Part 5

Ollen suuressa määrässä vastakohtain mies, oli hänen itsiössään jotakin epäsointuista ja arvoituksen tapaista. Hän voi kirjoittaa nerokkaasti ja hienosti; mutta usein kirjoitti hän ihan kuin aivan sivistymätön mies, kertoen yhtä ja samaa moneen kertaan. Hän oli verraton parannussaarnaaja ja hänen saarnojensa sävel on ankara, henki lainomainen, esitystapa hämmästyttävä, milloin yksinkertaisten, milloin mielikuvitusta uhkuvain ja rohkeain, mutta aina miellyttävien kuvainsa kautta. Hänen kielensä on uhkaava, toisinaan ihan törkeä ja siivoton. Vastenmielisyys kaikenlaatuiseen pahaan sai hänen pohjaltaan rakastavan sydämmensä lausumaan välinpitämättömän teräviä sanoja. Rakkaudesta kansaan uhrasi hän entisten ystäväinsä suosion ja elämänsä rauhan. Vaikka totuutta rakastava, turvansi hän toisinansa vilppiin, kun oli joutunut pulaan ja tahtoi siitä päästä. Hänen hengen lahjansa olivat rikkaat ja hänen opintonsa monipuoliset. Monessa suhteessa -- niinkuin esim. raittiuskysymyksessä -- oli hän aikansa edellä. Ylpeyttä hänessä ei milloinkaan huomattu. Vähävaraisuus nuorempana ja uskonnollisuus vanhempana nöyryyttivät hänet. Uskolaistensa parissa hän nautti suurta luottamusta ja oli vanhemmalla puolen ikäänsä isänä heille. Niitä maallikoita, joita hän saarnaretkille lähetti, hän opasteli, neuvoi ja nuhteli, niinkuin isä poikiansa. Ulkopuolella herätystä oleville tuntemattomillekin ihmisille luuli hän olevansa oikeutettu tekemään hyvinkin nenäkkäitä kysymyksiä ja jos ei näihin mieluista vastausta saanut, tuomitsi hän ne pahanpäiväisiksi. Toisinaan tuo lappalaispukuun puettu mies tuntemattomana markkinoilla pistäysi kauppiasten puotiloihin, kysellen, saisiko ostaa viinaa ja korttia. Jos sai myöntämän vastauksen, silloin piti hän kauppiaalle saarnan, joka oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos taas kysymykseensä kieltävästi vastattiin, silloin lausui hän kiitollisuutensa ja ilonsa siitä.

Hänestä lausuu J. A. Englund [Teologisk Tidskrift 1876.]: "Varustettuna suurilla tiedemiehen lahjoilla, jotka luultavasti olosuhdetten takia eivät päässeet täydellisesti kehittymään, oli Laestadius hyvin teräväjärkinen, hänen mielikuvituksensa oli vilkas, muistonsa hyvä. Luonteeltaan ponteva kuin oli, ei hän esteistä väistynyt ja hän oli juuri omiansa aina horjumattomalla rohkeudella, aina heikontumattomalla voimalla kestämään taistelussa. Vaikka karkea sanoiltaan ja lamoiltaan, voi hän kuitenkin viehättää ymmärryksensä terävyydellä ja esiytystapansa vilkkaudella. Hän oli oikia Lapin poika, aina omituinen, milloin mahdikas, milloin puutteenalainen, milloin kohottava, milloin alentava, milloin ikävä, milloin miellyttävä, milloin tyly, milloin ystävällinen, niinkuin niiden seutujen luonto, missä hän elämänsä päivät vietti ja jos lisäämme, että tuon pinnan alla oli kosolta rautaa, niinkuin monessa hänen kotimaansa vuoressa, niin on se semmoista, jota melkein koko hänen elämänsä todistaa".

Koko Laestadiuksen elämän aika oli yhtämittaista työtä. Hänen työkykynsä oli tavaton. Jo hänen kirjallinenkin toimensa osoittaa, ettei hän ollut sen ajan tavallisia pappia, jotka, kun sunnuntaina lukivat seurakunnalle saarnansa, luulivat sillä tehneensä kaikki, mitä sielunpaimenelta voi vaatia. Syömättä hän tavallisesti meni kirkkoon ja piti siellä kaksi saarnaa. Kotiin tultuansa hän kansalle puheli hengellisistä asioista, opetti ja neuvoi ja vasta iltapäivällä otti hän ruokaa ruumiin ravinnoksi.

