Chapter 3

Antti asui äitineen muutamassa pienessä saunassa, jota ei enään käytetty kylpyyn, sillä puusaunojen käyttäminen kaupungissa oli kielletty. Vanha ja kivulias eukko oli jo Antin äiti, eikä hänestä ollut enään minkään työn tekijää. Isänsä oli jo muutamia vuosia sitten muuttanut manalan majoille. Alkuaan olivat he olleet mökkiläisinä eräällä tilalla lähellä kaupunkia. Silloin Aho oli raatanut mökkinsä ympärille viljamaata, mihin taisi kylvää ohria ja potaattia sekä jonkun vähän ruistakin. Kun taloon sai aina tehdyksi päivätyönsä mökin vuokrasta, käytti hän kesällä muun ajan ojankaivuun talollisille, ja ansaitsi sillä rahaa, millä sai sitten ostetuksi heiniä talven varaksi lehmälleen. Talviseen aikaan hän teki työkseen juurivakkasia, pärevasuja, suksia, korvoja ja muuta semmoista kaupaksi käypää puukalua, jotka hän kuletteli kaupunkiin ja vaihtoi rahaksi. Sai hän näin aina »puistetuksi muutamia pennejä», jotta kykeni viemään kotiaan lihanaulan, suolakapan, ryynileiviskän ja erään kerran jonkun puolinaulasen kahviakin »juhlapäivän kunniaksi». Mikä penni kulloinkin jäi, kun välttämättömimmät tarpeet oli ostettu, pantiin säästöön »tarpeen varalle». Toimeentulonsa oli silloin hyvä. Vaan talo, jonka alueella Ahon mökki oli, joutui rikkaan kauppiaan Ursinin omaksi ja silloin muuttui asia. Ahon piti tehdä enemmän päivätöitä ja maksaa vielä rahassakin vuokraa ja lisäksi antaa osa elostaan. Tämä kävi raskaaksi. Lehmänsä piti hänen myödä ja rahat menivät vuokraan; kaikki mikä oli säästössä tarpeen varalle, menivät nyt. Eihän vihdoin jaksanut maksaakaan ylen korkeata veroaan. Silloin uhkasi talonomistaja ajaa hänet pois mökiltään ja purkaa mökin ja täytti kuin täyttikin uhkauksensa. Se tapahtui sydäntalvella eräänä päivänä, jolloin Aho itse oli kaupungissa kaupustelemassa töitänsä. Vaimo itkien pakeni lapsineen ja vähine tavaroineen kylmää pakoon naapuritaloon. Vaan Aho iltapuoleen tultuaan kaupungista kun näki mökkinsä puretuksi, istui raunion ääressä hetkisen ja astui sitten metsään, jonne erään suuren kiven kupeelle asettui maata. Aamulla hän löydettiin kyllä elävänä sieltä, vaan jalkansa olivat pilalle paleltuneet, jotta ne piti sahata poikki paljon yli polvia. Kun näin jalkansa jo olivat haudassa, oleskeli vielä muu ruumiinsa maailmassa valmistelemassa juuri- ja pärevasuja elatukseksi itselleen. Vaimo silloin kankaitten kutomisella hankki tuloja itsensä ja poikansa hengen piteiksi. Näin he eleskelivät loisina eräässä talossa lähellä kaupunkia. Vaan kun Aho sitten kuoli, muutti leski kaupunkiin, josta oli alkujaan kotoisinkin, ja jatkoi siellä kankuriammattiansa. Silleen vierivät taas muutamat vuodet, kunnes vaimon ruumis ylenpaljosta työstä rapistui pilalle ja tuli kykenemättömäksi enään työhön. Silloin oli pojan vuoro »pistää länget kaulaansa». Kerjuu oli ainoa keino, johon Antti kykeni elättääkseen äitiään ja itseään.

--Siis lähdetään, sanoi Laakkonen kuu seitsemättä leipää alotti! lausui Jaakko katseltuamme hetkisen Antin rakentelemia puuhevosia, rekejä ja kärryjä, joita oli pitkä rivi saunan ikkunalla.

