Part 4

Saarnojen sisältönä on: synti, joka hallitsee maailmaa ja ilmenee joko törkeinä rikoksina tahi vihana kristittyjä vastaan; omavanhurskaus; kuollut usko; parannuksen tarpeellisuus; elävä usko sekä Kristuksen sovintoarmo. Sovintoarmon yleisyyttä ei teroteta, ei myöskään pyhityksen tarpeellisuutta uskovaisille. Rukoukseen ei milloinkaan kehoiteta Laestadiuksen saarnoissa. Toisinaan on koko saarna alusta loppuun kuvapuhetta (allegoriiaa). Kun hän kerran saarnasi Piitimessä 4:nä sunnuntaina loppiaisesta, oli saarnan aineena kristikunnan suuri ja pieni laiva. Edellisessä olivat uskottomat, jälkimmäisessä uskomaiset. Suuressa laivassa ei ollut pahantekijöitä, vaan rehellisiä varkaita, laupeita kapakoitsioita ja siveitä huoria. Ohipurjehtiessa pilkattiin suuresta laivasta pienen laivan kerettiläisjoukkuetta. Kun suuri laiva kävi karille, taukosivat kiroukset ja Jesusta alettiin avuksi huutaa, mutta kun irti päästiin, alettiin kiroilla ja viettää entistä syntielämää, kunnes laiva ja sen väki lopulta vaipuivat pohjattomaan pyörteeseen; mutta pieni laiva pääsi, vaikka suurella vaivalla, ijankaikkisuuden viheriälle rannalle. -- Mitä törkeimpiä kuvia ja nimityksiä käytti hän viinasta, siten herättääksensä kansassa vastenmielisyyttä tuohon kamalaan juomaan.

Laestadiuksen ankarat viinasaarnat sekä hänen oma luonteensa, joka ei tuntenut hienotuntoisuutta, hankkivat hänelle paljon vihollisia, jotka nyt kaikin tavoin alkoivat syyttää sielunpaimentansa ja katkeroittivat hänen elämänsä loppuajan. Näitä nyt hiukan tarkastakaamme.

Eräs Adam Muodas Lompolo lähetti Norrbottenin läänin maaherralle yllämainitun nimismies Buchtin kyhäämän valituskirjan siitä, että talollisen pojat Kustaa ja Juhana Muodas Lompolo ja lappalainen Antti Juhonpoika olivat häirinneet hänen kotirauhaansa ja esitti samassa kirjoituksessa provasti Laestadiuksen näiden kärsimäinsä onnettomuuksien varsinaiseksi syyksi, koskapa Laestadius "tulikivisaarnoillansa" oli vaikuttanut senlaisen mielentilan syntymisen, jonka ilmaisuna moiset rauhattomuudet olivat olleet. Niinikään lähettivät Kirkonvartia Juho Wänkö ja Maria Kristina Tornberg lääninprovastin kautta Tuomiokapituliin valituksen siitä, että Laestadius oli kieltäytynyt kirkkoonottamasta heidän hoidokkaansa, Sofia Ulrikan, joka oli synnyttänyt äpärälapsen.

Selityksessänsä Tuomiokapitulille mainitsee Laestadius, että valittaja Adam Muodas Lompolo ("Vanha Aatami", kuten Laestadius häntä myöskin kutsuu) useain läsnäollessa oli sanonut, ettei hän ollut kehottanut senlaista valituskirjaa tekemään, eikä pannut puumerkkiä sen alle ja kun valituksen kirjoittaja (Bucht) ei, kuten Kunink. Julistus 29 p:ltä Kesäkuuta 1773 määrää, ollut pannut nimeänsä sen alle, pyysi Laestadius, että maxime venerandum Consistorium (korkea-arvoinen Tuomiokapituli) jättäisi valituskirjan huomioon ottamatta. Samoin pyysi hän, että Ulrika Heikintyttären valitus hylättäisiin, koska varsinainen valittaja Juho Wänkö oli sanonut muiden pakotuksesta kyhäyttäneensä valituskirjan, eikä senkään kirjoittaja ollut tunnettu. Vielä mainitsee selityksen antaja, että hänen raittiussaarnojansa on pidetty katalimpana kerettiläisyytenä, koska rahvas niiden kautta saatetaan luopumaan "puhtaasta, viinapannussa ja väkijuomissa kirkastetusta lutherilaisuudesta". "Ja kun minulta" -- lausuu hän -- "on syytä luulla, että tuomiokapituli ei puolusta kapakoitsioita, on pyyntöni, että, jos nuo verimadon sukuun kuuluvat henkilöt vielä tahtovat ammattiansa jatkaa, he esiytykööt julkisesti, ei salaisesti tekonimillä, vaan oikeina lutherilaisina kanteeseen saattaakseen luultuja epäjärjestyksiä ja väärinkäyttöjä, joihin itse omat aihetta antaneet".

