Part 4

Puheen, naurun ja häärinän melu kuului jo ylös meille alakerroksesta, mihin koko seurue oli kokoontunut, mutta me emme voineet rientää sinne ennen aamutuntiemme loppumista. Luokkahuoneessa riippuvalle taululle oli merkitty: Lundi, de 2 à 3 maitre d'histoire et de géographie; ja tätäpä maitre d'histoire oli ensin odotettava, kuultava ja saatettava, ennenkuin pääsi vapaaksi. Oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kaksi, mutta historian opettajaa ei kuulunut eikä näkynyt edes kadulla, jota myöten hänen oli tuleminen ja jonne minä silmäilin kovasti toivoen, etten häntä ikinä näkisi.

-- Lebedef ei näy tulevankaan, sanoi Volodja hetkeksi irtautuen kirjasta, jonka mukaan hän valmistautui tutkintoon.

-- Kunpa ei tulisikaan... en osaa yhtään mitään... mutta tuollahan se näyttää sentään tulevan, lisäsin minä onnettomalla äänellä.

Volodja nousi ja meni ikkunan luo.

-- Ei, ei se ole hän, tuohan on jokin herra. -- Odotetaan vielä puoli kolmeen, lisäsi hän venytellen itseänsä ja samalla raapien takaraivoansa, kuten hän tavallisesti teki hetkeksi levähtäessään luvuistaan. -- Ellei tule silloinkaan, niin voimme sanoa St Jérômelle.

-- Paras kun pysyisikin poissa, sanoin minä myös venytellen itseäni.

Jotain tehdäkseni minä avasin kirjan siitä kohden, mistä läksy oli, ja aloin lukea. Läksy oli pitkä ja vaikea, minä en osannut mitään, ja näin selvästi, etten enää voi ehtiä mitään mieleeni painamaan, erittäinkin kun olin siinä kiihottuneessa mielentilassa, jossa ajatukset eivät ota pysähtyäkseen mihinkään erityiseen esineeseen.

Edellisen historiantunnin johdosta -- historiaa olin aina pitänyt kaikkein ikävimpänä ja raskaimpana aineena -- oli Lebedef tehnyt minusta valituksen St Jérômelle ja arvostellut edistystäni kakkosella, mikä katsottiin hyvin huonoksi. St Jérôme oli jo silloin sanonut minulle, että ellen seuraavalla tunnilla saa vähintäin kolmea, niin minua ankarasti rangaistaan. Nyt oli tuo läksy edessäni ja tunnustaakseni minua kovasti pelotti.

Olin niin syventynyt oudon historianläksyn lukemiseen, että eteisestä kuuluva kalossien riisuminen äkkiarvaamatta hätkäytti minua. Tuskin olin ehtinyt katsoa ympärilleni, kuin ovessa näyttäytyi rokonarpinen, inhottavan opettajan kömpelö olento sinisessä takissa, oppineine nappineen.

Opettaja pani hitaasti lakkinsa ikkunalaudalle, vihot pöydälle, hajotti molemmin käsin takkinsa liepeet (aivan kuin se olisi ollut hyvin tarpeellista) ja hengästystään puhallellen istui paikalleen.

--- No, hyvät herrat, sanoi hän hieroen yhteen hikisiä käsiään: käykäämme ensin läpitse se, mistä oli puhe viime tunnilla, sitten koetan tutustuttaa teitä keskiajan lähinnä seuraaviin tapauksiin.

Tämä merkitsi: sanokaa läksynne!

Sillä aikaa kuin Volodja vastaili hänelle vapaasti ja varmasti, kuten osaaja ainakin, läksin minä -- noin muuten vaan -- rappusille, ja koska alakertaan en saanut mennä, niin oli aivan luonnollista, että minä itsenikin huomaamatta ilmaannuin porraslavalle. Mutta juuri kuin aijoin asettua tavalliselle paikalleni oven taakse, josta tein havaintojani, niin Mimmi, tuo alituinen onnettomuuksieni alkulähde, poukahti äkkiä esille. "Mitä täällä teette?" sanoi hän ankarasti katsahtaen minuun, sitten piikainhuoneen ovelle, sitten taas minuun. Minä tunsin itseni kokonaan syylliseksi sekä olemiseeni poissa luokkahuoneesta että olemiseeni tällaisessa kielletyssä paikassa; sentähden olin vaiti, painoin pääni alas ja ilmaisin olennossani liikuttavaa katumusta.