--Lähdetään vain, vastasi Antti.

--Menkää vain lapset, mutta kulkekaa siivosti, elkääkä tehkö kelienkään pahaa, varotteli Antin äiti.

--Riitaa en rakenna, rauhaa en rukoile, vaan mörköelämää ei pidä puuttuman! lausui Jaakko leikissään.

--Et sinä, Jaakko, liene mikään riitelijä, vaan Antilla ei aika anna, ja jos niikseen tulee, niin eipä taida hänellä hattua haitata tappeluunkin ryhtyä! lausui äitinsä.

Yhtiö läksi liikkeelle ja Antti lauloi:

Täss' on poika Pohjanmaalta, jok' ei ketään pelkää, teräksestä on niskasuoni ja samasta on selkä!

Kuleksittuamme kaupungilla talojen kartanoilla ja saatuamme luun sieltä toisen täältä, läksimme kaupungin läheisille pelloille kiertelemään. Täällä tapasimmekin muitakin saman »hyvyyden etsijöitä», ja kun pois lähdimme oli meitä karttunut suuri joukko, lähemmäs kymmenkunta poikaa. Laulaen ja meluten kuljimme saaliinemme kohti kotoa.

--Mutta jo taisi tulla susi tupaan! lausui muuan poika lähestyessämme kaupunkia.--Katsokaahan tuonne! osoitti hän kaupungin tulliin. Siellä alkoi pujahdella näkyviimme koulupoikia toinen toisensa perästä. »Koulurotat» ja katupojat olivat keskenään huonoissa väleissä jotta kun vastatusten satuttiin niin useimmiten tapella nujuttiin.

--Tuli, tuli paha pappia vastaan ja oli vähän huijakassa! arveli toinen.

Kun joukko laajeni ja taajeni, niin alettiin jo tuumailla, käydäänkö suoraan kohti, vai mennäänkö toista tietä omalle maalleen.

Älysimmepä pian ettei ollutkaan juuri mitään vaaraa. »Ylioppilaat menevät!» lausuttiin. Oli näet tapana koululaisilla saattaa ylioppilastutkintoa suorittamaan meneviä tovereitaan jonkinmoisessa juhla-saatossa läpi kaupungin. Mekin kiiruhdimme nyt tullia kohden sitä näkemään. Ei ollut meillä pelkoa vihollisistamme, sillä eivät he joutuneet siinä touhussa ja väkitungoksessa varsinaiseen tappeluun. Tullissa oli todellakin väen tungos. Meidän kaupunkilaisissamme asui siihen aikaan suuri uteliaisuus ja näkemisenhalu--sanomattoman suuri! Ihmeen ei tarvinnut olla niin suuren suuri eikä isosti harvinainenkaan, mitä katsomaan pian koko kaupunki keräysi. Sattuipa kerran, että pieni poika tappoi suuren rotan kadulla. Poikkesi tuota katsomaan joku sivukulkija ja toinenkin ja jokainen, joka sattui silloin ohikulkemaan, piti velvollisuutenaan käydä katsomassa, mitä siinä muut tarkastelivat. Läheisistä taloista lähdettiin kadulle tietoa saamaan, mikä väkikokous siinä syttyi. Joukko kasvoi ja varttui. Kiiruhtaen alkoi joku etäämpää kulkea kohti väkijoukkoa.--Mitä tuolla on?--kysyi tältä toinen ja alkoi juosta, ja he juoksivat molemmat. Kun toiset näkivät toisten juoksevan, rupesivat hekin juoksemaan ja juosten tulvaili nyt väkeä joka haaralta ja katu kävi tungoksiinsa. Rotantappaja ja tapauksen näkijät olivat aikoja sitten kerinneet mennä menojaan.--Mikä täällä on?--kyseltiin toisiltaan, vaan kukaan ei tiennyt antaa oikeaa selitystä. Muuan sanoi: »eräs pieni poika...», toinen: »tapettu...», kolmas tiesi: »eräs pieni poika tapettu!» Tämä kiihotti uteliaisuutta. Jokainen koetti löytää keskustaa, missä tapahtuma olisi nähtävänä ja kuultavana, vaan semmoinen keskusta kun ei ollut löydettävissä, sillä se oli yhtävähän keskellä kun laidallakin, pysyi väkijoukko alituisessa liikkeessä kuin kiehumaan rupeava vedenpinta, jossa kuplat kiertelevät sinne tänne. Kuka oli kyllikseen tiedustellut ja etsinyt tulematta kumminkaan hullua viisaammaksi, lähti pois, vaan uusia, eheillä uteliaisuuden voimilla varustettuja tuli sijaan. Niin kesti siinä joukkoa kuinka kauan.--Pieni ruumissaatto--jokapäiväinen tapahtuma--oli kylliksi kykenevä kokoamaan katsojia katujen kulmat täyteen. Vaan kun »ylioppilaat menivät», joka tapahtui kerran vuodessa, niin kuka ei silloin olisi ollut katsomassa! Jokaisen, joka kynnelle kykeni, piti päästä näkemään. Voipa melkein sanoa, että isä jätti poikansa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, miniä anoppinsa ja anoppi miniänsä ja riensi kadulle, ja jos ei työnsä ollut »hirveän kiireellistä» liittyi saattojoukkoon. Näin oli kertynyt väkeä sanomaton paljous kaupungin tulliin.

