# Lastuja I-III ## Part 7 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lastuja-i-iii-13691/index.md Vaimo itki ja valitti, Poloitteli puolisonsa: »Ellös menkö, miehyeni, Ellös ainoa tukeni, Jääös juhliksi kotihin, Pirttihin suuriksi pyhiksi, Luetahan, veisatahan, Eli kirkkohon ajamme Jumalalle juhlimahan; Tottele tosi sanani, Usko vaimosi varoitus: Näin mä outoja unia, Entehiä ilkehiä, Korppi silmäsi koverti, Sydämesi synkkä lintu.» »En ole kuullut ennenkänä, Totellut en toistekana, En ole uskonut unia, Akkaväen entehiä, Pidä pyhät piikoinesi, Juhli joulu joukkoinesi, Vedä virtesi vetelät, Laulut äitelät älise Kylän akkojen keralla!» Jo on varsa valjahissa, Sepän rusko rahkehissa, Poika istuvi rekehen, Itse käy seville seppä. Vielä vaimonsa varoitti, Huuahteli huolissansa: »Jää on huono, virta vahva, Railot on selillä suuret, Selät suurimmat sulina: Uppoat orosinesi, Hukuttaut hevosinesi, Pienen poikani menetät, Rakkahimpani hävität!» »Ei huku hyvän hevonen, Uppoa rohkean rekonen! Ei ota Ahti Ollikaista, Veden velho viisahinta!» Siitä lähti, ei totellut, Ajoi rantahan rajusti, Töykeästi törmän alle, Iski virkkua vitsalla, Löi oritta ohjaksilla. Ori laukkahan puhalsi, Kiiteli kohona varsa. Ulvoi alla Ahdin pelto, Kierä kenttä kiljahteli Laajan Laatokan selillä, Aallokkahan aukehilla. Ajoi virstan viiletteli, Saaret vierellä vilisi, Ajoi toisen tuiskutteli, Karit kiiti kupehella; Aukeni ääretön ulappa, Meren lahti laajasuinen. Alkoi hälvetä hämärä, Punoitella päivän rusko, Keksi saaren kaukahalla, Etähällä maan matalan. Sinne ohjasi oronsa, Kohti käänsi korjasensa. Vaan oli lonka luotehella, Ulapalla usvapilvi. Haihtui suunnasta sumussa, Tiensä tuiskussa kaotti; Alkoi kuulua kohina, Edestähän outo ääni-- Varsa valjaissa vavahti, Hytkähti hyvä hevonen, Vesi tirskui kengän tiestä, Jää on hyllyi hettehenä, Heikko riitta rimpisuona. Jo kirosi kiihkeästi, Sadatti sanoilla näillä: »Nyt on Lempo liikkehellä, Iki-Turso ilkitöillä, Vetehinen väijymässä-- Vaan en pelkeä petoa, Enkä väisty velhon tieltä, Ottakoon piru omansa, Vaan et ota Ollikaista!» Silloin silmääpi ulomma, Kupehelle katsahtavi Varsan päitse vainustellen, Kysyvi sanoilla näillä, Lausui näillä lausehilla: »Mi on tuolla musta lintu, Karin päässä pitkäkaula? On kuin joutsenen näköinen, Vaan on kumma karvaltansa, --Näetkö mitä, poikueni'» Poika ei mitänä nähnyt, Älynnyt, ei ymmärtänyt. Seppä seisotti hevosen, Varsan vaahtosen pysätti. Otti pyssynsä perästä, Tuliruiskun reestä tempoi, Juoksi jäälle hyllyvälle, Riitalle ritisevälle: »Lienet loihdittu elävä, Loihdittu on luotiseni-- Lienet vastaani varattu, Varattu on vaskiseni-- Lienet käsky kääntymähän, Kääntynyt en koskonkana,-- Lienetkö tuhoksi tuotu, Tuli jo oma tuhosi, Päättyi päiväsi pikahan!» Asetti olalle pyssyn, Laski luikun kämmenelle, Ampui kohti kummitusta, Pamahutti pitkin jäätä, Kovin paukahti pahasti, Rämähytti räikeästi, Kaatoi miehen kaljamalle, Sileälle seljällensä, Ahti kurkkunsa avasi, Lempo leukansa levitti, Kuuli korpin kiljaisevan, Pahan linnun parkaisevan, Rääkäisevän räähkälinnun. Tiesi, jo tuhon tulevan, Pahan päivän päälle saavan, Painui äänen päästämättä, Vajosi valittamatta, Pyssyinensä, myssyinensä, Loihdittuine luotinensa, Tietoinensa, taikoinensa; Pohjasta porehet