"Ei, tämä menee jo liian pitkälle! sanoi Mimmi, -- mitä täällä teette?" Minä olin vaiti. -- "Ei, tämä ei saa jäädä tähän, toisti hän naputellen sormenpäillään porraspuihin, -- kerron kaikki kreivittärelle."

Oli jo viittä vaille kolme, kun palasin luokkahuoneeseen. Opettaja ei ollut huomaavinaan minun poissaoloani eikä palaamistani. Hän selitteli Volodjalle seuraavaa läksyä. Kun hän oli lopettanut selityksensä, alkanut panna kokoon vihkoja ja Volodja oli mennyt toiseen huoneeseen hakemaan tuntilippua, heräsi minussa ilonen ajatus, että kaikki ehkä onkin loppunut ja minä olen unohdettu.

Mutta äkkiä kääntyi opettaja, pahansuopa hymy huulillaan, minun puoleeni.

-- Toivoakseni osaatte läksynne, sanoi hän hieroen käsiään.

-- Osaan kyllä, vastasin minä.

-- Olkaa hyvä, kertokaa minulle jotain Ludvig Pyhän ristiretkestä, sanoi hän keikuttaen itseänsä tuolilla ja miettiväisenä katsoen jalkoihinsa. -- Mainitkaa ensin syyt, jotka saattoivat Ranskan kuninkaan tarttumaan ristiin, sanoi hän silmäkulmiansa kohottaen ja sormellaan mustepulloa osottaen; -- antakaa sitten yleinen luonnekuvaus tästä ristiretkestä, lisäsi hän tehden koko kämmenellään sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut jotakin ottaa kiinni, -- ja vihdoin, kertokaa tämän retken vaikutuksesta Europan valtioihin yleensä, sanoi hän lyöden vihoilla pöydän vasemmalle puolelle, -- ja Ranskan kuningaskuntaan erityisesti, päätti hän lyöden pöydän oikealle puolen ja kallistaen päänsä oikealle.

Minä nielasin pari kertaa sylkeä, rykäsin kurkkuni selväksi, kallistin pääni sivulle ja vaikenin. Sitten, otettuani käteen höyhenkynän, joka oli pöydällä, aloin sitä repiä ja olin yhä vaiti.

-- Antakaapa kynä tänne, sanoi minulle opettaja ojentaen kätensä. -- Se kyllä vielä kelpaa. No?

-- Lud... kar... Ludvig Pyhä oli... oli... oli... hyvä ja viisas keisari...

-- Mikä?

-- Keisari. Hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin ja antoi hallituksen ohjat äidilleen.

-- Mikä oli tämän nimi?

-- B... b... lanka?

-- Kuinka? bulanka?

Minä naurahdin jotenkin vinosti ja kömpelösti.

-- No, ehkä tiedätte vielä jotakin muuta? sanoi hän ivallisesti.

Minulla ei ollut enää mitään kadottamista, minä rykäsin ja aloin ladella mitä ikinä mieleeni juolahti. Opettaja kuunteli äänetönnä ja lakasi pölyä pöydältä sillä kynällä, jonka oli minulta ottanut, tuijotti korvani ohitse ja saneli: "hyvä, erinomaisen hyvä". Minä tunsin, etten tiedä mitään, -- että puhun puuta heinää, ja minua suuresti kauhistutti, kun opettaja ei pysähyttänyt eikä oikaissut minua.

-- Miksi hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin, kysyi hän toistaen minun sanojani.

-- Siksi... sentähden... senvuoksi, siitä syystä että... Enempää en saanut suustani, ja tunsin että jos tuo opettaja ilkiö vaikka kokonaisen vuoden mykkänä katselee minuun, en sittenkään enää pysty lausumaan ainoatakaan ääntä. Opettaja tuijotti minuun noin kolmen minutin ajan, sitten saivat hänen kasvonsa äkkiä syvän surun ilmeen, ja tunteellisella äänellä hän sanoi Volodjalle, joka samassa astui huoneeseen:

--- Antakaapa tänne vihkonne, niin merkitsen arvosanat.