Kuinka suuresti Laestadiuksen oppilaat ja sanankuuliat häntä rakastivat, osoittaa parhaiten hänen tuomioprovasti Wiesselgrén'ille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun muassa lausuu: "He eivät ainoastansa syleile minua, vaan jäävät kaulaani riippumaan ja hyppivät ilosta, kun näkevät minun, jota pitävät sen autuuden alkuunpanijana, jota nyt tuntevat. Minä olen kuitenkin usein huomauttanut heitä siitä seikasta, että tuo rakkaus minun itsiääni on epäjumalan palvelusta, jolleivät tee erotusta oikean alkuunpanijan ja sen välillä, joka on ollut aseena Herran kädessä. Hurmauksissaan karkaavat muutamat kaulaani ja röykyttävät minua aika tavalla, niin että minun toisinaan on vaikea säilyttää silmiäni ja korviani".

Laestadiuksen elämäntyö ja hänen merkityksensä herätyssaarnaajana ovat tulleet huomatuksi ulkopuolella hänen kotimaatansakin. Saksalainen Bornbaum on "Evankelisen lähetystoimen historia" nimisessä kirjassa kiittäen häntä annostellut. Niin ikään kiitettävä arvostelu on hänestä "Neues Zeitblatt für die Angelegenheiten der lutherischen Kirche" (Uusi aikakauslehti lutherilaisen kirkon asioita varten) nimisessä saksalaisessa aikakauskirjassa vuodelta 1882.

Voidaksemme oikein arvostella Laestadiusta ja hänen merkitystänsä sille uskonnolliselle liikkeelle, joka hänestä on nimensä saanut, on vielä tarkastettava hänen uskonopillisia mielipiteitänsä.

Vaikka Laestadius ei tahtonut muodostaa mitään erityistä opinjärjestelmää, hän kun kauttaaltaan pyrki asettumaan alkuperäisen lutherilaisen tunnustuksen vakavalle pohjalle, on hän kuitenkin uskonopin eri kohdista lausunut mielipiteitä, jotka ovat siksi omituisia ja hänen katsantokantaansa niin kumoavia, että niistä on erittäin mainittava hänen elämäkertaansa esitettäessä. Laestadius oli syvämielinen, vaikka ei juuri selvä, ajattelia, filosoofi ja hänen filosoofiset mietiskelynsä ovat myöskin vaikuttaneet hänen uskonopillisiin mielipiteisiinsä. Eräässä käsikirjoituksena jälkeensä jättämässä ruotsinkielisessä kirjassa nimellä "Hulluinhuonelainen" (Dårhushjonet) on hän järjesteellisesti esittänyt filosoofiset ja uskonopilliset mielipiteensä, joista viimemainituista sananen. [Vert. J. A. Englund'in kirjoitusta samasta aineesta aikakauskirjassa Teologisk Tidskrift 1881.].

