Chapter 4

--En tiedä muuta, vaan kyllä ensi syksynä ja talvena on tekemistä varkaista, lausui hän ja läksi astumaan vasen käsi miekan kahvassa ja oikea heilumassa sivulla.

--Päivää! Se oli Mikko, joka nyt kulki sivu ja tervehti kivenlatojaa. Mikko oli havun- ja luudankauppias, vanha mies, vaan iloinen ja hyvällä tuulella aina. Koko kaupunki hänet tunsi ja hänkin tervehti jokaista, jonka hän tapasi, olipa se iso tahi pieni, köyhä tahi rikas. Jos häneltä jotakin kysyi vastasi hän useimmiten runomitassa tahi muuten sukkelasti. Lauloi hän myöskin koulupojille ja herroille rahan edestä, kun niin halusivat.

--Päivää, päivää! vastasi kivenlatoja Mikon tervehdykseen.--Mitäs kuuluu?

Mikko pysähtyi ja alkoi:

Kuule sa ukko utra, kiven kovan kolkuttaja: jop' on taisi tuho tulla, paha päivä päälle saaha, viljan vienyt kun on vilu, vienyt, syönyt syötävämme.

Pakkanen puhurin poika, kylmäkynsi, viluvarvas, otti ohran, katkoi kauran, ruumeniksi rukiin ruhtoi, poispa otti potaatinkin.

--No, Mikko mielevä mies! huusi Ursin, joka oli tullut seurahuoneelta ja hoiperteli nyt Mikon edessä.--Mitä kuuluu, Mikko kettu?

--Takaa tuulee, karhu kuomaseni! vastasi Mikko. (Tunnettu asia oli että Ursinin alkuperäinen nimi oli Karhu.)

--Laulapa Mikko seinähirrestä viiden pennin edestä, sammalsi Ursin.

Mikko lauloi omituisella nuotilla:

Nyt on kumma virsi, kun on seinähirsi laulumme esine. Jos virkkoa se voisi viisaampi se oisi, kuin itse herra te.

Tokko lie Ursin ymmärtänyt Mikon laulua, sillä hän näytti olevan niin »iloissaan» viime hallayön johdosta. Hän otti liivinsä taskusta kolme markan rahaa ja viskasi ne maahan Mikon eteen.

Ursin upia herra, humalainen, hurjapäinen markat maahan viskasutti, tengat kenttähän ketisti, kuni koiralle kipenen, Lukille on luupalasen; vaan kuitenkin kaikitenkin kiitos olkohon hänelle!

Niin pakisi Mikko ottaissaan rahat maasta ja läksi sitten kävelemään.

Joku viikko myöhemmin oli taas kova hallayö, joka korjasi loput viljasta, missä sitä oli vielä säilynyt tähän saakka. Vaan pian tämän jälkeen oli Ursinin talossa komiat kemut. Ne olivat muka »ensimmäiset pidot» nuorelle rouvalleen »omassa kodissaan». Hämmästyttävässä komeudessa ja ylöllisyydessä siellä kaupungin ylhäisö nautti iloa ja huvitusta. Vaan kadulla kulki ihmisiä, jotka kantoivat kotiinsa vasullisia jäkälää, muonavaraa talven varaksi. Alhaiso varustausi näin taisteluun nälkäkuolemaa vastaan.

* * * * *

Talven selkä oli jo katkennut--kuten sanotaan kun on päästy ohi Paavalinpäivän, »talvennavan»--vaan monen köyhänkin elämänlanka oli katkennut nälkäkuoleman iskusta. Ruoanpuute oli ankara.

Me elimme niinkuin märkä palaa. Jokapäiväinen leipämme, jonka hankkimiseksi äiti raukkamme työskenteli aina suuremman osan vuorokautta, oli sangen niukka, vaan juuri riittävä henkeä pitämään. Sukulaistalon rouva oli uudistanut tänäkin talvena entisen armolahjansa: saimme, sisareni ja minä, käydä taas kahdesti viikkoonsa siellä puolisella. Suutarinemäntä auttoi hänkin vähästään tuomalla aina vähän syötävää veljelleni, joka nyt oli sairasvuoteen omana. Tänäänkin tuo hyväntahtoinen emäntä toi ruoaksi pienelle sairaalle, vaan hän oli niin huonona, ettei hänessä ollut minkään nauttijaa.

