Part 2

Seuraukset Laestadiuksen raittiusharrastuksista olivat hyvät. Suurin viinakauppias kaatoi ison viina-astian jokeen ja vaati poikansakin tekemään samoin. Juoppoutta ruvettiin pitämään paheena ja juomarin täytyi piilotella itseänsä, jotta eivät muut rupeaisi häntä nuhtelemaan ja rukoilisi sielunsa tilasta huolehtimaan. Herätyksiä tapahtui yhä useampia. Viinan synnyttämä eripuraisuus perheistä alkoi kadota. Pahimmasta kapakoitsiasta tuli innokkain raittiussaarnaaja. Lappalaiset, jotka ennen suurten juhlain aikana olivat istuneet piirissä viina-astian ympärillä, meluten ja pahaa elämää pitäen, istuivat nytkin kirkkomäellä samanlaisessa piirissä, mutta hiljaisina mietiskellen ja tutkien uskonnon syntyjä syviä.

Laestadiuksen herättämän liikkeen omituisuutena oli mitä suurin kohtuullisuus ruuassa, juomassa ja vaatteissa sekä kaikenlaisten koristusten hylkääminen. Naiset repivät pois korvarenkaat korvistansa, sormukset sormistansa ja kultavitjat kaulastansa, joka varmaankin oli suuri uhraus noille lapsen kehityskannalla oleville ihmisille, jotka niin paljo koristuksista pitivät. Ne muutettiin rahaksi ja käytettiin köyhien auttamiseksi eli koulujen perustamiseksi. Miehet antoivat hopeaiset viinapikarinsa ja maljansa samaan tarkoitukseen. Silkkihuivit ja muu koru menivät samaa tietä.

Laestadius kertoo että 5 p. Joulukuuta 1845 ilmaantuivat ensimmäiset _armon merkit_, joilla hän tarkoittaa Jumalan armontunnon puhkeemista ulkonaisella tavalla. Näitä merkkejä seurasi pian näkyjä ja _liikutuksia_: omituisia ilon eli surun ääniä, joita sanan satuttamat päästivät suustansa. Lähdettiin paikoiltaan kirkossa, halattiin toisiansa jonkinlaisessa hurmauksessa, tanssittiin ja mentiin tainnuksiin. Kun, niinkuin usein tapahtui, useat saarnan aikana näin heittäytyivät tunteittensa valtoihin, kävi huuto kirkossa melkein sietämättömäksi, eikä edes Laestadiuksen mahtama ääni päässyt kuulumille. Laestadius oli luonteeltansa salaperäisyyteen, mystisyyteen kallistuva ja -- (Hän kertoo kuinka hän seurakunnan huonoimmillaan ollessa oli tuntenut jonkunlaista kalman hajua nenässään, minne hän vain meni. Hän piti myöskin varmana tosi-asiana, kun muutamat kertoivat nähneensä, kuinka kaksi mustaa lintua saarnan aikana laskeutui lukkarin olkapäille ja noukkivat sanan siemenen hänen sydämestänsä) -- hän piti liikutuksia armon selvänä merkkinä ja koetti sielutieteellisesti niitä selittää. Laestadius oli muiden harrastustensa ohessa lueskellut fysiologiaa eli luonnon-elon tiedettä, samoin oli hän jonkun verran perehtynyt sielutieteesen. Hän lausuu: "näkyjä ja ilmestyksiä sanotaan luuloitukseksi. Mutta missä on luuloituksen ja todellisuuden raja? Eivät sielutieteen tutkiat saata sitä sanoa. Lääkärit kertovat monta esimerkkiä siitä, että ihmiset ovat kuolleet pelkästä luulottelusta, mutta luuloitushan muuttuu todellisuudeksi, koska tuosta luuloitellusta kuolemasta tulee todellinen kuolema."

Liikutuksien selittämiseksi on huomioon otettava lappalaisten alhainen luonnonvoimainen sivistyskanta, josta seurauksena on kiihkeämpi ja vähemmän järjen hillitsemä mielikuvitus, kuin sivistyneimmillä. Sitä paitsi on suomalaisilla levollisen kuoren alla valtavat tunteet, joiden virtauksia ei ole helppo estää, kun joku satunnainen voima murtaa pinnalla olevan jääkuoren.

