Part 27
--Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat köysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan kohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun peräytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan kiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja hyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi saivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille lyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen voitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa selälleen.
--Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa syvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla koskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin. Katsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen tärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille sihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan juureen soitettaisiin.
--Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden rajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus. Silmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi sihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen päästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja puhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen helpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova väkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän olennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.
--Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.
--Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!
--Onpas saanut naarmuja kokkaansa... Vaan tämä se ei siitä huoli!
--Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!
--Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän tekee! Henki se on sinussakin!
Ja toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään hyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat etusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta vähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja kuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla merkittynä joka astiaan, ja perään oli »Salaman» alle tehty delfiini, joka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he katselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään. Sanoivat: »kokka», ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: »siin' on perä». »Tyyripähän on siinä», virkettiin peräsimen kohdalla ja mainittiin erikseen: »pytsit», »luupit», »kumpassit» ja »ankkurit». Ovien päältä tavailtiin »salonki», »kyökki», »perämies», »hytti» j.n.e. Kaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.
Joka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin tyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan tuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan palanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa kuitenkin samanlaisina.
Mutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat, tyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun heitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he vastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten väliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden uteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla ja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin matkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.
--Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?
--Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.
--Vai tämä laskisi ... eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi...
--Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?
--Koetti »Vellamon» kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan siihen töksähti kuin seinää vasten...
--Vai että niinkuin seinää vasten...
--Juuri kuin kallion kylkeen...
--Katso, katso!
--Ja sitten te taas rynnistämään...
--Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan...
--Jo se on ollut pässin pusku... Vai niin, että peräytettiin ja sitten taas muksautettiin...
--Niin on toki menevän näköinen tuo kokka...
--Se on suikea kuin kuikan kaula...
--Paras paatti tämä on näillä vesillä...
--Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan hakea muualtakin.
--Kaukaapa saa hakeakin...
--Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja muille...
--Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä tullut rantaan?
--Eikä ole tullutkaan, eikä tule...
Niin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri sanoilla ja uusilla vivahduksilla.
kun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat temput tehtiin uudelleen.
* * * * *
Mutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli, olivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja laivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin kanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä itsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät, naiset varsinkin.
--Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!
--Kiitoksia!--Kiitoksia!
--Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina ennenkin!
--Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva on. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään päässyt.
--Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!
--Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta, hänen on kaikesta kunnia!
--»Salaman» se on oikeastaan kunnia... Olisitte nähneet, kuinka se jäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä komentaa.
--Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.
--Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen me teitä odotimme.
--Ennen oli mahdoton ... jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä nytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei tuullut moneen viikkoon...
--Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut...
--Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.
--Ja se onnistui...
--Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi...
--Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?
--Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja saattaa meidät suuren maailman yhteyteen.
--Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme laivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään eräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille itselleen sanomaan.
Mutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:
--Niin, hyvä herrasväki! huusi hän.--Koska nyt siis saattaa sanoa laivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä ... täällä Lapin porstuassa ... on taas saatettu suuren maailman yhteyteen ... joka ei ... joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on minun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset ... kuka vain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa ... että olisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän retken kunniaksi ... olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja istukaa tai kävelkää salongeissa ... onhan täällä tilaa ... olkaa hyvä ... minä menen...
Ja tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia tilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat alas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.
Rouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja puhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja että siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli kesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan kertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat sen ja sen hytin ... tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin, joka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat nuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin iloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin keskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja puhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä muutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan kävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit heidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät jonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin kohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan merkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on niin erinomaista ihailemista.
Vaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät siitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli sitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten muistiin pantaman.
--Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!
--Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule, niin...
--Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden lähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet...
--Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule matemaattisesti tarkka.
--Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!
--Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä tarvitaan...
--Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan laitaan.--Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta tässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja ottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas saattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa ... olemme tulleet saatetuiksi ... saatetuiksi muun maailman ... suuren maailman ... yhteyteen ... hm ... mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- ... hm ... yksi kerta vuodessa ... minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä pyytäisin, että joisimme ... että tyhjentäisimme klasin eli maljan ... eläköön kapteeni Fellman ... hurraa!
Maijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen »hurraa» huudettiin.
Kuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin ihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että »hyvinpä ne nyt rupesivat herrat yhteen ääneen huutamaan».
--Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa...
--Ne on ne herrat...
--Niin poikia ... no jo ne on koko poikia...
--Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa...
--Vaan ottaakos ne...
--Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.
--Rahallaanhan sinne päässee.
--Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin edestään...
--Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse...
--Jos kohta kaikessa muussa...
--Ei pidä pilkata herroja ... herrain pitää antaa ilojaan pitää niinkuin muidenkin...
--Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään ... ei ne yhteen yöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin...
--Tuossa menee neuvoksen konttoristi ... myöhäänpä jouduit...
--Antakaa tietä...
--Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin...
--Suu kiinni, kollo!
Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä, jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti kohta sen perästä tuleva toinen.
--Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.
Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta varmaankin lähtevät.
--No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.
Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään. Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan. Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.
--Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.
--En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen ... vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen booliin, kun hän kerran itse...
--Niin, niin, no hyvästi siksi!
--Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen .... tuskin olet ehtinyt nukkuakaan, kun jo tulen.
Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että »nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää siis sen kunniaksi juotaman.»
* * * * *
Ja sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta väkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän verryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas sinne »Salaman» luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä katsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään joutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan ohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät olleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat muun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti tulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin seisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja ilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja vähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja lähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa mainitsematta.
Mutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten väkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää ennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli tieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja itsensäkieltämisestä hän oli pitänyt »Suomalaisessa Seurassa» esitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä kaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän ei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan pilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut laivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta päivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää rantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut hyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän käveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi huohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille hän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti sanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän, kun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei viitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta ei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta pyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään pukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli nähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän itseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö ihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa uteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.
* * * * *
Mutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä olevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut veden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää vihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.
Väkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin alkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet. Nivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen väliin haikea haukotus.
--Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty...
--Lähdetään vain...
Ja he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen kukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:
--Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut ... hm .... no, hyvästi nyt sitten!
--Jumalan haltuun...
Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat, ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen, että »laivakulku on siis alkanut ... niin on, niin on.»
Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.
Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi lokkaili laivan ja laiturin välissä.
VIIMEINEN PONNISTUS.
Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.
Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.
Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi, kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa, piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen. Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin; siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.
--Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin hullunkuriseksi.
Nytkin hänelle tietysti naurettiin.
--No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta ... alakakee voan lähtee.
Marssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.
--Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku meistä, joiden keskessä hän kulki.
--Yks ryökkynä antoi.
Kaikki kukkasmyyjättäret--samoin kuin bufettineidet--olivat hänelle »ryökkynöitä», kaikki muut neidit--mamsselleja.
Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja »posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime aikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän oli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton, velkoja koulussa ja yliopistossa,--ja tuota tavallista rinnettä hän oli vuosien kuluessa luisunut niin alas,--aina laitakaupungin pikkukapakoiden kävijäksi,--että nyt ei enää pitkään aikaan ollut muusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään lopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään vielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut, etupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla--ja toverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi kaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi pakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja suorittamaan.
Toverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti päässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää, sillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden verhoilla ympäröivät.
--Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja katseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat, tenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi lukukauvella alakaa auskultierata.
Puhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti kuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli saanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisia _ajattelemaankin_, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka tavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat aina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin, ettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan puhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.
--Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.
--Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.
Pitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä lauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti hän vielä uudet rillitkin nenälleen, »että näyttäisi oikein herraspojalta».
Päivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi voinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi hänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta vuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä pohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan, laulua:
Jos sydän sulla puhdas on ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.
Ja kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella muulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt aloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi. Ja näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun punssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin mukana:
Maljanne, veikkoset, täytelkää, kun nuoruuden aika on vielä!
mutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.
--Etkö juo punssia
--En maista vettä väkevämpöö.