Sisareni ja minä lähdimme puoliselle. Samassa ovenavauksessa meidän kanssamme astui sukulaistalon keittiöön muuan kerjäläiseukkokin.

--Pyytäisin vähäkään ruokaa! alkoi hän rukoilla rouvaa, joka sattui olemaan keittiössä.--En moneen päivään ole saanut suuhun pantavaa, paitsi pientä palaa jäkäläleipää, jonka muuan hyväntahtoinen merimiehenleski antoi vähästäänkin minulle.--Antakaa hyvä rouva, kulta rouva minulle jotakaan, muutoin ma kuolen tuohon paikkaan!

--Anna tuolle eukolle, Liisa, vaan muille ei tarvitse antaa, jos joku tuleekin, ja parasta on, että otat avaimen keittiön ovesta, ettei niitä pääse sisään, lausui rouva.--Syököön hän yhdessä Marian ja Kallen kanssa.

Eukko hyvillä mielin lateli »kosti jumalia» ja »tuhansia kiitoksia» »kultarouvalle», »armolliselle rouvalle», joka »pelasti tässäkin muutaman köyhän kuolemasta nälkään».

Jos olikin minulla hyvä ruokahalu, niin kävi kumminkin ihmeekseni tuon uuden pöytäkumppanimme syönnin paljous. Sisareni ja minä yhteensä emme vetäneet hänelle syönnissä vertoja lähestulkoonkaan. Näyttipä siltä kuin hän tällä yhdellä syönnillä olisi tahtonut lihottaa nuo kuopalle laihtuneet poskensa ja luupuikoksi kuihtuneet sormensa.

--Kalle, kun olet syönyt, lausui rouva minulle,--niin mene kauppias Ursinille ja sano minulta rouvalle terveisiä, että hän olisi hyvä ja tulisi täällä käymään.

Lähtiessäni sanoin sisarelleni meneväni käymään samalla köyhäinhuoneella Jaakkoa tapaamassa. Matkallani tapasin Antinkin. Hän oli päässyt seurahuoneelle »juoksupojaksi». Äitinsä oli kuolo korjannut jo syystalvella. Pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat saappaat eivät olleet enääh Antin palveluksessa, vaan uudet, somat vaatteet oli hänellä nyt yllään. Tuossa siistissä puvussaan vivahti Antti minusta herraspoikaan ja tunsinpa melkein ujoutta hänen edessään. Eikä hän nyt enään lauleskellut kadulla kuten ennen, eikä rakennellut riitaa kenenkään kanssa. Siivo poika oli hänestä tainnut tulla.

--Mitä sinä nyt hommaat? kysyin häneltä.

--Kantelen näitä ilmoituksia.

--Mitä ilmoituksia ne ovat?

--Siellä seurahuoneella on muuan laulukunta, useita naisia ja pari herraa--ruotsalaisia tahi mitä he lie--ja he pitävät laulantoa ja soitantoa joka ilta; heidän ilmoituksiaan nämä ovat.--Minne sinä olet menossa?

--Ursinille.

--No, meillä on siis sama matka?

--Vietkö sinä noita sinne!

--No, sinne toki, jos minnekään! Hän kun on melkein joka ilta siellä.

Palatessani Ursinilta näin portin pielessä istuvan muutaman kokoiseni kerjäläispojan. Hän oli uupunut siihen, eikä jaksanut kulkea enään minnekään. Minun kävi sääliksi häntä, vaan mitä taisin tehdä. Liekö häneltä puuttunut halua vaiko voimia vastaamaan puheeseeni, vaan ei hän virkannut juuri mitään kun kyselin häneltä. Siihen hän jäi, kun läksin astumaan köyhäinhuoneelle.