--Mitä me nyt tässä seisomme ja tuhlaamme kallista aikaamme? tuumaili Jaakko, kun mekin, luunkerääjät, pysähdyimme katselemaan tätä menoa.-- Eihän tuo ole mitään ulkomaan kummaa! Pojat, pannaan luut liikkeelle!

--Niin, ja pistetään mekin lauluksi! jatkoi Antti. Läksi luunkerääjäjoukko liikkeelle ja Antti alkoi laulaa:

Tämä kylä, hyvä kylä läpäjää kuin linna; kuule Lutku, se on totta, läpäjää kuin linna!

--Vaan onko tässä joukossa niin talonpoikaisia miehiä, jotka rupeaisivat pallille? keskeytti Jaakko laulun, nähdessään pallinlyöntiin sopivan paikan.

--On kyllä!--No minä ainakin.--Ja minä.--Minä myös. No, niin minäkin. Niin vastattiin joukosta. Luuvasut pantiin yhteen kokoon ja sitten järjestyttiin puolueisiin.

--Kuka panee pallinsa?

--Heikki.

--En minä pane. Minulla on uusi palli, se rääkkäypi, tuumaili Heikki.

--Rääkkäypi! kummasteli Jaakko. No olithan tuota sinäkin Heikki nuorena ollessasi niitä miehiä joka tiesit, ettei pallilla ole sielua!

Se tepsi. Heikki antoi pallinsa ja ruvettiin lyömään. Lyötiin kunnes palli hajosi.

--Pallilla ei ole sielua! tuumaili Heikkikin lyönnin innoissaan.

--Aivan oikein, korkia vääryys! lausui Jaakko. Lisää vielä, että se ei ole luja, joka ei pidä!

Vihdoin teki pallin hajoaminen lopun leikistämme ja lähdettiin sitten kotia, jossa luut pantiin kuivumaan johonkin päivänpuoleiselle katolle. Se oli ensimmäinen retkemme. Toisia retkiä teimme joka päivä parin viikon ajalla. Olipa silloin meillä koottuna aika röykkiö kuivatuita luita ja päätimme ne jo muuttaa rahaksi. Määrättiin aika, jolloin kokoonnuttaisiin Jaakon asuntoon, mistä sitten tavaramme kuljetettaisiin yhteisillä voimilla ostopaikkaan--kauppias Ursinille.

Jaakon asunto oli »köyhäinhuoneella», se oli muuan rakennus, minkä kaupunki oli vuokrannut köyhiensä asunnoksi. Samoin kuin muissakin huoneissa oli tässäkin, missä Jaakko äitineen ja veljineen oli majaa, suuri väen tungos asukkaista.