Jos mieli oikein käsittää Laestadiuksen uskonopillista katsantokantaa, on saatava selville hänen omituiset käsityksensä ihmisestä, sillä hänen antropologiansa (ihmisoppinsa) on melkoisesti vaikuttanut hänen uskonoppiinsa. Filosoofina on Laestadius realisti ja materialisti. Hän kieltää sielun olemassaolon ulkopuolella ja ilman ruumista. Sielu on abstraktinen elämä, joka saa konkrettisuuden, tosioloisuuden elin- ja hermoelämän kautta. Elinelämän (organlifvet) keskuksena on sydän ja siihen kuuluvat subjektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia ovat vaistot, vietit, himot, intohimot ja tunteet. Hermoelämän keskuksena ovat aivot ja siihen kuuluvat objektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia omat muisto, luulotteluvoima, ymmärrys, järki, tahto ja itsetietämys. Kun hermoelämä on elimistöelämän alainen, seuraa siitä, että ihmisen järkeä ja tahtoa määrää aina joku intohimo. Mutta intohimon laatua ja suuntaa ei ihminen voi määrätä, koska intohimon pohjana ovat elimet, jotka eivät riipu tahdosta. Laestadiuksen käsityskannan mukaan siis ihmisellä ei ole varsinaista vapautta, sillä tahtoa määrää aina joku intohimo, johon ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa. Tahdon vapauden kieltämisestä seuraa johdonmukaisesti vastuunalaisuuden kieltäminen, sillä jos kerran ihmisen tahdon toiminta ei riipu hänestä itsestänsä, niin ei myöskään voi tehdä häntä vastuunalaiseksi teoistansa. Laestadius ei kuitenkaan milloinkaan ole vastuunalaisuutta kieltänyt. Päinvastoin on hän raamatun mukaan opettanut, että kukin ihminen saa ijankaikkisuudessa töittensä ansion mukaan. Tämä on kuitenkin johdonvastaisuutta hänen filosofiiansa kannalta. Jos Laestadius olisi johdonmukainen, täytyisi hänen kieltää sielun kuolemattomuudenkin, sillä jos sielu -- niin kuin hän sanoo -- on metafyysinen prinsiippi eli voima, niin täytyy tämän voiman lakata olemasta, kun voiman ase, ruumis, kuoleman kautta hajautuu tomuksi. Mutta Laestadius on toista mieltä. "Jos sielu", sanoo hän, "ei ole ekstensiivinen, vaan intensiivinen suuruus eli voima, niin ei ole kukaan filosoofi voinut todistaa sitä, että ainemäärä ja voima samalla kertaa häviävät eli että voiman täytyy hävitä, kun ainemäärä lakkaa olemasta".

Kuvaavaa Laestadiuksen materialistisesta kannasta on myöskin hänen käsityksensä sieluelämän suhteesta ruumiin elimiin. Jokaisella sielunominaisuudella on näet oma paikkansa ruumiin elimistössä. Tahdolla, ymmärryksellä, järjellä ja itsetietämyksellä ovat omat elimensä. Tahdon olopaikkana on se osa aivoista, josta nervi voluntarii (tahtohermot) alkunsa saavat. Järjen elin "on etsittävä juuren ja pienen aivon keskellä suuren aivon pohjassa ajatuskyvyn alimmassa seudussa". Tunteen olopaikkana ja elimenä on sydän, itsekkäisyys asustaa maksassa, omanvoitonpyyntö mahassa, kunnianhimo pernassa. Sydän on myöskin intohimojen keskusaseena ja sydämmeen keskittyy niiden vaikutus silloinkin, kuu ne syntyvät muissa ruumiin elimissä eli niiden vaikutuksesta.

_Pyhän raamatun_ inspiratsioonia ei Laestadius ole kieltänyt eikä hänen kirjoituksistaan näy, että hän olisi halventanut kirjoitetun sanan arvoa puhutun sanan rinnalla. Samoin omat hänen käsityksensä laista ja evankeliumista sekä niiden suhteesta toisiinsa samat kuin evankelislutherilaisen kirkon. Lain kautta on synnin tunto herätettävä ja tietä valmistettava uskolle, joka syntyy evankeliumin saarnasta eli siitä julistuksesta, että Jumala on niin maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa vikauhriksi maailman syntein edestä.

_Jumala- ja kolminaisuus_-käsitteissään on Laestadius omalla filosoofisella kannallaan. "Jumala on sielullinen ilmiö, jonka täytyy toimia olentonsa mukaisesti. Hän ei ole persona idealis, ihanteellinen itsiö, vaan persona substantialis, aineellinen itsiö, mutta substansilla me tarkoitamme samaa suin elämä. Jumala ei ole ehdottomasti vapaa, vaan ollen persona substantialis, täytyy hänen olla riippuva omasta olennostaan". Kolminaisuudella on vastaavaisuutensa ihmisen olennossa, jossa myöskin on kolme olennoitsemaa yhdessä ainoassa substansissa, nimittäin: 1:o elämänprinsiippi eli abstraktinen elämä, joka voi olla olemassa ilman elin- ja hermoelämää, 2:o elimellinen elämä, jonka perusteena on elämänprinsiippi ja 3:o hermoelämä, joka on syntynyt elinelämästä. Elämän prinsiippiä vastaa Isä, elimellistä elämää poika ja hermoelämää Pyhä Henki. Kolminaisuusoppia on Laestadius paljon mietiskellyt. Nämät syvämieliset, joskin hämärät mietteet, ovat esitetyt yllämainitussa Hulluinhuonelainen nimisessä kirjassa ja niistä käy selville, ettei hän ainakaan tietoisesti poikkea kirkon opista.

