Part 8

Juomani viini, Sonitshkan läsnäolo ja iloisuus saivat minut kokonaan unohtamaan onnettoman masurkan. Jalkani kieppuivat mitä hullunkurisimmissa liikkeissä: milloin hevosta matkien ravasin ylpeästi koukistellen ja kohotellen jalkojani, milloin tömistelin niitä paikallani kuin pässi, joka on suuttunut koiralle, ja tätä tehdessäni nauroin sydämmeni pohjasta lainkaan välittämättä siitä minkä vaikutuksen tein katsojiin. Sonitshka myöskin nauroi herkeämättä: hän nauroi sille, että me toinen toistemme kädestä pidellen pyörimme väkkärää, nauroi myös jollekin vanhalle herralle, joka hitaasti nostaen jalkojansa astui huivin yli, ja samassa teki naaman niinkuin tuo temppu olisi ollut hänelle hyvin vaikeata, ja oli aivan kuolla naurusta, kun minä sukkeluuteni osottamiseksi hyppäsin melkein kattoon asti.

Kulkiessani mummon työhuoneen läpi katsahdin peiliin: kasvoni olivat hiestyneet, tukka oli aivan sekasin, tupsut töröttivät päässä pahemmin kuin koskaan; mutta yleensä oli kasvojeni ilme niin ilonen, hyvä ja terve, että miellytin itseänikin.

"Jos aina olisin sellainen kuin nyt, ajattelin minä, niin ehkä voisin muitakin miellyttää".

Mutta kun sitten jälleen näin naiseni suloiset pikku kasvot, niin niissä oli paitsi samaa ilon, huolettomuuden ja terveyden ilmettä, mikä oli miellyttänyt minua omissa kasvoissani, niin paljon komeata ja hienoa kauneutta, että suorastaan harmistuin omaan itseeni: ymmärsin kuinka tyhmä oli toivoni saada joskus semmoinen ihana olento huomaamaan itseäni.

En voinut toivoa vastarakkautta, enkä edes sitä ajatellutkaan: ilmankin oli sieluni täynnä onnea. Minä en ymmärtänyt, että rakkauden tunteen edestä, joka oli täyttänyt sieluni ilolla, olisi voinut vaatia vielä enempää onnea ja haluta vielä jotakin muuta kuin vaan sitä, ettei tämä tunne koskaan päättyisi. Minun oli ilmankin hyvä olla. Sydämmeni pyristeli kuin aristunut kyyhkynen, veri syöksyi lakkaamatta siihen, ja minun teki mieli itkeä.

Kun me käytävässä kuljimme pimeän, rappusten alla olevan kopukan ohitse katsahdin minä siihen ja ajattelin: mikä ääretön onni olisikaan, jos voisi koko ikänsä asua hänen kanssaan tuossa pimeässä kopukassa! ja ettei kukaan, ei kukaan tietäisi, että me siellä asumme.

-- Eikö totta, että nyt on hyvin hauska? sanoin minä hiljaisella, vapisevalla äänellä, mutta lisäsin vauhtia, koska pelästyin mitä olin sanonut ja vielä enemmän mitä olin aikonut sanoa.

-- On... hyvin! vastasi hän kääntäen päänsä minuun päin, ja hänen kasvonsa olivat niin vilpittömän hyvät, että minä lakkasin pelkäämästä.

-- Erittäinkin illallisen jälkeen... Mutta jos tietäisitte kuinka ikävä (aijoin sanoa surullista vaan en uskaltanut), on että te pian lähdette ja me emme enää näe toisiamme.

-- Miksi emme näe? sanoi hän tarkasti tähystellen puolikenkäistensä päitä ja samalla vetäen etusormeansa pitkin sermin säleitä, jonka ohi kuljimme: -- joka tiistai ja perjantai me mamman kanssa ajamme Tverskoin bulevardille. Ettekö te ajelekaan?

-- Ihan varmaan pyydämme päästä tiistaina, ja jos minua ei päästetä, niin juoksen yksin -- ilman lakkia. Kyllä minä sinne osaan.

-- Tiedättekö mitä? sanoi Sonitshka yhtäkkiä: -- minä sanon aina _sinä_ eräille pojille, jotka käyvät meillä; ruvetaan mekin sanomaan keskenämme _sinä_. Tahdotko? lisäsi hän nyykäyttäen päätänsä ja katsahtaen minua suoraan silmiin.

