Part 28

Antero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei raittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi pakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat pitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja kaatoivat hänelle täyden lasin boolia:

--Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!

Lieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt hän kieltäytyi.

--Etkö juo?

--En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.

Ei hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä päättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa sittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät...

Olin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet hetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja innostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun tenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla parvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin yksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan vihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.

Hyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin korkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa, joka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.

... Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja isänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja paljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti eläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle--tyhjensi yhdellä siemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.

--Johan maistoit, Antero!

--Käypkö katteekses ... eikö käy ... koa sitten lissee! vai minä tässä iliman ... vappuna?

Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.

Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin hovitanssiaiset päättyneiksi.

Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.

Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain--en tiedä, mistä se tulee--joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan. Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla toisiaan.

Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.

Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.

--Sitä täytyy varjella, ettei ryvety... Se on niinkuin se ois se ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää tavallisissa oloissamme käyttäneet.

--Maljasi, Antero!

--En minä oluviin kanssa kippistä ... putel' viiniä!

Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo kiittää meitä, sanoi hän ... tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita tovereitaan ... ei pahaa sanaa miesten välillä ... toveruus on pyhä ... huono mieshän minä olen .... renttu semmoinen ja heikkoluontoinen. Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat ... ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä ... ja hän tahtoo juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja miestä kainaloista kannattaa.

Malja juotiin ja maljaan vastattiin... Eläköön Antero!

Antero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä. --Elä ole hullu! huudettiin.--Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin sillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.

Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla-- eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,

lauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko suuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja erityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne yhteiseen iloon.

Ennen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen pöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä kunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa, mutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja haaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen siihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja esittämään.

Meitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut käymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan. Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne hän nytkin jäi--niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä lukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan--vielä kerran elämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.

Kun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri seurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen kuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä näimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.

Tapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta näytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille tuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu keltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille asteelle.

Meillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä, kuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin saaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan, istuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia pöytiä haltuunsa.

Siinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä milloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle kuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet kerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin meidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän vaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha setä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän tarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin olisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo toisensa perästä tuli, oli ja meni.

--Nuoriso! kuului hän heille hokevan,--nuorisoa minä rakastan ... nuoriso on kansa ... pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me aikoinamme olemme pitäneet!

Mutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa. Laulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen alkoi kuulijakunta harveta.

--Elekeehän vielä männä ... minnekkä teillä on semmoinen kiire ... aikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta nuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää hänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia tyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.

Kun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin verannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa seurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain epämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne kauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja vaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen asettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta hän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät pilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat hänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään katosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.

Menimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi usein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.

--En lähe ... en ensinkään ... nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo mulle viis' markkoo.

--Elä huoli juoda enää ... joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?

--Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä... kyyppari hoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko ... välipä näillä ... ei noita paljon ollukkaan ... männyt on männyttä eikä tule takaisin.

Oli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta, silloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän tuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi ryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan itsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa, jonka viimeisillä rahoillaan maksoi.

Siihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki liassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea palttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää jälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli kaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime aikoinaan oli istunut--täydellisen rappion rajalla.

Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa viimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen tappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu ulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin huostaan.

Eikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.

Tutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää koskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa jälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä kaukaisessa maaseutupitäjässä.

KOULUMUISTOJA.

I. ENSIMMÄINEN KOULUMATKANI.

Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin. Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin pikkuseikkoihin.

Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat asiat.

Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että _minä_, tämä pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun, tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana, pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.

Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.

Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan, olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko seuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla kehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä »kasvun varalta» ja istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä, kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko, alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.

Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä! Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut, kuin olisin päässyt »kylään».

En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi. Kenelle? Minulle, _minulle_ se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja sokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt, jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan tupakan.

Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin housut, jotka äiti pani nappiin,--ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat, kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan--oi, jospa olisivat vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!

Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena, kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen matkamiehen hevosen kavioiden kopse.

Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään, kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.

Matti katsahtaa päin ja kysäisee:

--Nytkö sitä viedään kouluun?

--No nyt!

--Miksikä sitä koulitaan?

--Papiksi.

--Eikö ole ikävä kotoa lähteä?

--Lysti toki on.

--Elähän sano, jos vielä itket.

--Itse itket ennen.

Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka kuin säkki. Sitä ei »pyöräytetä» aisoihin, se kammetaan niihin taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään, sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen. Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.

Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.

Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran, että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä--ja niin sitä lähdetään.

Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret seisovat portilla, sanovat: »Nyt se menee!», mutta äiti seuraa vielä mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.

Sinne jää koti, sinne äiti--ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä vielä, mistä lähti ja minne menee.

Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.

II. TULO KOULUKAUPUNKIIN.

Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta kummastakaan--mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa varten.

Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen palttoo ja uusi lakki.»

Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja tonkii;--sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;-- hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.

Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle »uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin toisellakaan,--huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa, jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan ensimmäisen mielikuvani häviö.

Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä, leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein, niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille. Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.