Part 1

LARS LEVI LAESTADIUS

Elämäkerrallinen kuvaus

Kirj.

J. A. Maunu

K. F. Kivekäs, Oulu, 1891.

Ken on likemmin tutustunut siihen uskonnolliseen liikkeesen, joka viimeisinä vuosikymmeninä laestadiolaisuuden nimellä on voittanut niin paljon alaa Suomessa, Venäjän Karjalassa, Skandinaavian pohjoisseuduissa, Lapissa ja vieläpä valtameren toisella puolellakin, hän varmaankin on alkanut tiedustella, miten tuo suuremmoinen liike on syntynyt, kuka sen alkuunpanija on ollut. Laestadiolaisuuden perustaja Lars Levi Laestadius on kyllä nimeltänsä tunnettu, yhtä ja toista ovat tuon merkillisen miehen vielä elossa olevat oppilaatkin hänestä suullisesti kertoneet; mutta sittenkin ovat käsitykset hänestä hyvin hämäriä. Milloin on hänen persoonansa maalailtu mitä loistavimmilla ihanteellisuuden väreillä, milloin on se lokaan raiskattu taitamattomuuden tallattavaksi.

Noin vuosi sitten esitti allekirjoittanut kansantajuisessa esitelmässä muutamia elämäkerrallisia tietoja tuosta kuuluisasta herätyssaarnaajasta, jolla näilläkin seuduilla on monta harrasta oppilasta. Se suosio, mikä yleisön puolelta tuli tämän esitelmän osaksi, kuin myöskin useat kehoitukset sen painattamiseen, synnyttivät hänessä sen ajatuksen, että tuonlainen elämäkerrallinen kuvaus Lars Levi Laestadiukesta varmaankin olisi tarpeellinen. Alkuperäistä esitelmääni olen liitin lavennellut ja jätän sen nyt yleisön arvosteltavaksi.

Luonnollista on että noin jatkelemalla syntyneessä kyhäyksesssä ei ole voinut karttaa epätasaisuutta kirjoitus- ja esitystavassa. Mutta jos minun olisi onnistunut edes sen verran valaista ahkeran sielunpaimenen itselle hämärää elämän kuvaa, että hänen epäilemättä suuret ansionsa esiytyisivät seurattaviksi, mutta myöskin kieltämättömät yksipuolisuutensa kartettaviksi, olisi tarkoitukseni saavutettu.

Kirjoitelmani lähteinä olen täyttänyt seuraavia: Laestadiuksen aikakauskirja En ropandes röst i öknen; Ruotsin Biografinen sanakirja; Biografinen nimikirja; J. Grapen Lapin paimenmuisto; Pietari Laestadiuksen päiväkirja; Akianderin historia Suomen uskonnollisista liikkeistä; Ala-Luulajan provastin J. A. Englundin kirjoitus Lars Levi Laestadiuksesta aikakauskirjassa Teologisk Tidskrift 1874-76; Korsblomman 1891; Laestadiuksen saarnoja ja jälkeen jättämiä käsikirjoituksia. Sitä paitsi olen saanut muutamia pienempiä tietoja henkilöiltä, jotka ovat tunteneet Laestadiuksen. Valitettavasti kirjoittaja ei ole ollut tilaisuudessa suullisesti keskustella Laestadiuksen vielä elossa olevan ensimmäisen työkumppanin Juhani Raattamaan kanssa, joka varmaankin olisi voinut monessa tärkeässä kohdassa tähdentää hänen muualta saamiansa tietoja.

Oulussa 17 p. Lokakuuta 1891.

J. A. M.

19:sta vuosisata on Suomenkin kansalle merkillinen aika. Tämän vuosisadan alussa se "korotettiin kansakuntain joukkoon" ja siitä pitäin on se kehittynyt ja varttunut niin, että sitä melkein kadehtitaan. Tämä vuosisata on meille luonut järjestetyn kansakoululaitoksen, verrattain suuren kirjallisuuden sekä sanomalehdistön, jonka isänmaan rakkaus ja uuttera työ kansan valistamiseksi on kiitoksella tunnustettava. Ei milloinkaan ole meidän maassamme yksityiset eikä valtio uhranneet niin paljon rahvaan hyväksi kuin tällä vuosisadalla. Ja kansan varallisuus ja hyvinvointi onkin siitä syystä kasvanut.

