään.

Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja. Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet, montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun »päästään». Tulos kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi. Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin taulua puhtaaksi.

--Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla kirjaimilla taululla julistetuksi: »Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia jäljellä!»--ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.

Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä, kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa. Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa tullista ulos--siihen aikaan ei ollut olemassa mitään poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin, tuskinpa niitä olisi toteltu.

Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin »omalla» hakemassa. Vähitellen saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.

Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai kolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat, huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa, jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu viallisiksi. »Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla rauhassa!» Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu, ei vastaantulijaa, jolle ei »heitä» huudettu. Hevoset ja reet olivat yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja päristelemisten jälkeen selvittiin.

Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan, ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni. Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin. Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on silta ... ja kamreerin talo ja kauppapuoti ... ja kirkko ja iso pappila ja sen riihet ... että tuo aita ja tuo veräjä ... ja tuolla koti, tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa kiinni ... nyt ne katoavat ... nyt lentää porstuan ovi auki ... sieltä syöksevät pihalle ... toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo ... nauretaan, hihkutaan, koira haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita--se on kaikki, sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville, jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.

KOTIPUOLENI RAUTATIE.

Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen--niin en kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi tulla rautatietä saamaan.