Tämän kirjoituksen johdosta antoi Hernösandin Tuomiokapituli 8 p. Helmikuuta 1851 Laestadiukselle varotuksen, koska hän oli kieltäytynyt antamasta selitystä pääasiassa sekä muutoinkin kirjoituksessansa käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa. Varotuskirjassaan mainitsee Tuomiokapituli, että Laestadius kieltäytyessään heti kirkkoonottamasta Sofia Ulrika Heikintytärtä, "ei ole noudattanut sitä maltillisuutta ja hellyyttä, joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista parannuksen tielle, sillä syntistä on pikemmin viekoteltava kuin pelotettava parannukseen". Laestadius taas puolestansa kummasteli, kuinka Tuomiokapituli oli ryhtynyt varotuksen mahtikeinoon, eikä häntä syntistä kohtaan käyttänyt "sitä maltillisuutta ja hellyyttä joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista parannuksen tielle".

Varotuksesta aikoi Laestadius valittaa, mutta asiamiehen epähuomion ja huonon postinkulun takia myöhästyi valitus.

Kun Laestadiuksen oli täytynyt matkustaa Ala-Tornioon saamaan varotusta ja hän tuossa jutussa muutoinkin oli kärsinyt aineellista vahinkoa, esittivät hänen ystävänsä, että Laestadiukselle toimitettaisiin jonkunlainen "ylöskanto". Nyt määrättiin että jokainen nainen, joka oli rikkonut 6 käskyä vastaan, maksaisi Laestadiukselle 12 killinkiä ja maksotilaisuudessa useampain läsnäollessa kertoisi, miten lankeeminen oli tapahtunut. Laestadius hyväksyi tuon laittoman veronkannon ja alkoi sitä käyttää. Tästä saivat hänen vihollisensa uutta aihetta valituksiinsa. Laestadius kyllä lakkasi ottamasta tuota 12 killingin veroa, kun sai tietää sen laittomaksi; mutta asia tuli kuninkaan tietoon ja Laestadiuksen täytyi taas ryhtyä selitysten antamiseen. Selitys on hyvin kiertelevä ja koettaa nähtävästi salata totuutta.

Mutta mikä oli varsinaisena syynä tuohon kummalliseen verotukseen? Ei suinkaan tietämättömyys, sillä Laestadiuksen kaltainen mies kyllä tiesi, mitä laki siitä sanoi. Ei ahneuskaan ollut siihen syynä. Hänen mielipiteensä oli, ettei papin pitänyt ottaa muuta palkkaa, kuin mikä vapaaehtoisesti tuotiin. Tämän vapaaehtoisuusjärjestelmän noudattaminen kävi kyllä päinsä Kaaresuannossa, niissä koko seurakunta oli hänen puolellansa. Toisin oli Pajalassa, missä hänellä oli niin paljon vihamiehiä. Hänelle lain mukaan tulevat tulot supistuivat niin vähiksi, että hän ainoastansa mitä ankarimmilla kieltäymisillä voi päästä päivästä toiseen. Hänen huonekalunsa, pukunsa ja ruokansa olivat niin kohtalaisia kuin mahdollista. Saarnansa kirjoitti hän vanhain laskujen ja kirjeitten takapuoleen, koska ei luullut voivansa ostaa kunnollista kirjoituspaperia. -- Ainoana syynä tuohon laittomaan verotukseen näyttää olleen ajattelemattomuus, joka myöskin oli Laestadiuksen luonteen ominaisuuksia. Ajattelemattomuudesta hän myöskin lehdessään syytti yllämainittua Sofia Ulrika Heikintytärtä sukurutsauksesta; mutta kun asiasta nousi käräjäjuttu, kiiruhti hän samassa lehdessä peräyttämään syytöksensä. Hän ei ollut muka tiennyt, että sukurutsauksella (blodskam) lakikielessä on muu merkitys kuin se mitä hän oli tarkoittanut, nim. epäsiveellisyyttä. Peräyttäminen ei kuitenkaan auttanut, Laestadiuksen täytyi maksaa sovintoja 300 riksiä.

