Part 3

Opinriidat koskivat kyllä alussa vähäpätöisiä asioita; mutta olivat kuitenkin osoituksena keskinäisen rakkauden kylmentymisestä ja hengen taantumisesta. Riideltiin Nikodemuksesta, jonka Luther eräässä paikassa sulkee armon yhteydestä, koska hän ei tuntenut uutta syntymistä; mutta eräässä toisessa paikassa (ahtien selityksissä) myöntää Nikodemuksen osalliseksi P. Hengen töistä, koska hän oli rohkeampi kuin opetuslapset Jesuksen ruumista hautaamaan. Laestadius mainitsee, että ensi silmäykseltä tuo riita näyttää yhtä vähäpätöiseltä kuin riita paavin parrasta, kun monet sanovat että meille on ihan yhdentekevää, onko Nikodemus tullut autuaaksi vai ei, eikä hänen uskonsa vaikuta meidän autuuteemme eli kadotukseemme. "Mutta kun likemmin asiaa tarkastaa, huomaa että kaikki omanvanhurskauden palvelijat panevat suuren arvon Nikodemuksen uskolle ja ottavat hänestä väärän lohdutuksen, että muka voitaisiin tulla autuaaksi, kunhan vain tunnustetaan Jesus Natsarealainen erinomaiseksi mieheksi, ensimmäisen luokan filosoofiksi, jolla oli suurempi ymmärrys kuin muilla ihmisillä". Omana mielipiteenään mainitsee Laestadius että Nikodemus oli omiin hyveisiinsä luottava ihminen, joka ei tuntenut Jesusta maailman Vapahtajaksi. "Jos hän olisi tullut kristityksi, niin hän olisi tehokkaasti toiminut kristinuskon levittämiseksi ja puolustukseksi, eikä apostolien tekojen kirjoittaja olisi jättänyt häntä mainitsematta. Kun hän oli suuren neuvoston jäsen, olisi hänen pitänyt lausua ainakin niin paljon kuin Gamaliel lausui kristinuskon puolustukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt. Maailman kunnia ja ihmispelko olivat hänessä suuremmat kuin kunnioitus Kristuksen persoonaa kohtaan. Kun hän kerran koetti puolustaa Jesusta toisten herrain häväistyksiltä, vaikeni hän heti, kun nämät kysyivät, oliko hänkin tullut Jesuksen opetuslapseksi. Hänellä ei ollut rohkeutta puolustaa vakaumustansa. Vapahtajan hautaaminen ei todista hänen kristillisyyttänsä. Nikodemus oli vakuutettu siitä, että Jesus viattomasti oli tullut juutalaisten vihan uhriksi ja piti sentähden velvollisuutenansa osoittaa tuolle kunnioitetulle opettajalle viimmeinen palvelus".

Vielä 60-luvun viimmeisinä vuosina kiisteltiin laestadiolaisten kesken tästä asiasta. Oppi-isän mielipide on sittemmin päässyt voitolle ja Nikodemuksen kadotukseen joutumista pidetään uskonkappaleena.

Toinen erimielisyys Laestadiuksen oppilasten kesken syntyi Jesuksen opetuslasten uskosta ennen pääsiäistä. Muutamat pitivät uskonkappaleena sitä, että opetuslapsilla jo ennen pääsiäistä oli elävä usko. Laestadius sitä kovasti vastusti. Ainoastansa armonvarkaat ja ne, jotka olivat pysähtyneet puoliväliin autuuden tiellä, voivat -- niin arveli hän -- väittää opetuslapsilla olleen elävän uskon ennen pääsiäistä, koska luulevat opetuslasten heikkouksista ja puutteellisuuksista saavansa puolustusta omille puutteellisuuksilleen.

Nämät ja muutamat muut vähäpätöiset riitakysymykset eivät voineet synnyttää varsinaista hajautumista laestadiolaisissa. Niin kauvan kuin Laestadius eli ja niin pitkälle kuin hänen vaikutuksensa ulottui, oli hän kyllin voimakas koossa pitämään tuota suuremmoista liikettä. Mutta vaarallisemmalta näytti kasvava uskonkiihko, josta muutamia esimerkkiä, semmoisena kuin se ilmeni Korpilompolon kappelissa ja Norjan tunturiseurakunnassa Koutokeinossa.