Uskonnollisellakin alalla muodostaa 19:sta vuosisata käännekohdan. Bibliaseurat, evankelinenseura, lähetysseura, ja kaikenlaiset yhdistykset armeliaisuuden harjoittamista tai tapain parantamista varten ovat osoituksena hengellisen elämän virkistymisestä. Suuret hengelliset liikkeet, jotka joka osassa maatamme tällä vuosisadalla melkein samaan aikaan ilmaantuivat, todistavat nekin puolestansa, että Suomen saloilla elää kansa, jonka povessa on elonvoimaa ja toiminnan halua. Uskonnonkin asioissa se pyrkii eteenpäin. Herännäisyys Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla, Renqvistiläisyys Itä-Suomessa, Hedbergiläisyys länsi- ja eteläosassa maata ja Laestadiolaisuus Pohjois-Pohjanmaalla ovat liikkeitä, jotka, sanottakoon heistä muutoin mitä tahansa, eivät ole olleet mahtavasti vaikuttamatta kansanamme uskonnollisiin oloihin.

Kovin pintapuolisen käsityksen Suomen kirkkohistoriasta 19:sta vuosisadalla saa se, joka mainitut liikkeet jättää huomioon ottamatta. Luulisin sentähden jokaiselle kansalaiselle olevan sekä hyödyllistä että hupaista tutustua näihin liikkeisiin, syrjästä niitä puolueettomasti arvostella ja niiden merkitystä määräillä. Viimemainittukin näistä liikkeistä -- Laestadiolaisuus -- on jo siksi vanha, että sitä voi arvostella, niinkuin muitakin historiallisia ilmiöitä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan puhua tuosta kaikille tunnetusta suunnasta semmoisena kuin se meidän päivinämme ilmenee, vaan sen syntymisestä puolisataa vuotta sitten ja sen perustajasta _Lars Levi Laestadiuksesta_. Silmäimme edessä olevia ilmiöitä ja liikkeitä on meidän ihmisten vaikeaa puolueettomasti arvostella. Tapaukset, intohimot, suosio, seikat ja suhteet vaikuttavat meihin ja tekevät että arvostelmamme useinkin vinoon vetävät. Mutta miestä, joka jo 30 vuotta on haudassa maannut ja jonka elämän työ alkoi seitsemättäkymmentä vuotta sitten, pitäisi voida puolueettomasti arvostella, vaikka saatavissa olevien tietojen vaillinaisuus estää hänestä luomasta täydellistä kuvaa.

_Lars Levi Laestadius_ [Nimi on latinaisella päätteellä muodostettu Bollstan kylässä Ångermanjoen varrella olevasta _Lästad_ nimisestä mökistä.], jota toiset ovat kunnioittaneet rakkaana oppi-isänä, toiset vihanneet villihenkenä, syntyi Arjeplongin seurakunnassa Piitimen Lapissa Ruotsissa Tammikuun 10 p. 1800. Hänen isänsä oli uudistalolainen _Karl Laestadius_, äitinsä _Anna Liisa Juhontytär_. Ulkopuolella meidän maamme rajoja hän syntyi ja ulkopuolella sitä hän elämänsä ajan vaikutti, mutta sittenkin on hän luettava Suomen miesten joukkoon, sillä suomalaisen kansan keskuudessa hän eli, sen hyväksi hän työtä teki ja sen kansan parissa hän on saanut hartaimmat oppilaansa. Isällä näkyy olleen jonkinlainen sivistys, mutta eli huonoissa varoissa uudistalolaisena erämaassa, missä ainoastaan pedot asuivat.

Vanhemmat elättivät itseänsä kalastuksella, liimankeitolla ja karjanhoidolla. Äiti leikkasi sirpillä eli nyhti käsin kivien koloista niitä heinän korsia, joita muut olivat jälelle jättäneet eli niitti hän viikatteella soista, joista ei kukaan välittänyt, siellä kasvavan saraheinän. Siten hän voi elättää pari lehmää ja muutamia vuohia ja lampaita. Kesällä kokoomansa heinät hänen täytyi itsensä talvella vetää kotiinsa. Usein täytyi jättää lapset päiväkausiksi kotiin oman onnensa nojaan. Varmuuden vuoksi ne silloin sidottiin, toinen pöydän jalkaan, toinen pankon pylvääsen.