--Onpa täällä väkeä toista kouraa! tuumaili Antti.

--On sitä ja toista saadaan! arveli siihen Jaakko.--Melkein joka viikko tulee tänne uusia asukkaita.

--Eihän tänne enään sovi? arveli Antti Jaakolle.

--Hyvä sopu sijaa antaa, vastasi Jaakko.

Vaan miten lie tämän hyvän sovun laita ollut täällä? Muuan eukko toraili juuri toiselle, että hän suurella sängyn rottelollaan valtasi tilaa liian paljon. Puhuteltu rupesi vastustelemaan ja syttyi siitä kiivas sanasota, jossa eukot nyrkkiä puiden toisilleen antoivat sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Pistätellen toisiaan joutuivat eukot alkuperäisestä asiastaan ja rupesivat »laulamaan toistensa kunniaa», soimailemaan toistensa entistä ja nykyistä elämää, tapoja, muotoa, tekoja ja hankkeita mitä karkeimmilla sanoilla.

--Niin Ursinin rouva kuin oletkin, pidän sinut kumminkin niin halpasena, etten viitsi sylkemättä päällesi katsoa. Enkä viitsi sinun kanssa enempi jankata, sillä hullu se on, joka vasikan kanssa kappia laukkaa! Pidä sinäkin suusi kiinni, ja pidä huoli lapsestasi, eläkä sitä tuossa vinguta! Niin lausui toinen eukko toiselle. Vaan kun toiseltakin puolelta tuli terävä pisto, niin eipä malttanut hän olla vaiti, vaan jankkasi yhä ja niin jatkui riita.

Tässä joukossa, jossa oli ruhaa, rampaa, sokiata, silmäpuolta, vanhaa, voimatonta ja kasvavaa sukupolvea, lapsia, ijältään yhdestä päivästä ylöspäin, ei todellakaan »kaikki yhtä tehneet», jotta siellä näki ja kuuli jos jotakin. Ken torueli, ken kiroili, ken siunaili, veisasi, rallatteli, itki, nauroi, muuan luki itse, toinen luetti lastaan, kuritti lastaan, pesi lastaan, nukutti lastaan, mikä lapsi huusi, mikä parkui, mikä remusi ilosta, juoksi toisten kanssa ympäri huonetta, mikä istui lattialla leikkimässä jonkun esineen kanssa, mikä ryömi vatsallaan, mikä teki taivalta kontaten, mikä jo seisoi tukea vasten ja soperteli siinä huvikseen, mikä horjuen otti ensimmäisiä askeleitaan omintakeisin, jota äitinsä hymyhuulin katseli. Hyvin se oli kirjavaa elämää.

Muutaman ikkunan luona sänkynsä laidalla istui Jaakon äiti, Korhos-leski. Miehensä oli ollut suutari. Avioliittonsa ensi vuosina oli tämäkin vaimo saanut nauttia perheessään onnea mitä suloisinta. Toimeentulonsa oli hyvä ja tyytyväisyys, keskinäinen rakkaus ja rauha oli ainaisia asukkaita heidän hiljaisessa perheessään. Vaan mikä lie miehen pilannut, että hän rupesi ryyppimään ja tottui siitä vähitellen juomariksi. Silloin perheen asiat antautuivat toiselle tolalle. Toimeentulo alkoi käydä niukemmaksi ja niukemmaksi, kunnes puute aina ankarammin alkoi heitä ahdistella. Rakkauden ja sovinnon hyvillä sanoilla muistutti vaimo miestään. Miehensä lupasi silloin heittää pois väkeväin nauttimisen ja ruveta taas ahkerasti työskentelemään. Kotvanen vierikin aikaa silleen ja perheen asiat alkoivat olla entisessä tasapainossaan. Vaan eräänä iltana meni Korhonen muutaman toverinsa luo onnittelemaan häntä syntymäpäivänsä johdosta ja muuten tuumailemaan asioita. »Päivän sankari» tarjosi vierailleen--sillä siellä oli muitakin--lasin totia. Korhonen kieltäysi juomasta, vaan isäntä houkutteli häntä houkuttelemallakin--sillä useat pitävät isännän kunniana kun vieraat juovat.