Täällä muutamassa sängyssä nukkui äskeinen pöytäkumppanini, hän oli nukahtanut--iäksi. Tekipä siellä muuan toinenkin eukko juuri loppua, vaan ei se tuntunut minusta niin oudolta kuin tuo äskeisen eukon kuolema. Ei ollut siitä kuin parisen tuntia aikaa kun hän kiitteli sukulaistalon rouvaa siitä, että hän oli pelastanut hänet kuolemasta nälkään!

Vaan Jaakko äitineen (Jaakon pienempi veli oli jo joulun aikana kuollut) ei ollutkaan nyt tavattavissani. Minne lienevät saaneet? Muutama päivä sitten kyllä tapasin heitä siellä. »Hän on kuollut», vastasi muuan, jolta kysyin Korhos-leskeä, vaan Jaakosta hänkään ei tiennyt mitään. Tuo miehekäs toverini oli siis teillä tietymättömillä, ja ikävällä kaipasin häntä. Niin olin mielistynyt häneen, jotta toivoin hänelle niin hyvää kohtaloa kuin lapsellinen mielikuvitukseni saattoi kuvailla.

Läksin astumaan kotia muistellen Jaakkoa.

--Tässähän sitä viime kesänä tehtiin työtä yhdessä, tuumailin mielessäni astuessani entisen työpaikkamme ohi. Vaan samassa ajoi poliisi--vanha tuttu--sivutseni issikalla, reessä äskeisen kerjäläispojan ruumis, jonka hän vei »korjuuseen».

Vanha Aatamikin astui siinä vastaani, naama ja vaatteet jauhossa ja törppönsä täynnä jauhon pölyä. Näkönsä oli entistään tuikeampi.

--Kyllä minä Karhun tunnen! murisi hän sivutsensa kulkevalle Ursinin patruunille.--Nytkin olet kiskonut Alatalolaiselta maan ja mannun vähäisestä velasta, jota hän ei kyennyt maksamaan sinulle katovuoden käsissä. Vaan etpä ole tietävinäsikään siitä palauksista, jonka appivainajasi teki kaupungin kassaan ollessaan sen hoitajana. Onko tämä sinun syöttilääsi? hän tavotteli kepillään Ursinin koiraa, joka haukkua ärhenteli häntä. Mutta Ursin ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiiruhti seurahuoneelle.

Vielä oli suutarinemäntä meillä minun kotia tullessani, ja olipa talonemäntäkin siellä. Vieraat, äitini ja sisareni, seisoivat veljeni vuoteen ääressä.

--Tallella lapsi taivaassa! lausui suutarinemäntä. Niin veljeni oli ruumiina, henkensä oli kiitänyt sielujen asuntoon.

--No, se lohdutus on minulla, että pois on hän päässyt nälän kynsistä, sillä eihän tiedä kuinka kovaksi tämä aika vielä voipi käydä, lausui äitini kyynelsilmin.

--Hyvää päivää! Se oli sukulaistalon piika.--Rouva pani minut tuomaan vähän syötävää pienelle pojallenne. Siinä on nisua ja mitä hänessä lie kaikkia, lausui hän tarjotessaan pientä myttyä.

--Kyllä nyt on rouva hiljastunut huudosta! virkkoi talonemäntä.

--Lausu rouvalle paljon kiitoksia hyväntahtoisuudestaan ja sano terveisiä, että pienempi poikani ei tarvitse enään kenenkään apua! lausui äitini.--Hän on jo poissa näiltä mailta!

--No, siinä se nyt on! virkkoi sukkelakielinen piika.--Minä sanoinkin rouvalle, että eikö tuo lie jo kuollut!

--Olisi kai rouvalla ollut tilaisuutta tarjota apuaan ennenkin, jo ammoin sitte! tuumaili suutarinemäntä.

--No, johan minäkin olen monta kertaa ajatellut, että kummapa kun tuo rouva ei lähetä mitään tänne, vaikka on kuullut Marialta, että pieni poika on kipeänä! arveli piika.--Mikä tauti tällä on ollut? kysyi hän mennessään ruumiin luo.

