Part 14

Äskeinen keskustelumme tapahtui vaunuissa matkalla Kuntsovoon. Dmitri ei kehottanut lähtemään aamupuolella visiitille äitinsä luokse, vaan ajoi päivällisen jälkeen minua noutamaan viedäkseen koko illaksi jopa yöksikin huvilaan, missä hänen kotiperheensä asui. Vasta kun olimme ajaneet kaupungista ulos ja likasen kirjavat kadut ja kiusallinen korviin koskeva kivikadun räminä vaihtui avariin peltoihin ja pyörien pehmeään hypähtelemiseen pölyisellä maantiellä, ja kun kevään tuores lemu ja avaruus oli kaikkialla ympärillämme, vasta silloin minä ikäänkuin havahdin siitä uusien vaikutusten moninaisuudesta ja saavutetusta vapaudesta, jotka näinä kahtena päivänä olivat saaneet minut kokonaan tolalta. Dmitri oli hyvin puhelias ja lempeä, ei korjannut kaulustansa, ei rypistänyt eikä siristänyt hermostuneesti silmiään; olin tyytyväinen niihin jaloihin tunteihin, jotka olin hänelle lausunut ilmi, arvellen hänen senjälkeen kokonaan antavan minulle anteeksi tuon häpeällisen juttuni Kolpikovin kanssa, eikä halveksivan minua sen johdosta; ja me jouduimme ystävälliseen keskusteluun monista sydämmen asioista, joita ei kaikissa tilaisuuksissa sanota toiselle. Dmitri kertoi minulle kotolaisistaan, joita en vielä tuntenut, äidistä, tädistä, sisaresta, ja siitä olennosta, jota Volodja ja Dubkov pitivät ystäväni flammana ja sanoivat punatukkaiseksi. Äidistään hän puhui vähän kylmänlaisella ja juhlallisella ylistyksellä, aivan kuin olisi edeltäpäin tahtonut kumota mahdolliset vastaväitteet; tätiä hän ylisteli innokkaasti, mutta myöskin vähän alentuvasti, sisarestaan hän puhui hyvin vähän ja ikäänkuin häveten puhua hänestä minulle; mutta tuosta _punatukkaisesta_, jonka oikea nimi oli Ljubov Sergejevna, ja joka oli vanhanpuoleinen neiti, joka joidenkin perhesuhteiden vuoksi asui Nehljudovien kodissa, hän puhui suurella vilkkaudella.

-- Niin, hän on merkillinen tyttö, sanoi hän häveliäästi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen minua silmiin: -- hän ei ole enää mikään nuori tyttö, pikemmin ehkä vanha, eikä lainkaan kaunis, mutta kuinka tyhmää, kuinka järjetöntä onkaan rakastaa kauneutta! -- se on niin tyhmää, etten voi sitä ymmärtää (hän puhui tätä aivan kuin olisi juuri ikään keksinyt ihan uuden, harvinaisen totuuden), vaan semmoista sielua, semmoista sydäntä ja semmoisia periaatteita... sanalla sanoen, olen vakuutettu, ettet sellaista tyttöä löydä nykyisestä maailmasta (en tiedä keitä Dmitri lienee lainannut tavan sanoa, että kaikki hyvä on harvinaista nykyisessä maailmassa; hän mielellään toisti tätä lausetapaa ja se erikoisesti sopi hänelle).

