Part 16

Kun kävelyn jälkeen palasimme kotiin, ei Varinka tahtonutkaan laulaa, kuten hän tavallisesti iltasin teki, ja minä otin sen omaan laskuuni, kuvaellen että syynä siihen oli se, minkä olin sillalla sanonut. Nehljudoveilla ei ollut tapana syödä illallista, vaan he hajaantuivat aikasin ja tänä päivänä, jolloin Dmitrillä, kuten Sofia Ivanovna oli ennustanut, todellakin oli hammaskipua, me läksimme vieläkin varhemmin hänen huoneeseensa. Arvellen, että olin täyttänyt kaikki mitä sininen kaulukseni ja napit minulta vaativat, ja että olin kaikkia suuresti miellyttänyt, olin erinomaisen hyvällä tuulella; mutta Dmitri oli sitävastoin riidan ja hammaskivun tähden vaitelias ja murjottavainen. Hän istui pöytänsä ääreen, otti esiin vihkonsa, -- päiväkirjan ja sen vihon, johon hänellä oli tapana iltasin kirjottaa vastaisia aiheitaan ja menneitä toimiaan; alituisesti naamaansa rypistellen ja kosketellen poskiaan hän kirjotteli hyvin kauan papereihinsa.

-- No, jättäkää minut vihdoinkin rauhaan, huusi hän sisäpiialle, jonka Sofia Ivanovna oli lähettänyt kysymään miten hampaiden laita oli ja eikö olisi syytä toimittaa kuumaa haudetta. -- Sitten hän sanoi minulle, että vuoteeni laitetaan kohta kuntoon ja että hän itse pian palaa, sekä läksi Ljubov Sergejevnan luo.

"Onpa sentään paha, ettei Varinka ole kaunis ja yleensä se, ettei hän ole Sonitshka", mietiskelin minä jäätyäni yksin huoneeseen; -- "kuinka hyvä muuten olisi yliopistosta päästyä saapua tänne heidän luokseen ja tarjota hänelle kätensä. Minä olisin sanonut: ruhtinatar, en ole enää nuori -- en voi rakastaa intohimoisesti, vaan tulen aina rakastamaan teitä niinkuin hyvää sisarta." Äidille olisin sanonut: "Teitä minä kunnioitan", ja Sofia Ivanovnalle: "uskokaa että pidän teitä suuressa arvossa." Sitten, kääntyen taas Varinkan puoleen, olisin sanonut: "Siis sanokaa yksinkertaisesti ja suoraan: haluatteko olla minun vaimoni?" -- "Haluan", olisi hän vastannut ja ojentanut minulle kätensä, jota minä olisin puristanut lausuen sanat: "rakkauttani en tule osottamaan sanoissa, vaan töissä." -- Entäpä, juolahti mieleeni, kun sitten vielä ystäväni Dmitri rakastuu Ljubotshkaan, -- onhan Ljubotshkakin häneen rakastunut! Silloinhan jommankumman meistä pitäisi luopua naima-aikeista (Venäjällä lanko ei saa naida lankonsa sisarta. Suom. muist.). Ja sehän olisi mainiota. Silloin minä menettelisin näin. En puhuisi asiasta mitään, ennenkuin tulisin Dmitrin luo ja sanoisin: "turhaan, ystäväni, salaamme toisiltamme totuutta: sinä tiedät, että rakkauteni sisareesi voi loppua ainoastaan elämäni kanssa; minä tunnen asiat, sinä olet riistänyt minulta parhaan toivoni, sinä olet tehnyt minut onnettomaksi: mutta tiedä, että Nikolai Irtenjev kostaa onnettomuuden uhraamalla elämänsä. -- Tuossa on sinulle sisareni", -- ja antaisin hänelle Ljubotshkan käden. Hän vastaisi: "ei, ei millään muotoa!..." Mutta minä sanoisin: "ruhtinas Nehljudov! turhaan koetatte olla Nikolai Irtenjeviä ylevämielisempi. Ei ole maailmassa häntä ylevämielisempää ihmistä." Kumartaisin ja läksisin. -- Dmitri ja Ljubotshka juoksisivat kyyneleet silmissä jäljessäni rukoillen ottamaan vastaan heidän uhraustansa. -- Ja minä olisin voinut suostua ja tulla hyvin onnelliseksi, jos vaan olisin ollut rakastunut Varinkaan... Nuo mietteet olivat niin suloiset, että suuresti halutti ilmaista ne ystävälleni, mutta avomielisyyden lupauksesta huolimatta tunsin kuitenkin fyysillisestikin mahdottomaksi sitä ilmaista.