* * * * *

Korpilompolossa oli eräs Laestadiuksen puoluelainen saanut päähänsä, että hän ja hänen uskonveljensä olivat pyhiä ruumiin ja sielun puolesta. He eivät muka enää tarvinneet raamattua, jonka vuoksi he tallasivat jalkainsa alle tuon pyhän kirjan. Raivossa ja hurmauksissa nähtiin noiden pyhien hyppivän ja kiroilevan j.n.e. Tuo kiihko asettui kuitenkin pian, luultavasti Laestadiuksen vaikutuksesta.

Arveluttavampana esiintyy uskonkiihko Koutokeinossa. Tämä seurakunta oli ennen kuulunut Ruotsille, mutta joutui 1744 Norjan haltuun. Aina vuoteen 1852 olivat tämän tunturiseurakunnan asukkaat olleet ilman pappia ja kristillistä opetusta. Kun sittemmin viimemainittuna vuonna seurakunta sai papin, ei tämä osannut lapinkieltä. Pappi saarnasi norjaksi, joka sitten jotenkuten tulkittiin lappalaisille. Mainio lähetyssaarnaaja _Stockfleth_ (s 1860) osasi kyllä lapinkieltä ja hänen intonsa Norjan lappalaisten opettamiseksi oli suuri; mutta hänen vaikutuspiirinsä, joka käsitti koko Pohjois Norjan avarat tunturiseurakunnat, oli niin suuri, että hän vain varsin vähän ehti toimia Koutokeinon lappalaisten hyväksi. Näiden kristillisyyden taito olikin peräti huono. Pastori Hwoslef, heidän uusi pappinsa, oli kyllä kykenevä mies, sillä hänestä tuli sittemmin Tromsön piispa; mutta hän oli äsken seurakuntaan tullut, eikä -- kuten mainittu -- osannut lapinkieltä. Kaaresuannosta, jota Koutokeinosta erotti ainoastansa 9 peninkulman levyinen maakaistale, oli Laestadiuksen alottama herätys levinnyt tännekin ja herättänyt siellä uskonnollisen liikkeen. 6 Laestadiuksen lähettämää miestä (3 lappalaista ja 3 suomalaista) oli täällä saarnannut ja koonnut rahoja lähetyksen hyväksi. Alussa oli herätys täälläkin samanlaista kuin Kaaresuannossa; mutta kun Laestadius 1849 muutti Pajalan seurakuntaan, jonne Koutokeinosta oli 30 penikulmaa, ei hän tietysti enää voinut johtaa Koutokeinon herätystä ja taitamaton kansa joutui pian hurmahenkien johdettavaksi ja rupesi mielettömän kiihkon kiihottamana meluten ja pelottavana kyliä kiertämään. He eivät ainoastansa väittäneet olevansa Kristuksia, vaan sanoivat sen lisäksi olevansa ihan synnittömiä ja käyneensä läpi 10 astetta Kristuksen alennuksen ja ylennyksen tilasta. Jumalia kun olivat, olivat he myöskin raamattua korkeammalla [Heillä olivat siis samanlaiset ajatukset kuin Korpilompolon lahkolaisillakin, joka seikka näyttää viittaavan siihen, että nuo molemmat liikkeet olivat samaa alkuperää.] Vielä oli heillä toimittamatta elävien ja kuolleitten tuomitseminen. Siksi lähtivätkin he raivostuneina liikkeelle. Väkivallalla tahtoivat he saattaa mielipiteensä voimaan. Niitä, jotka eivät hyväksyneet heidän mielipiteitänsä, he kirosivat ja rääkkäsivät. Uskonkiihko muuttui raivoksi. Seurakunnan pappi koetti raivoa asettaa; mutta joutui siitä hurmahenkien vihoihin. Lokakuussa 1851 tuli Stockfleth Koutokeinoon ja oleskeli siellä aina seuraavaan Huhtikuuhun. Lappalaisilla oli ennen ollut suuri luottamus häneen, mutta kun hän kerran, tiesi mistä syystä, löi kepillänsä erästä lappalaista, oli luottamus mennyt, eikä hän saanut raivoa hillityksi.