-- Pelkään ainoastaan, jatkoi hän rauhallisesti sittenkuin oli puheillansa perin pohjin kukistanut kaikki ne tyhmät ihmiset, jotka rakastivat kauneutta: -- pelkään, ettet sinä tule aivan pian häntä käsittämään etkä häneen tutustumaan: hän on vaatimaton jopa vähän suljettu, eikä rakasta näyttää hyviä, ihastuttavia ominaisuuksiaan. Esimerkiksi äiti, joka kuten tulet näkemään, on hyvä ja etevä nainen, -- hänkin, vaikka tuntee Ljubov Sergejevnaa jo useita vuosia, ei voi eikä tahdo ymmärtää häntä. Niin että minä eilen... nyt sanon sinulle miksi olin pahalla tuulella silloin kun kysyit. Toissa päivänä Ljubov Sergejevna tahtoi, että olisimme lähteneet yhdessä Ivan Jakovlevitshin luo, -- sinä olet varmaan kuullut Ivan Jakovlevitshista, jota sanotaan muka hulluksi, mutta joka itse asiassa on mitä merkillisin mies. Ljubov Sergejevna on erinomaisen uskonnollinen, täytyy sanoa, ja ymmärtää täydellisesti Ivan Jakovlevitshia. Hän käy usein sen luona keskustelemassa ja jättämässä ansaitsemiansa rahoja köyhiä varten. Hän on ihmeellinen nainen, saat nähdä. No, minä siis olin hänen kanssaan Ivan Jakovlevitshin luona ja kiitän häntä suuresti siitä, että olen saanut nähdä tätä merkillistä miestä. Mutta äiti ei mitenkään tahdo sitä ymmärtää ja pitää sitä taikauskoisuutena. Ja eilen oli minulla äidin kanssa ensi kerran eläessäni riita, ja päälliseksi jotenkin kiivas, lopetti hän tehtyään suonenvedontapaisen liikkeen kaulallaan, ikäänkuin olisi muistellut sitä tunnetta, joka hänellä oli tuon riidan aikana ollut.

-- No, ja mitä sinä luulet siitä suhteestanne tulevan? se on: miten kuvailet asiaa, kun ajattelet tulevaisuutta... taikka kun te hänen kanssaan keskustelette tulevaisuudesta, ja mihin teidän rakkautenne oli ystävyytenne on päättyvä? kysyin minä haluten irrottaa häntä epämiellyttävästä muistosta.

-- Sinä tarkotat kysyä, aijonko mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi hän, jälleen punastuen, mutta rohkeasti kääntyen ja katsoen minua silmiin.

"Mitäs se tekee, ajattelin minä rauhottaen itseäni -- me olemme jo suuret, me kaksi ystävystä ajamme vaunuissa ja keskustelemme tulevaisuudestamme. Jokainen mielellään syrjästä kuuntelisi meitä ja katselisi."

-- Miksei? jatkoi hän, kun olin myöntävästi vastannut: -- onhan tarkotukseni sama kuin jokaisella järkevällä ihmisellä -- olla onnellinen ja hyvä mikäli mahdollista; ja hänen kanssansa, jos hän vaan sitä tahtoo ja kun tulen täydellisesti riippumattomaksi, -- hänen kanssaan minä tulen onnellisemmaksi ja paremmaksi kuin maailman kauniimman naisen miehenä.

Näin keskustellen me emme huomanneetkaan ennen kuin olimme Kuntsovossa, emme myöskään huomanneet, että taivas oli vetäytynyt pilveen ja ennusti sadetta. Oikealla puolella näkyvä aurinko ei ollut enää korkealla Kuntsovon puutarhan puiden latvain yläpuolella, ja oli jo peittymäisillään punareunuisten harmaiden pilvien sisään; ruiskun tapaan siitä tuliset säteet hajosivat ja hämmästyttävän kirkkaasti valaisivat vanhoja puita, joiden viheliäiset, tuuheat latvat liikkumattomina loistivat vielä kirkasta taivaan sineä vastaan, Tämän taivaan puoliskon loiste ja valaistus oli jyrkkänä vastakohtana toisen puoliskon mustalle, punertavansiniselle, raskaalle pilvelle, joka painui eteemme nuoren, etäisyydessä näkyvän koivikon kohdalle.

Vähän oikeammalle näkyi jo pensaikkojen ja puiden takaa huvilarakennuksien monivärisiä kattoja, joista muutamat heijastivat silmiimme auringon häikäiseviä säteitä, muutamat taas kuvastivat toisen taivaanpuoliskon synkkää luonnetta. Vasemmalla, alhaalla sinersi liikkumaton lammikko vaalean viheriäisten sananjalkain ympäröimänä, jotka tummina kuvastuivat sen kiillottomaan, ikäänkuin kuperaan pintaan. Lammen takaa, ylämäkeen, levisi tumma kesantopelto, ja kirkkaan viheriäinen rajalinja, joka kulki sen poikki, eteni kaukaisuuteen ja tuli lyijynsinistä, uhkaavaa taivaanrantaa vastaan. Molemmin puolin pehmeätä tietä, jota myöten vaunumme tasaisesti vieri, vihersi mehukkaana ruislaiho, joka oli paikotellen jo mennyt terälle. Ilmassa oli täydellinen hiljaisuus ja tuore lemu; puiden lehtien ja rukiin vehreys oli liikkumaton ja tavattoman puhdas ja kirkas. Näytti kuin jokainen lehti, jokainen ruoho olisi elänyt omaa erikoista, täyteläistä ja onnellista elämäänsä. Tien vieressä huomasin tumman polun, joka kierteli ruislaihon reunassa ja tämä polku muistutti minulle jostakin syystä tavattoman elävästi elämää maalla, ja muistettuani maallaoloa, muistin jonkun merkillisen ajatusyhteyden kautta hyvin elävästi Sonitshkan ja siitä sen, että olin häneen rakastunut.