Vanhemmistaan lausuu Lars Levin kahta vuotta nuorempi veli Pietari: "köyhyydessään ja raataessaan elämän niukimman toimeentulon saavuttamiseksi eivät vanhempamme jättäneet meitä luvuille opettamatta. Kun tuskin osasimme puhua, opetti jo isämme meille rukouksia. Aamulla aikasin ja illalla myöhään oli rukoiltava. Äitimme ei vaivojansa säästänyt meitä kirjanluvulle opettaessaan. Viisivuotiaana osasin selvästi lukea mistä ruotsalaisesta kirjasta tahansa, ja kuusivuotisena yksinkertaisesti vastata kristinuskon pääkohtiin. Parhaimmatkaan saarnat eivät milloinkaan tee senlaista vaikutusta, kuin hänen yksinkertainen opetuksensa ja kehoituksensa ovat tehneet minuun ja jos se muutoin on totta, että opimme elämää eikä koulua varten, niin on minun kaikista opettajistani, joita kiitollisuudella muistelen, äitiäni eniten kiittäminen."

Lapsuutensa kodista kertoessaan lausuu Laestadius: "Siihen aikaan elivät kaikki uudisasukkaat suuressa köyhyydessä ja harvoilla oli jokapäiväistä leipää. Lapset kasvatettiin mitä suurimmassa viheliäisyydessä; mutta niin halveksittuja ja repaleisia, kuin me olimme, ei ollut koko pitäjässä. Me olimme halpaisimpia kaikista, eikä kukaan tahtonut tunnustaa olevansa missään tekemisessä meidän kanssamme."

Laestadius kuvaa isänsä kiivasluontoiseksi ja juovuksissaan pahapäiseksi, mutta muutoin lystilliseksi mieheksi, jolta ei kompasanoja puuttunut. Äitinsä mainitsee hän yksinäisyyttä rakastavaksi, hiljaiseksi ja kärsivälliseksi naiseksi, joka valittamatta kärsi miehensä kovaa kohteluakin ja etsi lohdutusta Herrassa. Muutoin näkyy äiti olleen haaveksivainen luonteeltaan. 10 p. Tammikuuta, keskellä pohjolan talvea, syntyi poika. 7 penikulman päähän papin luokse kantoi äiti lapsensa ristittäväksi ja sai se nimekseen Lars Levi, luultavasti alkusoinnun, alliteratsioonin takia, poika näyttää olleen vilkasluonteinen huimapää, mutta toisinaan myöskin raskasmielinen ja mietiskeleväinen. Sekä isältään että äidiltään hän oli perinyt muutamia luonteen piirteitä. 16-vuotiaana nuorukaisena hän jo oli kihloissa erään saman ikäsen tytön kanssa, jonka hän kuitenkin sittemmin hylkäsi, koska tämä ei ollut uskollinen. Hänenkin niinkuin monen muunkin vilkasluontoisen nuorukaisen elämä ei ollut myrskyittään, eikä mennyt jättämättä syviä juovia hänen sieluunsa. Myöhemmin tekemässään synnintunnustuksessa hän suoraan kertoo nuoruutensa hairahdukset.

Uuttera työ ja kiusaama köyhyys seurasivat häntä lukutiellä.

Velipuolensa Karl Erik, joka oli pappina Qvickjockissa, otti 8-vuotisen Levin kasvatettavakseen. Velipuolen luona saivat Lars Levi ja hänen nuorempi veljensä Pietari ankaran kasvatuksen: ei siihen aikaan kasvatettu pojista lalluja, eikä semmoisista olisi ollutkaan Norrlannin metsiin. Itse kun velipuoli oli luonteeltaan karaistu, hän ei milloinkaan puhunut varovaisuudesta ja vilustumisesta. Pojat saivat avojaloin juosta lumikinoksessa, jos heitä+ niin halutti. Makuuhuoneen lämmönkin oli niin ja näin. Aamulla aikasin tuli velipuoli kekäle kädessä makuuhuoneesen, viskasi sen uuniin ja huusi pojille: "ylös pojat!" Ja ylös täytyi heidän, vaikka oli kamarissa niin kylmä, että muste oli jäätynyt tolppoon ja makuuvaatteet olivat kuurassa. Halonhakkuuta, peltotyötä, kalastusta, heinäntekoa, sanalla sanoen, kaikkia maamiehen töitä saivat pojat oppia. Syksyisin kahlattiin jääkylmässä vedessä ja niitettiin luhtia, aamulla peitti usein jääkohva veden -- kuitenkin me kahlasimme avojaloin. Se oli lappalaispappien oikea koulu. Lellikit ja sänkykamaripiltit eivät niiksi kelpaa, olkoonpa heillä muutoin miten loistavat lahjat tahansa. Poika pääsi Hernösandin lukioon 1816, mutta jo seuraavana vuonna kuoli Karl Erik ja pojan oli itse pidettävä huolta toimeentulostansa. Paras aika käytettiin muiden opetukseen leivän hankkimiseksi, yöt läksyjen valmistukseen. Ahkeruus kovan onnen voittaa.

