Part 17

Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista, iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla, niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille, tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut: »joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.» Kuinka voi hän noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin... Hän oli ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.

Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!

Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa--siten oli muka vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin--tosin jonkinlaisella katkeruudella--että ehkäpä se tulee huvittamaan häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin kynttilään.

--Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.

--Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?

--En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.

--Kenenkä kanssa? Senkö--?

--Sen.

Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.

Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän, josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.

Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.

Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt, vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä vedota.

--Petti kuin poika.

--Söi kuin koira kunniansa.

--Upposi eikä enää nouse.

--Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa--fyffaan!

--»Ammun ennen kuulan otsaani».

Joku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä tehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät sitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.

--Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä hänellä on peitettävänään.

--Tiedätkö jotakin?

--Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja väärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin toinenkaan.

--Emme puhu siitä sen enempää.

Joku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu eikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.

Velkakirja virui vielä pöydällä.

--Entä tämä?

--Polta se!

--Ja sirota tuhka tuuleen.

Lähdettiin.

Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.

Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme? Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis, ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan, juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin-- mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?

Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin hänelle luvan tulla.

Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen, asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä, veljeskunnan jäsenistä.

--Tulin sanomaan--

--Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä töykeästi ja kylmästi.

--Eihän kyllä olekaan--ja kuitenkin ehkä on.

En kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin hän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan, otsa käsiin.

--Tämä on kamala asia, virkkoi hän.

--Niin, sitä se todella on.

--Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin kärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta penniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?

--Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista, olisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat kavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen itsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.

--Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla.

--Se on ankarasti puhuttu, toisti hän... Ja minä ymmärrän... Ja minä sanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin minä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua... Se on selvä se ... mutta yhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään velassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai poltan ne.

--Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.

--Eipä niin--ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?

--Mitä tarkoitat?

--En mitään.--Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran olen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se sittenkään ole.

--Mikä?

Taas vastasi hän:--Ei mikään--ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi ja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi. Hän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää. Ja miksen antaisi hänelle sitä?

--Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli mahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet, omasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?

Vastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi ajateltu.

--Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan mitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata miljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta puolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin pitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi saaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla kuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en todellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja ojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen, hukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta samalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä ei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini, sen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi toveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään keinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin yleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte anteeksi vaikuttimien vuoksi.

--En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan koristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit: »jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää», ja niin sinä nait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua: nait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.

--Se ei ole totta--ei, ei, sitä se ei ollut!

Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin peruuttaa, mitä olin sanonut.

--Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni.--Minulla ei ollut oikeutta sellaiseen otaksumiseen.

Hän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua kiinteästi silmiin ja virkkoi:

--Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko, kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes sitäkään.

Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä--tarkoitin, ettei hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä ovat.

--Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit. Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti, harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.

Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan taistellut viimeiseen asti.

--Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!

Mutta se ei käynyt päinsä sekään.

--Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi. Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte: »Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi ja jätti hänet rahan vuoksi.» Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja tyttö sitten, vaivainen raukka.

--Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä, hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon, ehkä kaikenkin.

--Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä? Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.

--Minkä keinon?

--Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.

Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä, ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:

--Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä uskotteletkaan!

--Kuinka voit niin sanoa?

--Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.

--Niinkö luulet?

--Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi. Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole. Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu. Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei kukaan sinua siitä soimaa.

--Niinkö sanot?

--Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä ahdinkoaan.

--Niinkö sanot?

Joka kerta, kun hän sanoi: »Niinkö luulet? Niinkö sanot?» oli, niinkuin hän olisi sanonut: »Lyö, lyö vielä!»--Ja minä löin tahallani, liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista tarkoittamatta.

--Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.

--Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

--Mutta tulet kuulumaan ... varakas mies kiinnitetään väkisinkin semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota ja kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän siitä melkein tietämättämme. Tavataan. »Päivää, lange nicht gesehen, kuinkas hurisee?»--»Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä».--»Tulkaa meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa leipää». Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat. Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja, kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti, etsimme kaikesta parhaan puolen. »Voi sinua, vanha veikko!» Totta kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä. Sanalla sanoen--niin sinä ratkaiset tämän asian.

--Sinä luulet?

--Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita sanoja, täyteläisiä teorioja--kurjuutta, raukkamaisuutta, puolinaisuutta--semmoisia me olemme!

--Oletko lopettanut?

--Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.

--Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää. Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys, minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä lieventää.

Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona merellä kohisi maininki jään reunassa.

--Miksi avaat? kysyin.

--Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.

--Panehan kiinni--vetää.

Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän kääntyi vielä ja virkkoi:

--Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?

--Kylläpä tietenkin.

--Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun tähteni.

--Hohhoo--ja, jaa.

En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.

En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana luin lehdistä, että hän--oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.

Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli kirjoitettu:--»Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen isä Aabrahamin helmaan.»

* * * * *

Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme siitä?

Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?

Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille, millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan? Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan? Suurinko sankari vaiko suurin raukka?... Ne ovat vain otsakkeita kaikki nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja kertonut sen.

»LALLU».

Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia, toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan, loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan periltä.

Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä muistojeni vanhoista varastoista.

Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri. Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.

* * * * *

Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä matkatamineissa ja odotan, milloin »hevonen» ajaa rappujen eteen. Sitä ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee... Sen kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin, että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa... On kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle, harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.