Chapter 5

--Kuka sitä viimeksi liikutteli? Eikö hän, joka teki siihen tinasta uuden rattaan?

--Vaan eikö hän siihen viimeksi satuttanut kättänsä, joka kiilaili sitä nahkapalasilla?

--Sitten jälkeen olet sinä sitä senkin seitsemän kertaa karhonut, milloin tikulla milloin puukolla.

--Ainapa se on sen jälkeen käydä lunkkassut...

--Ja pari viikkoa edellä muitten ihmisten kelloista.

--Vaan sinä pyörittelet sitä ja nokittelet aina, niin se seisoo. Suuttuisin kai minäkin kellona mokomasta kohtelusta.

--En totta tosiaan ole koskenut siihen moneen päivään. Vaan sinähän sitä eilenkin pidit käsilläsi. Etkö muista, kun vielä aioit tehdä siitä perpetuum mobilen, ikiliikkujan, laittamalla siihen jonkinmoisen vesirattaan?

--Minä luulen että kello kohta lyö, lausuin heille.

--Niinköhän? Minulla on vielä Ruotsinkielioppi Honkiojalla. Pitäisi sitäkin vähän silmätä ja pestä sitten silmänsä, lausui Jaakko ja alkoi toimeen.

--Eihän tuota ole vielä syötykään! virkkoi Juuso.

--Heitetään se työ huomiseksi!

--Elä heitä huomiseksi, mitä voi tänään tehdä!--Tahdotko, Jaakko, voitaleivän?

--Onko sinulla?

--Ei sitä ole, vaan saahan tuota tarjota!--Emäntä hoi! huusi Juuso emännälle, joka pani uunia lämpimään. Punnitkaapa meille viisi naulaa leipää!

--Häh! kysyi emäntä, sillä hän oli hyvin huonokuuloinen.

--Viisi naulaa leipää! uudisti Jaakko. Ja niinkuin tuulessa! jatkoi hän alemmalla äänellä.

--Häh?

--Niin että olisi vähän kiireenlainen, lausui Juuso.

--Omin ruokinneko te olettekin nyt? kysyin.

--Omin ruokimme ja ilman palkkaa! vastasi Jaakko.

--Siinä on, Jaakko, voitaleipä. Kierrä poskeesi, ei ole luita!

Kun vihdoin jouduimme kouluun, asetuttiin siellä jo rukouksiin.

--Huomenna on koululla lupa, julisti rehtori rukouksen pidettyään ja se oli meille hyvä sanoma.

--Hiljaan, hiljaan, komensi rehtori oppilaitaan, jotka olivat alkaneet hyvän sanoman kuultuaan sihahdella ilosta. Huomenna on nimittäin, jatkoi hän kun hiljaisuus oli palautettu, Juhana Vilhelmi Snellmannin syntymäpäivä, sen johdosta pitää koulumme huomenna juhlaa. Kymmenen aikana kokoonnutte kouluun. Joku opettajista pitää puheen Snellmannista ja laulukuntamme saa laulaa muutamia isänmaallisia lauluja.--Saatte mennä!

Kun koulutunteja ei ollut jälkeen puolisten, niin oli nyt hyvää aikaa ja ilma oli kaunis, niin tuumailtiin lähteä käymään erään toverimme kotona, joka oli kappaleen matkaa maaseudulle. Retkeen halulliset päättivät kokoontua koululle määrätyllä ajalla.

--Käydään mennessämme Jaakon ja Juuson luona, ja tahdotaan heitäkin mukaan. Samalla saamme ostaa siirappimällejä! Esittelijä oli »tohtorin Ralle», Rafael Kurtén, kaupunginlääkärin poika.

Ralle oli kömpinyt kyllä kolmanteen luokkaan saakka, vaan näyttipä siltä, että »päänsä ei kestänyt» korkeammalle kohota. Paha merkki oli sekin, että hän Ahon Antin kanssa, joka nyt oli Ursinilla puotipoikana, kuleksi ryyppyretkillä. Muutoin oli hän vähän hidas ja tökerö ajatuksiltaan, vaan hyväsydäminen ja laupeanluontoinen. Rallen esitykseen suostuttiin.

--Sieltäpä tulee miestä kuin Aapon-Jussia! tuumaili Jaakko, joka juuri punoi pikilankaa, kun poikia alkoi valua tupaan.