Huolimatta kaikesta ystävyydestäni Dmitriä kohtaan ja siitä mielihyvästä, minkä hänen avonaisuutensa minulle tuotti, ei minua enää haluttanut mitään kuulla hänen tunteistaan ja aikeistaan Ljubov Sergejevnan suhteen, vaan sen sijaan kovasti halutti kertoa omasta rakkaudestani Sonitshkaan, joka rakkaus tuntui minusta paljon ylemmän-laatuiselta kuin ystäväni. Mutta minä en kuitenkaan uskaltanut hänelle suoraan esittää mielikuvituksiani siitä, kuinka mainiota tulee olemaan, kun minä Sonitshkan naituani asetun maalle, kun minulla tulee olemaan lapsia, jotka lattialla ryömien sanovat minua isäkseen, ja kuinka minä ilostun, kun hän, Dmitri, vaimonsa Ljubov Sergejevnan kanssa saapuu luokseni matkapuvussa... vaan sanoin kaiken tämän sijaan, laskevaa aurinkoa osottaen: "Dmitri, katsohan kuinka tuo on ihanaa!"

Dmitri oi vastannut minulle mitään, nähtävästi tyytymättömänä siihen, että hänen tunnustukseensa, joka oli tainnut olla hänelle hyvin vaikea, minä vastasin kääntämällä hänen huomionsa luontoon, jonka suhteen hän yleensä oli väliäpitämätön. Luonto vaikutti häneen aivan toisin kuin minuun, häneen ei vaikuttanut sen kauneus, vaan sen merkillisyys, hän rakasti sitä enemmin järjellä kuin tunteella.

-- Olen hyvin onnellinen, sanoin minä hänelle heti sen jälkeen, kääntämättä huomiota siihen että hän näytti olevan omissa ajatuksissaan ja aivan välinpitämätön siitä mitä minä saatoin hänelle sanoa: -- muistathan minun kertoneen sinulle eräästä neidistä, johon olin lapsena rakastunut; näin hänet äsken, jatkoin minä innostuneena, -- ja nyt olen lopullisesti häneen rakastunut...

Ja minä kerroin hänelle, vaikka hänen kasvonsa yhä olivat välinpitämättömän näköiset, rakkaudestani ja kaikista tulevan avio-onnen haaveista. Merkillistä oli, että heti kun olin hänelle tarkkaan ilmaissut koko tunteeni voiman, niin samassa hetkessä tunsin, kuinka tämä tunne laimentui.

Sade saavutti meidät jo kun käännyimme huvilaan vievälle koivualealle. Mutta ei se kastanut meitä. Tiesin sateesta ainoastaan siksi, että muutamia tippoja oli pudonnut nenälleni ja kädelleni, ja että jokin rapisi nuorilla liimaisilla koivunlehdillä, jotka liikkumattomina ja kiharaisina riippuivat alas. Tuntui kuin koivut olisivat ilmaisseet nautintonsa sillä voimakkaalla tuoksulla, jolla he täyttivät alean, ottaessaan vastaan noita puhtaita läpikuultavia pisaroita. Me astuimme alas vaunuista joutuaksemme juosten pikemmin taloon puutarhan kautta. Mutta juuri sisäänkäytävän edessä kohtasimme neljä naishenkilöä, joista kahdella oli käsityöt mukana, yhdellä kirja ja toisella sylikoira, ja jotka nopein askelin tulivat toiselta puolelta. Dmitri esitti minut heti äidilleen, sisarelleen, tädilleen ja Ljubov Sergejevnalle. He pysähtyivät hetkeksi, mutta sade alkoi pisaroida yhä taajemmin.

