# Lastuja IV-VII ## Part 11 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lastuja-iv-vii-13745/index.md Ei tuohon syytä tiennyt, vaan kuitenkin jälkehen lähti. Jäi jäljelle lauluinen lehto, katosi taaksensa kukkiva niitty--tuli vastahan vetelä korpi, korven takana hallainen suo, suon hallaisen rantana karu kangas ja kankaalla matala, maantasainen huone. Nainen vaelsi ja vaikeroi, tuli tuvalleen, hoippui sisään ovesta onneton-- Ojentuivat kädet kuivettuneet äitiä vastaan, anoivat silmät sanattomat vieraalta apua. Mutta ei äidillä mitänä antamista--eikä laululinnulla liioin. Pakotti sydäntä, kun paluulle lähti, kouristi rintaa, kun takaisin riensi, itkuun tyrehtyi, kun entiselle iloaholleen ehti. --Nälkään nääntyvät, kurjuuteen kuolevat!--Ei kukaan auta, ei kukaan kuule. Seisoi takanaan mies totinen, surusilmä, kaihokatse. --Auta sinä onnettomia!--sanoi. --Ei minusta auttajaksi, ei minulla mitään antamista... --Entä laulusi lahja? Kohotti kummissaan päänsä laululintu-- --Entä säälisi soitto? Alkoi kuivua kyynel, alkoi suoria suortuviansa. --Käy kylihin, tule taloihin, laula kujilla, soita teillä, tanhuvilla! --Ja mitä minä laulaisin? Ja mitä minun soitostani apua? --Laula, mitä näit, kerro, mitä kuulit, tulkitse, mitä tunsit, soita heille, mitä sydämesi sykkii! --Minäkö? --Sinä! Ja neito nousi ja lähti, kirposi llokiveltä, ja lauloi laulut, soitti säälinsä sävelet, kertoi ja kuvasi, sai sadat liikkeelle sydämet, tuhansissa tuntehet sytytti. Ja niin sai soittonsa suru, niin kärsimys kanteleensa, niin puute puolestansa puhujan--joka ennen vain nuoria nauratti, ennen vain paimenille pajatti ja jonka oma ilo oli ylin onnensa ollut. USKON VARMAAN. Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan harjoitti ... omalla tavallaan ... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja kutakin erikseen. Se oli silloin--niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella--kun Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun kantele joka miehen polvella helisi. Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että jokainen mies ja nainen--tai vaikka joka kymmenes tai olkoonpa vaikka sadaskin--oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;-- ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti--että naisilla oli omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoin kuin nuorukaisilla ja neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta itsestään sen, mitä eivät muistaneet. Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä _heidän_ taiteensa voi tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja soittoa. Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia huojentamaan. Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille »Kalevalan kankahille» kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään! Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltioita omalla sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoontuu kansaa täyteen ... kaikki eivät sinne mahdukaan ... ja siellä sisällä vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille uusia miehiä uusiaiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi. Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa, kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta metsäpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina kesäöinä soudellen keskustelevat he »taidekysymyksistään» ja vaihtavat mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet. Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa, lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa, ja toisin ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista satua enemmän kuin runoa. Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa. PYHÄ PERJANTAI. Se sattuu tavallisesti aikaan, jolloin umpeen tuiskuttuneet kujat upottavat ja talvitiet vääntyvät vinoon, jolloin metsätaipaleet ovat vielä paksussa lumessa, mutta kylien aukeat jo reen rautaa repivällä hiekalla. Tuuli on idässä, ripeksii räntää. Ei ole enää oikea talvi, mutta kevät ja keväänkevätkin ovat epämääräisyyden takana. Luonnossa on puolinaisuutta ja toivottomuutta ja harmaata ikävää. Lapsiltakin on ilo evätty. Ei riennä, niinkuin talven muina juhlina, nuori kansa urheilun kiistaan, eivät iloiset seurueet hiihtele kansoittamaan rinteitä ja kukkuloita. Ainoat, jotka ovat liikkeellä, ovat ne, jotka vaeltavat kirkkoon, kerran vuodessa ripille, koko perhe, ainakin silloin, jos ei muulloin. Siellä on pantu toimeen surujuhla mustin alttariverhoin, ylevin hymnein ja valitusvirsin. Kuulen puhetta marttyyristä, joka kärsi yksin kaikkien puolesta, otti kantaakseen kaikkien kuorman. Meidän on surtava, mutta meidän on myös iloittava, oltava kiitollisia siitä, että meillä on sovittaja, pelastaja, lunastaja. Ja minä kuulen liikutuksella lausuttuja sanoja karitsasta, joka pois otti maailman synnit, uhrista, joka tehtiin meidän edestämme, verestä, jossa meidät synneistämme pestiin. Mieltäni tahdotaan ylentää, ja minä koetan päästä oratooriotunnelmaan, jota urut koettavat kohottaa. Mutta miksi minusta on, niinkuin olisi