nousi, Vesikuplat veessä kellui. Ei ole virsi vielä kaikki, Tyyten loppunut tarina: Hepo laukkahan hypähti, Varsa nakkasi nelihin, Pojan kiidätti kotihin, Huutavaisen huonehesen. Saattoi surmasta sanoman, Kotiväelle viestin kantoi. Väki kaikki etsimähän, Kaikki joukko juoksemahan Yöt ja päivät pääksytysten, Vaan ei löydy etsimällä, Nouse nuotan potkemalla. Toi on hara hauvinluita, Antoi ahventa apaja, Vaan ei tuonut toivottua, Kantanut ei kaivattua. Vasta viikon vierittyä, Kierittyä kuun ja päivän, Meri ristihin repesi, Sätehisin suuri selkä, Pamahteli pitkin, poikin, Luotehesen, lounahasen, Itähän, etelähänkin, Rantahan on kolmen kirkon, Kolmen on pitäjän perille. Siitä nosti nuottamiehet, Kalamiehet korjaeli, Railon rististä tapasi. Se oli kosto korskan miehen, Tuho ylpeän isännän, Kun ei totellut tosia, Oikehia uskonunna, Ampui joutsenta Jumalan, Pyysi saada pyhän linnun. METSÄMIEHEN MUISTELMA. Meitä oli viisimiehinen, vakituinen metsästysseurue, jotka pitkin syksyä emme juuri muuta tehneet kuin ammuimme jäniksiä. Olimme vuokranneet Sorsasalmen saaret omiksi metsämaiksemme ja kerran syksyssä teimme sinne suuren retkemme. Ne olivat alavia, lehtoisia saaria, jonne jänikset kernaasti kokoontuivat talvella haapoja jyrsimään ja jonne jäivät koko kesäksikin elämään mainiota elämää mehevillä lehtoniityillä, vereksillä ahoilla ja laihoisilla pelloilla. Eivät niitä siellä sulan aikana ketut eivätkä koiratkaan ahdistelleet niinkuin mannermaalla. Rauhassa sikisivät ne kolme kertaa vuodessa, ja parvittain näkivät nuottamiehet niiden kesäisinä öinä kuppelehtavan rantamättäiköllä. Mutta kukaan ei uskaltanut niitä hätyyttää, sillä ainoastaan meillä oli avain tähän aarreaittaan, me olimme ostaneet metsästysoikeuden kaikkiin saariin, kuuluttaneet uhkasakon ampumisesta ja »rauhoittaneet» koko seudun. Viime syksynä olimme taas sinne lähdössä. Pienen höyryvenheen perässä me istuimme metsästyspuvuissamme, ja koirat, kolme parasta ajajaa, ojentelivat päitään kokkalaidan yli nuuskien raitista tyyntä syysilmaa. Kellertävän kirjavat saaret kuumottivat jo etäämpää, ja kangastus kohotti ne korkealle veden pinnasta. Me olimme äärettömän tyytyväisiä ja onnellisia, olimme syöneet voimakkaan aamiaisen ennen lähtöämme ja nautimme nyt hienoista sikareista metsästysjuttuja kertoen. Kokassa oli olutkoreja päällekkäin ja perämiehen vieressä vasunen silkkipaperiin kääräistyjä konjakki- ja punssipulloja, joista päättyneen metsästyksen jälkeen oli aikomus tehdä iloinen illanvietto. Sydän on tällaisissa tilaisuuksissa herkkä kuin haavan lehti, vieraimmatkin veljeytyvät ja tuntuvat toisilleen vanhoilta tutuilta. Tulee melkein jalomieliseksi, olisi valmis sopimaan pois kaikki vanhat vihat, ei ole katkera ketään kohtaan, on sanalla sanoen sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa. Ja siihen vaikuttavat melkein yksistään jänikset ja varmuus siitä, että retki on onnistuva. Riistahan on siellä niinkuin orrelta otettavana. »Nyt on kello kymmenen, puolen tunnin kuluttua ollaan maissa, ja minä uskallan lyödä vetoa, että tunnin päästä on jo ensimmäinen jänis ammuttu.» Ja jokainen kuulee jo haukun helisevän ja näkee itsensä niityn rannassa hiljaa väijymässä, valmiina laukaisemaan. Alkavat jo lähestyä Lehtosaaren rantaniityt ja