Olemme maininneet noita ikäviä seikkoja, joista käy selville, että Laestadius hädissään toisinansa ei ollut niin uskollinen totuudelle, kuin hänenlaiselta mieheltä olisi sopinut vaatia. Emme ole tehneet tätä, alentaaksemme jälkimaailman silmissä sitä miestä, jota niin suuresti kunnioitamme, vaan torjuaksemme itsestämme syytöksiä, että olisimme esittäneet tuon mainion miehen hyvät puolet, mutta salanneet hänen vikansa.

Läänin äänenkannattajassa, Norrbottens Postenissa oli usein kaikenlaisia syytöksiä Pajalan heränneistä ja Laestadiuksesta. Laestadius kirjoitti puolustus- ja selityskirjoituksen, mutta sitä ei otettu lehteen. Mitä muut kirjoittivat hänen puolustuksekseen, se kuitenkin julkaistiin lehdessä. Siitä oli Laestadius hyvin kiitollinen. "Pieninkin valonviiru on tervetullut sille, jonka maailma on tuominnut ulkonaiseen pimeyteen ja vähäisenkin oikeuden osoituksen vihollisteni puolelta tunnustan kiitollisuudella. En ole uskaltanut lähteä myrskyävälle valtamerelle itsepuolustuksen yrityksillä, niin kauvan kuin intohimojen vaahtoavat aallot raivosivat, ja vaikka hyökylaineet uhkaavina vieläkin vierivät, on minun kuitenkin koettaminen pyrkiä eteenpäin aaltojen läpi sillä pienellä aluksella, jossa Jesus makaa, siinä toivossa, että Jesus voi herätä hätähuudosta ja tulla hätäytyneen opetuslapsensa avuksi".

Vielä yksi valitus Laestadiuksesta. Nimismies Stenudd ja ruukinisäntä E. J. Sohlberg lähettivät Tuomiokapituliin valituskirjoituksen Laestadiuksen laittomasta palkankannosta, loukkaavista lauseista saarnatuolissa ja hänen alkamansa liikkeen tuottamista epäjärjestyksistä, joista m.m. mainitaan huudot ja kirkumiset kirkossa, ne kun olivat häirinneet herrojen valituksen tekijäin hartautta. Näihin valituksiin oli yhdistynyt muutamia Pajalan talonpoikia, niinkuin kievari Heikki Pellikka y.m. 31 p. Heinäkuuta 1853 piti Hernösandin piispa Bergman näiden valitusten johdosta Pajalassa tarkastuksen. Apulaisina ja tulkkina oli piispalla Karungin ja Ylitornion kirkkoherrat. Ensin tiedusteli piispa heränneiltä, olivatko kovaääniset liikutukset heitä häirinneet. Tähän nämät vastasivat kieltävästi. Päinvastoin olivat he tunteneet hartautensa tulleen suuremmaksi noita huutoja kuullessaan. Saman kysymyksen teki piispa sitten niille seurakuntalaisille, jotka eivät kuuluneet laestadiolaisiin. Nämät sanoivat heidän hartautensa arveluttavassa määrässä tulleen häirityksi huutamisista ja liikutuksista kirkossa, jotka viimme aikoina olivat käyneet varsin tavallisiksi [1851 syytettiin Kittilän kihlakunnan oikeudessa muutamia vaimoja siitä, että olivat korkealla äänellä huutaneet kirkossa. Toiset todistivat, että nämät huudot olivat olleet vastentahtoisia tunteen ilmauksia, toiset ottivat valalleen, että vaimot olivat tahallansa huutaneet. Tuomari vapautti syytetyt, koska arveli huutojen lähteneen äkkinäisestä taudin puuskasta. Vaasan hovioikeus ja senaatti tuomitsivat sakkoihin ja kirkonrangaistukseen.].