Erityisen vihan esineeksi tuli v.t. nimismies Bucht. Hän oli ollut ennen nimismiehenä Ylä-Luulajassa, mutta kun hän tuli vailinkiin, pakeni hän 1848 Muonioon. Täällä ollessaan oli hän osoittanut erityistä vihaa laestadiolaisia kohtaan ja kirjoittanut Laestadiusta vastaan sen valituskirjan, jonka alle Pajalan mies Adam Muodas Lompolo oli pannut nimensä (josta seikasta tuonnempana). Millä keinoin tuo virkaheitto oli tullut Koutokeinon v.t. nimismieheksi, on tuntematonta. Se vain on tunnettua, että hän siellä hoiti nimismiehen virkaa, silloin kun uskonkiihko siellä oli ylimmillään. Hän ei kyennyt asettamaan yltiöpäitä, koska häneen ei luotettu. Miehen entisyys oli kyllin tunnettu. Kun hän vielä lisäksi alkoi köyttää nyrkkiä ja keppiä lappalaisten masentamiseksi, oli hänen tuomionsa lausuttu. Muutamana sunnuntaina, kun useimmat kiihkoilioista olivat kirkossa, tuli eräs norjalainen kauppias Altenista jumalanpalveluksen aikana sinne ja viskasi kirkon oven eteen käsi- ja jalkarautoja ja rautavitjoja, siten säikyttääksensä rahvasta. "Mutta näiden asetten näky vaikutti seurakuntaan niinkuin sähkönisku, kun eräs mies, joka tuli kirkosta, selitti aiottavan koetella Stefanuksen uskoa. Täten mielikuvitus kiihtyi hyvin ärtyiseksi".

Edellisenä talvena oli Laestadius tavannut Kaaresuannossa muutamia näitä kiihkolaisia ja koettanut heitä oikeaan opastaa. Turhaan. He pitivät tuota opastamista uskon vainona ja syyttivät itse oppi-isänkin langenneen uskostansa, jonka vuoksi eivät sanoneet voivansa enää luottaa häneen. "Hän ei voinut", sanoo hän, "puhua järkevää sanaa niiden kanssa, sillä heidän ihonsa oli musta niinkuin heidän katsantonsakin, heillä oli valkoinen vaahto suussa ja sylkivät usein".

8 p. Marraskuuta 1852, yllämainittuna sunnuntaina, kun kiihko oli ylimmillään, hyökkäsi joukko vimmastuneita lappalaisia, Aslak Hetta johtajana, kauppias Ruth'in asuntoon, missä nimismies Bucht asui. Kiroushuutojen kaikuessa surmattiin sekä kauppias että nimismies. Raivostunut joukkue hyökkäsi sitten pappilaan, rääkkäsi pastori Hwoslenia ja hänen vaimoansa ja olisi varmaankin surmannut nekin, jollei apua olisi saapunut. Penikulman päässä olevasta Autsin talosta, jossa kirkosta palanneet kiihottomat seurakuntalaiset tiettiin olevan, pantiin noutamaan apua. Sitä saatiinkin vielä siksi ajoissa, että seurakunnan pappi voitiin pelastaa. Kiihkoiliain ja apuuntulleiden välillä syntyi kiihkeä taistelu, jossa eräs vaimo kiihkoiliain joukosta menetti henkensä. Vihdoin saatiin meteliöitsiät voitetuksi ja päämiehet vangituiksi. Pahimmat syylliset, Aslak Hetta ja Mans Somby, tuomittiin sittemmin kuolemaan ja mestattiin, useita tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toisia rahasakkoihin. Elinkautiseen vankeuteen tuomituista mainittakoon Lauri Hetta, joka sittemmin sai armon, tuli vakavaksi ja tasapuoliseksi kristityksi ja avusti professori Friis'iä uuden testamentin lapinkielisen käännöksen korjaamisessa. Semmoinen oli maan kuulu "Koutokeinon tappelu".