niiden laiteilta tuuheata, salaperäistä lehtoa, jonne piiloutuneet jänikset jo kuullevat tulomme ja jonne koirat niitä jo aavistellen vainuavat. Olemme astuneet maihin, koko talon väki on rannalla vastassa ja isäntä vakuuttaa, että saari kuhisee jäniksiä niinkuin muurahaismätäs muurahaisia. Ei ole meillä aikaa nousta pihaan, koirat laukkaavat jo pellolla, yöllisiä jälkiä noudatellen, ja me kiiruhdamme mukaan. Tuskin olemme ehtineet metsän rantaan, niin räjähtää jo haukunta, jänis on jaloillaan, ja miehet hajaantuvat kuin akanat tuuleen hakeakseen kukin parasta väijymäpaikkaa. Samassa paukahtaa jo ensimmäinen laukaus, sitten heti perässä toinen, ja raikkaan aamuilman halkaisee iloinen: »All's tot!» Niin pian kuin yksi otus on kaatunut, on koirilla jo toinen ajettavanaan. Ja kerran alkuun päästyään käy haukku melkein katkeamatta koko rupeaman. Harmaita eläviä vilisee joka solalla ja joka aholla, ja jäliltään haihduttaakseen ne mennä rätkivät vetisiä rantojakin. Joskus niitä on kaksittainkin koirain edessä, toisen kerran on kullakin oma ajettavansa, ne juoksevat ristiin rastiin päättöminä ja huumautuneina koirien kiljunnasta, pyssyjen paukkeesta, miesten huudoista ja omasta hädästään. Juuri kun luulevat päässeensä piiloon ja ovat painaneet päänsä näreeseen, on koiralauma kintereillä, ja täytyy taas pelastautua aukealle. Mutta siellä leimahtaa salama silmiä vasten, hän hyppää satutettuna ilmaan ja taittaa niskansa alas tullessaan. Savupilvi pysähtyy tyynessä säässä paikoilleen, tarttuu niityn pensaisiin, ja sen seasta näkyy ampuja kiikuttavan takajaloista saalistaan, jonka ympärillä koirat nyt äänettöminä loihuavat. Sill'aikaa on pyssyn pamaus lähtenyt maailmata kiertämään, on räikynyt pitkin järven rantoja ja palaa nyt Koivulanmäen rinteeltä moninkertaisena takaisin. Päivä on jo puolissa, kun koirat vihdoinkin väsähtyvät, ja miehet kokoontuvat heinäladon eteen saaliitaan teurastamaan. Meillä on niitä kantokuorma kullakin, ja me loistamme innosta ja kuumuudesta. --Se oli ryöpäkkätä! Viisitoista jänistä viiteen mieheen vajaassa neljässä tunnissa! Me tahdomme jokainen kertoa, missä olimme seisseet, mistä jänikset olivat juosseet, kuinka olimme silloin ampuneet ohi, ja mikä siihen oli ollut syynä. Kaikki puhuvat, mutta ei kellään ole aikaa kuulla. Me asetumme puolikehään saalisryhmän ympärille, ja hautajaismalja kiertää kädestä käteen. Puukot sivalletaan esille, hihat kääritään kyynärpäihin, ja teurastus alkaa. Höyryävät sisälmykset vedetään ulos, sydämet ja maksat heitetään koirille, jotka uuvuksissaan niitä tuskin maistavat. Ainoastaan veri niille kelpaa, tarjottuna metsämiehen kuperasta kourasta. Sekin pitää viedä heidän eteensä, ja lakittuaan jäävät he, veriset kielet suusta valuen, siihen läähättämään. Mutta ei tule päähänkään, että vielä lakkaisimme. Vielä näkee ampua pari tuntia, saaren paras pää on nykäisemättä, ja jos mieli ehtiä huomenna muuanne, on Lehtosaari tänä iltana saatava puhtaaksi. --Olisihan hullua keskeyttää, kun kerran olemme alkaneet. Usutetaan koirat jaloilleen, ja metsästys alkaa uudelleen. Minua jo hiukan kyllästyttää. Välinpitämättömänä astun pyssyn hihna olalla rantaa myöten, josta vesi on laskeutunut pois ja jossa ruohokko kasvaa kuivalla maalla. Hiljaa ja surullisesti lipattavat