Part 6

_Pyhityksestä_ opettaa Laestadius, että "sovitus eli vanhurskauttaminen eivät suinkaan sisällä synnittömyyttä, vaan ainoastaan velattomuutta; se on pelastus synnin velasta ja rangaistuksesta; se on myöskin pelastus synnin vallasta herätyselämän piirissä eli niin kauvas kuin tahdon positiivinen vapaus ulottuu. Pyhitys ei ole sama kuin rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, sillä tuo rakkaus on kristityssä varsin heikko. Kun hyvää tahtoa ei voi toteuttaa tahdon elimessä itsessäkään herättämällä pyhiä haluja ja poistamalla saastaisia haluja tahdosta, kuinka voidaan sitten rakkautta toteuttaa sydämmessä, koska luonnollistakaan rakkautta ei voi hyvällä tahdolla synnyttää? Et voi rakastaa ketään, jota et voi rakastaa, vaikka kuinka tahtoisit, sillä rakkaus ei riipu tahdosta. Emme kiellä sitä, ettei heränneillä olisi hyvä tahto, mutta hyvää tahtoa ei voi toteuttaa hermoelämän piirissä, saatikka sitten elinelämässä, jossa intohimot hallitsevat. Rakkautta ei myöskään voi tahdon mahdilla sydämmeen synnyttää, sillä vaikka kristityllä onkin hyvä tahto rakastaa Jumalaa, niin ei hänellä kuitenkaan ole kykyä sydämmeensä sytyttää tuota rakkautta".

"Jos armotettu on ainaisessa taistelussa perkelettä vastaan, niin eivät armonmerkit jää näkymättä: sydän tulee araksi, murtuneeksi ja vaikka usko toisinaan tuntuukin heikoksi ja epäilyksetkin nousevat, lähtee kuitenkin evankeliumin sana saarnasta, Jumalan sanan lukemisesta tahi jostakin satunnaisesta tapauksesta; salamana lentää se sydämmen läpi, elähyttää entisiä taivaallisia tunteita ja sielu saavuttaa taas sen levon, jonka tieto Jumalan armosta ja omantunnon rauhasta tuottaa. Kristitty ei saa kuitenkaan aina uskoa omia tunteitansa, sillä tunteet voivat olla vääriä, jolleivät ne pidä yhtä kirjoitetun sanan kanssa. Siksi onkin välttämätöntä vertailla kokemuksiansa Jumalan sanan kanssa s.o. niiden henkilöiden tunnetten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet pyhän raamatun. Kun kristityn kokemus pitää yhtä Pietarin, Paavalin ja muiden kristittyin kokemusten kanssa, silloin vasta voi hän olla varma armontilastansa".

_Sakramentti_-opissa on Laestadiuksen uskonopin heikoin kohta. Hänen materialistinen filosoofinen kantansa esiintyy selvimmin tässä.

_Kasteen_ tekee hän yhdenmukaiseksi lasten luonnollisen pesemisen kanssa. Niinkuin äiti pesee lapsensa ja eläimet nuolevat poikiansa, samoin tarvitsee lapsikin veden pesoa, kastetta. "Kun ihminen on samassa suhteessa luojaansa kuin lapsi vanhempiinsa, niin sisältää hengellinen puhdistus sen, että Jumalan tarvitsee puhdistaa eli pestä lapsiansa uudensyntymisen pesussa". Tämä puhdistuspeso ei ole kuitenkaan välttämättömän tarpeellinen vastasyntyneille lapsille. "Aina niistä ajoista kun Augustinus rupesi opettamaan, että kastamattomat lapset eivät tule autuaaksi, on epäilyksiä kristillisessä seurakunnassa ollut näiden lasten autuudesta. Mutta tuo epäilys on kasteella poistettava. Itse äidin sydän tarvitsee tuota puhdistusta. Koska seurakunnalla on valta syntejä anteeksiantaa, tulee lapset ottaa seurakunnan yhteyteen kasteen kautta. Tämä on tehtävä sekä vanhempain ja kummien että seurakunnan itsensä takia, jos nämät nimittäin epäilevät kastamattomain lasten autuutta. Mutta jolleivät he tätä epäile, niin jättäkööt lapsensa kastamattomiksi aina siksi, kunnes alkavat epäillä, tulevatko kastamattomat 6, 7 vuoden vanhat lapset ilman kastetta autuaaksi". Eräässä toisessa paikassa sanoo hän, että lapsilla on usko eikä heiltä voi kastetta kieltää. Jos vanhemmat sen tekevät, ovat he siitä vastuunalaiset.