Dmitri palasi Ljubov Sergejevnan luota saatuaan tältä joitakin tippoja hampaihinsa, mutta oli nyt vielä sairaampi ja siis vielä pahemmalla tuulella. Vuoteeni ei ollut laitettu ja Dmitrin palvelijapoika tuli kysymään, minne se oli laitettava.

-- Mene hiiteen! kiljasi Dmitri polkaisten jalkaa maahan. -- Vasjka! Vasjka! Vasjka: huusi hän heti pojan jälkeen, joka kerralla korottaen ääntään: -- Vasjka! laita minulle vuode lattialle.

-- Ei, anna minun maata lattialla, sanoin minä.

-- No, sama se, laita mihin tahdot, jatkoi Dmitri samalla vihasella äänellä. -- Vasjka! miksi viivyt?

Mutta Vasjka ei näyttänyt käsittävän mitä häneltä vaadittiin ja seisoi liikkumattomana.

-- Mitäs töllötät? laita vuode! Vasjka! Vasjka! kiljui Dmitri, yhtäkkiä joutuen jonkinlaiseen raivoon.

Mutta Vasjka ei sittenkään ymmärtänyt ja jähmettyi pelosta.

-- Tahdotko sinä senkin vietävä, että minä sinut...

Ja hypähtäen tuolilta Dmitri juoksi pojan luo, kaikin voimin iskien sitä nyrkillä päähän. Poika juoksi huoneesta. Pysähtyen ovelle Dmitri katsahti minuun ja julman raivon ilme, joka hetki sitten oli hänen kasvoillaan, vaihtui niin nöyrään, nolattuun ja lapselliseen ilmeeseen, että minun tuli häntä sääli, ja vaikka kuinka halutti kääntyä pois, en sitä tehnyt. Hän ei sanonut minulle mitään, vaan käveli kauan pitkin huonetta, tuon tuostakin anteeksi anovasti katsahdellen minuun, sitten otti pöytälaatikosta vihon, kirjotti siihen jotain, otti yltään takkinsa, pani sen täsmällisesti kokoon, meni nurkkaan, missä pyhänkuva riippui, asetti suuret, valkoset kädet ristiin rinnalleen ja alkoi rukoilla. Hän rukoili niin kauan, että Vasjka ennätti tuoda aluksen ja laittaa vuoteen lattialle, kuten minä hänelle kuiskaamalla selitin; minä riisuuduin ja panin maata lattialle laitettuun vuoteeseen, mutta Dmitri yhä vielä jatkoi rukoilemistaan. Tarkastellessani Dmitrin vähän käyrää selkää ja hänen saapaspohjiansa, jotka merkillisen nöyrällä tavalla kääntyivät minuun päin hänen polvistuessaan maahan, minä rakastin häntä vielä entistäkin voimakkaammin ja ajattelin yhä: "sanonko vai enkö sano hänelle, mitä olen miettinyt sisaristamme?" Lopetettuaan rukouksensa Dmitri pani pitkäkseen viereeni ja, nojautuen käteensä, kauan vaieten hellästi ja häveliäästi katseli minuun. Tämä oli hänelle nähtävästi raskasta, mutta hän ikäänkuin rankaisi itseänsä. Minä hymähdin katsoessani häneen. Hän hymähti myöskin.

-- Mutta miksi sinä et sano minulle, alkoi hän, -- että olen menetellyt huonosti? sitähän sinä juuri äsken ajattelit?

-- Sitä minä ajattelin, vastasin minä, sillä vaikka olin muuta ajatellut, näytti minusta, että olin sitä ajatellut: -- niin, se oli todellakin huonosti tehty, en olisi sitä sinulta odottanut, sanoin minä tuntien tällä hetkellä erikoista mielihyvää siitä, että sinuttelin häntä. -- Kivistääkö vielä hampaitasi? lisäsin minä.