Liikutuksista lausuu Laestadius: "Jumaluusoppineet hyväksyvät filosofein opin sielusta, juuri kuin tuo oppi perustuisi raamattuun ja tunnustuskirjoihin. He eivät siis ensinkään voi hyväksyä lääkärien mielipiteitä sielusta ja siitä seuraa että ihmissydämen salaisia voimia pidetään hullutuksena, kun nuo voimat satunnaisista syistä alkavat vaikuttaa. Tunnoton filosofi ei voi älytä että ihminen kantaa povessaan kokonaisen maailman. Voimalliset intohimot vaikuttavat sydämmeen ja veren kiertokulkuun. Suru, ilo, rakkaus ja viha aikoihin saavat suuria muutoksia ruumiin elimistössä. Intohimo voi synnyttää pyörtymystä ja kuoleman. Pelästys synnyttää kalpenemisen, viha ja ilo kiihoittavat veren kulkua. Uskonnolliset tunteet voivat vaikuttaa ruumiiseen, niin että ulkonainen tietämys lakkaa toiminnasta ja sydämmen tunteet ilmenevät subjektiivisen tietämyksen muodossa." Laestadius näkyy fysiologisina ilmiöinä pitävän liikutuksia. Hän uskoi muutoin näkyjäkin. Sanoo kerran tunteneensa tuiman tulikiven hajun, kun joku oli omantunnon tuskissa, toisinaan oli nähnyt välkkyviä valon viiruja. Joulu-aattona 1847 sanoo hän kirkkoon mennessään nähneensä paljon kansaa kirkkotiellä ja sydämmessään tunteneen sisällisen salaman. Kerran perkele ilmestyi ihmisen muodossa, joka tahtoi vetää häntä ulos ikkunasta, toisen kerran sängyn alta makaavan karhun muodossa, joka koetti nostaa sängyn ilmaan. Kerran sanoi hän nähneensä suuren louhikäärmeen, joka näytti hampaitansa hänelle. "Semmoiset näkemiset" -- sanoo Laestadius -- "voivat tulla ihmisen sisällisestä henkimaailmasta."

"Järkeisoppineet pitävät tämmöistä taikauskona ja paholainen, jonka kanssa Lutherilla oli niin paljon tekemistä, on kadonnut jumaluusoppineiden tietämyksestä". Näkyjen selittämiseksi lausuu Laestadius toisessa paikassa: "Kun synti monine vaikutuksineen todellakin on olemassa ihmisluonnossa, koska synti olennoltaan ei ole tyhjä luuloitus, niin ei voi sanoa, että paha, kun se hirmuisena kuvana ilmenee ihmissydämmessä, sittenkun synti on tullut äärettömän suureksi käskysanan kautta, ei voi sanoa, että tuo kuva on tyhjä luuloitus, vaan subjektiivinen todellisuus; ja niin voidaan selittää niitä ihmeellisiä näkyjä, joita heränneet ovat nähneet. Tältä kannalta katsoen eivät kristittyjen näyt ja ilmestykset ole turhia luuloituksia, ne eivät ole pahojen henkien vaikutusta, vaan ne ovat toteutunut aate, subjektiivinen totuus. Kun ihminen näkee itsensä kadotuksessa, niin se on todellisuutta, hän näkee silloin helvetin omassa sydämmessään. Kun hän näkee itsensä taivaassa, niin silloin on näkijä onnellisessa tilassa. Kun näkijä näkee, missä tilassa mikin hänen tuttavistansa on, niin tapahtuu se sisällisen tunteen takia, jota näkijän tietämys objektiivisesti käsittää. Tunne on tässä arvostelman perusteena. Kun ei voida todistaa, että taivas ja helvetti olisivat jossakin erityisessä paikassa ihmisen ulkopuolella, niin ilmestykset eivät sisällä mitään muuta kuin näkijän itsensä ja muiden todellisen sieluntilan näkemistä". Semmoiset näyt eivät olleet niinkään tavattomia ja useita niistä julkasi Laestadius painettuna. Ensimmäinen näistä näkemystilaan tulleista oli palvelustyttö Sofia Pietarintytär Niva, joka Mikkelinsunnuntaina 1848 oli horroksissa. Samana sunnuntaina oli hän tarkkaavaisuudella kuunnellut saarnaa suurimmasta taivaanvaltakunnassa. Omanvanhurskauden tilassa kun eli, ei hän voinut itsellensä omistaa etusijaa Jumalan valtakunnassa, mutta ei tahtonut tyytyä myöskään alempaan sijaan. Hän tuli hämilleen; järki menetti tasapainonsa, veri nousi kasvoihin ja hän meni pariksi tunniksi tainnoksiin. Herättyänsä kertoi hän olleensa taivaassa ja helvetissä. Viimemainitussa paikassa sanoi hän muiden muassa nähneensä, kuinka erästä hyvin saitaa kapakoitsia vainajaa paistettiin hänen omain hopiainsa päällä, kunnes hän tuli lihaksi, josta hän uudestaan kyhättiin ihmismuotoon. Hänen kertomuksensa näkemistään manalan mailla ja autuuden asunnoissa, semmoisena kuin Laestadius on sen esittänyt, osoittaa tavatonta mielikuvitusta, mutta alhaista sivistyskantaa.