Tuosta loukkautumisesta ja hartauden häiriytymisestä, jota valittajat sanoivat tunteneensa, lausuu Laestadius, että he siinä olivat oikeassa, "sillä suruttomat loukkautuvat hengellisistä liikutuksista, mutta ei siinä mielessä kuin kirkonpahennus tavallisesti otetaan, nim. tarkkaavaisuuden vetäminen pois saarnasta, vaan siinä mielessä, jota uudessa testamentissa useissa paikoin mainitaan, että fariseuksia loukkasi lasten huuto: 'hosianna Davidin pojalle'. Fariseukset tahtoivat, että Jesus Natsarealainen kieltäisi nuo huudot sopimattomina. Heitä loukkasi myöskin sen katuvaisen vaimon ulvominen, joka parannuksen kyynelillä kasteli Vapahtajan jalkoja. Semmoisen kirkonpahennuksen voi jo silloin lasten huuto ja vaimon parannuksen kyyneleet synnyttää rehellisissä fariseuksissa ja seikka on ihan sama nytkin. Käy niin kipeää vanhalle aatamille, että sen täytyy päästä ulos. Parannuksen ja ilonhuudoissa on jotakin sisäistä, joka ahdistaa perkelettä ja tekee hänen palvelijoillensa niin pahaa. Siveellinen kiihko (den moraliska passionen) synnyttää vihaa ja kammoa hengellisissä asioissa. Ja ompa tapahtunutkin, että moni suruton juuri näistä huudoista on saanut piston sydämmeensä, joka juuri oli Pietarin saarnankin tarkoitus helluntaina. Moni suruton on näistä huudoista saanut sydämmen ahdistuksen, hänen on täytynyt avata kureliivinsä, kun rinta on alkanut aaltoilla. Se on vaikuttanut tarttuvasti (sympatetiskt). Jumalan henki on vaikuttanut suruttomiin katuvaisten parannushuutojen ja armotettujen ilohuutojen kautta. Se on sielullinen ilmiö, jota on varovasti käsiteltävä. Se on hengellinen tuli, joka polttaa katumattomat, mutta valistaa ja lämmittää katuvaisia ja armotettuja syntisiä".

Valitusten johdosta määräsi piispa, että eri saarna oli pidettävä kaikille niille, joita huudot loukkaavat. Kaikki heränneet, jotka tiesivät liikutuksiin tulevansa, lupasivat olla kirkkoon menemättä tuon ensimmäisen saarnan aikana.

Valitukset laittomasta palkankannosta jo kirkonkassan hävittämisestä hylkäsi piispa perusteettomina, piispa tiedusteli, mitkä ne loukkaavat lauseet olivat olleet, joita Laestadius saarnatuolista oli käyttänyt. Ei kukaan iljennyt niitä mainita, niin törkeitä ne olivat. Kun piispa närkästyi siitä, että oli tehty valitus loukkaavista lauseista, mutta ei mainittu mitkä nuo lauseet olivat, rohkasi vihdoin eräs ruukin isäntä itsensä ja lausui nuo lauseet. Piispa hämmästyi ja tiedusteli syytetyltä, oliko hän niitä käyttänyt. Tämä vastasi kiertävästi ja käski tiedustella seurakunnalta. Seurakunta jakautui kahdeksi puolueeksi: toiset sanoivat kuulleensa jonkun kerran saarnatuolista nuo sanat, toiset taas eivät sanoneet kuulleensa. Valitus jäi siksensä. Laestadius nähtävästi salasi totuuden, sillä myöhemmin tunnustaa hän aikakauskirjassaan omikseen nuo sanat ja sanoo niitä käyttäneensä, jotta asianomaisten (äpärälapsen tehneitten naisten) hävyttömyys sitä selvemmin näkyisi.