Volodja antoi hänelle vihon ja asetti varovasti tuntilapun sen viereen.

Opettaja avasi vihon ja varovasti kastaen kynänsä mustepulloon kirjotti kauniilla käsialalla Volodjalle viisi edistyksessä ja käytöksessä. Sitten pysäytti kynänsä sen sarekkeen kohdalle mihin minun arvosanani oli merkittävä, katsahti minuun, karisti musteen kynästään ja vaipui mietteihinsä.

Äkkiä hänen kätensä teki tuskin huomattavan liikkeen ja sarekkeeseen ilmestyi kauniisti kirjotettu ykkönen ynnä piste; toinen liike -- ja käytöksen sarekkeeseen ilmaantui myöskin ykkönen ynnä piste.

Pantuaan sitten taidokkaasti kokoon arvosanavihon, opettaja nousi ja suuntautui ovelle aivan kuin ei olisi edes huomannutkaan minun epätoivoista, rukoilevaa ja moittivaa katsettani.

-- Michael Larionovitsh! sanoin minä.

-- Ei, vastasi hän ymmärtäen aikomukseni: -- noin ei käy päinsä. Minä en tahdo ottaa vastaan rahoja ilmaiseksi.

Opettaja veti kalossit jalkaansa, pani ylleen kamelinkarvaisen sinellinsä sekä kääri suurella huolellisuudella huivin kaulaansa. Aivan kuin mikään huolellisuus olisi voinut tulla kysymykseen nyt senjälkeen kun minulle oli tämmöistä tapahtunut! Hänelle se merkitsi vaan pientä kynänvetoa, mutta minulle se oli mitä suurin onnettomuus.

-- Onko tunti lopussa? kysyi St. Jérôme astuen sisälle.

-- On.

-- Oliko opettaja tyytyväinen teihin?

-- Oli, sanoi Volodja.

-- Minkä arvosanan saitte?

-- Viisi.

-- Entä Nicolas?

Minä olin vaiti.

-- Se taisi saada neljä, sanoi Volodja.

Hän käsitti, että minä olin pelastettava, vaikkapa vaan täksi päiväksi. Rangaiskoot, kunhan vaan eivät rankaise nyt, kun meillä on vieraita.

-- Voyons Messieurs. (St Jérômella oli tapa joka tilaisuudessa sanoa: voyons!) Faites votre toilette et descendons.

XII

PIKKU AVAIN.

Tuskin olimme alas tultuamme ehtineet tervehtiä kaikkia vieraita kuin me jo käskettiin ruokapöydän ääreen. Isä oli erittäin hyvällä tuulella (hän oli tähän aikaan voiton puolella korttipelissä), oli lahjottanut Ljubotshkalle kalliin hopeaserviisin ja nyt päivällisellä muisti jättäneensä sivurakennukseen vielä makeisrasian, joka oli aijottu nimipäivän viettäjälle.

-- Etten tarvitsisi lähettää palvelijaa, meneppä sinä Koko, sanoi hän minulle. -- Avaimet ovat suurella pöydällä näkinkengässä, tiedäthän?... Niin ota ne, ja suurimmalla avaimella aukase toinen laatikko oikealla. Sieltä otat rasian, joka sisältää paperiin käärittyjä konvehtia, ja tuo kaikki tänne.

-- Tuonko myöskin sinulle sikarit, kysyin minä, kun tiesin että hän aina päivällisen jälkeen lähetti jonkun niitä hakemaan.

-- Tuo, mutta katso ettet mitään liikuta minun huoneessani, sanoi hän minun jälkeeni.

Löydettyäni avaimet sanotulta paikalta olin jo avaamassa laatikkoa, kun minua rupesi haluttamaan saada tietää mihin tuo pikkuavain kuului, joka riippui samassa renkaassa.

Pöydällä oli tuhansien erilaisten kapineiden joukossa myöskin eräs ommeltu portfölji, jossa oli pieni riippuvainen lukko, ja minua halutti koettaa sopiiko pikkuavain siihen. Yritykseni saavutti täydellisen menestyksen, portfölji aukesi ja minä löysin siinä koko joukon papereita. Uteliaisuuden tunto semmoisella varmuudella neuvoi minua ottamaan selkoa mitä papereita nuo olivat, etten malttanut kuulla omantunnon ääntä, vaan ryhdyin portföljin sisältöä tutkimaan...