laineet, aurinko on mailleen menemäisillään, pää ikäänkuin alakuloisesti kallellaan. Rantasavikolla näkyy äsken juosseen jäniksen jälkiä. Hän on, raukka, harppaillut viimeisen henkensä kaupalla, kaapaissut maata varpaat harrallaan, epätoivoisen pitkin laukoin. Se on kai tuo viimeksi ammuttu, jonka olin haavoittanut puolentoista sadan askelen päähän ja jonka koirat ottivat niityllä kiinni. Rääkyi niin pahasti, henki oli sitkeässä, eivätkä saaneet sitä tapetuksi, ennenkuin minä tulin ja poljin anturan korolla rikki pään. Toinen silmä puristui ulos, toinen jäi lasisena tuijottamaan, ja valkoiset etuhampaat irvistivät niin turvattomina... Voisi tämä jo riittääkin-- Mutta yht'äkkiä ulvahtavat koirat yht'aikaa kolmesta suusta haukkumaan ja etenevät niemen kärkeä kohti. Samassa ne lakkaavat, yhtyen heti kohta taas täyttä kurkkua huutamaan. Haukku on seisahtunut yhteen paikkaan, ja jänis on nähtävästi juossut piiloon. Hellät tunteet ovat samassa silmänräpäyksessä haihtuneet. Temmaisten pyssyn käteeni juoksen minä, risujen kasvoja repiessä, ääntä kohti. Tasajalassa loikkaan aidan yli ja puhaltaun suinpäin pienelle aholle niemen nenään. Muut ovat sinne jo ennen minua ehtineet, ja siellä on täysi sodan pauhu mustan rankakoon ympärillä. Koirat työntäytyvät puitten väliin niin pitkälle kuin pääsevät, peräytyen mustina takaisin, ja vinkuvat intohimoisesti. Metsästäjät ovat yhtä kiihkoissaan. On halu saada jänis tulemaan ulos ja pelko, että se karkaa jalkojen välitse tiehensä. Toiset hyppivät puitten päällä, toiset soittavat torvea, toiset seisovat ympärillä hanat vireessä. Mutta jänistä ei näy eikä kuulu. Se on piiloutunut keskelle kokoa hyvään suojaan ja antaa meidän rähistä. Me jo alamme tuohtua. Se on saatava ulos millä keinolla hyvänsä. Jos ei muu auta, niin on koko purettava. Sillä sinne sitä ei saa jättää. Ei periaatteen kannalta eikä koirienkaan vuoksi. Rangat ovat raskaita ja nokisia. Hengästymme niitä nostellessamme, suutumme ja kiroilemmekin. Olemme hänelle vihoissamme siitä, että hän _uskaltaa_ meitä, viittä miestä, tällä tavalla uhmata. --Tulisit hyvällä, tultavahan sinun on kuitenkin. --Hei! Pass på! Täällä on! Tartuitpas!... Se on kiven kolossa, ruoja, se ei pääse mihinkään! Ammunko tuohon! --Ei, ei, elä ammu, otetaan elävänä! Se on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu sitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun. --Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan? --Päästetään irti ja ammutaan! Ehdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt ojona. Yksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa: --Valmiit! Yks ... kaks ... kolme! Tuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta metsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun savu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään. Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet. Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme kahvilla ja konjakilla. TAIKURI. Paitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli hän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja parantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli punatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä sijoilleen. Kaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla loitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen luulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet, kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'» Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on tunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla on yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo. Seppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa tervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo liikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen on pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti: --Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan? Mustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä: --Hammastani kolottaa .... poskea polttaa ja repii ... leukaluu on tuskassa ja tulessa ... en ole saanut unta silmääni kolmena yönä ... pää pilaantuu ... kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin poskeen ja kaksi niskaan ... mutta ei parane ... ei auta ... ei kuin yltyy yhä hullummin ... turpoo kuin syöttisian leuan alus ... kuolema tulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee... --Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki... Mutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä. --Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla ... voi, hyvä isä, kun kolottaa! --Mitenkä minä sinua autan? --Tee taika ... manoa kipu kiven kolohon... --Ja ajako mato maan rakohon... Auttaakohan tuossa taika mikään... Luotatko siihen, että taika auttaa? --Tiedäthän sen, että taika aina auttaa... --Onko sinulla, millä maksaa, jos tekisin taian? --Saat emälampaan palkaksesi ... vai jos vaadit vielä enemmän, niin sano, mitä tahdot! Seppä mietti vähän, iski meille silmää ja kysäisi: --Mitäs hammastasi se sitten kolottaa? --Oikean puolen takahammasta ... sitä suurinta juurikasta ... voi, voi, voi!... --Ole vait' eläkä ulise! Päästähän pois nuo ryysyt... Mustalainen alkoi aukoa solmuja päälaeltaan, ja silloin paljastui verinen, kovin pahasti turvonnut poski. --Anna, kun katsotaan ... käänny tänne päivää vasten, että näen... Mustalainen asettui voihkaen ja vikisten päivää vasten. Seppä väänti rautanaulalla auki hänen leukaluunsa. --Siinähän on madon syömä iso kolo perimmäisessä hampaassa. Onko sitä ennen pakottanut? Ja puukkonsa kärellä seppä sitä kolkutteli. Mustalainen seisoi suorana kuin patsas, silmät jäykkinä päässä. Hän koetti sopertaa jotain, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi, että hän jo toivoi apua, ja hän antoi irvistelemättä sepän askaroida. suussaan. Me olimme lakanneet liehtomasta ja katsoimme mekin mustalaisen suuhun sen, minkä yletimme. --Eikö jo tunnu helpottavan?... --Vähän helpottaa ... ei enää niin revi kuin taannoin ... vaan kohta se taas alkaa uudelleen ... voi, hyvä mies, tee kerralla terve...! --Pitäisikö se nyt heti paikalla parantaa? --Paranna paikalla, hyvä mies! --Taitaisi siitä taikomalla kalu tulla ... mutta minulla ei ole täällä kaikkia niitä taikakaluja... Onko sinulla punonnaista? --Ei ole punonnaista ... ei ole. --Mutta se tarvitaan taikaan... Jos ei ole, niin hae tuolta talosta, pyydä emännältä itseltään ja sano, että seppä lähetti. Mustalainen ei nähtävästi ymmärtänyt, mitä varten punonnaista tarvittaisiin, mutta