Äitini selitti.

--Vai niin, lausui hän ja kävi ovea kohti.

--Ei, pitää sitä lähteä. Minulla on kiire; sinne meille tulee vieraita. Pitää käydä vielä ostamassa omenia ja sokurileipiä.

--No, mitkä pidot siellä nyt on? kysyi suutarinemäntä.

--Niitähän on muutamia rouvia yhtynyt pitämään semmoisia teekalaasia kukin vuoroon kotonansa, ja nyt on meidän rouvan vuoro pitää.--Voi, voi kun minä viivyn ja minulla on niin kiire. Rouva sanoi vielä lähtiessäni: »elä nyt vaan viivy viikkoa asiallasi». Kun se olisikin vaan yksi asia, niin hätäkö se sitten olisi, vaan kun pitää laukata kymmenissä paikoin, niin on sitä siinä juoksemista, ja silmänräpäyksessä pitäisi kaikki toimittaa, ja pitäisi olla yhtä aikaa kotona ja asioilla.--Hyvästi nyt!--Niin, minä saan viedä siis tämän mytyn takaisin ja sanoa ettei tämä kelvannut?

--Sano niin että se tuli ennen aikaansa kuin Kokki-Matin laskiainen! lausui talonemäntä ja rupesi sukkeluudelleen nauraa höklöttämään katsoa tiirottaissaan vuoroon suutarinemäntään, vuoroon äitiini.

--Ethän vain sano ettei se kelvannut! Sano, että poikani on kuollut eikä siis tarvitse enään mitään namusia yhtä vähän kuin muutakaan, ja kiitä häntä puolestani hyväntahtoisuudestaan, lausui äitini.

--Jaha! lausui piika ja läksi vihdoinkin.

Vieraamme, puheltuaan äitini kanssa veljeni hautaamisesta hetkisen, menivät kotiaan.

Kohta veljeni kuoltua jouduin sairasvuoteeseen ja vähän myöhemmin sisarenikin, vaan hän ei niin pitkälliseen kuin minä. Koko lopputalven olin minä vuoteessa ja vasta kevään tullessa aloin hiljakseen parata. Ei ollut äidillämme helpot päivät silloinkaan. Piti näet hänen ansaita rahaa ruokaan ja lääkkeisiin ja työnsä ohella vielä hoitaa meitä molempia. Vaan niin elää kituroittiin ajassa aina edelleen, päivästä päivään.

Aika oli jo kulunut keväälle. Nälkä heilutteli vielä kuolon kalpaansa, vaikka ei enään niin suurella voimalla. Heikommat olivat jo suurimmaksi osaksi kaatuneet, jälelle jääneet olivat niitä, joilla oli lujemmat voimat ja paremmat varat kestämään nälän ahdistusta ja tullut kevät elähytti nyt näitä toivolla paremmasta ajasta. Kukaan ei tiennyt viepikö halla tulevanakin kesänä kypsyvän viljan, vaan tuskinpa sitä kukaan ajattelikaan, ja taas toisakseen, sitä ihminen helpommin uskoo, mitä hartaimmin toivoo. Hyvää vuotta toivoeltiin kaikkein merkkein mukaan. Kevään lämpimyys ja kauneus oli läheisin toivon synnyttäjä. Kun on alku kaunis, odotetaan kiitettävää loppua!