-- Mennään balkongille, siellä sinä esität hänet vielä kerran, sanoi se, jota olin otaksunut Dmitrin äidiksi, ja me nousimme naisten kanssa rappusia myöten.

XXIII

NEHLJUDOVIT.

Ensi näkemältä koko tästä seurasta herätti suurinta huomiotani Ljubov Sergejevna, joka kantaen sylissään sylikoiraa tuli muiden takana paksuissa, kudotuissa kengissä, tuli ylös rappusia ja pariin kertaan pysähtyen visusti tarkasti minua, jonka jälkeen heti suuteli pikku koiraansa. Hän oli hyvin ruma, punaverinen, laiha, pienenläntä, vähän vinokylkinen. Mikä hänen rumia kasvojaan vielä enemmän rumensi oli hänen merkillinen kampauksensa syrjäjakauksella (yksi niitä kampaustapoja, joita käyttävät kaljupäiset naiset). Niinkuin ystäväni tähden koetinkin, en voinut löytää hänessä ainoatakaan kaunista piirrettä. Myöskin hänen ruskeat silmänsä, vaikka ilmaisivatkin hyväsydämmisyyttä, olivat liian pienet ja himmeät ja kerrassaan rumat; vieläpä kädetkin, tuo luonnetta kuvaava piirre, vaikkei suuret eikä rumanmuotoiset, olivat punaset ja karheat.

Jokainen naisista, ennen kuin otti jälleen esille työnsä, sanoi minulle jonkun sanan, kun minä heidän jälkeensä tulin terassille, -- paitsi Varinkaa, Dmitrin sisarta, joka ainoastaan huomiolla katsahti minuun suurilla, tummanharmailla silmillään. Hän rupesi ääneen lukemaan kirjaa, jota piteli polvillaan.

Ruhtinatar Maria Ivanovna oli korkea, solakka, noin neljänkymmenen ikäinen nainen. Häntä olisi voinut pitää iäkkäämpänä, päättäen niistä puoliharmaista suortuvista, jotka rehellisesti olivat vedetyt esille pitsimyssyn alta. Mutta päättäen tuoreista, hyvin hienoista, melkein rypyttömistä kasvoista ja erittäinkin suurten silmäin elävän iloisesta kiillosta olisin häntä pitänyt paljon nuorempana. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja hyvin avonaiset, huulet hienot, vähän ankaranlaiset, nenä jotenkin säännöllinen ja hiukan vasemmalle päin kallistuva, käsi hänellä oli sormukseton, suuri, melkein miehen käden kokoinen, sormet kauniin pitkulaiset. Hän oli puettu korkeakauluksiseen pukuun, joka kireästi ympäröi hänen solakkaa ja vielä nuorekasta vartaloaan, mistä hän näytti olevan itsetietoinen. Hän istui tavattoman suorana ja ompeli jotakin vaatetta. Kun tulin terassille, otti hän minua kädestä, veti luoksensa ikäänkuin olisi tahtonut lähemmältä tarkastaa minua ja sanoi katsahtaen minuun samantapaisella vähän kylmällä avonaisella katseella kuin oli hänen pojallaan, että hän on minua jo kauan tuntenut poikansa Dmitrin kertomuksista ja että voidakseni tulla heidän kanssaan hyväksi tutuksi hän pyytää minua jäämään heille kokonaiseksi vuorokaudeksi, ja "tehkää mitä ikinä mieleenne juolahtaa, älkääkä meitä ollenkaan vierastelko, niinkuin emme mekään tule teitä vierastamaan, -- kävelkää, lukekaa, kuunnelkaa puheitamme tai nukkukaa, jos se teitä enemmin huvittaa."

Sofia Ivanovna oli vanha neiti ja ruhtinattaren nuorempi sisar, mutta näöltään hän oli tätä vanhempi. Hänellä oli tuo omituinen, ylen täyteläs ruumiin rakennus, jota tavataan ainoastaan lyhytkasvuisilla, hyvin lihavilla, korsetteja käyttävillä vanhoillapiioilla. Aivan kuin koko hänen terveytensä olisi semmoisella voimalla noussut ylöspäin, että joka hetki uhkasi tukehuttaa hänet! Hänen lyhyet, paksut kätensä eivät voineet yhtyä kuristettua vyötärystä alempana, ja itse vyötärystä hän ei voinut milloinkaan nähdä.