-- Ei kivistä. Voi, Nikolenka, ystäväni! rupesi Dmitri puhumaan niin hellästi, että näytti kuin kyyneleet olisivat ruvenneet nousemaan hänen kiiltäviin silmiinsä: -- tiedän ja tunnen, kuinka huono olen, ja Jumala näkee, kuinka minä tahtoisin olla toinen, ja rukoilen Häntä, että Hän tekisi minut paremmaksi; mutta minkä sille taitaa, kun minulla on niin onneton, inhottava luonne? mitä pitää minun tekemän? Koetan hillitä itseäni, parantua, mutta eihän se ole mahdollista äkkiä eikä sitä voi yksin, tarvitsee jonkun tukea, kannatusta. Kas, Ljubov Sergejevna -- hän ymmärtää minua ja on minua paljon tässä asiassa auttanut. Tiedän muistiinpanojeni nojalla vuoden kuluessa paljon parantuneeni. Voi sinä, Nikolenka, oma ystäväni! jatkoi hän erikoisen harvinaisella hellyydellä ja jo rauhallisemmalla äänellä tuon tunnustuksen jälkeen: -- kuinka paljon merkitseekään sellaisen naisen vaikutus kuin hänen! Jumalani, kuinka hyväksi voivat asiat muuttua, kun tulen itsenäiseksi sellaisen ystävän rinnalle kuin hän on! Hänen seurassaan olen ihan toinen ihminen.

Ja sen jälkeen Dmitri alkoi kuvailla minulle naima-aikeitansa, vastaista maalaiselämää ja alituista työtä itsensä kanssa.

-- Minä tulen asumaan maalla, sinä matkustat minun luokseni, ehkä sinäkin olet naimisissa Sonitshkasi kanssa, puhui hän: -- meidän lapsemme rupeavat leikkimään. Tuo kaikki on tietysti naurettavaa ja tyhmää, mutta voihan se tapahtua.

-- Totta kai! hyvinkin voi tapahtua, sanoin minä hymyillen ja samalla ajatellen, että vieläkin parempi olisi, jos menisin naimisiin hänen sisarensa kanssa.

-- Tiedätkö mitä sinulle sanon, sanoi hän minulle hetken vaiti oltuaan: -- sinä vaan kuvailet olevasi rakastunut Sonitshkaan; kuten näen, tuo ei ole totisempaa laatua, etkä sinä vielä tiedä mitä oikea rakkaus onkaan.

Minä en väittänyt vastaan, sillä olin melkein samaa mieltä. Me olimme vähän aikaa vaiti.

-- Varmaankin huomasit, että olen ollut pahalla tuulella ja riitelin Varinkan kanssa. Minua sitten kovasti kadutti se asia, etenkin kun sinä olit ollut läsnä. Vaikka hän monessa asiassa ajatteleekin toisin kuin pitäisi, on hän sentään mainio tyttö, erinomaisen hyvä, kyllä sinä vielä opit häntä tuntemaan.

Hänen siirtymisensä siitä, etten ollut rakastunut, siihen, että rupesi sisartaan kehumaan, suuresti ilahutti minua ja pani punastumaan, mutta minä en sittenkään sanonut mitään hänen sisarestaan, ja me jatkoimme puhumista muista asioista.

Niin me loruilimme kukon toiseen lauluun asti ja vaalea aamukoi hämärsi jo ikkunassa, kun Dmitri siirtyi omaan huoneeseensa ja sammutti kynttilän.

-- No, nyt nukkumaan, sanoi hän.

-- Hyvää yötä, vastasin minä: -- mutta vielä yksi sana.

-- No.

-- Eikö ole sentään ihanaa tämä elämä? sanoin minä.

-- Ihanaa on tämä elämä, vastasi hän semmoisella äänellä, että minä pimeässäkin luulin näkeväni hänen iloiset, hellät silmänsä ja lapsellisen hymynsä.

XXVIII

MAALLA.

Seuraavana päivänä me Volodjan kanssa matkustimme kyytihevosilla maalle. Ajatellessani erilaisia moskovalaisia muistoja, muistin myöskin Sonitshka Valahinin, mutta vasta illalla, kun olimme ajaneet jo viiden majatalon välit. "Onpa sentään kummallista, ajattelin minä, että olen rakastunut ja kuitenkin olen sen kokonaan unohtanut; pitääpä ajatella häntä enemmän." Ja minä aloin ajatella häntä niinkuin matkalla ajatellaan, ilman yhteyttä, mutta elävästi, ja pääsin niin pitkälle, että tultuamme perille pidin jostakin syystä välttämättömänä näyttää surulliselta ja haaveksivalta kaikkien kotolaisten silmissä ja erittäinkin Katinkan, jota pidin tämänlaatuisten asiain erikoisena tuntijana ja jolle jo olin tehnytkin muutamia viittauksia sydämmeni tilasta. Mutta huolimatta kaikista teeskentely-yrityksistäni muiden ja itseni edessä, huolimatta siitä, että tahallani omistin kaikki tuntomerkit, joita olin toisissa rakastuneissa huomannut, tulin kaikkiaan ainoastaan kahden päivän kuluessa -- eikä sittenkään alituisesti, vaan etenkin iltasin muistaneeksi olevani rakastunut, ja vihdoin, kun olin päässyt maalaisen elämän tavalliseen kulkuun, kokonaan unohdin rakkauteni Sonitshkaan.