_Ehtoollista_ kutsuu Laestadius salaperäiseksi ateriaksi. Uskolla ihminen ottaa vastaan sakramentin. "Elävällä uskolla on elimensä sydämmessä. Minkä ihminen käsittää uskolla, se on todellista, koska usko sen toteuttaa. Kun siis Kristuksen ruumiin ja veren aate toteutetaan sydämmessä, niin se on toteutettu, s.o. uskon esine ei ole enää aate, kuvitelma eli tyhjä käsitys, vaan pelkkä todellisuus sydämmessä. Tässä ei voi tulisi kysymykseen substansi eli olento, joka voi tulla objektiivisen tietoisuuden esineeksi. Järjellä me käsitämme Kristuksen ruumiin aistilliseksi olennoksi, jota voi sormin tuntea. Mitä on ajateltava Kristuksen ruumiista ja verestä? onko se lihaa ja luuta eli onko se hengellinen ruumis. Jumaluusoppineet väittävät, että kun Kristus ensin puhui lihansa syömisestä, niin hän ei tarkoittanut ehtoollista. Mutta kuinka sitä voi todistaa. Joh. 6: 63 sanoo Jesus itse, ettei liha mitään auta; henki se on, joka eläväksi tekee. Olisiko hän ehtoollista asettaessa puhunut ruumiistansa toisessa merkityksessä kuin Joh. 6, missä hän itse selittää, kuinka nämät sanat ovat ymmärrettävät. Hänen ruumiinsa, joka ulosannetaan, on sovintouhri. Ei tarvitse sanoa, että leipä ja viini 'merkitsevät' sovintouhria eli 'muuttuvat' sovintouhriksi, vaan leipä ja viini ovat ruumiilliselle elämälle samaa kuin Kristuksen ulos-annettu ruumis ja vuodatettu veri hengelliselle elämälle. Eli leipä ja viini ovat objektiiviselle tietoisuudelle samaa kuin Kristuksen ruumis ja veri ovat subjektiiviselle tietoisuudelle. Pääkohtana ehtoollisessa on siis tuo sielullinen ilmiö, että Kristuksen ruumis ja veri todella ovat läsnä, jahka niiden aate uskon kautta on toteutunut sydämmessä. Sillä jos kuvittelen nauttivani Kristuksen ruumista ja verta ja uskon sen varmasti, mutta en tunne mitään sydämmessäni, niin se on ainoastansa kuollut usko, josta ijankaikkista elämää ei voi seurata. Mutta jos tunnen ijankaikkisen elämän esimakua eli hengellistä iloa ehtoollista nauttiessani eli heti sen jälkeen, niin sovintouhri on tullut toteutuneeksi minun sydämmessäni. Leipä ja viini eivät ole ontoloogisessa eli metafyysisessä suhteessa Kristuksen ruumis- ja veri, vaan sielullisessa suhteessa ovat ne yhtäisiä, s.o. leipä ja viini ovat ruumiillisen elämän ravinto, Kristuksen ruumis ja veri ovat hengellisen elämän ravinto".

Niinkuin yllä esitetystä otteesta näkyy, vivahtaa Laestadiuksen ehtoollisoppi reformeeratun kirkon käsitykseen. Ainoastansa se usko, joka nauttimistilassa ilmenee ilon tunteena on elämä ja se tekee nauttijan osalliseksi Kristuksen ruumiin ja veren sovintouhrista. Niin hän arvelee.