--No yksi lasi, Korhonen, se ei vie sinne ei tänne! Etkö nyt tahdo juoda minun menestyksekseni? Ei syntymäpäiviä ole kuin kerran vuodessa.

Seuraus oli että Korhonen palasi kotiaan myöhään yöllä ja humalassa. Heikkous oli hänet tavannut, himonsa päässeet uudestaan valtaansa ja ne riehuivat entistä rajummin ja hän rupesi juomaan entistä enemmän ja joi kunnes vihdoin viinaan kuolikin. Vaimonsa ja kaksi lastaan jäi kamalimman kurjuuden omiksi. Leskeä pian sen jälkeen kohtasi se kova onnettomuus, että hän sai ankaran luukolotuksen jalkoihinsa, jotta hän ei nyt kyennyt liikkumaan kuin kainalosauvain avulla ja vähän niinkin. Ainoa ilo mikä vaimo paralla oli nautittavana oli lapsistaan, joitten hän huomasi rakastavan, tottelevan ehdottomasti ja koettavan palvella häntä vaivaista kaikella mahdollisella tavalla. Tuo hyväsydämisyys, mikä lapsissaan ilmaantui, oli hänen omaa luontoaan, vaikka hän ei sitä itse huomannut. Jumalalle yksin hän omisti kiitoksen. Jumalaan oli leski oppinut kovassa elämänkoulussa turvaamaan kaikessa yksinkertaisessa ja vilpittömässä uskossaan ja hänen haltuunsa hän rukouksissaan heitti lastensa tulevaisuudenkin. Vaan tunsi hän syvää surua ajatellessaan, että lapsensa ovat vailla kaikkea maallista hyvyyttä. Hän luki sen vanhemmille rikokseksi, että he jättävät lapsensa maailmaan köyhyyden omina ja siten kurjuuden saaliiksi. Tämä kipeä tunto pani hänet suurimmalla ahkeruudella antamaan ja istuttamaan heihin henkensä hyvyyttä, sen mitä hänessä suinkin oli. Senpä tähden hän aina puheli heille opettavalla ja neuvovalla tavalla, selitti asioita kehittääkseen heidän ajatusvoimaansa. Huviksi taas kertoi hän heille satuja. Niinpä hän nytkin istuissaan siinä sänkynsä laidalla ja sukkaa kutoessaan jutteli nuoremman, nelivuotiaan poikansa kanssa, joka istui hänen edessään jakkaralla ja piteli kämmenillään sukkalankakerää.

»Mikä tämä?--Nykä, näkä. Mikä tämä?--Nyys, nyys. Mikä tämä?--Voipeukalo. Missä voi?--Kissa söi. Missä kissa?--Aitan alla. Missä aitta?--Tuli poltti. Missä tuli?--Vesi sammutti. Missä vesi?--Härkä joi. Missä härkä?--Kirves päässä. Missä kirves?--Kannon päässä. Missä kanto?--Karhu repi. Missä karhu?--Mies tappoi. Missä mies?--Mato pani. Missä mato?--Kokko nokkas. Missä kokko?--Kiitämässä, kaatamassa kahdeksan kaupungin lävitse, yhdeksän meren ylitse. Ken sille äänensä virkkaa, nippu, nappu sille niskaan, kippu kappu hälle kaulaan, suu sorohon, pää porohon, kokonansa kiven kolohon.»--

--Muistatko nyt vasta, kun minä kysyn sinulta? lausui äiti pojalleen. He alkoivat alusta ja missä poikansa ei muistanut opetti hän.

--Onko sitä, äiti, mitä ostoksia? Me menemme nyt luita viemään, niin minä toisin tullessani, tuumaili Jaakko äidilleen kun tämä oli lopettanut äskeisen juttelunsa poikansa kanssa.