Laestadius julkaisi erään toisenkin näyn, jonka Kristina Helena Laurintytär Ponnojärven kylästä Jellivaaran pitäjää oli nähnyt 31 p. Joulukuuta 1851. Tästä naisesta sanoo Laestadius että hän oli noin 25 vuoden vanha, lappalaista sukuperää, luonnoltaan koleerinen ja hysteerinen; "mustan verevä, joka osottaa mustan veren suhteellista enemmyyttä ja siitä seuraavaa omavanhurskautta, joka on suurin mustanverevissä ihmisissä." Sieluntuskissaan oli hän vaeltanut pitkiä matkoja etsiäkseen valoa pimeässä ja lohdutusta murheessa. Unenkaltaisessa tilassa oli hän nähnyt näyn, jonka Laestadius muutama päivä sen jälkeen pani paperille ja pari vuotta myöhemmin lyhyillä selityksillä varustettuna painosta julkaisi. Tämäkin näky näyttää olevan uhkuvan mielikuvituksen ja kiihtyneen tunteellisuuden tuote.

Tämmöisestä horrostilasta lausuu Laestadius että lapset, jotka eivät ikinä ole lukeneet raamattua, voivat senlaisessa tilassa tehdä hyvinkin tarkkoja viittauksia erityisiin lukuihin ja värsyihin. "Muutamat ovat horrostilassa oppineet vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärrä, siis kielillä puhumisen lahjan, ehkä oli se alkukieli, joka sielun voimain kiihtyessä itsestään kehittyi ihmissydämmestä."

Sekä näyt että liikutukset vaikuttivat hypnotiseeraavasti katsojiin. Eräs hyvin sivistynyt henkilö on kertonut, että hän kerran uteliaisuudesta meni tuon merkillisen miehen hartausseuroihin. Pian alkoivat liikutukset, niissä oli selittämätön tenhovoima. Samoin kuin kuohuva koski eli pohjaton kuilu vastustamattomalla voimalla vetävät puoleensa, samanlainen vetovoima oli liikutuksillakin. Hänen teki mieli ottaa osaa noihin liikutuksiin. Päästäkseen niistä, täytyi hänen poistua.

Tuonlaisten "armonmerkkien" seuraamana levisi herätys yhä laveammalle ja vuonna 1848 alkoi Laestadius käyttää lähetyssaarnaajia, jotka "koulu" nimisissä hartausseuroissa jatkoivat herätystyötä, milloin itse saarnaten, milloin lukien Laestadiuksen kirjottamia saarnoja. Ensimmäinen tämmöinen lähetyssaarnaaja oli _Juhani Raattamaa_ [Raattamaa nimen arvelee Laestadius merkitsevän samaa kuin maanraataja (jordrifvaren). Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee kuitenkin Raattamaa rämeistä l. vesiperäistä maata (vert. raatta = räämä silmässä).], synt. 1811 ja siis nyt 80 vuotias vanhus. Hän oli uutistalolaisen poika Kaaresuannosta. Hyvälahjainen ja terävä-älyinen nuorukainen kun oli, asetti Laestadius jo ennen tuota suurta herätystä hänet katekeetiksi. Uskonnollisia herätyksiä oli hänellä ollut jo pienestä poikasesta. Niitä pidettiin houreina, eikä niistä jäänyt mitään pysyväistä. Intohimojen tuli alkoi tuhota lahjakasta nuorukaista, hänestä tuli juomari. Humalapäissään käyttäytyi hän kuin vimmattu; mutta selvittyänsä katui hän tekoansa, kun Laestadius häntä siitä nuhteli. Tuonlaista horjumista juoppouteen lankeemisen ja sitä seuraavan tuskallisen katumisen välillä kesti, kunnes todellinen mielenmuutos irroitti hänet synnin orjuudesta ja Herran käskyjen noudattaminen voitti viinanhimon. Hänen herätyksensä oli ollut evankelisempaa laatua ja hän rupesi ensin käyttämään "taivaanvaltakunnan avaimia" (synninpäästöä). 1848 lähetti Laestadius Raattamaan _Jukkasjärven_ seurakuntaan Tukholman lähetysseuran antamilla varoilla pitämään koulua lappalaisten lapsille mainitun seurakunnan Lainion kylässä.