Me saavuimme Petrovskin maatilalle yöllä ja minä nukuin niin sikeästi, etten nähnyt rakennusta, en koivualeaa enkä ketään kotolaisista, jotka olivat jo kaikki panneet maata. Köyryselkäinen ukko Foka tuli avojaloin, jonkinlainen naisväen pumpulinuttu hartioilla, kynttilä kädessä aukasemaan oven säppiä. Nähtyään meidät hän alkoi vavista ilosta, suuteli meitä olkaan ja rupesi hätäisesti pukeutumista puuhaamaan. Ulkoeteisen rappuset minä nousin puolinukuksissa, mutta sisäeteisessä oli oven lukko, säppi, vino lattiamatto, halkolaatikko, vanha, entisellä tavalla taliin tuhrautunut kynttiläjalka, kynttilän tekemät varjot, tuo aina tomuinen kaksoisikkunain välys -- sen ikkunan takana kasvoi muistaakseni pihlaja, -- kaikki tuo oli niin tuttua, niin täynnä muistoja, niin lämpimässä ystävyydessä keskenään, että yhtäkkiä tunsin itsessäni ikäänkuin tämän suloisen, vanhan talon hyväilyä. Eteeni tuli ehdottomasti kysymys: kuinka olimme me, minä ja tämä talo, saattaneet olla niin kauan erossa toisistamme? -- ja kiiruhtaen minä juoksin katsomaan ovatko muut huoneet yhä samat. Kaikki oli entisellään, oli ainoastaan tullut pienemmäksi, matalammaksi, mutta minä itse olin tullut ikäänkuin pitemmäksi, raskaammaksi ja törkeämmäksi; kuitenkin semmoisenakin kuin olin, otti talo minut iloisesti syliinsä ja jokainen sen lattialauta, jokainen ikkuna, jokainen astuin rappusissa, jokainen ääni herätti minussa äärettömän joukon kuvia, tunteita, tapahtumia palaamattomasta, onnellisesta menneisyydestä. Me tulimme entiseen lastenkamarimme: kaikki lapsuuden satuhirviöt uudestaan häämöttivät nurkkien ja ovien pimeydestä; kuljimme vierashuoneen kautta -- sama hiljainen, hellä äidinrakkaus värjyi kaikissa esineissä, jotka olivat huoneissa; menimme salin läpi -- meluava, huoleton lapsen-ilo näytti pysähtyneen tähän huoneeseen ja odotti vaan, että se uudestaan elähytettäisiin. Työhuoneessa, mihin Foka meidät saattoi ja mihin hän laittoi meille vuoteet, tuntui kuin olisi kaikki -- peili, sermit, vanha puinen pyhäinkuva, jokainen epätasaisuus valkosella paperilla verhotussa seinässä -- puhunut kärsimyksistä, kuolemasta, siitä mitä ei enää tule koskaan olemaan.

Me panimme maata ja Foka toivotettuaan hyvää yötä jätti meidät.

-- Mutta tässähän samassa huoneessa kuoli äiti, sanoi Volodja.

Minä en vastannut hänelle, vaan olin nukkuvinani. Jos olisin jotain sanonut, olisin ruvennut itkemään. Kun seuraavan päivän aamulla heräsin, istui isä vielä puolipukeissa, aamunutussa ja sikari hampaissa Volodjan vuoteella ja naureskeli hänen kanssaan. Iloisesti nytkäytellen olkaansa hän hypähti Volodjan luota minun luokseni ja mäiskäytettyään minua suurella kädellään selkään, painoi poskensa huuliani vastaan.