20-vuotisena hän tuli ylioppilaaksi Upsalan yliopistoon. Hurjaa oli ylioppilaselämä täällä, nuoriso nautti ja hurjasteli. Juoppous ja muut paheet näkyvät olleen yleisiä. Lars Levillä kun olivat tavallisesti huononpuoliset vaatteet, ei häntä toverein seuroissa suosittu ja säästäväinenkin hän oli ottaaksensa niihin liian paljon osaa.

Jo nuorena oli hän osottanut tavatonta hartautta kasvitieteesen.

Qvickjockin kaunis luonto ja rikas kasvullisuus viehättivät häntä tähän tieteesen.

Lukiolaisena hän jo kesällä 1819 läksi omalla kustannuksellaan, 50 kruunua taskussaan, pitkälle tieteelliselle retkelle, samoten läpi Ångermanlandin, Medelpadin, Jämtlandin ja Pohjois-Norjan. Ylioppilasaikanansa hän sitten tiedeseuroilta saaduilla varoilla joka kesä teki samanlaisia retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin ja sieltä Piitimen lappiin. Näillä matkoillaan oli hän oman kertomuksensa mukaan vaeltanut 800 Ruotsin peninkulmaa. Hän löysi useampia ennen tuntemattomia kasvia [Näistä mainittakoon Carex Laestadiana, joka on saanut nimensä hänestä.] ja tutustui likemmin Lapin jylhään luontoon ja sen katalaan kansaan, joka sivistyksen puutteesta ja viinan nautinnosta oli vajoomistansa vajonnut. Myöhemminkin Laestadius jatkoi kasvien tutkimista ja julkasi havaintonsa Ruotsin taideakademian ja Upsalan tiedeseuran toimituksissa. Matkalla tehdyt huomionsa Lapin oloista hän kirjoitti sanomalehtiin ja julkasi erityisenä kirjana 1823 ruotsinkielisen tutkimuksen "Uutisviljelyksistä Lapissa". Lapin ilmanalasta on hän kirjoittanut latinankielisen kirjan, samoin kirjoituksen Lappalaisten pakanallisista jumaloista. Hänessä oli hyvä tiedemiehen alku, tarkka huomaamiskyky, suuri innostus tieteesensä. Myöhemmin hän itse kertoo kunnianhimon saattaneen hänet tälle alalle. Eikä hänen ansionsa olleetkaan vähäiset, jonka vuoksi Upsalan tiedeseura ja Edinburgin kasvitieteellinen seura kutsuivat hänen jäsenekseen. Saipa hän myöhemmin jo pappina ollessaan Ranskan kunnialegionan rintamerkinkin. Jos hän olisi pitkittänyt kasvitieteen tutkimuksiansa, olisi hänestä epäilemättä silläkin alalta tullut mainio mies. Mutta hänen elämänsä sai toisen suunnan. 1824 hän eräänä päivänä meni Tukholmassa kasvientutkijain turvan ja auttajan, kauppaneuvos Casström'in luokse, joka kehoitti nuorukaista papiksi rupeemaan ja lupasi suosittaa hänet Hernösandin piispalle Almqvist'ille. Laestadius alkoi lukemaan jumaluustiedettä ja valmistautumaan papiksi. Vetikö häntä siihen sisällinen halu, vai pakottiko köyhyys antaumaan alalle, jolla pikemmin voi leipäänsä ansaita, sitä ei voi varmuudella sanoa. Vaatimukset papiksi aikovilta eivät siihen aikaan olleet suuria, eikä Laestadius ehtinyt kovin syvälle tunkeutua jumaluustieteesen, sillä jo seuraavana vuonna 1825 hän jo vihittiin papiksi. Ei kuitenkaan voi sanoa että hän tiedoiltansa olisi ollut muita sen aikuisia virkaveljiänsä huonompi. Kun tuntee hänen kunnianhimonsa ja väsymättömän työintonsa, sekä hänen kielitaitonsa -- hän tunsi näet täydellisesti ruotsin, suomen, latinan, lapin, heprean, saksan ja ranskan kielet -- voi jotenkin suurella todennäköisyydellä olettaa, että hän oli aikansa oppineimpia pappeja.