Laestadius tehtiin syynalaiseksi näihin kamaliin tekoihin. Hernösandin piispa antoi hänelle muistutuksen, kehoittaen suurempaan varovaisuuteen saarnoissaan. Tromsön hiippakunnan piispa Juel kirjoitti Norjan kirkolliselle hallitukselle Laestadiusta vastaan valituksen. Valituskirjassaan mainitsee Juel, että Laestadius ankaralla lain saarnallaan, törkeillä kuvillaan ja säälimättömillä lauseillaan papeista ja virkamiehistä oli herättänyt hurmahenkisen liikkeen lappalaisissa, ettei hän ollut vastustanut villitystä ja väärää oppia, joka jo ensi alussa oli ollut nähtävänä. Menestyksellä jo taitavasti puolustautui Laestadius näitä syytöksiä vastaan. "Jos lähdetään siitä väärästä edellyttämisestä", lausuu hän, "että jokainen hyvän työn alkaja myöskin on vastuunalainen sen seurauksista, jos tuo hyvä työ vierasten vaikutuksesta käy huonoksi, niin voitaisiin sillä edellyttämisellä helposti todistaa, että Luther oli vastuunalainen uudestakastajain vallattomuuksista, jota todistamiskeinoa hänen vihollisensa eivät myöskään ole jättäneet käyttämättä. Hänen saarnainsa kuvaukset eivät ole olleet sen kummempia kuin ilmestyskirjan kuvauksetkaan, tahi Johannes Kastajan ja Jesuksen parannussaarnat". Koutokeinon villityksestä oli hän saanut tiedon vasta Maaliskuussa 1852, kun piispa Juel hänelle siitä kirjoitti, hän oli heti koettanut saada hurmahenkiä tyyntymään, oli saarnannut niitä vastaan, eikä häntä pitäisi tehdä syylliseksi niihin veritöihin, jotka olivat olleet tuon villityksen seurauksena, "jollei piispa pidä kaikkea elävämpää uskonnollisuutta villityksenä". Pikemmin oli syy etsittävä lappalaisten taitamattomuudesta ja alhaisesta siveellisestä kannasta, ehkäpä myöskin mieltäkiihottavista pakkokeinoista.

* * * * *

Maaliskuussa 1849 muutti Laestadius kirkkoherraksi Pajalaan, oltuansa 24 vuotta Kaaresuannon seurakunnan paimenena. Pajalassakin oli Laestadiuksella paljon puoluelaisia ja ystäviä; mutta paljon oli vihamiehiäkin, jotka syytöksiä tekemällä ja muutoinkin tekivät hänelle elämän katkeraksi. Noihin ikävyyksiin antoi Laestadius itsekin aihetta. Hän ei ollut niitä maan hiljaisia, jotka istuvat Jesuksen jalkain juuressa, välittämättä ulkomaailman melusta; hän oli pitkäisen poika, aina haarniskoitu, joka parhaiten viihtyi siellä, missä sodan salamat välkähtelivät. Ensimmäisenä hyökkäsi hän taisteluun, huitoi oikealle ja vasemmalle, välittämättä mihin lyönti sattui. Ei ollut ihme, että hän itsekin haavoittui ja hänen sydämmensä vuosi verta.