--Onko sinulla Juuso valmiita siirappimällejä? kysyttiin.

--On kyllä, ostatteko?

--Tuo esiin!

Juuso toi rautaisen sangon, joka oli siirappimällejä enemmillään kuin puolillaan. Pojat tunkeusivat ympärille.

--No, niinhän te hulmuatte kuin susi puhteella! Juurikuin ette olisi näitä ennen nähneet! pakisi Juuso.

--Onko ne nyt niin makeita, että kielen suusta vievät? Niinhän sinä kehuit! virkkoi muuan.

--Maista veli, vaan maksakin!

--Anna minulle viiden pennin edestä!

--Minulle kymmenen!

--Anna minulle viidenkolmatta pennin edestä!

--Säästä minullekin markan edestä! Se oli Ralle. Eipä jäänyt paljon jälelle tavaraa Juusolle ja aina yhä joku osti.

--Anna minulle yksi ilman edestä! pyysi joku.

--Kenkki on kuollut ja ilmanannista sakotetaan! vastasi Juuso.

--Anna minulle viidenpennin edestä velaksi!

--Mitä sitä tyhjää viisi penniä, eihän se ole paljon kymmenenkään!

--No anna sitten kymmenen pennin edestä!

--Kukapa sitä puumerkittä uskoisi?

--Etkö luota minuun?

--Eläpä Tolari kaada sitä vesisankoa! äyäsi Juuso.

--Kuulitko Juuso? kysyi velanhalullinen.

--Kuulin, kuulin, vaan lakkaavasi luulin!

--Etkö luota siis minuun?

--Luotanhan minä sinuun kuin pukki suuriin sarviinsa! Mitä sitä pitäisi luottaa?

--Siirappimällejä.

--Niin velaksi?

--No kun et tahdo antaa, niin elä!

--Elä häntä kalanhäntä suuhuni lennä! Tunteehan kamssukin leikin! Koetin vaan malttiasi. Niin viidentoistako pennin edestä? Siinä on ja saat yhden vielä kaupantekiäisiä!

--Minulta saat lainaan sen viisitoista penniä, niin voit Juusolle heti maksaa, tarjoili Ralle velanottajalle.

--Minulle se on sitä parempi, kuta pikemmin. Kyllä Ralle joutaa odottamaan vaikka viimeiseen Matin päivään, lausui Juuso.

--Niinhän te molitatte kuin seitsemänsataa ryssää! äyäsi Jaakko.-- Emäntäkinhän tuon kuulee!

--Hiljaa minun huoneessani, olkoon seinät kenen tahansa! huusi Juuso.

--Joko sinä, Jaakko, olet puolipohjannut minun saappaani? kysyi Tolari.

--En vielä vaan kohta--ja kohalla on pitkä häntä!--Eihän sinulla liene niin kovin kiirettä niillä?

--Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan ilman kysäsin.

--Syltä sijaa suutarille! lausui Jaakko, vetäessään pitkää säiettä ja töykkäsi tahallaan muuatta lähellä olevaa toveriaan.

--Eläpä töyki isäntä vierastasi! lausui tämä.

--Minkä sille teen? Tiellä laiska riihessä! tiedäthän sen.

Syntyi suuri hälinä.

--Tuo Ralle kavalsi tuon vesikorvon kumoon, vaikka juuri pääsin kieltämästä Tolaria, lausui Juuso.

--Menkää nyt jo ulos minun huoneestani, tahi menen itse pellolle! huusi Jaakko puoleksi pilalla toiseksi totuudessa.

Emäntä istui loukossa uunin takana neulomassa hametta, eikä huomannut koko onnettomuutta. Toverinsa pakottivat Rallen ensiksikin noutamaan korvolla kaivosta uutta vettä, muutoin he uhkasivat kertoa rehtorille, että »Kurtén kuleksii ihmisten asunnoissa ilkeyttään jakelemassa». Ralle suostui tähän uhkaukseen pelosta. Vaan yksinään hän ei voinut sitä tehdä ja hän pyysi avukseen äskeistä velkamiestään. Tämä suostui ehdolla että velka kuitataan ja lisäksi saa toisen mokoman rahaa. Kun muut toverit pitivät ehdot kohtuullisina, täytyi Rallenkin suostua. Kun vesikorvo oli noudettu, pakottivat toverinsa Rallen ilmoittamaan tuhotyönsä emännälle, muutoin tämä muka käypi kantelemassa rehtorille ja he saavat sitten syyttömästi kärsiä. Ralle oli tottelevainen.