Maailman _luomista_ hän ei pidä ulkonaisena tekona. "Luuloitellaan luojaa saviastiantekijän laiseksi, joka eri tavalla muodostelee savea. Mutta ei luominen varmaankaan ole sillä tavalla käynyt". "Luominen, niinkuin luonnossakin näemme, tapahtuu sisältäpäin ja sillä on varsin huomaamaton alku. Aineissa oleva voima on sen substansi eli oloaine ja aine on ainoastansa voiman kuori eli accidensi. Elinvoiman on Luoja antanut. Jumalan kaikkivaltaisuudesta seuraa, että luominen on voinut tapahtua silmänräpäyksessä eikä siihen ole tarvittu vuosituhansia, niinkuin muutamat luonnonfilosoofit ovat otaksuneet".

Enkeliopin suhteen näyttää Laestadius siinä eroavan raamatun käsityskannasta, että hän pitää pahoja henkiä inhimillisten intohimojen personifikatsiooneina. On olemassa kunnian perkele, kateuden perkele, koreuden perkele j.n.e. Omanvanhurskauden perkele se on, joka ilmestyskirjan mukaan Jumalan lapsia yötä ja päivää syyttää.

_Kaitselmuksesta_ lausutaan, "että Jumala pitää huolta kaikista luomistaan luonnon valtakunnassa siten, että hän aineeseen on pannut sellaisia voimia, jotka vaikuttavat määrättyjen lakien mukaan. Elinvoima ihmisessä on luova ja voimassapitävä voima, niin että ihminen tämän luomisessa annetun elinvoiman takia voisi elää määrätyn ajan, jollei hän itse lyhentäisi elämäänsä luonnonvastaisella elämäntavalla, jotta tuskin yksi tuhannesta saavuttaa määrätyn ijän. Jumalan kaitselmus ei voi sitä auttaa, vaikka moni niin luulee. Sen takia, että ihminen vastustaa P. Henkeä, ei se ole Jumala, joka hallitsee maailmaa, vaan perkele. Hän synnyttää köyhyyttä, hän vaikuttaa eri maiden hallitusten kautta. Historia osoittaa, että vallanpitäjiä harvoin on ohjannut Jumalan Henki. Jumala suvaitsee pahaa hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi ja siihen täytyy perkeleenkin vasten tahtoansa olla hänelle avulias, mutta silti ei voida perkelettä puolustaa, joka ehdon tahdon toimii Jumalaa vastaan. Jumala ei loukkaa ihmisenkään vapaata tahtoa. Mutta jos hänelle lopulta käy huonosti, niin se on hänen oma syynsä".

"Jumala on luomisessa antanut ihmiselle luontaisia ruumiin ja sielun ominaisuuksia, mutta kun ihminen väärin käyttää ruumiin ja sielun voimiaan pahoihin ajatuksiin, pahoihin himoihin, pahoihin töihin, niin helposti huomaa, että luonnollisen ihmisen sieluntoiminnan perusteena on yksinomaan perkele. Me olemme kyllä myöntäneet, että ihmisellä nykyisessäkin alennuksen tilassa on negatiivinen kyky vastustaa intohimoja eli kyky olla pahoja himojansa tyydyttämättä, mutta hän väärinkäyttää tätäkin tahdon kykyä. Luonnollisessa tilassaan on ihminen kokonaan perkeleen vallassa eikä hän voi tahtoakaan hyvää, vielä vähemmin voi hän sitä tehdä".