_Kirkkokäsitteestä_, joka laestadiolaisessa liikkeessä sittemmin on saanut omituisen merkityksensä, ei Laestadius kirjoituksissaan juuri usein puhu. Sen verran käy kuitenkin selville, että hän kirkolla tarkoittaa kaikkein uskovaisten yhteyttä, kuitenkaan rajoittamatta kirkkoa niihin, Usein kiistelee hän kirjoituksissaan Ruotsin valtiokirkon palvelioita ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan. Hän valittaa kurin puutetta. "Pappi ei voi ehtoolliselta pidättää suurintakaan sikaa, jos ei tahdo saada nuhteita tuomiokapitulilta ja häväistyksiä uskottomuuden ja synnin puoltajilta". Valtiokirkosta eroamisen suhteen sanoo hän: "Hengellinen eroaminen turmiosta on pääasia, eikä turmio asu niissä huoneissa, joita me kirkoiksi kutsumme, joten hyvällä omallatunnolla voidaan näissä kirkoissa kuulla sanaa; ja nauttia sakramenttia, vaikka täytyykin kuulla paljon, joka ei ole hyvää ja hyväksyttävää". Laestadius puhun "viina-pannussa ja viinan höyryssä puhdistetusta lutherilaisuudesta", jolla hän nähtävästi tarkoitti senlaista puhdasoppisuutta, joka puheissaan astui Lutherin kannalle, mutta elämässään rypöi mitä riettaimmissa paheissa. Muutoin kunnioittaa hän suuresti Lutheria, vetoo usein hänen sanoihinsa ja kokemuksiinsa. Niinikään viittaa hän tunnustuskirjoihin, joille hän näyttää, antavan niille tulevan arvon.

Kuolemavaltakunnasta (Hadeksesta), tuhatvuotisesta valtakunnasta eli ylipäätänsä _viimmeisiä tapahtumia_ koskevista asioista on Laestadius puhunut niin vähän, ettei voi sanoa, mikä hänen ajatuksensa niistä on ollut. Monen muunkin tärkeän kysymyksen suhteen jäämme epätietoisiksi siitä, mikä tuon merkillisen miehen mielipide niistä on ollut. Yllämainituista hänen uskonopillisista mietteistä, joita mikäli mahdollista olemme esittäneet hänen omilla sanoillaan, käy kuitenkin selväksi; että Laestadius järjestelmässään on koettanut sovittaa toistensa kanssa materialismia ja spiritualismia eli aistimaailman ja henkimaailman ilmiöitä. Tuo kristinuskon elähyttämä sielunpaimen teki yrityksen, jota moni ennen häntä oli koettanut, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hänen hillitsemätön mielikuvituksensa ja omituinen luonteensa viehättivät häntä usein hyvinkin syrjäisille poluille siitä elämänkeskiöstä, johon hän koko sydämmensä täydellä innolla oli kiintynyt. Erehtymisen vaara uhkaa aina kuolevaisia. Tekijälle jotakin tulee, tekemättömälle ei mitään. Kuinka hänen erhetyksiänsä arvosteltaneekin, aina on kuitenkin tunnustettava hänen tarkoitustensa puhtaus ja että hän vilpittömästi etsi totuutta, joka oli hänen tekojensa äärimäisenä tarkoitusperänä.

Laestadiuksen persoonallisuus on, kuten edellä kerrotusta käy selväksi, lyönyt leimansa siihen hengelliseen liikkeeseen, joka hänestä on saanut nimensä. Hänen uskonopilliset omituisuutensa ja yksipuolisuutensa löytyvät niinikään laestadiolaisuudessa. Minkälaiseksi tämä herätys hänen kuolemansa perästä on muodostunut ja minkä verran se on säilyttänyt alkuperäistä omituisuuttansa tahi onko se jossakin suhteessa poikennut oppi-isän perusaatteista, ovat kysymyksiä, joiden vastaaminen jääköön vastaisen tutkimuksen tehtäväksi. Meidän tehtävämme oli ainoastansa piirtää muutamia elämäkerrallisia kuvauksia siitä miehestä, joka enemmän kuin ehkä kukaan Ruotsin evankelislutherilaisen kirkon opettajista on ollut aseena synnyttämässä uskonnollista, samalla niin laajaa ja niin nopeaan entisiä olosuhteita läpitunkevaa ja muodostavaa liikettä.

Semmoinen on pääpiirteissään Lars Levi Laestadiuksen elämäkerta. Hän oli tavallaan erämaassa huutavan ääni, joka unesta herätti paheisiin vaipuneen, häviönsä partaalla olevan sukupolven. Innokkaana herätyssaarnaajana, paheiden ankarana vastustajana, itsensä kieltävänä ja sanankuuliainsa parasta tarkoittavana sielunpaimenena on hän arvosteltava. Hän erehtyi toisinansa, mutta hän etsi kuitenkin rehellisesti totuutta ja koetti parhaan ymmärryksensä mukaan sitä edistää.

Liian huono on hän pylvään nenässä ystäväin jumalana palveltavaksi, mutta liian hyvä vihollisten maahan tallattavaksi.