--Vesikorvo kaatui, lausui hän emännälle.

--Hääh?

--Vesikorvo kaatui.

--Kaapuko? Nuoriherra laskee leikkiä! lausui emäntä ja nauroi tirkistellessään Rallea, vaskipuitteisten silmälasiensa ylitse. Eihän tää mikä kaapu ole, hame tästä tulee. Hän levitteli ompelustaan Rallen nähtäviksi.

Pojat nauroivat katketakseen, vaan Ralle seisoi emännän edessä kuin suulle lyötynä. Vihdoin kumminkin sai hän monien selityskokeittensa perästä emännän äkkäämään, että jotakin oli tapahtunut ovensuussa. Kun vesiverkko oli täynnä vettä, ei emäntä tahtonut heti tajuta asian laitaa. Vaan pääsihän selville kun Ralle näytti ja selitti miten hän ei muuta kuin seisoi siinä korvon vieressä, niin se itsestään kaatui. Emäntä mieli yhtä ja toista murisemaan »mokomille husaareille», vaan kun Ralle tovereinsa käskystä antoi hänelle rahaa hyvikkeeksi vaivainsa näöstä veden kuivuussa, niin silloin hän alkoi syyttää jalkaa, mikä oli korvon alla, honteloksi ja vaapperaksi.

Kun tämä asia oli saatu korvatuksi, rupesivat pojat tuumimaan lähdöstä.

--Lähde Jaakko mukaan! kehotti joku.

--En jouda. Aika kuluu ja kiiret kasvaa.

--Milloin sitä sinäkin joudat?--et koskaan!

--Silloin, kun on viikko pyhiä ja tynnyri voita!

--Juuso, sinä ainakin lähdet?

--Ei junnahdakaan, sanoi Kelkan Matti.

--No, jos mies olet!

--No, tässä on miestä kuin merenmujetta, vaan ei sittenkään!

--Ei todellakaan meillä sovi lähteä nyt. Meillä on lauluharjoituksia jälkeenpuolisten, emmekä ole vielä puolisella käyneet, ja monta muuta syytä, selitteli Jaakko. Jos meillä olisi aikaa kuin teillä, eikä kiireestä puhetta mitään, niin lähtisimme mielellämmekin.

--Syödään puolinen siellä maalla, esitteli Ralle.

--Tämmöistä joukkoa ei syötetäkään viidellä leivällä ja kahdella kalalla! virkkoi Juuso.

--Kyllä minä maksan teidän edestänne, lupaili Ralle Jaakolle ja Juusolle.

--Ei, miehet, rakkaat veljet, käytä nyt lähtö. Kun jätätte huomiseen, niin ehkä silloin on aikaa! selitteli yhä Jaakko.

Tuumailtiin, tuumailtiin. Päätettiin kumminkin lähteä tänään, huomenna sitten jonnekin muuanne.

--No lähdetään heti!

--Aivan oikein. Talo työlle, vieras tielle! lausui Jaakko.

--Saatte mennä, sanoi Maalperi köyhille! virkkoi Juuso.--Käykää talossa--vaan omin konttinne!

Matkamme kulki Ursinin maatilan ohitse. Missä ennen Ahon mökki pienine viljavainioineen sijaitsi, siinä kohosi kohti korkeuksia uhkea huvila, jonka ympärillä rehotti kaunis puutarha. Sievä sannoitettu tie vei petäjikköön, muutaman suuren kiven luo--saman kiven, jonka kupeella Aho vainaja vietti kerran yönsä mieli vaipuneena katkeraan suruun. Kiven ympäristö oli kaunistettu kaikella mahdollisella tavalla. Metsä, mikä luonnostaan oli kaunis, oli siivottu, komeita pöytiä ja istuimia asetettu kiven ympärille ja kiven päällekin, jonka päällystä oli laatta.--Palvelusväkeä liikkui kartanolla ja kaikilla näytti olevan sanomattoman kiire. Niin siellä valmisteltiin pitoja. Ursin oli saanut »komesrootiksi» nimityksen ja sen johdosta piti hän nyt komeat pidot.