* * * * *

Lapsellinen, ehdoton kuuliaisuus kaikkia vanhempia ja erittäin isää kohtaan oli minuun niin syvälti juurtunut, että järkeni kieltäytyi tekemästä mitään päätelmiä senjohdosta mitä sain nähdä. Minusta tuntui, että isä tietysti elää aivan erikoisessa ihanassa ja saavuttamattomassa ilmapiirissä, ja tunkeutuminen hänen elämänsä salaisuuksiin olisi ollut minun puoleltani jonkinlaista pyhyyden loukkaamista. Sentähden papan portföljissä melkein sattumalta tekemäni havainnot eivät jättäneet minuun minkäänlaista selvää käsitystä, ainoastaan hämärän tunnon siitä, että olin menetellyt väärin. Minua hävetti ja tuntui pahalta.

Tämän tunteen vaikutuksesta tahdoin mitä pikemmin panna portföljin kiinni, mutta nähtävästi oli minun tänä muistettavana päivänä kokeminen kaikki mahdolliset onnettomuudet: Pistettyäni avaimen lukon avainreikään, minä väänsin sitä väärään suuntaan; luullen lukon menneen kiinni minä otin avaimen pois ja -- voi kauhistusta! -- kädessäni oli ainoastaan avaimen silmukka. Huolellisesti minä yrittelin yhdistää sitä jälleen lukon sisään jääneeseen puoliskoon ja jonkinlaisen taikakeinon avulla vetää sitä sieltä ulos; mutta vihdoin piti kuin pitikin tottua siihen hirveään ajatukseen, että olin entisten rikosten lisäksi tehnyt vielä uuden rikoksen, joka kohta isän palattua työhuoneeseensa oli tuleva ilmi.

Mimmin ilmianto, yksikkö ja avain! Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua. Mummo uhkaa minua Mimmin ilmiannon vuoksi, St Jérôme yksikön vuoksi... vielä tänä iltana on kaikki tuo sortuva minun ylitseni!

-- Mitä ihmeitä tästä nyt tulee?! Voi sentään mitä olenkaan tehnyt?! puhelin minä ääneen kävellen työhuoneen pehmeällä matolla. -- Mutta olkoon! sanoin itsekseni ottaen esiin konvehdit ja sikarit: -- _mikä on tuleva se tulkoon_... Ja minä juoksin päärakennukseen.

Tämä kohtaloon vetoova lause, jonka olin lapsena kuullut Nikolain sanovan, vaikutti minuun kaikissa elämäni vaikeissa tilaisuuksissa rauhottavasti, ainakin hetkeksi. Saliin tullessani olin tosin vähän hermostuneessa ja epäluonnollisessa mielentilassa, mutta olin kuitenkin erinomaisen iloisella päällä.

XIII

PETTÄJÄ.

Päivällisen jälkeen alkoivat leikit ja minä otin niihin mitä vilkkainta osaa. Leikittäissä "kissaa ja hiirtä" minä juoksin jollakin lailla kömpelösti Kornakovien guvernanttia vastaan, joka leikki meidän kanssamme, ja vahingossa astuin hänen hameelleen niin että se repesi. Huomattuani että kaikille tytöille, mutta erittäinkin Sonitshkalle, oli mieleen nähdä kuinka guvernantti kasvot nurpeina läksi toiseen huoneeseen ompelemaan pukuaan, minä päätin toimittaa heille tämän huvin toistamiseen. Näissä ystävällisissä aikeissa minä rupesin heti guvernantin palattua huoneeseen nelistämään hänen ympärillänsä ja jatkoin näitä hurjistelujani siksi kunnes tulin tilaisuuteen uudestaan satuttamaan korkoni hänen hameeseensa -- ja taas se repesi. Sonitshka ja ruhtinattaret saattoivat vaivalla pidättää naurua, mikä seikka erittäin suloisesti kutkutti itserakkauttani: mutta St Jérôme oli nähtävästi huomannut vehkeeni; hän tuli luokseni ja silmät rypyssä (jota en voinut kärsiä), sanoi että itku pitkästä ilosta, ja että ellen käyttäydy siivommin, niin hän juhlasta huolimatta panee minut katumukselle.