Herttaisesti paistoi aurinko tänäänkin matalaan asuntoomme. Mielessäni tunsin iloa. Olin jo niin terve että kykenin olemaan vähän ylhäälläkin. Asetuin istumaan akkunan ääreen katsellakseni ulos. Äitini oli viemässä ompelutöitään ja sisareni oli mennyt puoliselle sukulaistaloon. Yksinäni siis nyt istuskelin ja tähystelin ulos. Olisipa sopinut ulkona palliakin lyödä, sillä maa oli jo sulana ja ruoho vihantana! Mikko astui käykkäsi akkunan alitse luuta- ja havutakka seljässä. Olisipa ollut mukavaa kuulla hänen laulavan.--Kuka siellä seinään koputtelee?-- Sokia Ollipa siinä tallustelee sahoineen ja kirveineen. Eipä ole kuolema uskaltanut lähestyä tuommoisilla aseilla varustettua miestä! Mutta kumma todellakin ettei nälkä ole saanut häntä saaliikseen. No, niinhän Jaakkokin sanoi kerran, ettei kaikkia yhtäaikaa hautaan lasketa.--Vaan missä lie se Jaakko? Eihän vaan hänkin lie kuollut samalla tavoin kuin se muuan kerjäläispoika!--Siinäkin viedään muuatta hautaan. Kukahan lie sekin ollut?

--Päivää! Se oli Antti, joka tuli luokseni. Hän oli aina tuon tuostakin pistäytynyt minun luonani.--Arvaapa ketä tuossa vietiin?

--En osaa arvata.

--Kivenlatojaa.

--Vai on hänkin kuollut!

--On.--Hän oli latomassa katua vielä tässä toissa päivänä, vaan sitten hän oli sairastunut.

--Kai ruoanpuutteesta ja paljosta työstä?

--En tiedä.

--Mistä sinä nyt tulet?

--Kävin meidän pufettineidin asialla, viemässä häneltä kirjeen kauppias Ursinille.--Ursinpa on antanut meidän pufettineidille kultakellon ja oikein komean rannerenkaan.--Kyllä siinä on poikaa, siinä Ursinissa! rupesi Antti kehumaan.--Viime yönäkin juotti hän sampanjaa herroille-- kuinka paljon lie juottanutkaan.--Tiedäthän sinä mitä sampanja on?

--Mistä minä tietäisin.

--Sitä maksaa kahdeksantoista markkaa pullo, lausui Antti selittääkseen siten, mitä sampanja on.--Minullekin antoi Ursin kymmenen markkaa juomarahaa, kun--vaan eipä sitä saanutkaan sanoa.

--Kun mitä?

--Niin ilman vain.--Konsuli Parkkinen on ottanut Annan, Kuppari-Kaisan tyttären, ottotyttärekseen, muutti Antti puhettaan.

--Jo minä tiedän sen, äitini on kertonut siitä.--Sinulla taitaa olla hyvä olo siellä seurahuoneella?

--On minulla. Nämä vaatteet sain taas vasta. Kengät saan myös uudet, ne ovat jo tekeillä. Rouva sanoi, että kun täällä opin ihmisyyttä, niin voin sitten saada hyviä palveluspaikkoja. Ruotsia minulle puhutaan myötäänsä, jotta oppisin, ja jo minä vähän osaankin.--Kyllä jo pitää lähteä. Hän kumarsi syvään ja lausui »atjöö»!

Paljon oli kerjäläis-Antti muuttunut!

Kohta Antin mentyä astui huoneeseen muuan mies. Hän oli minulle ihka outo, vaan kun hän tervehti minua sydämellisesti, välähti kuin salama aivoissani ajatus: isä. Äitini ja sisareni olivat joskus puhelleet isästä, josta minunkin päähäni painui tieto isän olemassa olosta, vaan kun en ollut nähnyt tai oikeammin muistanut nähneeni isääni, niin tuo tieto isästä pysyi hyvin haamumaisena ja hämäränä. Senpä vuoksi en koskaan ajatellut isää, vaan äitini oli kaikki kaikessa.

Isäni oli käsityöläinen ja oli harjotellut ammattiansa hyvällä menestyksellä, vaan viina oli hänetkin villinnyt ja silloin työt ja tulot jääneet takapajulle. Mahdottomalta näytti hänestä korjata asiaansa täällä ja hän läksi kiertelemään »maailman rantoja» onnea ja hyvyyttä etsimään muualta. Tämä tapahtui minun ollessani aivan pieni.