-- No, kiitos ja kunnia diplomaatti, puhui hän erikoisella leikkisällä hyväilyllä, katsoen minuun pienillä, kiiltävillä silmillään. -- Volodja sanoo sinun suorittaneen hyvästi tutkinnon, -- se on mainiota. Kun et vaan hassuttele, niin oletpa sentään koko kelpo poika. Kiitos ja kunnia, ystäväni. Nyt me täällä alamme viettää hauskaa elämää, ja talveksi ehkä muutamme Pietariin; paha vaan, että metsästys on päättynyt, muuten olisi meillä ollut lysti; no, Volodja, osaathan pyssyä käyttää? lintuja on äärettömästi, minä tulen ehkä itse joskus mukaan. Ja jos hyvin käy, niin talvella muutamme Pietariin, siellä te saatte tavata ihmisiä, teette tuttavuuksia, nythän olette jo suuria poikia; tässä äsken Volodjalle jo puhuin, -- nyt te seisotte jo tiellä ja minun tehtäväni on päättynyt, voitte itse kulkea, mutta minun kanssani jos tahdotte neuvotella, niin neuvotelkaa, en ole enää teidän kasvattajanne, vaan ystävänne, ainakin tahtoisin olla ystävänä ja toverina, ja neuvonantajana, missä voin, eikä mitään muuta. No, miltä tämä nyt kuulostaa sinun filosofiasi mukaan, Koko? Hä? kelpaako vai ei? mitä?

Minä tietysti sanoin, että se oli erinomaisesti puhuttu ja todellakin pidin sitä sellaisena. Isällä oli tänäpäivänä jokin erikoisesti puoleensa vetävä ilonen, onnellinen ilme, tuo uusi suhde minuun niinkuin vertaiseen, niinkuin toveriin, pani minun vielä enemmän rakastamaan häntä.

-- No, kerrohan minulle olitko kaikkien sukulaisten luona, olitko Iivineillä? näitkö ukkoa? mitä hän sinulle sanoi? kyseli hän kyselemistään. -- Olitko ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona?

Ja me juttelimme niin kauan pukeutumatta, että aurinko jo meni pois työhuoneen ikkunoista ja Jaakko (joka oli yhä samalla tavalla vanha, yhä samoin pyöritteli sormiaan selän takana ja käytti sanaa nähkääs) -- tuli huoneeseemme ja ilmotti isälle, että hevonen oli valjaissa.

-- Minne sinä lähdet? kysyin minä isältä.

-- Ah niin, ihanhan minä unohdin, sanoi isä harmistuneesti nytkäytellen ja yskähdellen: -- minä olen luvannut lähteä Epifanovien luo. Muistathan rouva Epifanovaa, la belle Flamandea? -- joka vielä kävi äitinne luona. Ne ovat erinomaisia ihmisiä. -- Ja isä, kuten minusta näytti, vähän hämillään nytkytellen olkaansa läksi huoneesta.

Ljubotshka oli juttelumme aikana jo moneen kertaan käynyt oven takana kysymässä: "saako tulla?" -- mutta joka kerta oli isä huutanut hänelle oven läpi, että "ei millään muotoa, sillä me emme ole pukeutuneet".

-- Kas sepä nyt jotakin! olenhan ennenkin nähnyt sinua yönutussa.

-- Et saa nähdä veljiäsi nimittämättömissä, huusi hän Ljubotshkalle: -- koputtakoot he lohdutukseksi sinulle oveen, se riittää. Koputtakaa nyt! Mutta tämmöisessä asussa on puhuminenkin sinun kanssasi sopimatonta.

-- Ilkiöt! Tulkaa edes pian vierashuoneihin, Mimmi tahtoo välttämättä teitä nähdä, huusi Ljubotshka oven takaa.

Heti kun isä oli mennyt, minä pian pukeuduin ylioppilaspukuuni ja tulin vierashuoneeseen; Volodja sitä vastoin ei kiirehtinyt, vaan istui kauan ylhäällä, jutellen Jaakon kanssa siitä, missä taivaanvuohet ja isot kurpat parhaiten oleskelivat. Hän, kuten jo olen sanonut, ei kammonut mitään maailmassa niinkuin hellyyksiä "velimiehen, papan tai siskon kesken", ja välttäessään jokaista tunteen ilmaisua joutui siten toiseen äärimmäisyyteen -- kylmyyteen, joka usein kävi kipeästi niihin ihmisiin, jotka eivät sen syytä ymmärtäneet. Eteisessä satuin yhteen isän kanssa, joka nopein lyhkäisin askelin kulki noustakseen vaunuihin. Hänen yllään oli uusi muodikas, moskovalainen verkanuttu ja hän tuoksui hajuvesille. Huomattuaan minut hän ilosesti nyykäytti minulle päätään, niinkuin olisi sanonut: "no, kelpaanko?" ja taas minua ihmetytti tuo hänen silmiensä onnellinen ilme, jonka olin pannut merkille jo aamulla.