Matkamme perille päästyämme söimme puolisen, löimme pallia, joimme kahvia ja pidimme puheita kuka mistäkin. Joku piti kauniin puheen rakkaudesta. Hän osotteli, kuinka se on kannus kiihottamaan koulupoikaa ahkeraan työhön, kuinka se on tuikuttava valopiste koulupojan yksitoikkoisessa elämässä, kuinka se irrottaa koulupojan ajatukset kielioppein kuivista säännöistä ja kohottaa ne kiitämään ylevämpiin asioihin.--Kenen sydän, lausui puhuja, ei innosta ja salaisesta ilosta sykähtelisi ja huulet värähtelisi hienossa hymyssä kun istuessaan koulun tomuisilla penkeillä--vaikka osaamatta läksyjäänkin--äkkiä juolahtaisi henttunsa mieleen?--Tuotiin kahvia ja puhuja esitti silloin Amorin maljan ja se juotiin kahvissa.

--Sepä oli kaunis puhe! arveli Ralle minulle ja minä myönsin.

Eräs toinen puhuja lausui »yleviä sanoja lämpöisessä muodossa» Rallen merino-sukuisesta pässistä, joka hiljakkoin oli vaipunut kuoleman uneen. Jalo vainaja oli eläissään--kertoi puhuja--antanut monta hupaista hetkeä ja paljon mieltä ylentävää nautintoa omistajalleen vetäessään häntä kaupungin kaduilla. Puhuja kääntyi lopussa eläimen omistajaan, kiittäen hänen neroaan, malttavaisuuttaan, aikansa ja vaivainsa uhrausta opettaessaan elikkoansa, pässiä, hevoseksi.

--En minä oikein pitänyt tuosta puheesta! virkkoi Ralle taas minulle.

--Ole vaiti! Kiitettiinhän siinä sinua!

--Vaan miksi ne nauroivat?

--Nauroivathan ne kun rakkaudestakin puhuttiin.

Ralle selitteli sitten minulle, että huomenna on hänen sisarensa syntymäpäivä, ja että hän kutsuu tovereitaan ja muutamia poikiakin luokseen.

--Hän käski minun kutsua sinua. Jaakko ja Juusokin tulevat, heidät kutsuu sisareni itse kun he tulevat huomenna puoliselle meille.

Minä kiitin tietysti, vaan päästyäni hänestä ilmoitin asian muille-- hiljaan.

--Ralle! huusi muuan joukosta. Huutaja oli erään papin poika, aika velikulta hänkin.--Menepä tuonne toisiin huoneisiin, meillä on sinusta vähän haastelemista!

Rallen täytyi totella.

--Hiljaan! huusi äskeinen poika ja joukko asettui.--Pojat! alkoi hän.-- Huomenna on Rallen sisaren syntymäpäivä ja siellä tulee kuulemma pienet pirakat, joihin muutamia meistä on kutsuttu. Vaan meidänkin pitäisi päästä osalliseksi ja siihen on nyt keksittävä keino. Minä olen äkännyt erään tempun. Esittelen sen tässä, jos se sitten hyväksytään. Hommataan serenaadit! Sitten tulee tietysti kutsut serenaadin pitäjille.-- Hyväksytäänkö?

--Yksimielisesti!

--No. Vaan ettei Ralle saisi tietää aikeestamme, pitää meidän laittaa, että hän uskoisi asian koskeneen yksinomaan häntä. Siihenkin olen keksinyt keinon. Hänellä on uudet saappaat ja niiden johdosta onnittelemme häntä...

--Hyvä, hyvä!

--Hiljaan!--Minä pidän puheen hänelle ja sitten nostamme häntä eläköön! huutaen.

Ralle käskettiin sisään, toveristo nousi seisomaan, puhuja oli ottanut vakavan ja juhlallisen muodon.

--On hetkiä ihmiselämässä, alkoi puhuja, jotka saattavat ihmisen mielen pois jokapäiväisestä hyörinästä ja pyörinästä korkeampiin asioihin, jotka saattavat ajatuksen lentämään tulevaisuuteen, muiston johtamaan menneisiin. Semmoisia hetkiä on esim. syntymäpäivä. Silloin, ihminen kun lopettaa muutaman renkaan ikävitjastaan ja alottaa taas uutta, katsahtaa hän entisyyttä ja kuvailee tulevaisuutta. Vaan semmoisia hetkiä on myös kun pukee ylleen uuden puvun. Muistuttaahan sekin hetki ihmiselle elämästään, sen muutoksista, kun heittää yltään vanhan ja pukee uuden. Sinullakin Ralle on uudet saappaat, sievät ja somat. Varmaan ne ovat tuoneet mieleesi uutta intoa. Toveristo toivoo sinulle onnea ja menestystä uusissa saappaissasi.--Toveristo toivoo että sinä, joka jo olet kaksi pitkää vuotta urhoollisesti taistellut ja ponnistellut otsasi hiessä kolmannella luokalla, pysyt yhä edelleen samalla kestäväisyydellä ja samalla innolla koetat murtaa vastuksia. Eläköön!