--Tahdotko sinä leipää? kysyi hän, kun näki minun jyrsiskelevän muuatta luupalasta;--sitä tein enemmän huvin kuin tarpeen vuoksi.

--En tahdo, vastasin ja menin maata, sillä olin jo niin kauan istunut, että alkoi minua pyöryttää.

Sisareni tuli samassa kotia. Hän heti tunsi isän, alussa vähän ujosteli, vaan vastasi kumminkin hänen tervehdykseensä lapsellisella lämpöisyydellä. He rupesivat sitten vilkkaasti keskustelemaan. Sisar kertoi vaiheitamme, äidin tautivuoteen, veljen kuoleman, omansa ja minun sairastamisen ja ruoan puutteemme j.n.e. Minua raukasutti, jotta nukahdin ja heräsin vasta iltapuoleen. Äitikin oli kotona ja vierainamme oli suutarinemäntä miehineen. He puhelivat isälleni uskosta. Suutarinemäntä varsinkin puheli paljon ja hartaudella. Hän kuvaili Jumalan suuruutta ja hänen rakkauttaan ihmiseen ja taas toiselta puolen ihmisen syntisyyttä. Sitten hän osotteli Jumalan lain ankaruutta ja rangaistusta sen rikkomisesta. Kysyi isältäni onko hän täyttänyt tämän lain. Sen jälkeen hän alkoi saarnata Jumalan evankeliumia, hänen armonsa runsautta ja suurta anteeksi antavaisuuttansa niille, jotka totisesti katuvat syntejään ja asettavat vilpittömän uskonsa häneen.

--Sinäkin olet kadonnut lammas, lausui hän isälleni, Jumala etsii sinua. Käänny pois harhatieltäsi. Tee parannus kun vielä armonaikaa on!

Isäni oli vaiti.

--Lähde nyt meidän kanssamme seuroihin, niin saat siellä kuulla enemmän Jumalan sanaa, lausui suutari itse.

Isäni lähtikin vieraittemme kanssa.

»Hänestä on tullut hihhuli», sanoivat jotkut isästäni. »Hänestäkin on tullut uskovainen», sanoivat toiset. Nimitettäköönpä millä nimellä tahansa sitä uskonlahkoa, johonka nyt isäni kuului, ja sanottakoonpa sen uskonperusteista mitä hyvänsä, vaan isäni inhosi viinaa, askaroitsi ahkerasti työssä ja rakasti hellästi perhettään.

Kohta tämän jälkeen pääsi isäni konsuli Parkkisen palvelukseen, sai hänen luonaan luottamusta vaativan tehtävän, ja siitä hyvänpuolisen palkan. Jokainen meistä oli työssä ansaitsemassa kesän aikana. Viljavuosikin tuli tänä suvena melkeinpä mainion hyvä, ihmisten toivo siis toteutui. Jos muutkin, niin mekin saatoimme, pelkäämätttä nälkää, odottaa tulevaa talvea. Ilon ja onnellisuuden tunto oli meidän kaikkein sydämissämme. Vaan minä erittäinkin olin hyvilläni, kun kuulin isältäni että syksyllä saan alkaa käydä koulua.

* * * * *

Tähän aikaan kertomustani olen varreltani vähän venähtänyt ja ikäkuormaa on hartioillani muutamia vuosia enemmän. Siis pyöräytän menemään eräitä ajastajanrenkaita--ehkä noin puolikymmentä--niine hyvineen. Suo siis lukijani hyppäykseni anteeksi tämä kerta--ei ole pitkä aika toiseenkaan!

Kaupungissamme nyt tänä syksynä avausi kaksi korkeampaa opistoa, lyseoa, ovensa nuorisolle. Toinen jo vanhempi oli vieraskielinen ja valtion syöttiläs, toinen kansankielinen ja yksityisten perustama elää kinnaroi niistä penneistä ja markoista, joita sille yksityisten kansalaisten kädestä pirahteli. Vaan maamme täänaikaiset olot tunnet itsekin, lukijani. Miten onkin, niin pysytään vaan siinä luulossa, että kun kerran hallitus on kansan huoneenhallitsija, niin tottakai se täyttää kansan tahdon ja tarpeen ja katsoo sen parasta!