Raamatun mukaista on siis, että Laestadius kieltää ihmiseltä kaiken kyvyn itse hankkia vanhurskautta Jumalan edessä ja pitää tämän onnettoman kohtalon alkuperäiseitä syynä syntiinlankeemista. Mutta kun on kysymys synnin asunnosta, sillon Laestadius ei ole enää kirkonopin kannalla. Hän näet asettaa synnin ruumiin elimiin. "Koska", lausuu hän, "elinelämän ainemäärä ja voima omat suuremmat kuin hermoelämän ainemäärä ja voima, niin joutuvat aina hermoelämän voimat elinelämän määrättäviksi. Tahdon taipumus pahaan ja haluttomuus hyvään perustuu siihen, että elinelämä hallitsee hermoelämää. Ja kun elinelämä on perin turmeltunut, koska paholainen on asustunut lihaan ja vereen, niin saastuttaa tuo paha olento henkielämänkin. Fyysillisessä ja metafyysillisessä suhteessa eivät hermoelämän voimat ole perin turmeltuneet. Ymmärrys ja muisto voivat tahdon ponnistuksista kehittyä varsin täydellisiksi. Mutta sydäntä ei tahto voi muodostaa. Tahto itse sortuu pahan alle. Siveellistä luonnetta ei määrää tahto, vaan sydän ja intohimot. Raamatussa pannaan synti lihaan. Mitä lihasta on syntynyt, on liha. Mutta lihalla tarkoitetaan koko ihmistä semmoisenaan kuin hän luonnosta on, ei vain eläimellistä luontoa, vaan järjellistäkin luontoa. Raamatussa pannaan synti sydämmeen, joka on elimellisen elämän keski-elin". Selittäessään pahan asumista ihmisessä on Laestadius astunut ihan materialistiselle pohjalle. Sama on seikka silloinkin, kun hän ottaa puheeksi _lain ilmoituksen ihmisen sydämmessä_. Tästä asiasta lausuu Laestadius: "Paavali sanoo lain kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, hän pitää siis fyysillistä sydäntä metafyysillisen sydämmen elimenä. Metafyysillinen sydän taas ei ole mitään muuta kuin se henkinen voima, joka vaikuttaa elimessä itsessään, niin kuin ymmärryskään ei ole muuta kuin se voima, joka vaikuttaa ymmärryselimissä, jonka vuoksi elinten vikautuminen voi aikoihin saada ymmärryksen häiriön. Kun siis laki sanotaan kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, niin tietää se sitä, että laki vaikuttaa elimeen itseensä ja synnyttää muutoksia verenkiertokulussa" j.n.e.

_Kristuksen persoonan_ käsityksen suhteen on Laestadius puhdasoppinen, hän kun tunnustaa Kristuksen jumal-inhimillisen persoonallisuuden. "Kristus ei ole vain persona idealis (ihanteellinen itsiö), vaan todellinen sielullinen persoonallisuus, joka ei ainoastansa inhimillisen vaan jumalallisenkin luontonsa puolesta on siveellisen välttämättömyyden alainen. Hänen on täytynyt tuntea todellista surua lastensa onnettomuudesta jo aikoja ennen kuin hän otti omakseen ihmisluonnon. Mutta tuota moralista kärsimystä ei maailma voinut oikein käsittää, ennenkuin sana tuli lihaksi. Hänen moralinen kärsimisensä Getsemanessa oli siis moralinen välttämättömyys. Hänen täytyi kärsiä helvetin tuskat ei ainoastaan veriheimolaisena, vaan myöskin isänä". Vaikka Laestadius _sovitusta_ käsittää siten -- niinkuin kirkkokin sitä on käsittänyt -- että Jumalan vanhurskaus on vaatinut rangaistusta ja että Kristus on kärsinyt rangaistuksen, joka kärsimys sitten luetaan ihmisille hyväksi (actus forensis), niin ei kuitenkaan hänen sovitusoppinsa ole ihan puhdasoppinen. "Kaikista inhimillisistä suhteista käy selville", lausuu hän "että actus forensis ei kelpaa tekemään sovitusta käsitettäväksi. Sovitus ei ole oikeudellinen, vaan sielullinen toimi. Kutsumme sitä sielulliseksi, koska se koskee sielua, sydäntä. Sovitustyö ei tarkoita Jumalan kunnianhimon tyydyttämistä, vaan isän sydämmen vaatimusten toteuttamista; Jumalan ankara vanhurskaus ja ääretön rakkaus omat sovituksen kautta tyydytettävät". Hänen omituinen käsityksensä ihmisestä on vaikuttanut hänen sovitusoppiinsa. Sovitus näet ei hänen mielestään tarkoita elämänprinsiippiä eikä hermoelämän piiriä, kuten järkeä, ymmärrystä, muistoa y.m., vaan sovinto tarkoittaa etupäässä elinelämää, jossa syntiset himot asuvat. "Elinelämä on se sielu, joka on lunastettu eli sovitettu, sovitus ei koske suoranaisesti sielunkykyjä, jotka kuuluvat filosoofiseen järkisieluun". Kun Laestadius, kuten yllä olemme maininneet, sioittaa intohimot muutamiin ruumiin elimiin, etenkin ruoansulatuselimiin ja subjektiivinen sovitus tarkoittaa ihmisen vapauttamista syntisten himojen vallasta, täytyy sovituksen etupäässä tarkoittaa elinelämää, missä himoilla on aseensa ja asuntonsa. Subjektiivinen sovitus tapahtuu seuraavalla tavalla: Jumalan P. Henki murtaa synnin vallan, joka asustaa ruumiissa ja määrää ihmisen halujen suunnan. Siveellinen intohimo eli uskonnollinen tunne pääsee sen sijaan vallalle ja samassa lakkaa pahan vaikutus. Järkeä, tahtoa, luulotteluvoimaa alkaa nyt määrätä ennen mainittu siveellinen intohimo. Niinkuin ennen paha on välittömästi hallinnut sydäntä ja välillisesti hermoelämään kuuluvia yllämainituita kykyjä, niin hallitsee nyt tuo uusi "siveellinen aines" korkeampia sielunkykyjä sillä vallalla, jolla se vaikuttaa elinelämään kuuluviin himoihin. Kun siis Jumalan Henki on saattanut hyvän ihmisessä voitolle, silloin on hän sovitettu Jumalan kanssa.