papin äänessä väärää paatosta, miksi sorahtaa niinkuin silloin, kun ylistetään jonkin muistoa, jolle hänen eläessään on tehty vääryyttä? Miksi ihmisten silmän pohjassa, sen perimmillä perillä, on arka, hapuileva ilme, niinkuin häpeisimme jotakin, niinkuin meidät olisi asetettu kasvokkain pahimman omantuntomme kanssa ja niinkuin meitä olisi painostamassa jokin rikos, joka ei koskaan ole sovitettavissa? Siksikö, että maailman suurin hyväntekijä, uusien valtavien totuuksien julistaja, ennen kuulemattomien, kaiken vanhan kanssa ristiriidassa olevien aatteiden mies tänä päivänä naulittiin pahantekijäin puuhun? Että kaikki, mitä maailma on oppinut hyvää ja syvää, oikeutta ja rakkautta, on alkuisin hänestä, joka sai siitä kuoleman palkakseen? Ettei kukaan noussut häntä puolustamaan; että hänen ensimmäinen oppilaansa kielsi hänet kolmesti, ennenkuin kukko oli kahdesti laulanut; että hänen lähimpänsä vaipuivat uneen silloin, kun hän taisteli viimeisen taistelunsa ja pyysi heitä valvomaan? Ei vain siksi. Vaan että kaikki, mikä silloin tapahtui, olisi voinut tapahtua milloin hyvänsä. Ja on tapahtunut. Sillä onko ihmiskunta koskaan noussut puolustamaan hyväntekijöitään silloin, kun heitä on häväisty ja piesty, rankaisemaan parhaimpiensa ja jaloimpiensa puolesta niitä, jotka ovat heitä kiduttaneet ja vieneet kuolemaan? Ei ole koskaan noussut eikä nouse. Se ei koskaan joudu hätään, ennenkuin jo on myöhäistä. Se ei edes tiedä, missä sen sankarit taistelevat, ennenkuin ne jo ovat kaatuneet. Kun se yhden muistolle suitsuttaa, luodaan jo toisen hautaa umpeen. Kun se yhden luut pyhittää kultaiseen alttarirasiaan, järsivät koirat ulkopuolella muurien jonkun toisen ristiinnaulitun luita. Se ei kykene hyvittämään marttyyrejään muulla kuin muistojuhlilla, ja niitäkin se viettää ennen kaikkea hyvittääkseen itseään--myöhäisellä katumuksella, itseomistamallaan lunastuksella ja anteeksiotolla ja toisen jalotyöstä saamallaan mielenylennyksellä. Mutta sen katumus ei koskaan ole vilpitön ja tekoihin viepä, se ei usko anteeksisaantiin, ja sen saama mielenylennys on itsensä pettämistä. Sillä se tietää, ettei se koskaan saa tehtyä uhria tekemättömäksi ja että se jo huomenna on uudelleen lankeava siihen, mitä se tänään katuu. Siksi tämä pyhän perjantain juhla ei sille--ei minulle--ole se lohdutuksen ja lunastuksen juhla, mikä se pyrkii olemaan, ei sovituksen ja parannuksen juhla, vaan itsesyytösten, sovittamattomien rikosten ja parantumattomuuden päivä. Siksi on kaikki silloin niin kieroa, keskentekoista, päivätöntä ja toivottoman harmaata. JOULUMIETTEITÄ Kai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin. Ihmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat leipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan, valmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot suoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät sytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset iloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on pieninkin lahja riittävä ilon aihe. Ehkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja--unohtaneet. Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä pidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän puut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan täällä sisällä: »Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää routainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi hopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?»--»Minä tein sen lasten vuoksi», vastaa joulukuusi. Ja mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä, että kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on aina ollut. Mutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä juhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua. Meille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin muinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita monet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat piirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista perheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme. Pienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme. Meissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se vain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat vuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena päivänä ovat enemmän kuin muina. Me emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät edelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset, että vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien juur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme sitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana, tuolla puolen pyryjen ja pakkasten. Ilmarinen, se suuri lapsi, nosti oman tekemänsä auringon ja kuun kuusen latvaan, kun oikea aurinko ja kuu olivat suljetut Pohjolan kivimäkeen. »Jo nyt laa'it joutavia», sanoi vanha viisas Väinämöinen, ja pian näki taitava takoja itsekin, ettei kuumottanut hänen kuunsa kulta, paistanut hänen päivänsä hopea. Ne olivat kuin koristeita joulukuusessa. Yhteisin voimin onnistui