Olimme juuri tulossa saliin, ja alkamassa oli toinen elävämpi osa loppusoitosta.

-- Ruvetaan vaan, sanoin minä hetkenä, jolloin soitto melkein kokonaan saattoi sanani kuulumattomaksi.

Sonitshka nauroi ja sinutteli minua.

Soitto päättyi, mutta minä en ollut ehtinyt käyttää yhtäkään lausetta, jossa olisin päässyt häntä sinuttelemaan, vaikka herkeämättä koetin keksiä semmoisia, joissa tämä pronomeni olisi ollut vaikka useampiakin kertoja. Minulla ei ollut siihen rohkeutta. "Tahdotko?" kaikui korvissani ja sai minut jonkinlaiseen huumeeseen: en mitään enkä ketään nähnyt paitsi Sonitshkaa. Näin kuinka hänen hiussuortuvansa koottiin, pujotettiin korvain taa, niin että otsan ja ohimoin osat, joita en tähän asti ollut nähnyt, tulivat esiin; näin, kuinka hän jälleen kokonaan käärittiin suureen viheliäiseen huiviin, niin tiukasti, että näkyi ainoastaan hänen nenänsä pää; huomasin, että ellei hän olisi ruusunpunasilla sormenpäillään tehnyt pientä aukkoa suun kohdalle, niin hän olisi varmaankin tukehtunut, ja näin kuinka hän, jo laskeutuessaan äitinensä rappusista, äkisti kääntyi meihin päin, nyykäytti päätänsä, ja katosi sitten oven taa.

Volodja, Iivinit, nuori ruhtinas, minä, me kaikki olimme rakastuneet Sonitshkaan, ja seisten rappusilla, silmillämme seuraten saatoimme häntä. Kelle tuo päännyökäytys oli erikoisesti tarkotettu, en minä tiedä, mutta sinä hetkenä olin lujasti vakuutettu, että se oli aijottu minulle.

Hyvästellessäni Iivineitä keskustelin hyvin vapaasti jopa hiukan kylmästikin Serjozhan kanssa ja annoin hänelle kättä. Jos hän oli ymmärtänyt, että tästä päivästä alkaen hän oli kadottanut rakkauteni ja valtansa minun ylitseni, niin hän varmaan sitä pahotteli, vaikka yrittelikin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä.

Ensi kerran eläessäni minä olin uskoton rakkaudessa ja ensi kerran tunsin tämän uskottomuuden suloutta. Minun teki hyvää vaihtaa tuo kulunut ja vanhaksi käynyt alttiuden tunto tuoreeseen rakkauden tunteeseen, joka oli täynnänsä salaperäisyyksiä ja aavistuksia. Paitsi sitä, samaan aikaan lakata rakastamasta ja rakastua on yhtä kuin rakastua kahta kertaa voimakkaammin kuin ennen.

XXIV

VUOTEELLA.

"Kuinka saatoinkaan niin kauan ja niin intohimoisesti rakastaa Serjozhaa?" mietiskelin vuoteessani maaten. Ei! hän ei ole koskaan ymmärtänyt eikä osannut arvostella minun rakkauttani... entä Sonitshka? mikä ihana olento hän on! "Tahdotko?" "ala sinä ensin".

Minä hypähdin istuville, elävästi kuvaillen mieleeni hänen pikku kasvojansa, sitten taas sukelsin kokonaan peitteen sisäpuolelle, pistin sen joka puolelta alleni ja makasin niin, tuntien suloista lämpimyyttä sekä vajoutuen ihaniin haaveihin ja muistelmiin. Minä näin hänet yhtä selvästi edessäni nyt kuin tunti sitten; kuvailin puhuvani hänen kanssaan ja vaikkei puheessamme ollut mitään ajatusta, tuotti se minulle sanomatonta nautintoa, sillä _sinä, sinulle, sinulta, sinun_ uudistuivat yhtämittaa.

Nämä kuvailut olivat niin eläviä, etten voinut nukkua ihanan kiihotuksen takia, ja teki niin mieli saada puhua onnestani vielä jonkun muun kanssa.

-- Ihana olento! sanoin minä melkein ääneen ja käännähdin samassa toiselle kyljelleni. -- Volodja! nukutko sinä?