Tarkastustilaisuudessa teki vielä nimismies Stenudd muistutuksen Laestadiuksen oppia vastaan, jossa sanoi olevan paljon lutherilaisesta opista poikkeavaa, niinkuin esim. julkinen synnintunnustus. Mutta kun hän ei voinut likemmin selittää, mitä synnintunnustusta hän piti epälutherilaisena, raukeni sekin valitus.

Synnintunnustuksen suhteen on Laestadius myöhemmin selittänyt mielipiteensä, jotka tässä mainitsemme, koska juuri synnintunnustus ja sitä seuraava synninpäästö on tullut varsin tärkeäksi opinkappaleeksi laestadiolaisuudessa. Laestadius lausuu että se on kolmenlainen: 1:o Kovat omantunnon tuskat pakottamat katuvaisen syntisen tekemään julkisen synnintunnustuksen useampain eli harvempain kristittyin läsnäollessa, ja tämän julkisen synnintunnustuksen tarkoituksena on rasitetun omantunnon huojentaminen. Jos senlainen synnintunnustus on lutherilaista oppia vastaan, silloin on paljon ensimmäisen kristillisen seurakunnan tavoissa lutherilaista oppia vastaan. 2:o Kun katuvainen syntinen lähimmäiseltään pyytää anteeksi tekemänsä rikoksen ja se tapahtuu julkisesti muitten kristittyin saapuvilla ollessa, niin sekin on julkinen synnintunnustus, mutta tuo tunnustus on niin vähän sotiva lutherilaista oppia vastaan, että Luther varmaankin olisi pitänyt sitä oikean katumuksen merkkinä, jos senlaisessa toimituksessa olisi saapuvilla ollut. Semmoisia tunnustuksia tapahtuu usein meikäläisten heränneiden keskuudessa. 3:o Kun kristityt, nojaten siihen hengelliseen papinvirkaan, joka heillä on apostoli Pietarin opin mukaan: "Te olette hengellinen papisto", tutkivat toisen sielun tilaa, niin nousee ensin kysymys sen henkilön katumuksesta ja synnintunnosta. Jos oikea katumus todellakin on olemassa, niin tunnustaa katuvainen ne synnit, jotka enimmin raskauttavat hänen omaa tuntoansa; ja kysymyksiä voi tehdä sen mukaan kuin tunnetaan hänen entistä elämäänsä: esim. oletko huorannut? oletko varastanut? oletko ollut juovuksissa? Jos hän on katuvainen, niin hän tunnustaa rehellisesti, minkä synnin hän on tehnyt ja tämän tekee hän useampainkin kristittyin saapuvilla ollessa. Mutta jos hän on oikeita lutherilaisia, niin hän tavallisesti vastaa: ei se kuulu teihin, kuinka niiltä elän, minä vastaan itse töistäni. Eli vastaa hän näin: voitko sinä antaa syntini anteeksi, jos tunnustan ne.

Tuo merkillinen piispantutkinto Pajalan kirkossa päättyi siis onnellisesti Laestadiukselle. Muutamat heränneet mielistyivät niin piispaan, että syleilivät ja rutistelivat häntä. Vaikka piispa ei ymmärtänyt heidän kieltänsä, niin hän kuitenkin ymmärsi heidän hyvät tarkoituksensa.

Ei Laestadius sittenkään päässyt rauhaan. Kun valitukset eivät onnistuneet, alettiin parjauksilla häntä lannistaa. Hän oli muka saituri, joka pisti ne rahat, joita koulua varten oli koottu, omiin taskuihinsa; hän istui piikansa kanssa kyökin lattialla ja kaapi pataa; hänellä oli portto joka kylässä. Viimemainitun syytöksen sanoo Laestadius johtuneen siitä, että heränneet vaimot, jotka hänen toimestansa olivat tulleet autuuden tuntoon, tunsivat vastustamattoman halun saada kastella hänen rintaansa kiitollisuuden kyynelillä, niin pian kun tapasivat hänet. "Ihminen on" -- sanoo hän itse -- "niin heikko, että iskee kiinni lähimpään näkyväiseen kiitollisuutensa esineeseen, ja vaikka minä omasta puolestani olen ollut hämilläni noista rakkauden ja kiitollisuuden osoituksista, koska olen salaisesti pelännyt, että se muuttuisi jonkinlaiseksi epäjumalanpalvelukseksi, en ole kuitenkaan voinut sysätä heitä luotani, koska siten loukkaisin heidän pyhimpiä tunteitansa. Enkä minä ole ainoa, joka olen saanut kokea heidän nyyhkytyksiänsä ja syleilyjänsä, vieläpä tarmokkaita taputuksiansakin, vaan kaikki, jotka uskollisesti ovat työtä tehneet Herran viinitarhassa".

