Part 22

»Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen ollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin osa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä raakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka rakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä kaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte, vaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee. Koko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti rahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän kiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona. Kaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa seisonut paikoillaan.

Se, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu yhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena sitä emme jaksa käsittää.--Mutta onhan _meidän_ uskontomme katolista paljon puhdistuneempi?--Kaunis puhdistus!--Meillä on uhrimme: ehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme kuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta myöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen toimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin noidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla menoilla sallii itseään palveltavan, ei ole _minun_ jumalani. Muutakaan Jamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää--paras todistus sen henkisyydestä. Järki--se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin yliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä vuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin avaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei onnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta. Mutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen käsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi maallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan. Eihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata, tai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on taiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan hallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä, niinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta. Sellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että niitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että minäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä tuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto--onni hänelle, että kuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa--minua siitä estäisi, olisin valmis nauruun pakahtumaan.»

Innolla antautui hän »uuden oppinsa» puolesta taistelemaan. Taisteli sekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä toteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta nuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua,--mutta suuntansa etevimpiä edustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja haparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli leimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää, lämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa valmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli historiallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen, kansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.

Mutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään oli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti suuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja kohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: »Minä olen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö.»

* * * * *

Ei ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa kääntyikin--kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä--kylmän hengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin menestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten hämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se muistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun tulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee, mutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka tietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen, mitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja rauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.

Ei millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä--joita synnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset niiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista varmin--saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa, s.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi rauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen uskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä nuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja onnellisia.

Sattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen kyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti, joka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli siihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli pieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista oli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat ja ihmetellen kyselivät, mitä _hän_ sillä kirjalla tekee?! Nyt avasi hän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki sitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen ympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki samaten yhä suuremmalla innolla;--kunnes hän toisen päivän iltana yhä kasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli täydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: »Teidän pitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua»--ja särki kaiken entisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.

Rakkaus,--se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli leimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli ihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän nyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei sitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan, taide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko sisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui sen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen toteuttaa. »Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää vapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien käsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.»

Rakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi» kirjaimelleen noudattaminen aikana, jolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta heikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja juljettu sitä tieteellisesti puolustaa--siinä oli nyt työala, jonka hän itselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.

Hän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin näkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin esimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään; omaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla; ajoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.

Menimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen niin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan puettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa työläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut ja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut »sitä viimeistä plebsiä», varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa mukaan »ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä ... se oli sitä kaikkein poroporvarillisinta» j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen runollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on »sitä puhtainta, paksuinta proosaa», josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään taiteellista aihetta puserretuksi.

Sellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin-- äänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista.--millainen hän oli ollut ennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän heille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se on se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut alkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien maallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja ylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta me teemme Jumalan _omaksi_ kuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja ensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin perisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa ajattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja semmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena ajatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä hämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina käsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa, niin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme rakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme, käsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme palvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen yhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan. Rakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan--siinä on uskontomme!

Hän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta pysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.

Haimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle heikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin taidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi vakaumuksensa olevan kaikista varmimman.

--Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä uusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.

--En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen muotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on kirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen aate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että teidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta--ja hän kääntyi tuon ystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa--sinusta varsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.

Hän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli enemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.

Olihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut kunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut. Hyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä, ettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin turvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon olisimme voineet luottaa.

--Loruja ... olkaa huoletta...! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin vielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.

--Mitenkä niin?

--Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä jälleen.

Mies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti väärässäkin.

Mutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on hänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten Pariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin. Se on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko ristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta kysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä kokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.

»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka, vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus, vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt. Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.

»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin, ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.

»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni, oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa. Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä», niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.

»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'--tiedäthän, että minulle tuokin nimi joskus annettiin--kuin Vanhan Testamentin. Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista, että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut, sanottiin.

»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä, vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.--'Anna meille Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.

»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät eron, ja sen tekivät monet muutkin.

»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa--niinkuin minä.

»Minäkö?--mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?

»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut palaavani. Ystävät, sukulaiset ... tulin sanalla sanoen tänne puoleksi vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;--vaikka kyllä kai sittenkin oli parasta, että katosin.

»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa. Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He 'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.

»Ja lomahetkinä--kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin-- rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa. Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja suurimpana, kuinka minä _sen_ esittäisin?

»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten kuin Mikael Angelon Pietán y.m.

»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta, niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.

»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset, sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena, kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus. Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.

»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen esittämiseen, jota olin etsinyt.

»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa. Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon, taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.

»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu: vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin vaikutti omituisen salaperäisesti.

»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut, minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen, pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan. Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin mukaiseksi.

»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.

»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.

»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.--Mainiota! Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden jumalatar!»

»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt. Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.

»--Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä ... koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa...--On niinkuin tuo silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa... --Ei, hyvä ystävä, rakkaus _on_ persoonallinen olento, olet sen tuossa osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»

»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä, me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla, kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.

»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan sattuma, että silmäni aukenivat.

»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen, että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?

»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy, enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.

»--Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?