Ennenkuin likemmin tarkastamme tuota taistelua, jota Laestadius Pajalassa kävi, heittäkäämme silmäys hänen kirjailiatoimeensa. Pajalaan muutettuaan alkoi Laestadius näet vaikuttaa hengellisenä kirjailianakin. Tämä hänen kirjailiatoimensa tunteminen on sitäkin tärkeämpi, koska siinä juuri kuvastuu hänen persoonallisuutensa sekä ne aseet, joita hän taistelussansa käytti. Maallisista kirjoitelmista mainittakoon ennen Pajalaan tuloa kirjoitetut kasvitieteelliset kirjoitukset Tiede Akademian toimituksissa: _Om Uppodlingar i Lappmarken_ (Uutisviljelyksistä Lapissa) 1823; Loca parallela plantarum, josta teoksesta saksalainen kasvitieteen tutkia Wimmer kirjassaan Salices europaeae on antanut hyvin kiitettävän lausunnon [-- et ingenium et sollertia viri egregii haud satis laudari posse videbatur (erinomaisen miehen sekä neroa että ymmärtäväisyyttä ei näytty voivan kylliksi ylistää). Hänestä itsestänsä lausuu Wimmer: Tamen et oculis ejus sagacissimis et ingenio praeclaro Salicam europaearum illustratio plurimum debet (Kuitenkin on euroopalaisten pajulajien valaiseminen enimmän hänen sekä erinomaisen teräväin silmäinsä että mainion neronsa ansiota).]; De climate Lapponiae (Lapin ilmanalasta), löytyy ainoastansa käsikirjoituksena, samoin kuin hänen kirjoituksensa lappalaisten vanhoista jumalista. Seurakuntansa lappalaisia varten hän m. 1839 painatti lukukirjan nimeltä _Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan_ (Keskustelua kristittyjen ja tavallisten ihmisten välillä); sekä v. 1844 _Biblian historian_ heidän kielellänsä. Edellä on jo nimeltään mainittu hänen huomiota herättänyt pastoraliväitöskirjansa Crapula mundi seu morbus animi contagiosus (Maailman kohmelo eli tarttuva sielun tauti). Tämän kirjan merkillisestä sisällyksestä sananen. Ensin vertailee hän nykyaikaa entiseen hyvään aikaan ja tulee siihen päätökseen, että nykyinen aika on entistä paljon huonompi. "Ennen taisteltiin isänmaan, vapauden, puolison, lasten ja kodin puolesta; kaikilla kansalaisilla oli yksi sydän, yksi Jumala ja yksi kuningas; kunniakasta ja suloista oli kuolla isänmaan edestä ja uskonsa ja tunnustuksensa tähden kärsiä tuskallisin kuolema. Nyt taistellaan nyrkkitaisteluja kaduilla, ei sanoilla, vaan riidoilla ja pilkalla" [Tarkoittaa muuatta siihen aikaan tapahtunutta katukahakkaa Tukholmassa.]. Syynä tähän on hengellinen orjuus, siveellinen ja uskonnollinen rappio. Hyve on kuollut samalla kertaa kuin entinen uskokin ja hurskaus. Yksinkertaiset tavat ovat kadonneet, omistetaan uskonnon muoto, mutta ei sen ydintä. Kaikkien tarkoitusperänä on hekuma, maailman kunnia ja tavara. Uskontoa ei opita kouluissa, vaan kodeissa ja nykyajan filosofiia on huonompi kuin muinaisten pakanain, filosoofien työt ovat ristiriidassa heidän sanainsa kanssa; yleisissä asioissa osottavat he tuskin suurempaa älyä kuin alhaiso. Siitä tulee, että ne lait, joita laaditaan, muutaman kuukauden perästä kumotaan. Hallituksen ei pitäisi välittää niistä moitteista, joita se saa kuulla. "Raakain ihmisten on niinkuin eläinten: jos eivät ne voi purra, niin ne haukkuvat, ulvovat ja kiristelevät hampaitansa". Jumalanpelkoa ei löydä kaupungeista, vaan maalta niiden joukosta, jotka ilman tietoja ja sivistystä asuvat erämaissa. Oikia kristitty, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta ja jonka vapaus on hintojen hillitsemistä, ei välitä politiikasta. Hänelle on yhdentekevä, maksaako veronsa Turkin sulttaanille tahi Yhdysvaltain presidentille. -- Sielunpaimenen velvollisuus on edistää Jumalan valtakuntaa. Pappien saarnat kantavat niin vähän hedelmää, siitä syystä että he koettavat vaikuttaa hetkeksi tunteeseen, sitä kuitenkaan niin tärisyttämättä, että häveten ja huolehtien alettaisiin kysymään: Herra, mitä minun pitää tekemän, että minä saisin ijankaikkisen elämän? Syynä on vielä sekin, että papit eivät ole näkevinään kuuliainsa paheita. Ankarampaa kieltä pitäisi käyttää. Kuulioita pitäisi kutsua kyykäärmetten sikiöiksi, niinkuin Johannes, huorintekiäksi suvuksi, niinkuin Jesus. Omavanhurskaus on syynä siihen, ettei käytetä selvää kieltä. Jos tahtoo jättää omanvanhurskauden rauhaan, pitää puhua synnistä yleiseen, parannuksesta ja uskosta yleiseen; mutta ei ketään erityisesti nuhdella. Niin menettelevät papit. He eivät tahdo loukata suurta joukkoa, he etsivät kansan suosiota, saarnaavat maailman palkan takia. -- Siinä tuon merkillisen kirjan johtavat aatteet.