_Armon järjestystä_ Laestadius ei hylkää, vaikka hänellä sen eri asteista omat omituiset ajatuksensa, riippuen hänen ominaisesta filosoofisesta kannastaan.

_Herätys_ tapahtuu siten, että Jumalan laki panee ihmisen luontaisen oikeudentunnon (omantunnon) liikkeelle ja synnyttää vastavaikutuksen pahoja himoja vastaan. Tämä oikeudentunto pääsee irti siitä sitoumustilasta, jossa se suruttomuuden aikana oli ja syventyy siveelliseksi intohimoksi, joka vaikuttaa sydämmessä synnin surun ja armon ikävän. "Herätyksen alussa on sydän kova, kylmä, turpunut eli hellä ja raskas kantaa. Kuolemanpelko rasittaa, salaperäiset väristykset käyvät läpi koko ruumiin. Toisinaan syntyy saarnan aikana kiihkeä vapistus, kun lain sana koskee vanhaa aatamia arkaan kohtaan. Muutamat valittavat sydämmen nousevan kurkkuun. Jonkun ajan perästä alkaa sydän käydä palavaksi". Kun siis Laestadius sekoittaa ruumiilliset ja hengelliset vaikutukset toisiinsa ja arvelee Jumalan lain vaikuttavan ruumiiseen, ei ole kummakaan että hänen puoluelaisensa pitämät välttämättöminä, että sanan vaikutuksen tuli näkyä ruumiillisissa tunteenpurkauksissa, liikutuksissa. Vaikka hän mielellänsä näki, että uskonnollinen innostus puhkesi aistilliseen kiihkoon (liikutuksiin) ja koetti, niinkuin edellä olemme nähneet, tuota ilmiötä selittää ja puolustaa, ei hän kuitenkaan hyväksynyt _kaikkia_ tunteenpurkauksia. "Hulluinhuonelaisen" 488 §:ssä lausuu hän tästä asiasta: "Usein tapahtuu, että kova herätys rahvaassa, jonka järki ei ole kyllin voimakas intohimoja tasoittamaan, sydämmen täydellisyydestä puhkee tainnuksiin menemiseen, jonka taitava johtaja voi lievittää ja ohjata kristilliseen malttiin, jos hänellä muutoin on sairaan luottamus". Tästä näkyy, että Laestadius pitää heränneiden kiihkeitä liikutuksia osoituksena järjen heikkoudesta ja johtajain tunnottomuudesta. Mutta toisissa paikoissa kirjoituksissaan hän melkein paheksuu sitä, ettei hänellä ole niin kiihkeitä tunteenilmauksia kuin rahvaalla, vaikka hänellä itsellänsä oli niin vilkas mielikuvitus, että usein joutui näkytilaan, jolloin sielunjännityksestä sisälliset aistimukset ilmenivät ulkonaisella tavalla.