Kovin huonolla kannalla oli tietysti lasten opetus lappalaisten keskuudessa; vaikka hallitus oli kokenut pitää siitä huolta. Fredrik I:n toimesta perustettiin näet kouluja kirkkojen luokse Lappiin. Niin syntyivät Fölingen, Åselen, Arjeplougin, Jukkasjärven ja Kaaresuannon kiinteät koulut, jotka kuitenkin 1820 lakkautettiin, koska eivät vastanneet tarkoitustansa, ja opetusta hoitivat sittemmin papiksi vihityt lähetyssaarnaajat katekeettien avulla. Edellisillä oli vuotuista palkkaa 20 tynnyriä viljaa, jälkimäisillä 8 tynnyriä. Jos ylipäätänsä Lapin olot olivat huonot, oli Jukkasjärven tila vieläkin huonompi. Vaikka asukasluku ei ollut kuin 1300 henkeä, oli kumminkin vuotuinen viinankulutus 5 à 6000 kannua. Luonnollista oli että lasten opetus ja kasvatus olivat ihan takapajulla. Etenkin oli Lainion kylä perin turmeltunut. Tässä kylässä piti nyt Raattamaan Laestadiuksen antamien ohjeitten mukaan kylvää valon siemeniä. Hän olikin mies paikallansa. Ahkeran opettajan työ teki mahtavan vaikutuksen sekä lapsiin että vanhempiinkin. Kuulkaamme mitä Laestadius kertoo tuosta koulusta ja katekeettinsa menetystavasta. "Illoilla kokoutuivat kylän asukkaatkin kouluhuoneesen, jommoisena oli eräs savupirtti. Siellä pidettiin ensin rukous, sitten luki Raattamaa Laestadiuksen kirjoitetuista saarnoista jonkun vähän, josta tavallisesti oli seurauksena, että osa kuulioista suuttuneena poistui, mutta osa jäi paikoillensa. Kun kartta oli luettu, keskusteltiin myöhään yöhön. Jukkasjärven lappalaiset tulivat uteliaisuudesta katsomaan tuota merkillistä koulua, jossa lasten sanottiin tulevan hassuiksi. Ja hassulta se näyttikin syrjäisen silmään, kun muutamat lapsista taistelivat omantunnon tuskissa, toiset hyppivät ilosta, muutamat kävivät voimattomiksi eivätkä jaksaneet pystyssä pysyä. Noin kuukauden aikaa oli Raattamaa tehnyt työtä tuossa kovassa maassa, jonka 'raataja' hän oli, kun muutamat kylän suurimmista kapakoitsioista alkoivat saada piston sydämeensä. Vihdoin päästiin niin pitkälle, että muutama viinanmyyjä tyhjensi tynnyrinsä sisällön maahan, mutta toiset arvelivat sitä synniksi, sillä viina olisi voitu myödä ja siitä saatu raha antaa vaivaisille, jolloin siitä olisi ollut jotakin hyötyä. Ei käynyt kuitenkaan potkia tutkainta vastaan. Lappalaiset pääsivät selville siitä, että viina oli pahinna esteenä, kun tahdottiin auttaa Lapin rahvasta kurjuudesta ja köyhyydestä. Kauvan taisteli kuitenkin viinanhimo saavutettua vakaumusta vastaan. Tuon himon täytyi vihdoin väistyä ja siihen vaikutti uskonnollinen herätys, joka yhdistyi taisteluun sitä pahetta vastaan, joka oli syössyt Lapin kansan taloudellisen ja siveellisen kurjuuden kuiluun." Entuudestaan kovin turmeltuneet Lainionkyläläiset muuttuivat ikäänkuin uusiksi ihmisiksi. Juoppous katosi melkein tykkänään. Raamattua ja hengellisiä asioita alettiin ahkerasti tutkia ja lasten kasvatuskin aluksi parantui. Menestys kiihoitti Raattamaata. Varsinaisena lähetyssaarnaajana alkoi hän tehdä lähetysretkiä kaukaisempiinkin seutuihin. Voimallisesti saarnasi hän, mihin vain tuli, sekä raittiutta että elämää kristillisyyttä. Erityistä puhujalahjaa hänellä ei ole, hänen saarnansa ovat katekismuskyselmyksen kaltaisia. Hän tekee kuulioilleen kysymyksiä, joihin näiden tulee vastata. Siitä suuresta armosta, joka hänellä nykyisin on laestadianismin keskuudessa, on hänen kiittäminen sitä seikkaa, että hän on vanhin tuon rakkaan opetusisän oppilaista. Hän se on nuoremmille sukupolville välittänyt muistitietoa herätyksen ensimmäisistä ajoista ja siitä miehestä, joka oli tämän herätyksen alkuunpanija; mutta hän on myöskin antanut tälle liikkeelle evankelisen, miltei liika evankelisen suunnan.