ei hän myöskään uskaltanut kysyä. --Mitä te aiotte? kysyimme me, kun mustalainen mennä loikki pellon poikki pihaan. Mutta seppä ei ruvennut selityksiin. Hän vain sanoi aikovansa parantaa mustalaisen hammastaudin. Hetken kuluttua tulla leuhotti mustalainen juoksujalassa takaisin ja toi kaksi pitkää punonnaissäiettä tullessaan. --Hae havu metsästä, toinen kuusen, toinen petäjän, komensi taas seppä. Ja kun mustalainen oli ne tuonut, valitsi hän punonnaisista paremman ja veti sen kolmeen kertaan havujen läpi. --Suu selälleen ja silmät kiinni! Mustalainen totteli, ja seppä laittoi silmukan nuoraan, jonka sitoi lujasti sairaan takimmaiseen hampaaseen, mutta ei sille puolelle, joka oli kipeä. --Ei sille puolelle! huutaa mustalainen. --Suus kiinni ... se on sama taialle, mille puolelle se tulee. Seppä kietoi punonnaisen kätensä ympärille, ja me jo odotimme, että hän kiskaisisi hampaan irti. Mutta hänellä oli omat temppunsa sitä ennen suoritettavina. --Kävele minun perässäni! käski hän ja talutti punonnaisen päästä mustalaista kolme kertaa alasimen ympäri vastapäivään. Taluttaessaan hän mutisi: »Pakene jo paha tauti, loittone luun kolotus, hammastauti Haakertista! Mene mato maan rakohon, kiviä kivistämähän, puitten juuria puremaan!» --Joko helpottaa? --Vielä jomottaa ... vielä vähän jomottaa... --Piruko sillä on, kun se vielä jomottaa... --Teen mä taian tehoisamman, teen mä tuostakin paremman... Kävele minun jälessäni. Seppä kierrätti nyt kolme kertaa myötäpäivään ja mutisi samat sanat. Mustalainen seurasi häntä uskollisesti kuin koira, ja hän oli nähtävästi kokonaan antautunut taikurin vaikutuksen alaiseksi. --Menkää, pojat, pihalle vähäksi aikaa, taika ei vaikuta, kun on vieraita miehiä. Me menimme ulos, mutta pyörähdimme pajan taakse ja seisahduimme seinän raosta katsomaan, mitä sisällä tapahtuisi. --Seiso tuossa!--ja seppä asetti hänet alasimen päähän... --Kumarru!--ja toinen tekee, niinkuin käsketään. --Kädet selän taa!--me seuraamme henkeä pidätellen näitä merkillisiä vehkeitä ja näemme, kuinka seppä vetää punonnaisen alasimen reiän läpi ja sitoo sen siihen niin kireälle, että mustalaisen leuka on alasimessa kiinni. Sen tehtyään sylkäisee hän mehevän vaahtosyljen keskelle alasinta, ihan uhrinsa naamaan eteen. Mustalainen ei värähdytäkään kasvojaan. Kolme kertaa kiertää tohtori vielä sairaan kanssa alasimen ja hokee yhä korkealla äänellä: »Pakene jo paha tauti, loittone luun kolotus, hammastauti Haakertista, kiviä kivistämähän puitten juuria puremaan!» --eläkö jomottaa? --Aaoa!... aaoa!...--on mustalaisen ainoa vastaus. --Vai vielä jomottaa ... piruko sillä on, kun se yhä vielä jomottaa... Teen mä taian tehoisamman, teen tuotakin kovemman... Hän hakee rautaromujen seasta viilapenkiltä litteän rautakangen pään ja työntää sen tuleen. Toisella kädellään hän liehtoo, toisella kääntelee rautaa. Vähänväliä hän sitä kohentelee, se kuumuu kuumumistaan, tulee kiehuvaksi, ja siitä kirpoilee kipinöitä. --Silmät kiinni! Mustalainen sulkee ne, mutta avaa samassa. --Silmät kiinni, jos tahdot, että taika vaikuttaa! Silloin tempaa seppä tulipunaisen raudan ahjosta, tekee sillä ison kaaren ilmassa, rätisten kuin raketista sinkoilevat kipunat ympäri pajan seiniä, ja mustalainen näyttää puristavan silmänsä yhä tiukemmalle. --Hyi, koiran hammas kipeäks, Haakertin hammas terveeks! Rauta viedään alasimelle märkään paikkaan, vasara nousee ilmaan ... sähähtää, paukahtaa kuin pyssy, ja kuuluu kauhea ölähdys... --Veit sen terveen hampaan ... veit, saatana, sen terveen hampaan! Mustalainen on seisoallaan, hän hyökkää sepän kimppuun, mutta seppä pysyy aina toisella puolen alasinta ja uhkaa tulisella raudalla mustalaisen kasvoja.