Niin, tuohon kansankieliseen opistoon tuli nyt oppilaita tulvaamalla. Papinpoikia, talonpoikain, mökkiläisten ja työmiesten lapsia ne olivat enimmäkseen. Joku korkeammankin virkamiehen poika oli joukossa samoin kuin joku--kerjäläinenkin. Tämä todistaa että opinhalu oli suuri ja kansankielinen opisto tarpeellinen. Vaan tätä todistettua totuutta ei oltu kuulevinaankaan eikä näkevinäänkään siellä missä »rattaat pyörii!»

Koulussa tapasin entisen kerjäläis- ja työtoverini Jaakonkin. Hänet oli enonsa, muutaman naapuripitäjän siltavouti ottanut elätettäväkseen katovuoden aikana. Siellä Jaakko kävi lukemassa pappilan neidin luona ja tämä huomattuaan Jaakolla olevan terävän järjen ja hyvän muistin rupesi puuhaamaan häntä kouluun.--Toveruutemme uudistui ja kolmanneksi liittyi meihin Antin sijaan Kauppilan Juuso, entinen pallinlyöntitoverini ja koulukumppanini alhaisemmassa opistossa. Juuso oli muutaman entisen hevosmiehen poika. Hänkin samoin kuin Jaakkokin eleli hyväin ihmisten avulla ja suurimpiin tarpeisiin sai hän holhoojaltaan aina jonkun pennin siitä vähäisestä omaisuudesta, mikä isävainajansa jälkeen jäi.

Vuosi vuodeltaan vieri tavallisessa koulu-elämässä. Sen mukaan, kuin kohottiin luokalta luokalle, vanhennuttiin ja viisastuttiin. Oltiin jo hankailtu taaskin muuan kouluvuosi lähemmä loppuaan. Toukokuu oli menossa. Ken luki tavallisuutensa mukaan, ken taas istui entistään ahkerammin kirjainsa ääressä parantaakseen taitoaan toivossa päästä ylemmälle luokalle, ken heittäysi entistään laiskemmaksi, kun tiesi varmaan ettei hänellä ylentymisestä ole puhettakaan.

--Se kun olisi lupa! tuumailin aamulla, kun oli herttainen kevätpäivä ja luku tuntui kuivalta. Koppoin kirjat kainalooni ja läksin Jaakon ja Juuson luo, kouluun mennessäni, esittääkseni siellä että koeteltaisiin pyytää lupaa täksi päivää.

Jaakko ja Juuso asuivat nyt yhdessä muutamassa leipomatuvassa. Pää-asukkaana siinä oli eräs leipojavaimo ja hänen vuokralaisiaan taas olivat mainitut koulutoverini. Jaakko lukujensa ohessa teki pientä suutarintyötä raha-ansiokseen. Hän paikkaili ja puolipohjaili saappaita. Olkoon mainittu hänen kätevyytensä osotteeksi että hän oli tehnyt eräänä joulu-aikana itselleen pieksusaappaat kokonaisuudessaan. Juuso oli oppinut siirappimällien teon ja niillä hän teki hyviä kauppoja. Kirjansitomatehdas oli heillä yhteinen. Siinä pantiin kansia kirjoihin ja tehtiin kirjoitusvihkoja. Vaan se »kunnioitettava yleisö», jonka »suosioon ja palvelukseen» tämä »firma» Jakkko & Juuso sulkeutui, oli ainoastaan toveristo. Silleen he kumminkin noukkivat pennin ja toisen kokoon. Vaan kesäluvan aikana kulkivat he ulkotöissä, minkä missäänkin, ja kokosivat pääoman sekä rahassa että terveydessä.--

--Terve!

--Terve veikko! sanoi Lämsän Maija, kun koira jalkaan tarttui, oli Jaakon leikillinen vastaus. Hän pani juuri muuatta vasta sidottua kirjaa puristuksiin.