Mutta minä olin niinkuin pelaaja, joka pelkää laskea voittonsa ja tappionsa, ja sentähden yhä heittää esille epätoivoisia kortteja, umpimähkään, ainoastaan ollakseen ehtimättä punnita asemaansa. Minä naurahdin röyhkeästi ja läksin hänen luotansa.

"Kissan ja hiiren" jälkeen pani joku toimeen leikin, jota taisimme sanoa nimellä Lange Nase. Tässä leikissä asetettiin tuolit vastakkain kahteen riviin, ja naiset ja herrat jakaantuivat eri joukkoihin ja sitten vuorotellen valitsivat kuka kenenkin tahtoi -- jota toisten oli arvaaminen.

Nuorin ruhtinattarista valitsi aina nuoremman Iivinin, Katinka valitsi joko Volodjaa taikka Ilinkaa, mutta Sonitshka valitsi joka kerran Serjozhan eikä suureksi hämmästyksekseni lainkaan hävennyt, kun Serjozha tuli ja suoraan istui häntä vastapäätä. Hän nauroi suloista, raikasta nauruansa ja teki hänelle päällään merkkejä, että hän oli oikein arvannut. Minua ei kukaan valinnut. Suuresti loukkaantuneena minä ymmärsin, että olen se, joka aina jää jälelle, kun kaikki ovat valitut -- että minun osakseni aina tuli nuo viimeiset sanavaihdot: "Ketä ei vielä ole valittu?" -- "Nikolenka; no ota sinä siis hänet." Senpä vuoksi, kun minun oli vuoroni tulla sisälle, menin suoraan joko sisareni tai jonkun ruman ruhtinattaren luo, enkä paha kyllä milloinkaan erehtynyt. Mutta Sonitshka se näytti olevan niin innoissaan Serjozha Iivinistä, että minä olin hänelle pelkkää ilmaa. En tiedä millä perustuksella nimitin Sonitshkaa ajatuksissani petturiksi, sillä eipä hän ollut milloinkaan sitoutunut valitsemaan minua Serjozhan asemesta; mutta minä olin selvillä siitä, että hän oli menetellyt minun suhteeni "kurjasti".

Leikin jälkeen huomasin, että halveksimani petturi, jota tosin kyllä en voinut olla katselematta, meni Serjozhan ja Katinkan kanssa nurkkaan jostakin salaa supattelemaan. Hiivin pianon alle ottaakseni selon heidän salaisuudestaan. Ja sain nähdä seuraavaa: Katinka piteli batistinenäliinaa kahdesta päästä Serjozhan ja Sonitshkan päiden edessä, ettei kukaan heitä näkisi. -- "Ei, kun kerran hävisitte niin suorittakaa panttinne!" sanoi Serjozha. Sonitshka seisoi hänen edessään kädet riipuksissa aivan kuin syyllinen ja puhui punastuneena: "Enpä ole hävittänyt, eikö niin m-lle Catherine?" -- "Minä pidän totuudesta, vastasi Katinka, -- olette hävittänyt vedon, ma chère." Tuskin oli Katinka tämän sanonut kuin Serjozha kumartui ja suuteli Sonitshkaa. Ihan suoraan vasten hänen ruusunpunasia huuliansa! Ja Sonitshka rupesi nauramaan aivan kuin se ei olisi ollut yhtään mitään, ainoastaan hauskaa. Hirmuista!!! Voi sinua, _kavala petturi!_

XIV

PIMENNYS.

Äkkiä tunsin halveksumista naisiin yleensä ja Sonitshkaan erityisesti; aloin vakuuttaa itselleni, ettei noissa leikeissä ole niin mitään hauskaa, että ne sopivat ainoastaan tytöille, ja minun teki kovasti mieleni hurjistella ja tehdä vihdoin jokin sellainen temppu, joka olisi lopullisesti jokaista hämmästyttänyt. Tilaisuutta tähän ei tarvinnut kauan odottaa.