Kaaresuannon seurakunta Ruotsin lapissa 40 peninkulmaa pohjosempana Torniota tuli hänen ensimmäiseksi vaikutuspaikakseen. Luonto on täällä karua ja autiota. Vaivaiskoivut ja paju muodostavat metsän, ylänköjä ja avaroita nevoja peittää ruskea sammal ja tekee seudun kesälläkin kolkon näköiseksi. Yksinäisyydessä, missä sivistävää seuraa ei ollut, sai hänen mietiskelyyn taipuvainen luonteensa sopivaa vaikutusalaa. Hänen toiminnanhaluinen henkensä ei voinut näissäkään epäsuotuisissa oloissa vaipua toimettomuuteen. Kesät talvet hän tutki tunturikasvia, joiden etevin tuntia hän aikoinansa oli.

Itse Lapin periltä kotoisin ja tarkkaan kun tunsi kansan olot ja tavat Lapin raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan perillä, hän varsin hyvin näytti sopivan tämän syrjäisen seudun sielunpaimeneksi. Ennen seurakuntaansa siirtymistä kertoo hän saaneensa monta salaista ja julkista viittausta, että Lapinmaassakaan ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja että hänen pitäisi valita elämän kumppani. Oli niitä halullisia ryökkynöitä ja mamselleja, nuorta jos vanhaakin. Mutta rakkauden nuolet eivät näkyneet häneen pystyvän. Aina nuoruutensa ajoista saakka, jolloin hän oli ollut lemmen seikkailussa erään talonlonpoikaistytön kanssa, oli hän luonut itsellensä omituisen naisihanteen. Hänen tuleva vaimonsa ei saisi olla ylhäisestä suvusta, sillä ovat muka ylön suuret vaatimukset, ei hän saisi olla rikas, sillä vaimon rikkaus tekee miehen vaimonsa orjaksi, ei hän saisi olla oppinut, sillä oppi voisi erottaa hänet taloustoimista, ei hän saisi olla sievän-sivistynyt, sillä semmoista pitäisi ylön paljon palvella. Miehen pitäisi saada hänet tahtonsa mukaan sivistää. Semmoinen oli Laestadiuksen naisihanne. Tämmöiseksi huomasi hän uudistalon tyttären _Briita Katriina Alstadiuksen_, jota hän tämän veljen kautta usean kerran oli turhaan kosinut. Vihdoin heltyi tyttö ja 1827 vietettiin häät. Pajalan seurakunnassa elää vieläkin tämä Laestadiuksen elämän kumppani. Onnellinen oli avioliitto. Laestadius lausuu siitä, että se on ollut ainoa todellisuus hänen elämässään, joka on ollut unennäköä, ja muutoinkin arveli Laestadius avioelämän jalostavasti vaikuttaneen häneen: rakkaus oli sydäntä pehmittänyt ja tehnyt sen tunteellisemmaksi ja kaikelle hyvälle avonaisemmaksi ja siten valmistanut tietä uskonnolliselle mielialalle.

24 vuotta eli vuoteen 1849 vaikutti Laestadius tässä perin turmeltuneessa seurakunnassa. Vieläkin veti häntä halunsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin ja 1838 hän Lapin maassa hallituksen käskystä opasteli erästä ranskalaista tieteellistä retkikuntaa ja sai sen vuoksi pari vuotta myöhemmin Ranskan hallitukselta kunnialegionan rintamerkin.