Juhanin veljeä _Pietari Raattamaata_ käytti Laestadius myöskin lähetyssaarnaajana herätyksen levittämiseksi. Tämäkin veli oli ollut kovin viinaanmenevä, mutta tuli herätetyksi Laestadiuksen saarnoista, oppi melkein kuin ihmeen kautta lukemaan Laestadiuksen kirjoitettuja saarnoja ja alkoi pitää "koulua" Jukkasjärven pitäjän Tärännön kylässä. Hänellä ei ollut veljensä herttaista käytöstapaa, eikä hänen työnsä ottanut onnistuakseen. Muutamissa paikoin revittiin häntä tukasta ja riistettiin vaatteet päältä, toisin paikoin ammuttiin hänen peräänsä.

Kolmas Laestadiuksen lähettiläs oli _E. J. Grape_, ennen mainitun provasti Grapen poika. Hän oli sivistynein ja herttaisin kaikista Laestadiuksen lähettämistä saarnamiehistä. Hiljainen ja ujo luonteeltaan kun oli, ei hän Laestadiuksen kuolemankaan perästä pyrkinyt puoluepäälliköksi, vaikka kykynsä ja likinen suhteensa alkuherätykseen siihen olisivat hänet oikeuttaneet. Hänen kantansa on ollut itsenäisempi ja suvaitsevampi kuin monen muun tuon suuren miehen oppilaista.

Tornion jokivarrelle lähetti Laestadius _Erkki Antti Juhonpietin_ (synt. 1814) ja Kittilään _Heikki Parkajoen_ noin 1850. Viimemainitulla näkyy olleen huono onni. Hän tuli pappilaan, pantiin siellä kiinni ja lähetettiin Oulun linnaan. Kuka tämän vangitsemisen toimitti ja mistä syystä, sitä en ole tietooni saanut. Oulussa Parkajoki kuitenkin päästettiin heti irti ja sai omin varoinsa palata kotipuoleensa.

Näiden lähetyssaarnaajain into ja ahkeruus olivat yhtä suuria kuin heidän halunsa voittaa uusia uskolaisia. Hartauskokouksia, joita myöhemminkin, jolloin niissä ei enää lastenopetusta toimitettu, kutsuttiin kouluiksi, pidettiin kaikkialla. Saarnamiesten koristelematon puhe, heränneiden itku, ilohuudot ja liikutukset vaikuttivat hurmaavasti kansaan, joka tähän asti oli elänyt melkein huolimatonna autuutensa asiasta. Suuret joukot liittyivät liikkeesen, se kasvoi, laajeni kuin lumivyöry. Kylästä kylään, pitäjästä pitäjään levisi se.