Vaikka ruhtinatar Maria Ivanovna olikin tummaverinen ja tummasilmäinen, jotavastoin Sofia Ivanovna vaaleaverinen, silmät suuret, elävät ja samalla (mikä on harvinaista) rauhallisen siniset, olivat sisarukset kuitenkin kovasti toistensa näköiset: heillä oli sama kasvojen ilme, sama nenä, samat huulet; Sofia Ivanovnalla oli sekä nenä että huulet vähän paksummat ja kääntyivät oikealle puolelle, kun hän hymyili, jota vastoin ruhtinattarella ne kääntyivät vasemmalle. Sofia Ivanovna, päättäen puvusta ja kampaustavasta, näytti lukevan itsensä vielä nuoreksi eikä olisi missään tapauksessa pannut esille harmaita suortuvia, jos hänellä olisi sellaisia ollut. Hänen silmäyksensä ja käytöksensä tuntuivat minusta ensi hetkellä hyvin kopeilta ja hämmensivät minua; jota vastoin ruhtinattaren suhteen tunsin itseni aivan vapaaksi. Mahdollisesti hänen paksuutensa ja jonkinlainen yhtäläisyys Katariina Suuren muotokuvan kanssa antoivat hänelle silmissäni kopean näön; mutta minä aristuin kokonaan, kun hän tarkkaan katsoen minuun sanoi: "ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme". Rauhotuin ja samassa kokonaan muutin ajatukseni hänestä vasta silloin kuin hän nämät sanat sanottuaan vaikeni, avasi suunsa ja päästi raskaan huokauksen. Luultavasti lihavuutensa johdosta hänellä oli tapana muutaman sanan sanottuaan aina syvästi huokaista, jolloin suu meni vähän auki ja suuret siniset silmät muljahtivat nurin. Tämä tapa ilmaisi jostakin syystä niin suloista sydämmellisyyttä, että heti huokauksen perästä pelkoni haihtui ja hän tuli minulle hyvin miellyttäväksi. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniit, ääni sointuisa, jopa nuo liian pyöreät linjatkin eivät minusta silloin enää tuntuneet olevan kauneutta vailla.

Ljubov Sergejevna, ollen ystäväni ystävä, aikoi kohta sanoa minulle jotain ystävällistä ja sydämmellistä, kuten odotin, ja hän katseli minuun jotenkin kauan äänetönnä, aivan kuin epävarmana siitä onko se, jota hän aikoo sanoa, ehkä liian tuttavallista; mutta hän keskeyttikin äänettömyytensä ainoastaan kysyäkseen mihin tiedekuntaan kuulun. Sitten hän alkoi uudestaan jotenkin kauan tähystellä minua, ollen nähtävästi kahden vaiheilla: sanoisiko vai eikö sanoisi tuota sydämmellistä, ystävällistä sanaa, ja minä puolestani sen huomattuani koetin kasvojeni ilmeellä pyytää, että hän sanoisi kaikki, mutta hän sanoi: "nythän ei kuuluta yliopistossa enää tieteitä paljonkaan harrastettavan", ja kutsui luokseen pikku koiransa.

Ljubov Sergejevna puhui koko illan tuollaisia enimmäkseen asiaan kuulumattomia ja yhteyttä vailla olevia mielipiteitä; mutta minä uskoin Dmitriä, joka kaiken aikaa suurella huolellisuudella katseli vuoroon minuun, vuoroon häneen, ikäänkuin olisi tahtonut minulta kysyä: "no, mitä sanot?" Vaikka olin sydämmessäni vakuutettu siitä, ettei Ljubov Sergejevnassa ole mitään erinomaista, niin, kuten usein tapahtuu, olin vielä hyvin kaukana siitä, että olisin edes itsellenikään tätä ajatusta lausunut.

Tämän perheen viimeinen henkilö vihdoin, Varinka, oli noin kuudentoistaikäinen, hyvin lihava neiti.