Pojat tarttuivat kiinni Ralleen ja hän lensi korkealle ja kovasti raikui eläköön.

Ralle kiitti puhujaa sydämellisesti puheesta. Puhuja taas pyysi anteeksi puheensa huonoutta, kun se oli niin valmistamaton. Vaan minulle sanoi Ralle kehottavansa sisartaan kutsumaan kaikki nämät pojat ja kaikessa tapauksessa puheenjohtajan ainakin pitoihin.

Ilta kului myöhäselle, ennenkuin palasimme kotia. Komesrooti Ursinin huvilassa oli ilo ylimmällään.

Sisällä soittokunta soitteli ja nuoriso tanssi. Puutarhassa käveli neitosia--koreita kuin kedon kukkaset ja niin lipakan näköisinä puhelivat ja naureskelivat vieressään keikailevan herran kanssa. He olivat viillyttelemässä.--Kiven luota kuului kovaa melua. Ahon Antti kantoi sinne juomisvaroja herroille, jotka olivat asettuneet sinne »nauttimaan luonnon helmassa». Kaksi herraa siellä tuki käsikynkästä kolmatta, joka piti puhetta. »----että--että--me--että me saisimme-- että me saamme--että me saamme--me toivomme, että--toivomme, että on tuleva--että pian on tuleva--nimittäin se aika, että me--että me saamme--tässä samalla--samalla sijalla--paikalla iloita ja huutaa, että eläköön Ursin!--Me toivomme ja siis--eläköön--eläköön komesrooti Ursin --eläköön!» Sitten jokainen avasi suunsa ja huusi avuksi puhujalle, vaan sitten jokainen ryyppäsi. Sitten taas jokainen kilisti laseja toistensa kanssa ja sitten jokainen taas ryyppäsi. Vaan puheenpitäjä asetettiin istumaan tuolille ja hänelle vaihdettiin tyhjän lasin sijaan täysinäinen ja jotkut tulivat hänen kanssaan kilistelemään ja sitten ne ryyppäsivät, jotka kilistelivät. Me katselimme tätä menoa vähän aikaa ja Tolari sanoi: »siellä molemmat lasit keikkuu kumpasenkin kerran!»

* * * * *

Seuraavana päivänä iltapuolella olimme syntymäpäivillä. Eiliset toverit olivat saaneet kutsut. Ei ole varmaa tietoa tuliko kutsut serenaadin pidosta vai Rallen kehotuksestako--ehkä kaha kummastakin!

Menin Jaakon ja Juuson luo, sieltä mennäkseni heidän kanssaan kutsuihin.

--Kylläpä tämä takki ei juuri näytä olevan eilisen päiväisiä! tuumaili Jaakko.--Eipä ilkiäisi mokomaa selkäänsä vetää, vaan eihän auta tarpeessa, täytyy tätikin naida kun ei muuta muijaa satu.

--Sinne taitaa tulla naisia, joita ei uskalla puhutella kuin kissan selästä! arveli Juuso.

--Se heitä puhuttelemaan isosti rupesi pakkelehtamaan! Kun olisi tuo meidän emäntämme siellä, niin hänen kanssaan tarinoisin koko sillan.

--Loukko-Jussina minä aion olla.

--En menisi koko pitoihin, jollen olisi heidän armolaisensa!

--Samat sanat, vaikka vähän hiljempaa!

--Ehkäpä siellä on hyvinkin hupaisa olla! lausuin minä.

Menimme kutsuihin.

* * * * *

Taas pieni hyppäys!