--Ostoksia! Niinhän lapsi kulta kysyt, kuin olisit ison talon isäntä, lausui äitinsä nauraen. Enpä minä tiedä muita ostoksia kuin leipää jonkun viisinaulasen.

--Entäpä piimää?

--Niin, jos olisi sinulla rahaa!

--Ei ole niin rahasta rahaa, vaan onpa vankka koti! lausui Jaakko sanasutkauksiaan.

--Voi, Jaakko rakas, kuinka olet vielä huima! lausueli äitinsä.

--Lähdetäänkö pojat lämsimään? virkkoi Jaakko meille ja lähdettiin siitä luun vientiin.

Kun saimme kaupat tehdyksi ja saalis pantiiu jakoon, niin oli kunkin meidän kourassamme rahaa kappaleesen toista markkaa, se oli meitä ilahuttava summa, koko iso raha!

--Kun kerran olen makuun päässyt, niin mieli tekee enemmän, arveli Jaakko.--Hankitaan itsellemme työtä, niin saamme panna kerjuuvasut kesäksi lepoon. Kyllä me kykenemme jo jotakin työtä tekemään. Muutamat pojat kuuluvat saavan lopulle pari markkaa päivältä.

--He ovatkin isompia ja vanhempia kuin me, vastasi Antti.

--No emmehän me niin paljon vaadikaan, kunhan saamme vähänkään.

Päätimme kotona käytyämme jälleen pian yhtyä ja etsiä työtä, jotta jo huomenna saisimme alkaa ansaitsemistamme. Ilomielin astuskelin kotiani kun oli semmoinen rahasumma kädessä ja toista toivossa, vaan iloni kävi rajattomaksi kun päästyäni kotia näin äitini pukeissaan liikkuvaksi huoneella. Toimessa ja tolkussa olin antaessani hänelle rahasaaliini ja kertoessani aikomuksemme. Häu kiitti yrittäväisyyttäni.

Olimme jo monesta paikasta käyneet etsimässä työtä, vaan turhaan. Seisoimme muutamassa kadun kulmassa tuumaillen, mistä nyt vielä koettaisimme. Seisoessamme siinä lähestyi meitä remuava koulu-poikajoukko, joka ärsytteli »Vanhaa Aatamia». Tämä Vanha Aatami oli omituinen näöltään ja luonnoltaan. Vanhanpuoleinen mies, puujalka, oikeassa kädessä sauva, vasemmassa kannun vetoinen lakkinen törppö nuorasankoineen. Pukunaan oli nahkahousut, vanha repaleinen turkki, lakinreuhka päässä. Kasvonsa, samoin kuin vaatteensakin, olivat aina likaiset ja likakerroksen peitteenä oli useimmiten valkoinen kuori jauhosta. Hän näet ei niin isosti kerjäillyt--ani harvoin kävi talossa pyytämässä leipää--vaan hän kuleksi myllyissä kokoilemassa jauhonpölyjä, joita hän käytti ruoakseen, ja näillä retkillä sai hän vaatteensa ja kasvonsa jauhoon, huomioltaan oli hän äkeä ja kiukkuinen. Usein tapahtui, että ohitsensa kulkeva herra tahi rouva sai osakseen häneltä aika karkeita haukkumasanoja. »Rikkaista», »viisaista herroista» ja heidän »metkuistansa» puheli hän heille purkaen katkeruutta ja pilkkaa uhkuvia sanoja. Hämmästyksellä täytyi heidän kuunnella häntä, sillä hän tiesi asioita paljolta ja tarkalta--kumma kyllä. Minä en tunne tämän miehen elämän historiaa enemmältä, vaan se mahtaa olla hyvin synkkä ja täynnänsä kurjuutta, päättäen äkeydestään ja katkerasta vihastaan jota hän puski »onnenlapsille», »vallassäätyläisille».--Nyt siinä keskellä koulunuorisoparvea, mikä oli keräytynyt hänen ympärilleen ärsyttelemään häntä, sai hän purkaa sydäntään.