St Jérôme läksi huoneesta puheltuaan hetken Mimmin kanssa; hänen askeleensa kuuluivat ensin rappusissa, mutta sitten yläpuolellamme ja tuntuivat menevän luokkahuoneeseen päin. Otaksuin Mimmin hänelle sanoneen missä oli minut nähnyt tunnin aikana, ja St Jérômen nyt menneen päiväkirjaa katsomaan. En voinut ajatella hänellä tähän aikaan voivan olla muuta elämäntarkotusta kuin minun rankaisemiseni. Olen jossain lukenut, että kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä eli siis poikaijän väliasteella olevat lapset ovat erittäin taipuvaiset murhapolttoon, jopa tappoonkin. Muistellen poika-ikääni ja erittäinkin sitä mielentilaa, missä olin tänä onnettomana päivänä, voin sangen hyvästi ymmärtää kaikkein suuremman rikoksen mahdollisuutta, -- rikoksen, joka tehdään ilman mitään tarkotusta, ilman vahingoittamisen halua, ainoastaan noin muuten vaan -- uteliaisuudesta, epämääräisestä toiminnan tarpeesta. On hetkiä, jolloin tulevaisuus tuntuu olevan niin synkässä valossa, että pelottaa koskettaa siihen ymmärryksen katseella. Silloin ihminen lakkauttaa itsessään ymmärryksen toiminnan ja koettaa kuvailla, että tulevaisuutta ei tule olemaan ja menneisyyttä ei ole ollut. Semmoisina hetkinä, jolloin ajatus ei arvostele edeltäpäin jokaista tahdon esinettä, vaan elämän ainoaksi ponneksi jää lihalliset vaistot, voin ymmärtää, että kokematon lapsi, jolla on erityinen taipumus tulla tähän mielentilaan, voi ilman vähintäkään epäilystä, uteliaisuuden hymy huulilla virittää ja puhaltaa liekkiin tulen oman kotinsa alle, jossa nukkuvat hänen veljensä, isänsä, äitinsä joita hän hellästi rakastaa. --- Näin hetkeksi kadotettuaan arvostelevan ymmärryksensä, -- melkeinpä vaan tavallisesta hajamielisyydestä, -- iskee seitsemäntoista ikäinen talonpoikaispoika, katsellessaan vasta hiotun kirveen terää lavitsan edessä, missä kasvot alaspäin nukkuu hänen isäukkonsa, äkkiä häntä kirveellä, ja sitten tylsän uteliaana katselee kuinka veri ammottavasta haavasta tihkuu lavitsan alle. Saman arvostelevan ymmärryksen puutteesta ja vaistomaisesta uteliaisuudesta ihminen tuntee jonkinlaista nautintoa pysähtyessään pohjattoman kuilun äärimmäiselle partaalle ja ajatellessaan: mitäpä jos viskautuisin tuonne? -- tai painaessaan ladatun revolverin ohimoa vasten ja ajatellessaan: mitäpä jos painaisin liipasinta! -- taikka nähdessään jonkun ylhäisen henkilön, johon koko seura tuntee orjamaista kunnioitusta ja ajatellessaan: mitäpä jos lähestyisin tuota, tarttuisin sen nenään ja sanoisin: "no miekkoiseni, tuleppa nyt perässä".

Samallaisen sisällisen mielenkuohun vaikutuksesta ja punnitsevan arvostelun puutteesta, kun St Jérôme tuli alas ja sanoi minulle, etten enää saa olla täällä, koska olin niin huonosti käyttäytynyt ja osannut läksyni, ja että heti menisin ylös, minä näytin hänelle kieltä enkä mennyt.

Ensi hetkellä St Jérôme ei voinut sanoa sanaakaan hämmästyksestä ja vihasta.

-- C'est bien, sanoi hän saavuttaen minut: -- olen jo monasti uhannut teitä rangaistuksella, josta mummonne on tahtonut teitä vapauttaa; mutta nyt näen, että ilman vitsaa teitä ei mitenkään saa tottelemaan, ja vitsaa te siis saattekin.

Hän sanoi tämän niin kovasti, että kaikki kuulivat. Veri syöksähti tavattomalla voimalla sydämmeeni; minä tunsin kuinka kovasti se lyö, kuinka kasvoni kalpenevat ja kuinka huuleni alkavat tahtomattani vavahdella. Taisin olla tällä hetkellä pelottavan näkönen, koska St Jérôme, välttäen katsettani, tarttui äkisti käteeni; mutta tuskin olin tuntenut hänen kätensä kosketuksen kuin minun tuli niin paha olla, että unohtaen koko maailman tempasin käteni irti ja löin häntä koko voimastani.