Kovin katalat olivat olot Lapin seurakunnissa tämän vuosisadan alkupuoliskolla. Lukutaito, puhumattakaan muista tiedoista, oli kovin vaillinainen, tavat mitä törkeimmät. Onhan tunnettu kuinka villikansat -- esim. Indianit -- väkeviä juomia rakastavat ja kuinka tuo "tulivesi" tekee tuhoja heissä ja ennen pitkää hävittää perin monenkin ennen voimallisen heimon. Lappalaisillakin oli hillitsemätön taipumus väkeviin. Viinakauppiaita vilisi melkein joka paikassa, nämät hävyttömästi pettivät lappalaisraukkoja, jotka himonsa tyydyttämiseksi viinapullosta möivät poronsa ja omaisuutensa, kunnes tulivat perin köyhiksi. Laiskat jätkät, jotka eivät viitsineet ruumistansa työnteolla vaivata rupesivat viinakauppiaiksi. Poronvarkaus, epäsiveellisyys, valehteleminen, petos ja turha käräjänkäynti olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä paheeksikaan huomattu. Eivätpä virkamiehetkään näillä kaukaisilla perillä olleet luonnollisesti parhaimpia eli eivät ainakaan niin kunnollisia, että heissä olisi ollut halua ja kykyä työskennellä kansan siveellisen tilan parantamiseksi. Useinkin herrasmiehet kokoutumalla juomaseuroihin, joista kohtuus oli kaukana, antoivat kansalle huonon esimerkin ja epäsuorasti turmelivat sitä. Papit viran puolesta saarnasivat "puhdasta luterilaista oppia," ja kutsuivat noita turmeltuneita sanankuulioitansa nimellä: "kalleimmat kristityt," mutta ei siitä näkynyt mitään mainittavimpia seurauksia olevan. Kyllä oli tunnollisiakin ja kykeneviä pappeja, jotka huomasivat, ettei tuota turmelusta voitu siitä auttaa, että kuulioita kehuttiin "kalleimmiksi kristityiksi." Läänin provasti Grape oli ahkera opettaja, joka koetti evankeliumilla liikuttaa sydämiä ja sai ämmät kyyneleihinsä sulautumaan. Laestadius sanoo että tämä saarnamies toisinansa "lypsi koko kiulullisen kyyneleitä;" mutta ei sanaakaan seurannut kuulioita kotiin, ei herätystä syntynyt. Juotiin viinaa ja elettiin niinkuin ennenkin.

Uutteruudella Laestadius toimitti papin virkaansa, koetti jälitellä Grapen saarnoja, piti lukukinkereitä lappalaisten kodissa, jota vaivaa ei kukaan pappi sitä ennen Lapin maassa ollut vaivaksensa ottanut, piti rippitutkintoja, noudatti lukemattomat luoksensa, oli tarkka rippikouluvaatimuksissansa. Kaikki työ ja uutteruus näkyivät menevän turhaan: viinanmyönti ja juopumus lisääntyivät ja köyhiä kasvoi niinkuin sieniä syyssateella.

Näin oli hän pitkittänyt 14 vuotta, kunnes 1839 käänne tapahtui hänen elämässänsä. Mainittuna vuonna kuoli hänen rakas Leevi-poikansa, joka oli ollut isän ilo ja toivo. 3 vuotta myöhemmin vaivasi häntä ankara rintatauti, jota hän itse piti keuhkotautina ja herätti hänessä kovan kuoleman pelon. Nämät seikat vaikuttivat tuossa tuntehikkaassa miehessä syvän herätyksen. Koko kulunut elämä paljastui hänen sielunsa silmään, se näytti niin turhalta.

Samaan aikaan hän suoritti kirkkoherran tutkinnon Hernösandin tuomiokapitulin edessä, missä Oululainen _Frans Mikael Franzén_ vuodesta 1834 oli piispana. Laestadius pidettiin vielä tähän aikaan oikeauskoisena luterilaisena, mutta jo hänen latinankielinen väitöskirjansa "Crapula Mundi" (= maailman kohmelo) herätti huomiota, pitämäänsä iltasaarnaa siellä pidettiin kerettiläisenä, mutta piispa Franzén hyväksyi sen.

Kotiin palattuansa hän alkoi ahkerasti puuhailla seurakunnan parantamiseksi. Köyhäin tila häntä enin suretti ja hän säälitteli niitä, kunnes tuli vakuutukseen, ettei Jumala, vaan paholainen, ollut heitä köyhiksi tehnyt. Hän piti vääränä että papin pitäisi ruokkia niitä ryysyläisiä, jotka viinakauppias oli putipuhtaaksi ryöstänyt. Kun asiaa mietti, hän huomasi että useimmat olivat tulleet köyhiksi juopumuksen, laiskuuden, koreuden ja tyhmyyden kautta, eikä hän enää voinut pitää köyhyyttä Jumalan sallimana, eikä sääliväisyyttä ansaitsevana, vaan rikoksena, jota oli ankarasti nuhdeltava.