Vierashuone oli yhä entinen valoisa, korkea huone, jossa oli tuo keltanen englantilainen piano ja suuret, avonaiset ikkunat. Niihin iloisesti katsoivat viheriäiset puut ja kellertävän punaset puutarhan käytävät. Suudeltuamme Mimmin ja Ljubotshkan kanssa toisiamme minä lähestyin Katinkaa ja yhtäkkiä huomasin, ettei enää sovikaan suudella häntä, ja sanatonna pysähdyin ja punastuin. Lainkaan hämmentymättä Katinka ojensi minulle valkosen pikku kätensä ja toivotti onnea ylioppilaaksi pääsöni johdosta. Kun Volodja saapui vierashuoneeseen, kävi hänen samaten Katjan tervehtimisessä. Oli todellakin vaikea päättää, sen jälkeen kun olimme yhdessä kasvaneet ja joka päivä aina nähneet toisiamme, miten nyt ensimäisen eron jälkeen oli kohtaaminen toisiamme. Katinka punastui paljon enemmän kuin me muut; Volodja sitävastoin ei tullut lainkaan tolaltaan, vaan vähän kumarrettuaan Katinkalle meni Ljubotshkan luo, jonka kanssa myöskin jutteli aivan vähäsen ja puoli piloilla, sekä meni sitten yksin jonnekin kävelemään.

XXIX

MEIDÄN JA TYTTÖJEN VÄLISET SUHTEET.

Volodjalla oli semmoinen kummallinen mielipide tytöistä, että häntä kyllä huvitti tietää olivatko he kylläiset, olivatko hyvin nukkuneet, olivatko säädyllisesti puetut, osasivatko välttää virheitä ranskankielessä, jottei hänen tarvinnut syrjäisen edessä hävetä; mutta hän ei pannut kysymykseenkään, että he muka olisivat voineet ajatella tai tuntea jotain inhimillistä, ja vielä vähemmin piti mahdollisena mitään keskustelua heidän kanssaan. Kun he sattuivat kääntymään hänen puoleensa jollakin totisella kysymyksellä (jota he muuten jo koettivat välttääkin), kun he esimerkiksi kysyivät mitä hän ajatteli jostakin romaanista tai kysyivät hänen luvuistaan yliopistossa, niin hän teki heille vaan jonkun irvinaaman ja mitään sanomatta läksi pois, taikka vastasi jollakin väännetyllä ranskalaisella lauseella, kuten: kom si tri sholi t.m.s., tai tehtyään totiset, tahallisen tyhmät kasvot sanoi jonkun sanan, jossa ei ollut niin mitään järkeä eikä yhteyttä kysymyksen kanssa, lausui, tehtyään silmänsä sameiksi, esimerkiksi sanan: _pullo_, taikka _markkinoille_, taikka _hapankaali_, tai jotain semmoista. Kun minä joskus toistin Ljubotshkan taikka Katinhan sanomat sanat, niin hän vastasi minulle aina:

-- Hm! Yhäkö sinä vielä niiden kanssa keskustelet! Ei, kylläpä olet vielä takapajulla.

Olisipa pitänyt kuulla ja nähdä häntä sinä hetkenä ymmärtääkseen kuinka pohjatonta halveksimista tämä hänen lauseensa sisälsi. Volodja oli jo kaksi vuotta ollut "suurena", rakastuen alituisesti kaikkiin sieviin naisiin, joita tapasi; mutta vaikka joka päivä näki Katinkaa, joka myöskin jo kahden vuoden aikana oli kantanut pitkää hametta ja kävi päivä päivältä yhä sievemmäksi, ei Volodjan juolahtanut mieleenkään rakastua häneen. Tapahtuiko se sen johdosta, että proosalliset lapsuuden muistot, kuten viivotin, lakana, juonitteleminen, olivat vielä liian tuoreessa muistossa, taikka oliko se seuraus siitä vastenmielisyydestä, jota hyvin nuoret miehet tuntevat kaikkea kotoista kohtaan, taikka yleisinhimillisestä heikkoudesta laiminlyödä sitä hyvää, joka ensi askeleella tulee vastaan, ja ajatella: "kyllä minä tämmöistä vielä paljon elämässäni tapaan", -- olipa kuinka tahansa, Volodja ei pitänyt Katinkaa vielä "naisena".