Vuosina 1852-1854 julkaisi Laestadius Piitimestä ruotsinkielisen hengellisen kuukauslehden nimeltä _En ropandes röst i öknen_ (Huutavan ääni korvessa). Alussa oli aikakauskirjan päätoimittajana Råneån kirkkoherra Jaakko Dahlberg; mutta sittemmin toimitti Laestadius sitä yksinänsä. Kun tarkoituksemme ei ole kirjoittaa ylistyskirjoitusta tuosta mainiosta miehestä, vaan totuuden valossa esittää hänet virheineen ja ansioineen, niin emme voi salata sitä seikkaa, että Laestadius tuossa aikakauskirjassa esiytyy kaikista vähimmän semmoisena, joka olisi oppinut jotakin häneltä, joka oli lempeä ja nöyrä sydämmestä. Miekkaa heilutettiin katsomatta, kenehen lyönti sattui. Syytöksiä ja herjauksia sateli tuon kiihkoutuneen miehen kynästä. Ei siinä kyllin, että piispa Tegnér maalataan mustaakin mustemmaksi ja hänen yksityisestä elämästänsä vedetään esille huhupuheisiin perustuvia syytöksiä irstaisuudesta ja paheista, vaan lempeä ja kykenevä piispa Franzénkin, joka hoiti virkaansa niin tunnollisesti, että hänet luetaan Ruotsin etevimpäin piispain joukkoon, naulattiin häpeäpatsaaseen. "Piispat Tegnér, Franzén ja Nikodemus kuuluvat samaan luokkaan kuin Herodes, Pilatus ja Judas Iskariot". Papit saavat myöskin samalla mitalla kuin piispat. "Heidän (pappien) täytyy elää säätynsä mukaan. Heidän täytyy edustaa kirkon armoa. Heidän täytyy viettää vapunpäiviä ja nimipäiviä, pitää hautajaisia ja ristiäisiä, tarjoilla vieraille säätynsä mukaan. Ja tämän maailmankunnian takia täytyy heidän kiskoa saatavansa tarkkaan köyhältä kansalta. Ja tuota kurjaa loistoa on harjoitettava rääsyisten huorapenikoiden keskellä, patajuoppojen ja resutanelien keskellä, jotka ovat juoneet suuhunsa viimeisen pennin vaimoilta ja lapsilta. Minusta sopisi papeille paremmin käydä isättömäin ja leskien luona kuin pidoissa". Paljon luuli Laestadius olevan moittimisen syytä pappein saarnoissakin. "Saarnassa ei tehdä erotusta heränneiden ja suruttomain välillä, ei erotusta armotettujen ja armonvarasten välillä, ei erotusta kapakoitsiain ja parannuksen saarnaajain välillä, ei erotusta juoppojen ja hengellisestä viinistä juopuneiden välillä, ei erotusta Maria Magdaleenan ja katumattomain huorain välillä, vaan kaikki on samanlaista, kalleimmat kristityt ja rakastetut Jesuksen ystävät. Oikein on Herra profeetta Hesekielin kautta kuvannut nuo sikopaimenet: Eksyneitä he eivät palauta, kadonneita he eivät etsi. Voi teitä paimenet, jotka turmelette ja hajotatte Minun laumaani, sanoo Herra!" -- Siihen suuntaan on aikakauskirja toimitettu.

Käsikirjoituksena on Laestadius jälkeensä jättänyt koko joukon kirjeitä, joista _lähetyskirje Jukkasjärven seurakunnalle_, kirjoitettu herätyksen ensi aikoina, on merkillinen säälimättömästä ankaruudestaan. Niinikään käsikirjoituksena on kolmiosainen uskonnonfilosoofinen teos _Dårhushjonet_ (hulluinhuonelainen), jossa Laestadiuksen filosoofinen ja uskonopillinen kanta selvimmin näkyy. Tämän merkillisen kirjan sisällöstä puhumme jälempänä. 1849-51 painatti Laestadius Piitimessä useampia saarnojansa suomeksi.