--Olette muka sivistyneitten lapsia ja käytte koulua, vaan tuommoisia koiranpenikoita te olette! Sinäkin! osotteli hän kepillään munatta poikaa.--Kyllä minä sinun isäsi tunnen takitilaan. Hän oli nimismiehenä, kiskoi ja kalmasi talonpoikia ihan iltikseen. Vaan osasipa hän olla notkeaselkäinen herrain edessä ja siinä pistettiin raha rintaan ja korotettiin korkeampaan virkaan. Nyt hän elää komeasti ja nauttii niitäkin rahoja, jotka hän kalmasi ollessaan erään alaikäisen lapsen holhojana.

Koetteli hän juosta kohti poikaa ja tavotella kepillään, vaan silloin pojat kävivät ärsyttelemisessään entistä kiihkeämmiksi.--Entä sinä! osotteli hän taas muuatta poikaa, joka oli nykässyt häntä turkin liepeestä.--Sinäkin olet sen viinaherran poika. Saipa isäsi muutamassa jutussa, joka olisi vienyt häneltä tavaran ja kunnian--pyyhkien vaan!-- renkinsä tekemään väärän valan. Renki sittemmin menetti järkensä ja henkensä ja isäsi elää nyt rikkaana pohattana ja kunnioitettuna herrana. Tavotteli hän taas poikaa lyödäkseen häntä, vaan eipä onnistunut.--Sinunkin isälläsi, lausui hän muutamalle kolmannelle pojalle,--on puoli syltä kättä, toinen puoli kavaluutta. Olette kunniallisten ihmisten lapsia, jotka ärsyttelette kurjaa kerjäläistä! Kyllä teistäkin aika herroja tulee...

--Tulkaa pois! ei meillä ole enään aikaa tässä seistä, jos mieli työtä saada, tuumaili Jaakko meille. Noudatimme toverimme kehotusta ja läksimme jatkamaan työnetsimistämme. Turhaan saimme käydä vieläkin monessa talossa, vaan vihdoin viimeinkin onnistui. Työpaikan saimme kaupungin kaduilla, missä pantiin uutta kivitystä, ja työhömme saimme ryhtyä huomispäivänä.

* * * * *

Päivät kuluivat, viikot vierivät työskennellessämme kaupungin kaduilla. Mihinkään huvittelemiseen ei ollut meillä isosti aikaa, sillä aamulla varhain mentiin työhön ja illalla kun päästiin olimme siksi väsyneitä, että lepo oli parasta nautittavaa. Kaupungissa oli hiljainen elämä kuten tavallisesti kesäaikana. Ihmisiä ei näkynyt paljon kaduilla, he olivat kai piiloutuneet kesähelteeltä suojaan, kuka kunnekin. Ei ollut siis meidän huviksemme edes ohikulkeviakaan, joita olisimme saaneet tarkastella ja lausua heistä havainnoitamme hyviä, huonoja, isosti kummallisia, makeasti naurattavia tahi minkälaisia milloinkin olisivat olleet. Jokapäiväinen ohikulkija oli muuan kaupungin poliisi, joka teki sillä kadulla »virkamatkojaan». Hitain askelin hän kuleksi katua pitkin, vähän väliä seisahtui ja katseli eikö jotakin ilmestyisi, edes joku »hairahtunut» maalainenkaan, joka olisi korjattava »yhteiseen kotiin». Vaan ei kuulunut eikä näkynyt mitään, rauha oli maassa ja järjestyksenvalvoja jatkoi matkaansa. Pysähtyi hän joka päivä jonkun kerran työpaikallammekin puhellakseen ajan kuluksi muutaman sanan kivenlatojan kanssa. Kivenlatoja kysyi aina häneltä kuulumisia, vaan eipä hän tiennyt juuri mitään erinomaisempaa tapahtuneeksi »näin valoisana aikana». Tänä päivänä kertoi hän muitten tavallisten asiain joukossa, että »herrat olivat taas viime yönä tapelleet seurahuoneella kelpo lailla». Vaan mitään kummempaa ei hän tiennyt nytkään. Hän otti lakin päästään, pyyhki nenäliinallaan hikeä otsastaan ja lakin hikinauhasta ja läksi taas astumaan hiljalleen kädet selän takana. Niin vietti hänkin, samoinkuin mekin--kivenlatoja ja hänen kolme apulaistansa--herttaista kesää kaupungin kadulla.