--Elä tule tai saat suun täyteen sulaa rautaa! --Mustalainen on pelkuri, ja hänen kostona sulaa kauheihin kirouksiin. Hän näkee terveen, rikkomattoman hampaansa alasimella punonnaisen päässä, juuret pystyssä. Suu kuohuu kirkasta verta, ja hän huomaa parhaaksi, sadatellen ja voivotellen, lähteä käpälämäkeen. Hän on kaataa meidät mennessään, ja pajan ovelta näemme hänen laukkaavan läpi sakeimman katajikon ja katoavan metsään. Mustalaisen hammastauti kuului paranneen, mutta ei sen jälkeen kuitenkaan kukaan tullut Hirvilahden seppää taikuriksi tahtomaan. KOHTAUS OIKEUDEN ISTUNNOSSA. (Samuli Samulinpoika on kanteen alaisena luvattomasta viinanpoltosta. On todistettu, että takavarikkoon pantu viinapannu on hänen, ja epäilyksiä on siitäkin, että hän on sillä polttanut. Sitä ei kuitenkaan ole saatu toteen, ja sentähden päästetään hänet puhdistusvalalle. Raamattu levähdytetään selälleen pöydän päähän, ja Samuli Samulinpoika kutsutaan sisään.) _Tuomari_: Käykää valalle, Samuli Samulinpoika, puhdistamaan itseänne syytöksestä. _Samuli Samulinpoika_: (Astuu ovensuusta rohkeasti esiin ja laskee kaksi sormea kirjalle.) _Tuomari_: Te ymmärrätte sen suuren painon ja merkityksen, joka valalla on, Samuli Samulinpoika? _Samuli Samulinpoika_: Ymmärrän, korkea oikeus. _Tuomari_: Ja tiedättekö myös, mikä rangaistus teitä odottaa sekä ajallisesti että iankaikkisesti, jos vannotte väärin? _Samuli Samulinp._: (päättäväisesti nyökäyttäen päätään ja painaen sormensa yhä kiinnemmäksi kirjaan): Tiedän, korkea oikeus! _Tuomari_: Miettikää siis tarkoin kaikki tämä ja sanokaa selvällä ja kuuluvalla äänellä minun perästäni... »Minä Samuli Samulinpoika.» _Samuli Samulinp._: Minä Samuli Samulinpoika. _Tuomari_: »Vannon ja vakuutan.» _Samuli Samulinp._: (varmasti). Vannon ja vakuutan! _Tuomari_: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...» _Samuli Samulinp._: (Hänen katsantonsa on rohkea ja hänen äänensä voitonvarma. Hän huutaa melkein uhkaavasti): Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta! (Eräs lautamiehistä keskeyttää yht'äkkiä tuomarin, kuiskaa hänelle jotain korvaan, ja he keskustelevat sopottavalla äänellä). _Tuomari_: (näyttää olevan kovin hämmästynyt): Samuli Samulinpoika menee vielä vähäksi aikaa ulos miettimään valanteon tärkeyttä ja odottaa siellä siksi, kunnes teidät taas kutsutaan sisään... (Hänen mentyään, lautamiehelle):... Minä en ymmärrä oikein, mitä herrastuomari tarkoittaa. _Lautamies_: Herrassyötinki on vielä nuori eikä tunne kansan tapoja tällä paikkakunnalla. Ette tainnut huomata, että sillä oli molemmat sormet samalla puolen kirjan taitetta, ja usko on semmoinen, että jos valaa vannottaessa ei toinen sormi ole toisella ja toinen toisella puolen kirjan keskitaitetta ... tällä tavalla näin, ikäänkuin pihtinä sielua pitämässä ... niin ei ole valalla mitään merkitystä, puhuipa siinä mitä tahansa.