Huomenna lähdemme Helsinkiin »kolkuttelemaan akatemian ovea»--kuten rehtori lausui kaikenmoisilla vertauksilla täytetyssä päästöpuheessaan. Niistä tovereistamme, jotka olivat luokkakumppaneita ensi luokalla, oli paljon karissut pois, että meitä oli jälellä vaan: Jaakko, Juuso, tuo ennen mainittu papinpoika, joka piti kerran puheen Rallelle uusien saappaiden johdosta, kolme talonpojan poikaa, minä, muuan mökkiläisen poika ja Tolari. Muut olivat hajautuneet monella tavalla. Muutamat olivat jääneet jälelle, mikä milläkin luokalla. Eräs papinpoika oli erotettu huonon käytöksensä takia, pari kolme korkean virkamiehen poikaa saanut eronsa, kun heissä ei ollut kuntoa kaksi vuotta istuttuaan samalla luokalla kohoamaan ylemmäs (niitten joukossa oli Ralle). Jonkun taas täytyi erota varojen puutteessa, jonkun sieppasi kuolema saaliikseen.--

Meillä oli puuhaa ja tointa, kuten ainakin matkaan lähtevillä, hyvästillä käynneistä ja matkakompeitten laitosta.

Menin suutarin emännän asuntoon heittääkseni hyvästiä hänelle, miehelleen ja tyttärelleen. Emäntä toivotti onnea ja puhui paljon, neuvoen ahkeraan työhön vastakin edes. Käski pitämään Jumalaa aina silmien edessä.

--Jumalalta kaikki hyvyys tulee, sanoi hän. Sitten kävin hyvästiä heittämässä talonemännälle, jonka luona ennen asuttiin.

--Pappiko teistä tulee? kysyi emäntä.

--En tiedä vielä.

--Olisihan tuota mukava nähdä teitäkin pöntössä! lausui emäntä naurusuin.--Vaan eihän se tohtorinkaan virka ole huonompia?

--Ei suinkaan!

--Vaan siihen taitaa keretä palan purasta, ennenkuin on kaikki reklementit päässä? arveli emäntä.

--Onhan sitä tohtoriksi paljon lukemista, vakuutin. No hyvästi ja kiitoksia paljon kaikesta osottamastanne hyvyydestä!

--Ei kiittämistä!--Hyvästi, hyvästi! Onnea ja menestystä vain lausui emäntä ja kätellessämme pyyhki jo vasemman kätensä käsiselällä kyyneleitä silmistään. Hän itki! Tuskinpa olisi hän itse osannut selittää tunteitaan. Vaan minä käsitin että nuo kyyneleensä osottivat vilpittömimmän ilon tunteita hyvästä menestyksestäni tähän saakka ja sydämellisimmän toivotuksen tunteita hyvin käymään vastakin edes. Vielä kerran puristin hänen kättään, kiitin hyväsydämisyyttään ja läksin, mieleni liikutuksissaan.

Menin sukulaistaloon. Siellä rouva sanoi, ettei hänellä nyt sattunut olemaan aikaa, jotta olisi joutanut tarjoamaan viinilasiakaan. Komesrooti Ursinin sanoi juuri olevan lähdössä matkalle (huvimatkalle!) Ruotsiin, Sveitsiin--ja minne kaikkialle hän luetteli--niin piti hänen mennä sinne. Siis ei muuta kuin pistettiin kättä ja erottiin.

--hei jaskutu hulivili laulelen, että...--

--No, Kalle totta toisen kerran! Päivää!

Se oli Antti, joka sattui vastaani sukulaistalon portilla.

--Päivää, päivää, Antti! No, mitä sinä laulelet? kysyin.

--Minä juon ja laulan, että:

Markan se maksaa vinkkeliviina, tisleeristä ei moni tiedä; liköörillä on liika taksa, kun kolme markkaa putelli maksaa!

--Sinä olet päissäsi!

--No, näissä häissä pitää olla päissään!

--Miten sinun elämäsi on tuommoiseksi mennyt?

--Että kunko:

juon ja laulan meuhaan ja pauhaan ja juon?

--Niinpä niin.

--Siihen pitäisi pitkältä tarinoida. Vaan kun sanon, että olen ollut susiteetissä pikenttinä ja Ursinilla puotipoikana, niin arvaa päälle, tekopaikka ja muu! Vaan joko sinä olet ylioppilas?--Tuossa on Jaakkokin. Onko hänkin ylioppilas?

--Ei vielä, vaan kohta tullaan.

--Päivää, Antti! Mitä kuuluu? lausui Jaakko.