Oli aika elokuussa kun eräänä aamuna kokoonnuimme taaskin työpaikallemme, joka oli jo seurahuoneen kadulla. Aurinko oli päässyt kappaleen matkaa taivaan rannasta, vaan maa oli valkoisessa kuurassa ja ilma tuntui kolealta.

--Jokohan nyt tulee luistinjäätä ennenkuin koulupojatkaan kokoontuvat? arveli Antti.

--Vaan minä uskon, että tulevana talvena tulee niin kiire kerjuu, ettei joudu joka talossa käymäänkään! tuumaili Jaakko.

Kivenlatoja oli vaiti kuin ahven, puhalteli kynsiinsä ja latoi kiviä entistä kiireemmin. (Hän oli urakkamies.)

Kun muuraismätästä, jonka pinnalla kuleksii vaan muutamia muurahaisia vetämässä jotakin havun neulaa tahi muuta puuhaamassa, karhasee vähän, niin ilmestyy siihen pian vilisevä joukko. Meidänkin kaupungissamme syntyi tänään vilkas ihmisliike. Ihmisiä kulki kaikkialla. Kusta ne tulivat, kuhunka he menivät ja mitä heillä oli toimenaan milläkin, en tiedä, vaan tolkussaan he olivat. Yhtyi usein kaksi, kolme tahi useampiakin kävelemään yhdessä ja näki heitä joukossa seisovan katujen kulmissa.

--Mitähän varten ihmisiä nyt on niin paljon liikkeellä? kysyi Antti.

--Lämpimikseen ovat kävelemässä! arveli Jaakko

--Hyvää päivää! lausui muuan ohikulkeva mies kivenlatojalle.

--Eipä nyt taida olla hyvästä päivästä haaraa? vastasi siihen kivenlatoja.

--No, on se tosi toisakseen! arveli mies pysähtyen.--Kyllä nyt taisi tavata meitä kova aika.

--Taitamattakin, vastasi kivenlatoja.--Kyllä joutaa monelta hampaat naulaan tulevaksi talvea!

--Kyllä se niin on. Sanotaanpa että kova kaikkiin koskee, vaan Ursinpa kuuluu hykerrelleen kämmeniään hyvillä mielin ja kehuneen, että markkoja on satanut hänelle viime yönä, kun kuuli kuuraa olleen, kertoi mies.

--Kai hän tänä vuonna rikastuukin elonkaupallaan, lausui kivenlatoja työtä tehdessään yhtäläiseen.

Siinä ajoi juuri Ursinkin seurahuoneelle muutamien muitten herrojen kanssa.

Sivukulkevat kertoivat toisilleen hallan viimeyöllisistä töistä, kertoivat sen siellä ja sielläkin panneen potaatin maata myöten, pilanneen rukiin ja viottaneen ohran. Sukulaistalon rouva ja pormestarin rouva kulkivat siitä ja he valittivat toisilleen surullisella äänellä kylmän tuhoja kukkatarhoissaan. Sukulaistalon rouva kertoi oikein itkeneensä nähdessään kukkansa kuolleeksi.

Poliisikin kulki nyt nopeammin ja teki pysähdyksiä harvemmin. Vaan tapansa mukaan pysähtyi hän työpaikallamme.

--Onpa nyt kiire! lausui hän kivenlatojalle, kun tämä ei joutanut häntä huomaamaan.

--Kiire on! vastasi kivenlatoja keskeyttämättä työtään, eikä hän kysellyt tällä kertaa kuulumisia.