-- En, vastasi hän unisella äänellä: -- kuinka niin?

-- Minä olen rakastunut, Volodja! auttamattomasti rakastunut Sonitshkaan.

-- No, entäs sitten? vastasi hän venytellen jäseniään.

-- Voi, sinä Volodja! et aavista mitä minun kanssani tapahtuu... äsken tässä makasin peitteeseeni kääriytyneenä ja niin selvästi, niin selvästi näin hänet edessäni, puhelin hänen kanssaan, että oli ihan kumma. Ja tiedätkö vielä mitä? kun makaan ja ajattelen häntä, niin jumalaties miksi tulee niin surulliseksi ja hirveästi tekisi mieli itkeä.

Volodja liikahti.

-- Yhtä ainoata minä toivoisin, jatkoin minä: -- se on, että aina saisin olla hänen kanssaan, aina saisin häntä nähdä, ei mitään muuta. Entä sinä, oletko sinä rakastunut? tunnusta vaan, Volodja, -- Volodja!

Merkillistä kyllä, minä olisin tahtonut, että kaikki olisivat olleet rakastuneet Sonitshkaan ja kaikki olisivat vaan siitä puhuneet.

-- Mitä se sinuun kuuluu? sanoi Volodja kääntyen minuun päin: -- ehkä olenkin.

-- Ei sinua nukuta, sinä teeskentelet! huusin minä hänen kiiltävistä silmistään huomattuani, ettei hän ollut lainkaan nukkumista ajatellutkaan, ja oli viskannut peitteen luotaan. -- Ruvetaan ennen puhumaan hänestä. Hän on ihana, eikö totta?... niin ihana, että jos hän sanoisi minulle: "Nikolenka, hyppää ulos ikkunasta!" taikka: "juokse tuleen!" niin, -- sen vannon tässä paikassa! -- sanoin minä: -- heti hyppäisin, vieläpä suurella ilolla. Voi, mikä ihanuus! lisäsin minä, taas elävästi ajatellen hänen olentoansa, ja rauhassa nauttiakseni hänen kuvastaan muutin taas äkkiä toiselle kyljelleni, sekä pistin pääni tyynyjen alle. -- Itkettää kauheasti, Volodja.

-- Hölmö! sanoi hän hymyillen, ja sitten, hetken vaiti oltuaan: -- minä taas ihan toisella tavalla kuin sinä: minusta tuntuu, -- jos vaan kävisi laatuun, -- tahtoisin ensin istua hänen viereensä ja puhella...

-- Jaha! sinä siis olet kuin oletkin rakastunut! keskeytin minä häntä.

-- Sitte, jatkoi Volodja hellästi hymyillen: -- sitten suutelisin hänen sormiensa päitä, silmiä, huulia, pikku nenää, pikku jalkoja -- koko hänen ruumistansa...

-- Joutavia! huusin minä tyynyjen alta.

-- Et sinä mitään ymmärrä, sanoi Volodja halveksivasti.

-- Ei, minä ymmärrän, mutta sinä juuri et ymmärrä ja puhut tyhmyyksiä, sanoin minä itkien.

-- Itkeä ei ainakaan kannattaisi. Ihan kuin mikäkin tyttö!

XXV

KIRJE.

Huhtikuun 16 päivänä, melkein kuusi kuukautta äsken kuvatun päivän jälkeen, tuli isä luoksemme yläkertaan opintojen aikana ja ilmotti, että ensi yönä me hänen kanssaan matkustamme maalle. Sydämmessäni sävähti tämän kuultuani, ajatukseni heti kääntyi äitiin.

Syynä tähän odottamattomaan lähtöön oli seuraava kirje:

Petrovskin maatilalla, huhtik. 12 p.

"Juuri ikään, eli vasta kello 10 illalla sain ystävällisen kirjeesi huhtikuun 3:lta päivältä, ja vanhan tapani mukaan vastaan siihen heti. Teodor toi kirjeen kaupungista jo eilen, mutta kun oli myöhäistä, hän antoi sen Mimmille tänä aamuna. Mimmi taas ei antanut sitä minulle koko päivänä, sillä minä en ollut terve ja olin hyvin alakuloinen. Minulla olikin ikäänkuin pieni kuume, ja tunnustaakseni jo neljä päivää olen näin sairastellut enkä ole vuoteeltani noussut.