Volodja näytti koko tämän kesän aikana olevan hyvin ikävissään, syynä hänen ikäväänsä oli se, että hän halveksi meitä eikä edes koettanut sitä peittää. Hänen kasvoissaan oli alituisesti luettavana: "huh! mikä ikävyys, kun ei edes kenenkään kanssa voi jutella!" Toisinaan hän jo aamulla läksi pyssyineen metsästykselle tai luki jotain kirjaa huoneessaan, pukeutumatta, päivällisiin asti. Jos isä ei ollut kotona, niin hän päivällisillekin ilmestyi kirjoineen ja jatkoi lukuansa, puhumatta sanaakaan kenenkään meidän kanssa, jonka johdosta meistä kaikista tuntui kuin olisimme olleet syylliset hänen edessään. Iltasin hän myöskin toisinaan pisti pitkäkseen vierashuoneen sohvalle, nukkui pää käden varassa taikka lasketteli loruja kasvot ihan totisina, toisinaan ei aivan sopivaakaan lorua, josta Mimmi kiukutteli, sai punasia täpliä kasvoihinsa, mutta me olimme kuolla nauruun; mutta muuten hän ei suvainnut puhua totisesti yhdenkään meidän perheemme jäsenen kanssa, lukuunottamatta isää ja joskus minua. Minä puolestani aivan tahtomattanikin matkin veljeäni tyttöjen kohtelemisessa, vaikken tosin välttänyt hellyyksiä siihen määrään kuin hän, ja vaikkei tyttöjen halveksiminen minun puoleltani ollut vielä läheskään niin varmaa ja syvää. Ikävä pani minut tänä kesänä päälliseksi usean kerran koettamaan lähestyä ja keskustella Ljubotshkan ja Katinkan kanssa, mutta joka kerta huomasin heissä niin täydellistä kykenemättömyyttä loogilliseen ajattelemiseen ja sellaista tietämättömyyttä kaikkein yksinkertaisimmissa ja tavallisimmissa seikoissa, kuten esimerkiksi mitä raha on, mitä yliopistossa luetaan, mitä sota on j.n.e., ja vielä sellaista välinpitämättömyyttä kaikkien näiden kysymysten selvittelyyn, että yritykseni ainoastaan vahvistivat huonoa käsitystäni heistä.

Muistan, kerran illalla Ljubotshka sadatta kertaa alkoi uudestaan soittaa pianolla erästä sietämättömän kyllästyttävää juoksutusta. Volodja makasi torkkuen vierashuoneen sohvalla, ja tuon tuostakin ilkeän ivallisesti, kenenkään puoleen erityisesti kääntymättä, murahteli: "kylläpä laskettelee!... taiteilijatar!... Bethóóven!... (tuon nimen hän lausui erikoisen ivallisesti), vielä... vielä kerta... annahan tulla vielä kerta... noin" j.n.e. -- Katinka ja minä jäimme istumaan teepöydän ääreen, enkä muista, mitenkä Katinka oikein pääsi lempiaineeseensa, keskusteluun rakkaudesta. Minä olin filosoofisella tuulella ja aloin noin ikäänkuin ylhäältäpäin määritellä mitä rakkaus on: rakkaus on halu saada toiselta sitä mitä itseltä puuttuu j.n.e. Mutta Katinka vastasi minulle, että päinvastoin ei ole mitään rakkautta, jos tyttö esimerkiksi toivoo päästä rikkaisiin naimisiin (!) ja että hänen mielestään omaisuus on ihan mitätön asia, vaan että todellinen rakkaus on se, joka voi kestää eron (ymmärsin hänen tuolla tarkottavan rakkauttaan Dubkoviin). Volodja, joka luultavasti oli kuullut keskustelumme, kohottautui kyynäspäilleen ja kysyvästi huudahti: _onko Katinka venäläisiä_?

-- Aina vaan joutavia! sanoi Katinka.

-- _Pippurirasiaan!_ jatkoi Volodja korottaen ääntänsä joka tavulla. Enkä minä voinut olla ajattelematta, että Volodja oli aivan oikeassa.