Mutta eivät saarnamiehet tyytyneet siihen, että pitivät seuroja, vaan he pitivät velvollisuutenansa myöskin julistaa mitä ankarimpia tuomioita niitä kohtaan, jotka eivät näyttäneet olevan halukkaita liittymään tuohon liikkeeseen. Laestadiuskin oli käyttänyt saarnoissaan säälimätöntä ja kovaa kieltä, siten herättääkseen uinuvia omiatuntoja. Oppi-isän malliin koettivat lähetysmiehetkin saarnata ankarasti, mutta koska heiltä, sivistymättömiä kun olivat, puuttui hienotuntoisuutta ja sivistystä, näyttivät heidän saarnansa suruttomille hävyttömyydeltä ja haukuskelemiselta. Niissä ei näkynyt oikein sitä rakkautta, joka kärsii kaikki, peittää kaikki ja toivoo kaikki. Kaikki heränneet saarnasivat ja koettivat kaikin tavoin kääntää suruttomia. Parhaimpana keinona tämän tarkoituksensa saavuttamiseksi pitivät he _n.s. hengellistä kiroilemista_. Tällä tarkoitettiin sitä, että jokaiselle, joka ei kuulunut laestadiolaisiin, suoraan sanottiin, että hän oli perkeleen lapsi. Laestadius hyväksyi tämän menetystavan ja käytti itsekin sitä sekä pappeja että maallikoita kohtaan. Myöhemmin kun liike oli levinnyt laveammalle, käytettiin mainittua hengellistä kiroilemista markkina- ja muissa paikoissa, missä kansaa oli enemmältä koolla. Joukko heränneitä ympäröi silloin suruttoman ja alkoi uhkaavan ja kiihkoutuneen näköisenä mitä julmimmilla kirouksilla vaikuttaa hänessä mielenmuutosta. Tämän kirjottaja on itse kerran ollut samanlaisen hengellisen kiroilemisen esineenä. Nuorena koulupoikana käveli hän muutamassa maamme pohjoisimmassa pitäjässä erään herrastalon pihan läpitse. Hän oli tuntematon sekä koko pitäjässä että herrastalossa. Talon neiti, joka näkee koulupojan kulkeman pihan läpitse, rientää hänen luoksensa ja kysyy: "oletko Jumalan lapsi?" Kun koululainen, hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä, ei ehtinyt vielä vastata, alkoi neiti häntä sadatella helvetin lapseksi y.m. Myöhemmin sai hän kuulla, että tuo neiti kuului mainittuun liikkeeseen.

Paljon kiihkoakin ilmaantui heränneissä ja muutamissa paikoin alettiin pelätä, että tuo kiihko ehkä synnyttäisi samanlaisia veritöitä kuin Koutokeinossa, joista myöhemmin tulemme lyhyesti mainitsemaan. Tähän pelkoon ei ollut kuitenkaan syytä. Vaikka Laestadius kyllä itsekin oli hyvin kiihkoluontoinen, ei hän milloinkaan suvainnut mitään, joka loukkasi yhteiskunnan järjestystä, ja lakia ja hänen vaikutusvaltansa uskolaisiinsa oli rajaton. Suotava kuitenkin olisi ollut, että hän olisi tarmokkaasti vastustanut tuonlaista nurjaa kääntämistapaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt ja seurauksena oli, että tämäkin seikka, niinkuin muutamat muutkin, himmensivät sitä muutoin valosaa uudenelämän ja uudistuksen taulua, josta alempana muutamia piirteitä.