--Terve, terve, naapurini! joll'et tuota leikiksi katsoisi! vastasi Juuso. Hän kaateli valmistettua mälliainesta kääreihinsä.

--Eikö tahdota lupaa täksi päivää? kysyin.

--No ei tuo sen pahempi olisi! vastasi Jaakko.

--Eihän se hyvä pahaa tekisi, arveli Juusokin.--Olisi minullakin valmiita mällejä isonlainen varasto ja lupapäivinä niillä on hyvä menekki. Matti onkin jo taskussa. Noihin housurepaleihin meni semmoinen summa mynttiä, että mieltä karvastelee kun ajattelen!

--Vähinäpä nuo on minullakin rahat. Tokko lie monta vaskikolikkaa rahastossani ja huoneen vuokrakin pitäisi kohta maksaa, tuumaili Jaakko.

--Niin, ja minä olen velkaakin sinulle, kuinka suuressa palanksissa lienenkään? virkkoi Juuso.

--Eihän se monen markan velka ole.--Vuokraa housusi minulle syntisi kuitiksi!

--Paljain säärinkö minä sitten kulkisin?

--Pyydä emännältä lainaan joku vanha röijy!

--Olisipa se elämää, että minä röijy jalassa kulkisin ja sinä pöyhkeilisit minun housuissani.

--No, saisit sinä näitä minun housujani lainaan aina kun menisimme Parkkisen konsulille puoliselle, ettei tarvitsisi sinun röijyjalassa Annan vieressä istua.--Tehdäänkö kaupat?

--Kyllä muuten, vaan ei passaa!

--Ei se passa, ei se passa! Ku ei se passa, ni heittä pois ja otta uusi konsti! matkitteli Jaakko ottaessaan muutaman saappaan katseltavakseen. --Nuokin Rallen lopposet pitäisi saada paikatuiksi!--Ja kuule Juuso! milloin sinä alat sitoa Tolarin Latinan-kielioppia? Sillä kai on kiire.

Tolari, entinen pallinlyöntitoverini, oli maalarin poika ja siitä sai hän leikkinimekseen Tolarin.

--Kyllä minä heti koulusta päästyäni alan.

--Minullakin on puolipohjattavina hänen saappaansa. Jaakko otti muutamat anturat katseltavikseen.--Kyllä se on aika losusaapas, se samanen Tolari, kun noin pilalle on saappaansa kuluttanut! Missään hän silloinkin lienee laukannut, kun tuohon tuommoisen reijän on saanut, joka ammottaa kuin seitsemän leivän uuni? Tuota, tuota--suksen tuohta ja mäystintä! Kyllä se lupa olisi nyt tervetullut, kun tuota työnroskaa on niin kosolta. Voipa toki, jos se rehtori olisi niin kunnonpoika, jotta puhalluttaisi nyt luvan, niin minä kiittäisin häntä kirkossa ja paapattaisin papillekin.

--Kyllä hän on niin kinttara siitä luvasta, jotta ei sitä isosti liukia.--Tuossa on vieraalle lämmintäleipää! Juuso antoi minulle siirappimällin.

--Anna minullekin! tuumaili Jaakko.

--Ottaisitko, jos annettaisiin, söisitkö jos saisit!

--Ka, eihän se ole tuohesta minunkaan suuni!

--Pitänee tuota sinullekin antaa, muutoin ehkä itkun tirautat!--Mitä katsot?

--Katson että liekö kissan kinttu vai koirankäpälä, vaan voi kun on korea.

--Syöt sen, ennenkuin poikasi kyntää!

--Säästääkö malttaisin, enhän toki niin perso ole.

--Ettekö lähde jo kouluun? kysyin.

--Onko se jo kello niin paljon?--Katsopa Juuso sitä emännän kronomeetaria, tahi mikä pantenttkliivari se on!

--Seisoo kun potaatti!

--Parantajansapahan edessä seisonee!

--Sinähän sitä viimeksi olet kohennellut!