Ainoastaan tumman harmaat, suuret silmät, jotka iloisuutta ja rauhallista huomiota yhdistävällä ilmeellään olivat suuresti hänen tätinsä silmien näköiset, hyvin suuri ruskea palmikko ja sangen hieno ja hyvänmuotoinen käsi -- olivat hänessä kaunista.

-- Varmaankin teitä ikävystyttää, M-r Nicolas, kuunnella kirjaa keskeltä, sanoi minulle Sofia Ivanovna hyväntahtoisella huokauksellaan kääntäen ompelustaan, joka oli hänen edessään.

Lukeminen oli hetkeksi keskeytynyt, sillä Dmitri oli jonnekin poistunut huoneesta.

-- Tai ehkä olette jo lukenutkin tämän kirjan?

Siihen aikaan pidin velvollisuutenani, jo siitäkin syystä, että kaunoin ylioppilaspukua, vastata vähemmin tutuille ihmisille jokaiseen yksinkertaisimpaankin kysymykseen hyvin _viisaasti_ ja _odottamattomasti_, ja pidin mitä suurimpana häpeänä lyhyitä ja selviä vastauksia, semmoisia kuin: niin, ei, on ikävä, ei ole ikävä, ja muuta sellaista. Katsahtaen uusiin, muodikkaihin housuihin ja takin kiiltäviin nappeihin, vastasin, etten ollut lukenut tätä kirjaa, vaan että kuunteleminen suuresti kiinnitti mieltäni, koska minä enemmän rakastin lukea kirjoja keskeltä kuin alusta.

-- Se on kaksinkertaisesti kiinnittävää: on tilaisuus arvata mitä ennen on ollut ja mitä vasta on tuleva, lisäsin minä tyytyväisesti hymähtäen.

Ruhtinatar naurahti vähän luonnottomasti (myöhemmin huomasin, ettei hänellä muunlaista naurahdusta ollutkaan).

-- Se saattaa hyvinkin olla totta, sanoi hän: -- muuten, viivyttekö täällä kauankin, Nicolas? Ettehän pahastu, että nimitän teitä ilman monsieur. Milloin aijotte lähteä?

-- En tiedä, ehkä huomenna, ehkä viivymme jotenkin kauan, vastasin minä jostakin syystä, vaikka meidän oli varmaan lähteminen huomenna.

-- Minä olisin tahtonut teitä jäämään sekä teidän itsenne että Dmitrin vuoksi, huomautti ruhtinatar katsoen jonnekin kauas: -- teidän iällänne on ystävyys mainio asia.

Huomasin, että kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä siihen sanon, vaikka Varinka oli katselevinaan tädin työtä: tuntui kuin minua olisi tavallaan pidetty jonkinlaisessa tutkinnossa ja että piti esiintyä mahdollisimman edulliselta puolelta.

-- Niin, minulle, sanoin minä: -- on Dmitrin ystävyys hyödyksi, mutta itse en voi olla hänelle hyödyksi: hän on tuhat kertaa minua parempi. (Dmitri ei voinut kuulla mitä sanoin, muutoin olisin pelännyt hänen vainuavan sanojeni epärehellisyyttä).

Ruhtinatar rupesi taas nauramaan luonnottomalla, hänelle luonnollisella naurullaan.

-- No, ja jos taas häntä uskoo, sanoi hän: -- niin c'est vous qui êtes un petit monstre de perfection.

"Monstre de perfection -- se on mainiota, täytyy panna muistiin", ajattelin minä.

-- Vaikka toiselta puolelta, puhumatta teistä, hän on semmoiseen arvosteluun hyvin valmis, jatkoi hän alentaen ääntänsä (mikä oli hyvin mieleeni) ja viitaten silmillään Ljubov Sergejevnaan: -- hän on keksinyt täti parassa (näin sanottiin heillä Ljubov Sergejevnaa), jota olen kahdenkymmenen vuoden aikana tuntenut sylikoirinansa, semmoista täydellisyyttä, jota en olisi aavistanutkaan... Varja, käske tuomaan lasi vettä, lisäsi hän taas katsahtaen etäisyyteen, luultavasti huomaten, että oli liian aikaista tai kokonaankin tarpeetonta vihkiä minua perheellisiin suhteihin: -- taikka ei, lähteköön ennemmin hän (nimittäin minä). Hänellä ei ole mitään tekemistä, mutta jatka sinä lukemista. Menkää ystäväni suoraan ovesta ja, kuljettuanne viisitoista askelta, pysähtykää ja sanokaa kovalla äänellä: "Pjotr, tarjoo Maria Ivanovnalle lasillinen vettä jään kanssa", sanoi hän minulle ja taaskin naurahti luonnottomalla naurullaan.