"Älä vaan säikähdy, rakas ystäväni; tunnen itseni joksenkin mahdolliseksi, ja jos Ivan Vasiljitsh lupaa, niin huomenna aijon nousta.

"Perjantaina, viime viikolla, läksin lasten kanssa ajelemaan; mutta tuolla paikalla juuri ennenkuin suurelle maantielle tullaan, sen pienen sillan luona, joka on aina ollut minun kauhuni, vajosi vaunumme akselia myöten liejuun. Sää oli erinomainen ja minun juolahti mieleeni kävellä jalkasin maantielle asti, kunnes miehet saisivat pyörät nostetuiksi. Rukoushuoneelle asti tultuani minä hirveästi väsyin ja istuin levähtämään, mutta ennenkuin miehet joutuivat talosta vaunuja nostamaan, kului puoli tuntia, minun tuli kylmä, erittäinkin jalkoihin, sillä minulla oli ainoastaan hienopohjaiset kengät ja nekin olivat läpimärät. Päivällisen jälkeen minua vilutti ja kuumotti, mutta tapani mukaan pysyin pystyssä, ja juotuamme teen istuin Ljubotshkan kanssa soittamaan nelikätisiä. (Sinä et ole tunteva häntä: niin hän on edistynyt)! Mutta kuvaile hämmästystäni, kun huomaan etten voi laskea tahtia. Useaan kertaan yritin laskea, mutta päässäni oli kaikki mennyt sekasin, ja korvissani tuntui kovaa pauhua. Minä laskin: yks, kaks, kolme, sitten yhtäkkiä: kahdeksan, viisitoista, ja merkillisintä kaikesta -- vaikka näin, että laskin väärin, en sittenkään voinut korjata. Vihdoin tuli Mimmi avukseni ja sai minut melkein väkisin vuoteeseen. Kas siinä, ystäväni, tarkka selonteko tautini laadusta ja omasta syyllisyydestäni siihen. Seuraavana päivänä minulla oli jotenkin kova kuume ja luoksemme haettiin vanha hyvä ystävämme Ivan Vasiljitsh, joka yhä vieläkin asuu täällä meillä ja lupaa pian päästää minut ihmisten ilmoille. Oivallinen ukko on tuo Ivan Vasiljitsh! Kun hourailin kuumeessani, istui hän silmiä ummistamatta koko yön vuoteeni ääressä, ja nyt, niin kauan kuin kirjotan, hän istuu tyttöjen kanssa viereisessä huoneessa ja minä kuulen tänne makuuhuoneeseen asti, kuinka hän kertoo heille saksalaisia satuja ja kuinka he ovat nauruun kuolla. '_La belle Flamande_', kuten sinä häntä nimität, vierailee luonani jo toista viikkoa, -- sillä hänen äitinsä on matkustanut jonnekin kyläilemään, -- ja huolenpidollaan ilmaisee mitä vilpittömintä rakkautta. Hän uskoo minulle kaikki sydämmensä salaisuudet. Hänen kauniit kasvonsa, hyvä sydämmensä ja nuoruutensa olisi voinut tehdä hänestä kaikissa suhteissa mainion tytön, jos hän vaan olisi joutunut parempiin käsiin, mutta siinä seurassa, jossa hän elää, menee hän kokonaan hukkaan. Olen usein ajatellut, että tekisin hyvän työn jos ottaisin hänet luokseni, -- ellei minulla vaan olisi omia lapsia niin paljon.

"Ljubotshka aikoi itse kirjottua sinulle, mutta hän on jo repinyt rikki kolmannen kirjeen, ja sanoo: 'minä tiedän millainen pilkkakirves isä on: jos tekee vaikka yhdenkin virheen, hän näyttää sen kaikille.' Katinka on yhtä suloinen kuin ennenkin, Mimmi on yhtä hyvä ja yhtä ikävä.

"Nyt puhukaamme vähän totisista: sinä kirjotat, että asiasi eivät käy hyvin tänä talvena, ja että sinun tulee välttämättömäksi ottaa Habarovin maatilan rahoja. Minusta on kummallista, että sinä edes kysyt suostumustani siihen. Eikö siis se, joka kuuluu minulle, kuulu myös yhtä paljon sinulle?