Laestadiuksen viimmeisetkään elämän vuodet eivät olleet entisiä valoisammat. Kaikesta näytti, että hänen elämänsä aurinko oli laskeumaisillaan. Heränneetkin alkoivat kyllästyä hänen lakisaarnoihinsa. Laestadius oli verraton parannussaarnaaja, mutta häneltä puuttui kykyä evankeliumin sanalla ravita uskon elämää. Häntä, jota ennen suuret kansan joukot olivat rientäneet kuulemaan, niinkuin juutalaiset muinoin Sakarian poikaa korvessa, ei tahdottu enää kuulla. Kirkossa käviät vähenivät niin suuressa määrässä, että Laestadius vuotta ennen kuolemaansa tarkastuksessa teki siitä valituksen. Tähän kuuliain vähenemiseen oli syynä sekin, että Laestadius viime vuosina alkoi kerrata itseänsä. Kun hän silmiensä sairauden takia ei voinut uusia saarnoja kirjoittaa, eikä myöskään luullut voivansa vapaasti saarnata, luki hän saarnatuolista vanhoja saarnojansa, jotka jo vuosikausia käsikirjoituksina olivat kierrelleet ympäri pitäjiä ja tulleet täysin tunnetuiksi. Juhani Raattamaa ja Erkki Antti Juhonpieti pitivät heränneiden kanssa kaikessa hiljaisuudessa kokouksen, jossa päätökseksi tuli, että Laestadiuksen saarnat olivat liian lainomaisia. Hänelle olisi ilmoitettava tuosta päätöksestä ja häntä kehoitettava saarnaamaan ehdotonta armoa, päätös saatettiinkin Laestadiuksen tietoon; mutta hän piti sitä syytöstä, että hän olisi liian yksipuolisesti saarnannut lakia, perusteettomana ja mainitsi puolustuksekseen useita raamatun lauseita.

Surukseen sai Laestadius vielä huomata, että hän vastustaessaan uutta katkismusta ja sen ulkoa lukemista oli, vaikkakin vasten tahtoansa, edistänyt taitamattomuutta nuorisossa nousevassa. Tarkastuksessa vuotta ennen kuolemaansa esittää hän luettelon täysikasvaneista, sisäluvun taitamattomista henkilöistä ja sen mukaan oli Pajalan pienessä seurakunnassa sata henkilöä, jotka eivät osanneet edes lukea sisältä. Laestadius oli luullut, että kun vanhemmat tulisivat herätetyiksi, he myöskin pitäisivät hyvää huolta lastensa opetuksesta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Seuroissa käynnin takia jäi Jumalan sanan viljelys kotona sikseen. Kehoituksilla koettivat vanhemmat kyllä edistää lastensa hengellistä elämää; mutta kirjalle opettaminen niinkuin kirjan lukukin jäivät unhotuksiin. Kun sen lisäksi Laestadius oli hylyksi tuominnut uudet kirkolliset oppikirjat, ei tietysti kukaan hänen puoluelaisistansa siitäkään syystä tahtonut niitä lapsillensa opettaa. Tästä oli seurauksena, ei ainoastaan lukutaidon taantuminen, vaan lahkolaisuuden ja kirkosta erkautumisen siemen tuli siten kylvetyksi tuohon hengelliseen liikkeeseen, joka muutoin oli ollut suureksi siunaukseksi. Kun Laestadius huomasi erhetyksensä, koetti hän sitä korjata. Katkismus pääsi taas entiseen armoonsa. Ulko- ja sisälukua alettiin vaatia kinkereillä ja rippikoulussa. Nuoret ja vanhat saivat tulla kuulusteltaviksi. Ken ei hyvällä totellut, häntä kohtaan käytettiin pakkoa.