Että tämän liikkeen seuraukset ulkonaisen elämän ja tapain suhteen niissä pitäjissä, joissa herätys oli kulkenut, olivat hyvät, sen myönsivät kaikki, sekä ystävät että vihamiehet. Pastori Lindstedt kertoo Jukkasjärven tilasta sitten kun Laestadius sieltä jo oli muuttanut seuraavaa: "Äpärät, vietteliät ja vietellyt eivät nyt tahraa seurakunnan kirkon kirjoja. Riitaveljet, petturit, kelmit, varkaat ja pahantekijät katosivat, kevytmielisyyden, vääryyden ja itsekkäisyyden sijaan on astunut rehellisyys ja rakkaus. Kruununmiehen ei tarvitse kutsua ketään käräjiin eikä tuomarin tuomita eikä piiskurin rangaista, sillä rikoksia henkilöä eli omaisuutta vastaan ei tehdä. Ne, jotka kauppiaita vuosikausia omat pettäneet ja petoksella hankkineet itsellensä heidän omaisuuttansa, tulevat, tarjoovat, ja polvillaan rukoilevat, että saisivat maksaa, minkä ovat kavaltaneet itsellensä. Monivuotiset riidat sovitaan, salaiset rikokset, tehdyt vääryydet ilmoitetaan, anteeksi pyydetään, sovitaan. Riitaiset puolisot antavat anteeksi toisillensa, unohtavat, sopivat". Niin Lindstedt, joka oli ystävällisessä suhteessa tähän uskonnolliseen herätykseen. Mutta tälle liikkeelle ventovieraatkin ja vihamieliset henkilöt ovat antaneet sen elämää parantamista vaikutuksista kiittävän arvostelun. Niinpä eräs piirilääkärikin, joka muutamassa virkakertomuksessaan puhuu tuosta hengellisestä liikkeestä, ei voi olla mainitsematta sen hyvistä hedelmistä, vaikka hän muutoin pitää herätystä jonkinlaisena tautina, joka samoin kuin lavantautikin tarttuman kautta leviää. "Herätys on" -- lausuu hän -- "vaikuttanut enemmän hyvää kuin pahaa. Lappalaiset, nuo karkeat, puolivillit ihmiset, harrastavat nyt lainkuuliaisuutta, siveellisyyttä ja keskinäistä rakkautta. Wittangin ja Kaaresuannon markkinoilla ei luultavasti ollut kortteliakaan viinaa. Viina-astiat, joita on voinut olla jossakin kylässä, ovat särjetyt ja tyhjennetyt. Rikoksista ei ole ketään rahvaasta syytetty viime käräjillä Jukkasjärvellä ja Kaaresuannossa. Edellisessä paikassa oli tänä vuonna 7 käräjäasiaa, jälkimmäisissä 3, sillä vanhat riidat ovat sovinnossa ratkaistu. Rikoksia ja varkauksia, joista tähän saakka ei ole tietty mitään, tulevat nyt tekijät itse ilmoittamaan ja anteeksi pyytämään ja tahtovat palkita niitä, saadakseen omalletunnollensa rauhaa. Monta muuta esimerkkiä lappalaisten siveellisestä jalostumisesta, jonka herätys on vaikuttanut, voitaisiin mainita, mutta se olisi vain minun jo ennestänsä pitkän kertomukseni pitentämistä". Kylläkin kaunis todistus mieheltä, jolla muutoin näkyvät olleen huonot ajatukset heränneistä.

Laestadiuksen innokas työ sanankuuliainsa herättämiseksi ja jalostamiseksi oli siis onnistunut. Välinpitämättömyys uskonnon asioissa ja paheet olivat kadonneet kansasta. Nekin, jotka eivät voineet hyväksyä hänen menetystapaansa ja pilkkasivat hänen "tulikivisaarnojaan", tunnustivat herätyksen hyvät hedelmät. Hyvä olisi ollut että tuo liike, josta niin hyviä seurauksia oli ollut, olisi pysynyt kokonaan lutherilaisen opin kannalla ja vapaana semmoisista sivuseikoista, kuin liikutukset, näyt ja hengelliset kiroilemiset, jotka muuttivat herätyksen erityiseksi uskonsuunnaksi ja karkoittivat sen yhteydestä monta harrasta sielua. Niin ei kuitenkaan käynyt. Monet seikat vaikuttivat siihen. Silminnähtävästi on perustajan persoonallisuus jo alussa lyönyt leimansa tuohon hengelliseen liikkeeseen.

Laestadius oli kyllä teräväjärkinen mies, mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, miltei hurja, hän voi itse tulla horroksiin ja nähdä näkyjä. Luonnollista oli että hänen puoluelaisensakin alkoivat uskomaan unia ja näkyjä. Ja kun Laestadius materialistisen maailmankatsantonsa takia [Siitä kerromme tuonnempana.] oli taipuisa sekoittamaan hengellisiä ja luonnollisia ilmiöitä, piti hän uskolaistensa tolkuttomia ääniä Jumalan hengen välittömänä vaikutuksena. Ei ollut kummaa siis, että hänen ystävänsä pitivät liikutuksia hengellisen elämän olentoon kuuluvina Köyhyys ja puute nuoruudessa olivat tehneet Laestadiuksen luonteen karkeaksi ja hienotuntoisuutta ei suinkaan lisännyt se seikka että hän suurimman osan elämäänsä vietti varsin raakamaisen kansan keskuudessa. Senpä vuoksi hyväksyykin hän hienotunteisuutta loukkaavan hengellisen kiroilemisen ja julkisen syntien luettelemisen.

Jaloimmissakin ihmisissä on jotakin puutteellisuutta. Muutoin he eivät olisikaan ihmisiä. Kaikki inhimillinen työ on enemmän tahi vähemmän vaillinaista ja Herrankin kasvitarhaan, missä hyvä siemen orastaa, kylvää vihollinen rikkaruohoa. Tämmöisiä rikkaruohoja olivat opinriidat ja uskonkiihko (fanatismi), joka muutamissa paikoin kävi hyvinkin uhkaavaksi.