"Sinä olet niin hyvä, rakas ystävä, että pelätessäsi katkeroittaa mieltäni salaat asioittesi oikeata tilaa; mutta minä arvaan, varmaan olet kadottanut pelissä hyvin paljon, enkä ollenkaan, Jumala sen tietää, ole siitä pahoillani; sentähden, jos tuo asia suinkin on korjattavissa, älä vaan liian paljon sitä huolehdi, äläkä kiusaa itseäsi turhaan. Minä olen tottunut olla luottamatta lasten tulevaisuuteen nähden sinun mahdollisiin pelivoittoihisi ja jos suot minulle anteeksi, en edes koko sinun omaisuuteesikaan. Sinun voittosi ilahuttaa mieltäni yhtä vähän kuin tappiosi pahottaa; minua pahottaa ainoastaan sinun onneton pelihimosi, joka riistää minulta osan sinun hellää rakkauttasi ja pakottaa minua puhumaan sinulle tämmöisiä katkeria totuuksia; mutta Jumala tietää kuinka kipeästi se minuun koskee! Lakkaamatta rukoilen Häneltä yhtä ainoata: että Hän varjelisi meitä... ei köyhyydestä (mitä on köyhyys?), vaan siitä hirmuisesta asiain tilasta, jolloin lasten edut -- niitä tulee minun pakko puolustaa -- joutuvat ristiriitaan meidän etujemme kanssa. Tähän päivään asti on Herra kuullut rukoukseni: sinä et ole astunut erään rajaviivan ylitse, jonka tehtyäsi meidän on joko uhraaminen omaisuutemme, joka ei enää kuulu meille, vaan lapsillemme, -- taikka... kauhistaa ajatellakin, mutta tuo hirveä onnettomuus uhkaa meitä aina. Niin, raskaan ristin on Herra meille molemmille lähettänyt!

"Sinä kirjotat minulle vielä lapsista ja palaat vanhaan riitakysymykseemme: pyydät suostumustani siihen, että lapset pantaisiin kouluun. Tiedäthän minun vastahakoisuuteni tuommoiseen kasvatukseen...

"Sinä tuskin, rakas ystäväni, olet yhtä mieltä kanssani: mutta kaikissa tapauksissa rukoilen sinua rakkautesi tähden minuun antamaan minulle lupaus, että niin kauan kuin elän, ja kuolemanikin jälkeen, jos Jumala tahtoisi meitä erottaa, siitä ei tule milloinkaan mitään.

"Kirjotat minulle sinun olevan välttämätön lähteä Pietariin meidän asioissamme. Jumala on kanssasi, ystäväni, lähde ja palaa pian takasin. Meidän on kaikkien niin ikävä ilman sinua! Kevät on niin ihmeen ihana: balkongin talviovi on jo otettu saranoilta, ansariin vievä polku oli neljä päivää sitten aivan kuiva, persikat ovat kukoistuksessaan, lunta ei ole enää kuin siellä täällä, pääskyset ovat tulleet, ja äsken Ljubotshka toi minulle ensimäisiä kevätkukkia. Lääkäri sanoo, että noin kolmen päivän perästä tulen ihan terveeksi ja saan hengittää raitista ilmaa ja lämmitellä huhtikuun auringonpaisteessa. Jää hyvästi, rakas ystävä, älä ole levoton minun sairaudestani eikä omasta tappiostasi: päätä pian asiasi ja tule sitten tänne meille lasten kanssa koko kesäksi. Minä olen pannut kokoon suuremmoisia suunnitelmia siitä miten me kesän vietämme, ja niiden toteutuminen riippuu ainoastaan sinun tulostasi."

Seuraava osa kirjeestä oli kirjotettu ranskaksi yhtäjaksoisella epätasaisella käsialalla ja eri paperiarkille. Käännän sen tähän sanasta sanaan:

"Älä usko mitä sinulle kirjotin taudistani: ei kukaan aavista mihin määrään se on vakavaa laatua. Tiedän ainoastaan, etten enää nouse tältä vuoteelta. Älä hukkaa hetkeäkään, vaan saavu viipymättä ja tuo lapset mukanasi. Ehkä ennätän vielä kerran sulkea heitä syliini ja siunata: se on minun viimeinen toivomukseni. Tiedän minkä iskun sinulle annan: mutta yhdentekevää se on, sillä ennen tai myöhemmin minulta tai muilta olisit asian kuitenkin kuullut; koettakaamme lujamielisyydellä ja luottamuksella Jumalan armoon kantaa tätä onnettomuutta. Alistukaamme Hänen tahtoonsa.