Vähän ehti hän enää vaikuttaa erhetystensä korjaamiseksi. Hänen päivätyönsä oli nyt päättymäisillään. Suruttomuuden ja synnin unessa nukkuvan kansan oli hän herättänyt ja siveettömyyden loasta kohottanut. Se näkyy olleen hänen elämänsä tehtävä. Tämän tehtävänsä hän toteutti tavalla, joka aina on herättävä jälkimaailman kunnioitusta ja ihmettelyä.

Taukoamaton työ, alituinen taistelu ja siitä seuraava sielunvoimain jännitys heikonsivat hänen ennestään heikonpuoleista ruumistansa. Intohimon tuli, joka paloi sielussa, jäyti hänen ruumiinsa vointia. Hänenlaisensa luonteet eivät tavallisesti ole pitkäikäisiä. Alussa vuotta 1861 vaivasi häntä ankara vatsatauti, joka tuotti suuria tuskia. Haaparannalle, likimpään paikkaan, mistä lääkärin hoitoa olisi saanut, oli Pajalasta 17 penikulmaa. Pelastuksen hetki näytti olevan lähellä tuolle väsyneelle työmiehelle. Sitä hän odottikin. 4 p. Helmikuuta, noin pari viikkoa ennen kuolemaansa, kirjoittaa hän muutamalle ystävälle: "Tässä minä makaan tuskien vuoteella, odotellen että kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut, ja rakkaan veljeni, joka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta esirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko ja toivo usein kaukana; kuitenkin minä uskon, että suuri sovittaja ja orjantappuralla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua". 21 p. Helmikuuta 1861 pääsi hänen henkensä elämän taisteluista ja rauhattomuuksista ijankaikkisuuden rauhaisaan rantaan. "Karhun taljalla maaten, kurjassa, tuulenhuokoisessa huoneessa heitti lappalaisten reformaattori, uudistaja, liiallisesta rasituksesta ja huonosta hoidosta henkensä, korutonna kuolemassa, niinkuin oli elämässäkin ollut. Uskonnolliset mielipiteensä hän säilytti kuolemaansa asti ja erosi elämästä sillä varmalla ijankaikkisuuden toivolla, joka häntä oli elähyttänyt läpi elämän".

"Suuri suru valtasi hänen ystävänsä, kun tämä kuolonsanoma kulovalkean nopeudella kulki paikasta toiseen näissä pohjoisissa seuduissa, eikäpä liene monta hautaa, jota niin monet vilpittömän kaipauksen kyyneleet ovat kastelleet, kuin tuota vaatimatonta turvetta, joka Pajalan kirkkomaalla peittää Laestadiuksen maalliset jäännökset ja hänen nimensä, vaikka suuressa maailmassa tuskin tunnettu, elää rakkaana muistona lappalaisten kodassa, uudisasukkaan matalassa mökissä ja suomalaisen salomajassa" [Korsblomman 1891.].

Laestadius oli keskinkertainen kooltaan, vanhemmalla puolella ikäänsä lihavanläntä, kumaraniskanen. Kasvojen piirteissä oli jotakin nerokasta ja puoleensavetävää. Niiden henkilöiden seurassa, jotka eivät olleet menettäneet hänen luottamustansa, voi hän olla iloinen ja puhelias. Tuntikausia voi hän vilkkaasti keskustella mitä huvittavimmista aineista. Hänelle vastenmielisten henkilöiden seurassa oli hän jörö, epäkohtelias ja pisteliäs. Pyhät, aret kävi hän kotikutoisissa sarkavaatteissa, pieksut jalassa ja suussa suunnattoman suuri pahkapiippu, johon kaksitoista apostolia oli leikattu. Piippu oli hänelle pilkalla lahjaksi annettu. Ei hän siitä välittänyt, yhtä hyvä se silti oli. Tupakanpoltto ja kahvinjuonti näkyvät olleen hänen nautintojansa.