_Valistuksesta_ lausuu Laestadius, että Jumalan Henki ei välittömästi valista järkeä. Ilmestys on ensin käsitettävä sydämmellä, sitte vasta ymmärryksellä. Ennenkuin rakkautta voi ymmärryksellä tajuta, on se ensin sydämmellä käsitettävä. Pyhä Henki vaikuttaa sydämmeen, josta tämä vaikutus pyhän aatteena ja Jumalan vanhurskauden aatteena tulee järkeen. Järki itsessään ei ote hyvä eikä paha, mutta järki voi ottaa vastaan vaikutuksia sydämmestä. Paha sydän pimentää sen, hyvä valistaa sitä. _Kääntyminen_ on Laestadiuksen uskonopin mukaan se muutos ihmisessä, että hän saa itsetietoisen hengellisen elämän. Tämä hengellisen elämän tietoisuus ilmenee tunteessa, jolle Laestadius antaa liian suuren arvon. Ihminen itse ei voi tätä muutosta itsessään synnyttää, sillä hänen tahtonsa ei ole vapaa, vaan sitä määrää intohimo. Ainoa voima, mikä tahdolla on, on passiviteetti eli kyky vastaan ottaa P. Hengen vaikutuksia. Missä tämä vastaanottaminen tapahtuu, siellä synnyttää P. Henki siveellisen intohimon eli uskonnollisen tunteen, joka panee tahdon liikkeelle. Niinkuin kääntyminen on yksinomaan P. Hengen työtä, niin _parannus_ on ihmisen omaa työtä. "Ihminen voi itse tehdä parannuksen, jos hän seuraa herätetyn omantunnon vaatimuksia: -- Senpätähden sanotaankin: _tehkäät parannus, sillä taivaanvaltakunta on lähestynyt_. Tämä parannus, jolla ymmärretään sitä, jonka ihminen itse voi tehdä -- hän voi olla juomatta, varastamatta, kiroilematta j.n.e. -- tämä ulkonainen parannus on ihan välttämätön, sillä ilman sitä ei P. Henki voi alkaakaan, vielä vähemmän päättää armotyötä sydämmessä". Tuota uuden elämän syntymistä, jonka P. Henki kääntymisessä vaikuttaa, kutsuu Laestadius myöskin uudestisyntymiseksi. Uusisyntyminen ja kääntyminen omat hänestä yhtäisiä käsitteitä. Yhtäpitävästi tämän käsityksen kanssa lausuu Laestadius selvään, ettei uudestisyntyminen tapahdu aikaisemmassa lapsuudessa, silloin kuin kaste toimitetaan ja hän kiistelee kiivaasti niitä vastaan, jotka väittävät, että kerran kasteen kautta uudestisyntynyt ei enää tarvitse uudestaan syntyä, vaan ainoastaan uudistaa kasteenliittonsa. "Jos", lausuu hän, "uudestisyntyminen olisi jotakin semmoista, joka voisi tapahtua ihmisen tietämättä, niin ei sitte olisikaan mikään konsti tulla taivaanvaltakuntaan. Mutta uusisyntyminen vaatii mitä selvimpiä kokemuksia. Se on tuntuva ja aistinnainen; se ei ole vain aate, vaan toteutunut aate, sydämmen muutos, joka syvältä vaikuttaa ihmisen henkiseen elimistöön. Herätyskin kyllä on tuntuva, katumuksen ja synninsurunkin tulee olla tuntuvia, jos mieli niiden olla oikeita. Mutta noita valmistavia armovaikutuksia ei saa sekoittaa uudensyntymisen kanssa, jota aina seuraa tuntuva ilo, rauha ja riemu P. Hengessä". Uudensyntymisen tuntomerkki on syntein anteeksi saamisen varmuus ja siitä lähtevä ilon ja rauhan tunne.

_Elävällä uskolla_ on kaksi perustetta, objektiivinen ja subjektiivinen. Jos usko on kuollut, niin sillä on vain edellinen peruste, pyhä raamattu, jonka se omavanhurskaasti omistaa. Uskon subjektiivisenä perusteena ovat synnin surun ja armon ilon elävät tunteet. Elävän uskon ensimmäisenä tuntomerkkinä on tuntuva sovinto Jumalan kanssa eli P. Hengen todistus armontilasta. Uskoa kutsuu Laestadius "intohimoksikin" ja sen sisältönä sanoo hän olevan autuaalliset tunteet, joita kuolleella uskolla ei ole.