"Älä luule, että se mitä nyt kirjotan on sairaan mielikuvituksen houretta; päinvastoin minun ajatukseni ovat erittäin selvät tällä hetkellä ja minä olen täydellisesti rauhallinen. Älä turhaan lohduta itseäsi toivolla, että tämä olisi pelkurimaisen sielun valheellisia, epäselviä aavistuksia. Ei, minä tunnen, minä tiedän -- ja tiedän sillä perustuksella, että Jumala on suvainnut sen minulle ilmottaa, -- minulla on enää hyvin vähän elämisen aikaa.

"Päättyykö elämäni kanssa myöskin rakkauteni sinuun ja lapsiin? Olen ymmärtänyt, että se on mahdotonta. Olen liian voimakkaasti tuntenut tänä hetkenä, jotta voisin luulla, että tämä tunne, jota paitsi en voi käsittää olemassaoloa, saattaa milloinkaan tulla olemattomaksi. Sieluni ei voi olla olemassa ilman rakkautta teihin: mutta minä tiedän, että tämä rakkaus tulee pysymään ikuisesti, yksistään siitäkin syystä, että sellainen tunne kuin rakkauteni, ei olisi voinut syntyä, jos sen olisi joskus ollut päättyminen.

"Minä en tule olemaan teidän kanssanne: mutta olen lujasti vakuutettu, ettei rakkauteni milloinkaan ole jättävä teitä, ja tämä ajatus ilahuttaa siihen määrään sydäntäni, että rauhallisesti ja pelotta odotan lähestyvää kuolemaa.

"Olen rauhallinen, ja Jumala tietää, että aina olen pitänyt ja pidän kuolemaa ylimenona parempaan elämään; mutta miksi sittenkin tukehdun kyyneleihini? Miksi lapset jäävät vaille rakastettua äitiä? Miksi sinulle on annettava raskas, odottamaton isku? Miksi minun on kuoleminen, kun teidän rakkautenne on tehnyt elämän minulle rajattoman onnelliseksi?

"Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!

"Kyyneleet estävät enempää kirjottamasta. Ehkä en enää näe sinua. Kiitän sinua, kallis ystäväni, kaikesta siitä onnesta, jolla olet minua tässä elämässä ympäröinyt; olen siellä rukoileva Jumalaa, että Hän palkitsisi sinua. Hyvästi, rakas ystäväni; muista, että vaikka minua ei tule olemaan, niin rakkauteni ei milloinkaan eikä missään tulo sinua jättämään. Hyvästi Volodja, hyvästi, enkelini, hyvästi Benjamin -- Nikolenkani!

"Unohtavatko he todellakin joskus minut?!..."

Kirjekuoreen oli pistetty Mimmin ranskalainen liite, joka sisälsi seuraavaa:

"Surulliset aavistukset, joista hän puhuu teille, ovat tohtorin sanat vahvistaneet. Eilen yöllä hän käski lähettää tämä kirje heti postiin. Arvellen hänen puhuneen näin kuumeen houreessa minä lykkäsin kirjeen lähetyksen aamuun ja päätin avata se. Juuri kun olin avannut, kysyi Natalia Nikolajevna minulta minne kirje oli joutunut ja käski minun polttaa se, ellei se vielä ollut lähetetty. Hän puhuu yhä siitä ja vakuuttaa että kirje on teidät masentava. Älkää viivytelkö tuloanne, jos tahdotte vielä nähdä tätä enkeliä niin kauan kuin se ei ole meitä vielä jättänyt. Antakaa anteeksi tämä tahraamiseni. Kolmeen yöhön en ole nukkunut. Tiedättehän kuinka häntä rakastan!"

Natalia Savishna, joka huhtikuun 11 päivää vastaan koko yön vietti äidin makuuhuoneessa, kertoi sittemmin minulle, että äiti, kirjotettuaan kirjeen ensimäisen osan oli pannut sen viereensä pikku pöydälle ja vaipunut horroksiin.