"Varmaankin hän nyt aikoo puhua minusta, ajattelin minä huoneesta lähtiessäni: -- varmaankin aikoo sanoa huomanneensa, että olen ihan merkillisen viisas nuori mies." En ollut vielä ehtinyt kulkea viittätoista askelta, kun lihava, hengästynyt Sofia Ivanovna saavutti minut.

-- Merci, mon cher, sanoi hän: -- minä olen juuri menemässä sinne, kyllä minä sanon.

XXIV

RAKKAUS.

Sofia Ivanovna, semmoisena kuin häneen myöhemmin tutustuin, oli yksi niitä harvinaisia, vanhanpuoleisia, perhe-elämää varten syntyneitä naisia, joilta kohtalo on tuon onnen riistänyt ja jotka sen vuoksi vuodattavat koko rakkautensa, joka oli heidän sydämmessään niin kauan säilynyt, kasvanut ja vahvistunut lasten ja miehen varalle, yhtäkkiä muutamiin valittuihin. Ja tämä varasto on senlaatuisilla vanhoilla neideillä niin loppumaton, että vaikka valituita on paljon, jää vielä paljon jäljelle rakkautta, jota he kohdistavat kaikkiin ympärillä olijoihin, kaikkiin hyviin ja pahoihin ihmisiin, joita he elämässä tapaavat.

On kolmea lajia rakkautta:

1) Kaunis rakkaus, 2) uhrautuvainen rakkaus ja 3) toimiva rakkaus.

En puhu nuoren miehen rakkaudesta nuoreen naiseen ja päinvastoin, minä pelkään näitä hellyyksiä, olen ollut niin onneton elämässäni, etten milloinkaan ole tuollaisessa rakkaudessa huomannut kipinätäkään totuutta, vaan ainoastaan valhetta, jossa aistillisuus, aviopuolisojen suhteet, rahat, halu joko sitoa tai päästää vapaaksi kätensä, ovat siihen määrään sekottaneet koko tunteen, ettei siitä ole ollut mahdollista mitään selvää saada. Minä puhun rakkaudesta ihmiseen, joka rakkaus, riippuen suuremmasta tahi vähemmästä sielun voimasta, kohdistuu yhteen, muutamiin taikka moniin, -- rakkaudesta äitiin, isään, veljeen, lapsiin, toveriin, elämänkumppanin, kansalaiseen, -- rakkaudesta ihmisiin.

_Kaunis rakkaus_ on itserakkauden tunteen ja sen ilmenemisen rakastamista. Ihmisille, jotka näin rakastavat, on rakas esine rakastettu ainoastaan mikäli se herättää sen miellyttävän tunteen, jonka tiedosta ja ilmenemisestä he nauttivat. Ihmiset, jotka rakastavat kauniilla rakkaudella, eivät pidä paljon väliä vastarakkaudesta, jolla ei ole mitään merkitystä tunteen kauneuteen ja miellyttäväisyyteen nähden. He usein vaihtavat rakkautensa esineitä, koska heidän päätarkotuksensa on vaan siinä, että rakkauden miellyttävä tunne olisi alituisesti hereillä. Voidakseen itsessään kannattaa tätä miellyttävää tunnetta he lakkaamatta mitä komeimmilla lauseilla puhuvat rakkaudestaan sekä sen esineelle itselleen että kaikille niille, joilla ei ole tuon rakkauden kanssa mitään tekemistä. Meidän maassamme erään piirin ihmiset, jotka rakastavat kauniisti, eivät ainoastaan puhu kaikille rakkaudestaan, vaan puhuvat siitä välttämättä ranskaksi. On naurettavaa ja outoa sanoa, mutta olen vakuutettu, että on ollut ja on vieläkin paljon ihmisiä eräässä yhteiskuntapiirissä, erittäinkin naisia, joiden rakkaus ystäviin, miehiin, lapsiin heti haihtuisi, jos he vaan kiellettäisiin siitä ranskaksi puhumasta.