Savon herännäisyyden kuuluisa johtaja _Paavo Ruotsalainen_ (k. 1852) oli lukenut erään noista saarnoista ja kirjoitti eli oikeammin sanoen kirjoitutti -- hän näet itse ei osannut kirjoittaa -- sen johdosta Laestadiukselle kirjeen, johon Laestadiuksen ystävä _Iisakki Poromaa_ Pajalasta lähetti Ruotsalaiselle vastauksen. Kun nämät kirjeet sattuvasti kuvaavat sekä sen ajan uskonnollista kirjoitustapaa että myöskin Savon herännäisyyden ja Laestadiuksen alottaman liikkeen keskinäistä suhdetta, mainittakoon niiden sisällys [Akiander, Meddelanden VI 38, 116.]. Paavo kirjoittaa: "Itse puolestansa luulee hän (Laestadius) olevansa Herran edessä, mutta ihmisten edessä hän on niinkuin musta piru. Hän on ylimmäinen helvetin portin vahti; hän viepi kansan paavin pimeyteen. Hän ei tiedä evankeliumin jälkeen mitään uskosta Kristuksen päälle, mutta lain töitä hän väkevästi saarnaa kansalle profeetoin esimerkin mukaan. Ei hän osannut ollenkaan neuvoa ihmisiä Kristuksen tykö, mutta opetti paavin opin jälkeen hyvillä töillä ja tekopyhyydellä ansaitsemaan autuutta, ja on monen köyhän talon hävittänyt, rahalla ostaessa sielun rauhaa". -- Iisakki Poromaa kirjoittaa: "Minä olen nähnyt preivin, joka on tullut Savonmaasta meidän rovastilla, jonka me todistamme olevan kirkkaan ja palavan kynttilän, joka paistaa joka haaralle. Enkä minä tiedä, mikä hengellisesti sokia nauta asuu Savonmaassa, joka ei tunne valkeutta, koska hän rohkenee soimata rovastia hulluksi ja Kristuksen ristin viholliseksi. Kuka on Kristuksen ristin vihollinen? Juuri sinä, vanha hullu, joka olet niin sokia, ettet sinä saata eroittaa, mitä on lammas eli keituri, vaikka sinä näit siitä saarnasta, minkä kaltaista ruokaa annetaan keitureille ja minkälainen ruoka annetaan lampaille. Sinä olet suuri sika ja minä näin Haaparannalla yhden suuren porsaan, jonka sinä olit synnyttänyt. Pese nyt silmäsi ja katso P. Raamatusta, kuka on ristin vihollinen, eikö se, joka vihaa valkeutta. Sinä olet Savonmaan heränneet johdattanut pois Kristuksen ristin tyköä sikain ja keiturein laitumelle, sinä olet hengellisen ylpeyden kautta asettanut itses sokiain johdattajaksi, ja olet vienyt Savon heränneet pimeään metsään, jossa ne raukat kuolevat nälkään". -- Kylläkin kohteliaita ja kristillisiä kirjeitä!

Laestadiuksen kuoleman jälkeen ilmaantui Luulajassa 1876 hänen tyttärensä Lotan toimittama saarnakokoelma nimellä _Kirkkopostilla_, johon tärkeimmät hänen saarnoistansa omat otetut. Sekä postillaan otetuista että muista jälkeen jääneistä saarnoista käy selville Laestadiuksen saarnatapa. Saarnojen kieli on kuvarikasta ja raakaa. Lappalaisten törkeät puheenparret näkyvät vaikuttaneen hänen tuntehikkaaseen luonteeseensa niin, että hän itse omiksensa omisti ja jokapäiväisessä elämässä käytti. Viimeiset 35 vuotta elämästänsä eli hän näet alhaisella sivistyskannalla olevan kansan keskuudessa. Ja kun vaimonsakin oli sivistymätön, ei asiain näin ollen kotikaan voinut olla tuon raakuuteen vajoomisen vastapainona. Kun vielä huomioon otamme, että hän tahtoi saarnoissaan asettua ihan kuuliainsa kannalle (accommodatsiooni), voimme hyvin hyvästi käsittää törkeydet hänen saarnoissaan. Mutta toiselta puolen emme saa törkeydeksi kutsua synnin nimittämistä nimeltään. Siinä tapauksessa olisi raamattukin törkeä, joka siinä suuteessa puhuu selvää kieltä. Sananparsi sanoo: "Kun säädyllisyys tuli, niin hyvät tavat katosivat". Kun Athenalaiset olivat suurimmassa siveellisessä rappiossa, olivat he niin säädyllisiä, että pidettiin ihan sopimattomana naisten kuullen puhua esim. saunasta eli nenäliinasta. Tuollainen säädyllisyys on Laestadiuksen saarnoihin pahimmin loukkautunut. Mutta loukkauksen sijaa niissä on muutoinkin.