-- "Tunnustaakseni minä itsekin, puhui Natalia Savishna: -- nukahdin nojatuoliin ja sukankudinkin valahti käsistäni, Mutta noin yhden aikaan yöllä minä puoliunissani kuulin hänen jotain sopertavan; avasin silmäni ja näin hänen istuvan vuoteella kädet tällä tavalla ristissä, ja kyyneleet vuotivat virtanaan. 'Onko siis kaikki lopussa?' sai hän sanotuksi ja peitti kasvot käsiinsä.

"Minä hyppäsin pystyyn ja rupesin kyselemään: mikä teidän on?

"-- 'Voi, Natalia Savishna, jospa tietäisitte kenen äsken näin!'

"Vaikka olisin sitten kuinka kysellyt ei hän minulle enempää puhunut, vaan käski siirtää pikku pöytää lähemmäksi eteensä, kirjotteli vielä jotakin, käski sulkea kirje hänen nähtensä ja laittaa heti menemään. Sitten se alkoi käydä yhä ja yhä huonommaksi."

XXVI

MIKÄ MEITÄ MAALLA ODOTTI.

Huhtikuun 25 päivänä me astuimme alas matkavaunuista ajettuamme Petrovskin maatilan päärakennuksen eteen. Moskovasta lähtiessä oli isä ollut kovasti mietteissään, ja kun Volodja oli häneltä kysynyt: onko äiti sairastunut? hän katsahti surullisesti Volodjaan ja nyykäytti vaan päätänsä. Matkan aikana hän oli huomattavasti rauhottunut, mutta sen mukaan kuin lähestyimme kotia olivat hänen kasvonsa menneet jälleen yhä surullisemman näkösiksi, ja kun hän vaunusta alas tullessaan kysyi meitä vastaan juosseelta hengästyneeltä Fokalta: "missä on Natalia Nikolajevna?" niin hänen äänensä oli epävakainen ja silmissä oli kyyneleitä. Hyväluontoinen ukko Foka katsahti varkain meihin, laski alas silmäluomensa ja avaten ovea meille sanoi poispäin kääntyneenä:

-- "Kuuteen päivään ei ole suvainnut makuukamaria jättää."

Milka, joka, kuten sittemmin sain kuulla, oli ensimäisestä äidin sairastumisen päivästä lakkaamatta surkeasti ulvonut, hyökkäsi ilosena isää vastaan -- hyppeli hänen päälleen, vingahteli, nuoli hänen käsiään; mutta hän työnsi sen luotaan ja meni vierashuoneeseen, sieltä siihen huoneeseen, josta ovi vei suoraan makuukamariin. Mitä lähemmäksi hän tätä huonetta tuli, sitä selvemmin näkyi levottomuutta hänen ruumiinsa liikkeistä: viereisessä huoneessa hän kulki varpaillaan henkeä vetämättä, ja teki ristinmerkin ennenkuin rohkeni käydä suljetun oven kahvaan. Samaan aikaan juoksi käytävästä tukka hajalla itkettynyt Mimmi. "Voi! Pietari Aleksandrovitsh!" sanoi hän kuiskaten ja todellisesti epätoivoisena, mutta huomattuaan, että isä sittenkin kääntää kahvaa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti: "ei tästä päästä pääse -- menkää käytävästä."

Oh, kuinka raskaasti tämä kaikki vaikutti kauheita aavistavaan lapselliseen murhemieleeni!

Me läksimme käytävään: siellä tuli vastaamme mielipuoli Akim, joka oli meitä aina huvittanut naamojen teolla; mutta nyt ei hän minua lainkaan naurattanut, vaan hänen järjettömän välinpitämättömät kasvonsa koskivat minuun hyvin kipeästi. Naispalvelijain puolella kaksi työtätekevää tyttöä nousi meille kumartamaan, ja niillä oli niin surullinen ilme kasvoissa että minua alkoi kauhistaa. Tultuaan vielä Mimmin huoneen läpi isä avasi makuuhuoneen oven ja astuimme sisälle. Oven oikealla puolella oli kaksi huiveilla peitettyä ikkunaa; toisen ääressä istui Natalia Savishna sukkaa kutoen, lasit nenällä. Hän ei tullut meitä suutelemaan tervehdykseksi kuten muuten olisi tehnyt, vaan ainoastaan katsahti lasiensa yli meihin ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään. Ei ollut lainkaan mieleeni että kaikki rupesivat itkemään meitä nähdessänsä, vaikka ennen olivat olleet aivan rauhalliset.