-- Mikä sinua vaivaa? sanoi Volodja, joka kauhistuen ja hämmästyen oli nähnyt tekoni.

-- Anna minun olla! huusin minä itku suussa: -- ei kukaan teistä välitä minusta eikä kukaan ymmärrä, kuinka onneton minä olen. Kaikki te olette ilkeät, inhottavat, lisäsin minä jonkinlaisessa hurjassa raivossa kääntyen koko seuran puoleen.

Mutta samassa St Jérôme ankarana ja kalpeana tuli uudestaan luokseni enkä ehtinyt vielä valmistautua puolustamaan itseäni, kun hän jo väkevällä liikkeellä aivan kuin ruuvipenkkiin puristi molemmat käteni yhteen ja alkoi raastaa minua jonnekin pois. Päätäni pyörrytti mielenkuohusta; muistan ainoastaan, että minä epätoivoisesti hakkasin päätäni ja viskelin polviani niin kauan kuin oli vähäkin voimia; muistan, että nenäni usean kerran sattui jonkun reisiin, että suuhuni joutui jonkun verkatakki, että ympärilläni joka taholla tuntui jonkun jalkoja, tomun hajua ja violette-veden tuoksua, jota St Jérôme käytti hajuvetenä.

Muutaman minutin kuluttua paiskautui kopukan ovi minun jälkeeni.

-- Vasili! sanoi hän inhottavalla, voitonriemuisella äänellä -- tuo vitsat tänne! -- -- --

XV.

MIETTEITÄ.

Olisinko siihen aikaan todella voinut luulla, että jäisin eloon kaikkien näiden minua kohdanneiden onnettomuuksien jälkeen, ja että tulee aika, jolloin voin rauhallisesti niitä muistella?...

Muistaessani mitä olin tehnyt en voinut kuvailla mitä seurauksia tästä kaikesta oli tuleva, mutta hämärästi tunsin auttamattomasti hukkuvani. Aluksi vallitsi ympärilläni täydellinen hiljaisuus, tai ainakin minusta ankaran mielenkuohun tähden niin tuntui, mutta vähitellen aloin erottaa ääniä. Vasili tuli alhaalta ja viskattuaan jonkun luudantapaisen esineen ikkunalle pani haukotellen pitkäkseen. Alhaalta kuului kotiopettajan äänekäs puhe -- (luultavasti hän puhui minusta), sitten lasten ääniä, sitten naurua, juoksua, mutta jonkun minutin kuluttua alkoi talossa sen tavallinen liike, aivan kuin ei kukaan olisi tietänyt tai välittänyt siitä, että minä istuin pimeässä kopukassa.

En minä itkenyt, mutta joku kiveä raskaampi paino oli sydämmelläni. Ajatukset ja kuvat kulkivat kiihtyvällä nopeudella häiriytyneessä mielikuvituksessani; mutta minua kohdanneen onnettomuuden muisto yhä katkasi niiden oikullista ketjua ja minä uudestaan jouduin epätietoisuuden, toivottomuuden ja pelon umpisokkeloon.

Toisinaan rupesin ajattelemaan, että täytyy löytyä joku tuntematon syy tuohon kaikkien vihaan minua kohtaan. (Sillä hetkellä olin aivan vakuutettu siitä, että kaikki, alkaen mummosta Filip kuskiin asti. inhoovat minua ja nauttivat minun kärsimyksistäni). Minä varmaan en ole äitini ja isäni poika, enkä Volodjan veli, vaan onneton orpo, armoihin otettu löytölapsi, -- ajattelin itsekseni; ja tämä mahdoton ajatus tuotti minulle jonkinlaista surunsekaista lohdutusta ja tuntui aivan todenmukaiselta. Minun teki mieleni ajatella, ettei onnettomuuteeni ollut syynä omat pahat tekoni, vaan se, että kohtaloni oli muka "hamasta syntymästäni saakka" sellainen ollut, ja mielihyvää tuotti myöskin se, että kohtaloni muistutti onnettoman Karl Ivanovitshin kohtaloa.