1844 Laestadius kävi Åselen lapinmaassa tutkintoja pitämässä ja siellä hän tapasi erään Maria nimisen lappalaistytön, jolla, niin oppimaton kun olikin, oli paljon kokemusta uskonnon asioissa. Tästä hän itse kirjoittaa: "tällä yksinkertaisella tytöllä oli autuuden järjestyksestä senlaisia kokemuksia, jommoisia en milloinkaan ennen ollut kuullut, pitkiä matkoja hän oli vaeltanut etsiäkseen valoa pimeässä; kulkiessaan oli hän vihdoin tullut Noran seurakunnan pastorin Brandell'in luokse ja avattuansa sydämensä hänelle päässyt elävään uskoon. Tytön yksinkertainen kertomus matkoistaan ja kokemuksistaan teki niin syvän vaikutuksen sydämmeeni, että valo minullekin välkähti ja minä sain sinä iltana tuntea taivaan ilon esimakua." Ankarasti hän alkoi nyt lakia saarnata seurakunnassansa: juomareita, viinankauppiaita ja muita huonomaineisia ihmisiä hän pahasti piteli. Törkeitä ja usein säädyllisyyden rajojen yli meneviä sananparsia ja lausetapoja hän käytti. Laestadius kertoo että "hän tahtoi maalata kunkin ihmisen tilan niin, että kukin taisi tuntea itsensä. Sieltä olivat muutamat punaiset naamastaan kuin merikakut, muutamat harmaat eli pikimustat."

Moni tuli levottomaksi sisällisestä tilastansa ja meni jumalanpalveluksen päätettyä pappilaan pyytämään neuvoa ja opetusta. "Ei semmoista milloinkaan ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa Laestadius, "että hengellisesti murheellinen olisi tullut papin luokse pyytämään ohjausta ja lohdutusta. Sekä kapakoitsiain että juomarein täytyi kuitenkin vähitellen kömpiä kirkkoon. Mutta kun muutamia heränneitä alkoi ilmaantua seurakunnassa, huomasin minä pian kuinka vähän yksinäinen pappi voi aikoihin saada avarassa kahtakymmentä penikulmaa pitkässä seurakunnassa. Minä kehoitin siis niitä harvoja heränneitä, joita oli, että koettaisivat vaikuttaa naapureihinsa ja selitin heille vertauksen erinlaisista leivisköistä ja kuinka se olisi sovitettava eksyvien veljien palauttamis-työhön".

Seurakunnan lukkari, joka oli suuri viinakauppias ja lappalaisten pahin petkuttaja, ei ollut ensinkään hyvillään Laestadiuksen viinasaarnoista. Uhalla asettui hän useinkin kirkon oven eteen ja otti pullostansa ryypyt seurakunnan ja papin nähden, osoittaakseen siten, että saarna ainakin hänen suhteensa oli mennyt turhaan. Joka sunnuntai luki Laestadius saarnansa lopussa kuninkaallisen asetuksen, joka kielsi väkeväin juomain kuljetuksen Lapinmaahan. Ehdotonta raittiutta hän saarnasi. Arvattavasti hän huomasi, etteivät puolinaiset keinot auttaneet tuon turmeltuneen kansan pelastamiseksi. Ensimmäinen mies, eräs lappalainen, joka oli tehnyt raittiuslupauksen, sai sen kunnian että hänen nimensä julkisesti kirkossa mainittiin. Kovasti kapakoitsiat ja juopot pilkkasivat tuota ensimmäistä raittiusmiestä, joka 2 vuoden aikana oli ainoa laatuansa. Vähitellen liittyi häneen muita ja ensimmäinen raittiusseura muodostui 1844. Omituista on että melkein samaan aikaan eräs toinenkin hengellisen liikkeen perustaja maamme toisessa kolkassa, Itä-Suomessa, vaati ehdotonta raittiutta. Se oli Sortavalan kappalainen Henrik Renqvist, k. 1866. Omaa suhdettansa raittiuskysymykseen kuvaa Laestadius seuraavalla tavalla: "Olen ensin heittänyt pois paloviinan, sitten olen hyljännyt tisleeratun viinan, sitten olen lakannut maistamasta punssia ja totia ja viimein olen heittänyt viininkin, paitsi ehtoollisessa ja lääkärin määräyksestä ja jos ihmiset tulevat siitä loukatuiksi että juon lasin olutta tahi lasin sahtia, olen valmis niistäkin luopumaan."