veljesten kuitenkin saada aurinko esille. Eräänä päivänä oli Louhi kyhäinnyt kyyhkyseksi, kuu kivestä noussut, päässyt päivä kalliosta. Onnistuneeko se meille? Lieneekö yksi ja yhteinen usko niin luja, että se aarrevuoret avaa? Vai täytyneekö meidän, lastemme tavoin, yhäkin hyvästyä omien kuvittelujemme kultaan ja omien haaveittemme hopeaan? EUROOPAN YLEINEN MIELIPIDE. Se on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman yleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä särkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta. Ja yht'äkkiä ... näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen, voi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä cremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään sävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä pohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin tuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin. On, niinkuin olisivat kaikki suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset yhteydet maan päällä ja merien pohjassa joutuneet omin päinsä toimimaan välittämättä vähääkään valtiomiesten naputuksista lankojen päässä. On tapahtunut oikeusmurha! Vapauden marttyyri on murhattu! Ja koko sivistynyt maailma soi kuin tuhansista hullaantuneista tulipalokelloista, joiden maanalaiset johtolangat yht'äkkiä ovat menneet yhteen, eivätkä ole erotettavissa, ennen kuin ministeristöjä kaatuu ja viattoman veri on kostettu. Ja valtaistuimetkin ovat vaarassa--yhden ainoan koulunopettajan tähden. Onhan se suurenmoista. Yhden ainoan syyttömästi tuomitun ja teloitetun kuolinhuokaus Euroopan etäisimmässä kolkassa saa ilmoille satatuhantisen kostohuudon, joka tuhattuhantisena kimpoo takaisin maailman loukatusta oikeudentunnosta! Oikeutta siis on? Sitä voi siis heikoinkin saada? On siis olemassa koko kristikunnan yhteinen yleinen syyttäjä, joka oikeutta vaatii, ja näkymätön tuomioistuin, joka sitä antaa? On siis olemassa se herkkä kaikupohja, joka helähtää ja joka herättää joka kerta, kun joku satutettu parahtaa--Euroopan yleinen mielipide? Se on. Ja kuitenkin ... se saattaa vuosikausia olla tunteeton ja turta, antamatta vähintäkään vastakaikua tapahtumista, joiden olisi luullut pitävän panna se mitä voimakkaimpaan värähtelyyn. Sitä eivät ole, eivät ainakaan yhteen ääneen ja suuremmalla voimalla, saaneet vavahtamaan väkivaltaisimmatkaan sodat, verisimmätkään joukkoteurastukset. Se on usein vain heikolla myötätunnolla vastannut tuskanhuutoihin, jotka siihen ovat sattuneet lukemattomien rotunsa, uskonsa ja ihanteittensa tähden teloitettujen golgatoilta itäisillä mailla. Kansoilta, jotka elävät vain muutamain rautatietuntien ja muutamain sähkösekuntien matkan päässä niistä keskuksista, Berliinistä, Pariisista, Lontoosta, joissa Euroopan yleinen mielipide luodaan ja joihin pieninkin risahdus kuuluu maailman etäisimmistä erämaista, hävitetään heidän laitoksensa, riistetään heidän kalleimmat oikeutensa, turmellaan heidän välttämättömimmät elinehtonsa; toisilta jaetaan, paloitellaan ja silvotaan heidän isänmaansa--eikä tuo kaikupohja anna juuri mitään erikoisempaa elonmerkkiä itsestään. Melu, joka jossakin paikassa joskus syntyy, huomataan vain suurvaltain keskinäisen kilpailijakateuden aikaansaamaksi hälytykseksi toista vastaan, tai pörssikeinottelun tilatuksi mielenosoitussoitoksi. Ja kun, toisella kertaa, yleisen mielipiteen kaikupohja kaikesta huolimatta alkaa itsestään soida, tukehduttaa sen äänen lahjottu sanomalehdistö, painaen sen päälle suurvaltaetujen vaientavan kämmenen. »Älkäämme sekaantuko toisten valtain sisällisiin asioihin.» Tai: »Mitä kuuluvat meihin Puolan asiat?» Turta ja tunteeton se usein on, niinkuin kidutuskammion matrassiseinä. Mutta onhan se kuitenkin olemassa ja voi joskus helähtää herkästi ja puhtaasti kuin cremonaviulun koppa. On ääniä, joihin se ei voi olla vastaamatta, joille värähtämästä sitä ei voi estää mikään mahti maailmassa. Lieneekö se jo kuullut, mitä Suomesta taas kuuluu? VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA. Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava. Vapauden vuosisata ... yhdenvertaisuuden ja veljeyden ... valistuksen vuosisata--edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen! Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin... Olisipa, olisi... Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen kulttuurikansain, jotka--ne eikä kukaan muu--kehuvat sen luoneensa, vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään itseään ja töitään kehumaan... Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä--eivät kehtaa, eivät itseltään ilkeä. Ranska!--joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan näyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut muistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien kimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä. Maalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa! Englanti!--lady Macbeth, joka tänä uudenvuodenyönä turhaan pesee viattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö. Saksako?--Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja kristinuskon levittäjä--mit Blut und Eisen! »Heil dir im Siegeskranz»-- ottamaan »silmän silmästä, hampaan hampaasta!»--»Ei mitään armoa voitetuille.»--Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae victis! Amerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa!--Suuri vapaa Länsi!--Kuban ryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille--Venäjä!--hm! Ja kaikki yhdessä Kiinan kimpussa!--Yhtä luuta vuohen sarvet! Ne eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä--nousta urotöitään ylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma tekemänsä kapula--kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla, jotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat. Me ehkä voisimme, me pienet kansat--me pienistä pienimmät--hänelle jotain kunniaa tehdä--kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin kyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan-- siltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme toitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä, häpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa. Ja se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa parhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli rajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria tehtäviä. Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen vararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan parhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa-- valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä nimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa, jota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan »hiljaiseen hautaan», kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta. Ja kuitenkin, kaikitenkin... Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi? Vai tulleeko karhu karhun pojastakin? Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää, että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan ...mutta oikeudella on aina aikaa odottaa. Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta? Kenties--jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä uudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat. VANHA SADDUKEUS. --»Autuaat ovat sävyisät--autuaat ovat laupiaat--autuaat ovat puhdassydämiset--köyhät, nälkäiset»--autuaat, autuaat, sillä he saavat sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän... Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta, kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan. --Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan--teidän palkkanne on oleva suuri taivaissa--mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus, iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää, niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän. Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden--kirjoitan kaiken sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää lakia. On häntäkin profeetta! Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:--Mutta minä sanon: laki on täytettävä siksi, että se _on_ täytettävä. Herran tahto on toteutettava siksi, että se on _Herran_ tahto. Ei minun tähteni eikä minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani, kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu, toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko, toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen, en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi. Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle. Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti, kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän kaupungin. --Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja kurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen saakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule ilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa kiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten jaksa perille, kesken nääntymättä. Vanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään ja mietteitään: --Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi kosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä palmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja nääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten onnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken. Voisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin tahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon tuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo, lähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on uupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat. Niinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka eivät muuten jaksaneet parantua. Vanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin viettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja öljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon valossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä hän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa menoa.