--Päivä on puolessa, nälkä on suolessa!--ja sitten: putelli viinaa, kattila kahvia, tallatarallaa!

Jaakko ja minä katselimme toisiimme ja Antti seisoi hetkisen äänetönnä pää vaipuneena alas.

--Niin--kohtako teistä tulee ylioppilaita? kysyi vihdoin Antti.

--Kohta, vastasimme.

--Ylioppilaita entisistä kerjuutovereistani! lausui hän mietiskellen.

--Niin, ken kulkee lankaa myöten, kerran keksii keränkin! virkkoi Jaakko.

--Oikein puheltu ja viisaasti haasteltu. Minäkin olen kulkenut lankaa myöten ja olen keksinyt kerän. Minä olen nyt patajuoppo, joksi olen oppinut maistelemalla herrain sampanjalasin pohjia ja ollessani Ursinin puotipoikana.--Nyt minä olen kurja kelvotoin!--Antti vaipui surumielisyyteen, vaan hetkisen perästä hän taas lausui: te menette oikialle, minä menen vasemmalle--hyvästi siis!

--Me menemme huomenna Helsinkiin, jotta tiesi milloin tapaamme toisiamme, lausui Jaakko, etkö tahdo käydä luonamme tänään?

--En, en.

--Me eroamme siis nyt? lausui Jaakko.

--Niin niin; ja:

Kun eronhetken kellot soi, ken kyyneleittä olla voi.

»No onnet vain! sanoi Eskelini», lausui Antti kätellessään. »Soov söt, tröm kot ja klömm inte port!» Hän läksi kävelemään ja alkoi laulaa:

Amerikasta valkoinen näkyy, hettuma heijei valkoinen näkyy se tuikuttaa kuin tähti ja tuikuttaa kuin tähti.

Kohta Antin erottua tapasimme Annan. Hän oli opettajattarena kansankielisessä tyttökoulussa, mikä hiljakkoin oli perustettu kaupunkiimme--sekin yksityisten kansalaisten varoilla. Kulkeissamme Annan kanssa puhelimme »kuluneista päivistä», muistelimme lapsuuden aikoja, jolloin vasu kainalossa kulimme talosta taloon.--

Nyt oli meidän lähtöpäivämme. Kävin Jaakon ja Juuson asunnossa. Jaakko paikkaili ja puhdisteli »Helsinkisaappaitaan» ja Juuso piti emännän kanssa laskua asunnosta.

--Emäntä kysyy, Jaakko, etkö sinä ottanut mitään ruojustensa paikkaamisesta, lausui Juuso.

--Enhän minä ennenkään ole ottanut, huusi Jaakko emännälle.

--Vaan enhän minä ilman edestä tahdo, lausui emäntä.

--Olettehan tekin monta kertaa antanut lämmintäleipää meille.--Ollaan kuitit! haasteli Jaakko.

--No kiitoksia vaan!--Minä panen teille paperiin vähän siirappimällejä evääksi, tuumaili emäntä, jolle Juuso oli taitonsa jättänyt perinnöksi.

--Auta miestä mäessä! lausui Jaakko minulle. Tee joutessasi minulle pienen pieni pikilanka.

Toimiessani astui sisään Parkkisen konsulin piika. Hän toi kaksi kukkakimppua, toisen Jaakolle ja toisen Juusolle, sekä kirjeen. Juuso avasi sen ja luki ääneen:

Palakoon rinnassanne lemmentulta, palakoon isänmaallenne! palakoon siks' kuin sammuttaa sen multa, kun ruusut peittää hautanne!

Se itsekästä hetken innostusta, mink' aika syö, ei olla saa, vaan puhtahinta sielun harrastusta, vakaata hengen toimintaa!

Se oli Annalta.--

Seisoimme kaupungin tullissa ja heitimme hyvästiä koulutovereillemme, jotka olivat saattaneet meitä laululla läpi kaupungin. Muistin että toistakymmentä vuotta sitten seisoimme luuvasut kainalossa katselemassa, kun »ylioppilaat menivät». Hyvästiä heitettyämme nousimme kärryihin ja eläköön-huutojen raikuessa toverijoukosta läksimme ajamaan kiitävää vauhtia. Vaan jonkun matkan maantien vieressä seisoi Antti, heilutti hattuaan ja huusi: »eläkööt!»