Part 7

Talossa oli jotain erityistä puuhaa ruuanlaitossa, valaistus oli tavallista kirkkaampi ja se teki minulle kaikki kauan sitten tutut vierashuoneen ja salin esineet jollakin tavalla uusiksi ja juhlallisen muotoisiksi. Kun sitten vielä ruhtinatar Ivan Ivanovitsh oli lähettänyt meille oman soittokuntansa, saattoi jo varmasti päättää, että illaksi oli meille kokoontuva suuri joukko vieraita.

Ohi ajavien vaunujen melua kuullessani minä joka kerta kiirehdin ikkunan luo, likistin käteni kiinni ohimoihin ja lasiin ja maltittoman uteliaana katselin kadulle. Ensin ei pimeässä erottanut mitään esineitä, mutta sitten rupesi näkymään: vastapäätä -- vanha tuttu pikku puoti lyhtyinensä, vinottain -- suuri talo ja sen kaksi valaistua alaikkunaa keskellä katua -- jokin Vanjka kuski ja pari vaunussa olijaa, tai tyhjät vaunut, jotka käyden palasivat kotiin; mutta tuossa ajoivat portaiden eteen suljetut vaunut, ja varmana siitä että siinä tuli Iivinit, jotka olivat luvanneet saapua aikaseen, minä juoksen eteiseen heitä vastaanottamaan. Mutta eipä olleetkaan. Oven aukasi ulkopuolelta livreehihainen käsi, jonka jälkeen ovesta astui sisälle kaksi naisolentoa: toinen suurikasvuinen sinisessä salopissa, sopulinnahkaisessa kauluksessa, toinen pikkunen, kokonansa viheliäiseen huiviin käärittynä, jonka alta näkyi ainoastaan pikkuiset turkkinahkakenkiin puetut jalat. Panematta minun läsnäolooni eteisessä mitään huomiota, vaikka minä olin katsonut velvollisuudekseni näiden naisten ilmestyttyä kumartaa heille, se pieni meni vaieten suuren luo ja pysähtyi sen eteen. Suuri kääri huivin auki, päästi salopin napeista, ja kun livreehen puettu lakeija oli saanut nämä vaatteet haltuunsa ja vetänyt hänen jalastaan turkkinahkakengät, tuli kääreistä esille ihana kaksitoista vuotinen tyttö lyhyessä avonaisessa musliiniihameessa, valkeissa pöksyissä ja pienen pienosissa mustissa puolikengissä. Valkean pikku kaulan ympärillä oli musta samettinauha; pikku pää oli tumman ruskeiden kiharien sisässä, jotka edestä niin mainiosti sopivat hänen kauniisiin kasvoihinsa ja takaa -- alastomiin olkapäihin, etten olisi uskonut ketään, en edes itse Karl Ivanovitshia, jos hän olisi väittänyt syyksi tähän kiharuuteen sen, että tukka muka oli ollut aamusta asti käärittynä Moskovskia Vjedomostin palasiin, ja että niitä oli kuumilla rautapihdeillä poltettu. Näytti kuin hän olisi ollut syntynytkin tämmöset kutrit päässä.

Hämmästyttävää oli hänen kasvojensa piirteissä tuo mykevien, puoleksi ummistettujen silmien tavaton suuruus. Ne muodostivat omituisen, mutta miellyttävän vastakohdan hänen pikkuruikkuiselle suulleen. Huulet olivat kiinni toisissaan. Mutta silmät katsoivat niin totisesti, että yleiseen kasvojen ilmeeseen nähden ei voinut odottaa hymyilyä, joten hymyily kun se ilmestyi, oli sitä tenhoavampi.

Koettaen jäädä huomaamattomaksi minä pujahdin sisälle salin ovesta ja katsoin tarpeelliseksi alkaa kävellä edestakasin, teeskennellen olevani ajatuksissani enkä ollenkaan tietäväni vieraiden tulosta. Kun vieraat olivat päässeet puoliväliin salia, minä muka äkkiä kavahdin, tein tervehdysharppauksia ja ilmotin mummon olevan vierashuoneessa. Rouva Valahin, jonka kasvot olivat hyvin minun mieleeni, erittäinkin koska huomasin niissä yhtäläisyyttä hänen tyttärensä Sonitshkan kasvojen kanssa, nyykäytti minulle suosiollisesti päätänsä.

Mummo tuntui hyvin iloselta nähdessänsä Sonitshkan, käski hänet lähemmäksi luokseen, korjasi erään hiuskutrin, joka oli valahtanut otsalle ja tarkkaan hänen kasvoihinsa tähystellen sanoi: "quelle charmante enfant!" Sonitshka hymähti, punastui ja tuli niin viehättäväksi, että minäkin punastuin häneen katsoessani.

-- Toivon ettei sinulle tule luonani ikävä, armahani, sanoi mummo, kohottaen hänen kasvojansa leuasta: -- pyydän mielin määrin leikkimään ja tanssimaan. -- Kas niin, nyt on meillä jo yksi daami ja kaksi kavaljeeria, lisäsi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen ja koskettaen minua kädellään.

Tämä lähestyminen oli niin minun mieleeni, että se pani minut toistamiseen punastumaan.

Huomattuani että taas alan tulla ujoksi, ja kuultuani jälleen vaunujen ajaneen portaittemme eteen, minä katsoin parhaaksi poistua. Eteisessä tapasin ruhtinatar Kornakovin poikansa ja uskomattoman monien tyttäriensä kanssa. Tyttäret olivat kaikki samaan näköön, nimittäin ruhtinattaren näköset eli siis rumat: senvuoksi ei yksikään heistä herättänyt huomiotani. Irrottaessaan saloppia ja laahustimia he yhtäkkiä kaikki puhua pajattivat piipertävillä äänillä, hääräsivät ja nauroivat jotakin, -- arvattavasti omaa monilukuisuuttansa. Etienne oli noin viidentoista vuotias poika, pitkäkasvuinen, lihakas, kasvot kuihtuneet, silmät sisäänvajonneet ja niiden alapuolella tummat renkaat; kädet ja jalat olivat ikään nähden tavattoman suuret; käytös oli kömpelö, puheääni epämiellyttävä ja epätasainen, mutta tyytyväinen hän näytti itseensä olevan, oli toisin sanoen juuri sellainen, mimmoiseksi saatoin kuvailla poikaa, jota piestään vitsoilla.

Seisoimme jotenkin kauan toinen toistamme vastapäätä ja sanaakaan sanomatta visusti tarkastimme toisiamme; sitten tulimme toisiamme lähemmäksi ja taisimme aikoa tervehtiä suutelolla, mutta vielä kerran katsottuamme toisiamme silmiin, jostakin syystä luovuimme aikeestamme. Kun hänen kaikkien kuuden sisarensa hameet olivat suhahtaneet ohitsemme, kysyin minä jotain sanoakseni häneltä oliko ollut ahdasta vaunuissa.

-- Mistä minä tiedän, vastasi hän huolimattomasti: enhän minä milloinkaan aja katetuissa vaunuissa, sillä heti minua alkaa kuvottaa, ja sen mamma tietää. Kun ajamme jonnekin iltasella minä aina istun kuskipukille -- siellä on paljon hupaisempi, -- näkee kaikki, Filip antaa minun ohjastaa, toisinaan otan piiskankin käteeni. Sillä joskus lyödä hutkaisen ohi ajavia, tiedäthän, noin!... lisäsi hän tehden vastaavan liikkeen: -- suurenmoista!

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi lakeija tullen eteiseen: -- Filip kysyy, minne olette piiskan panneet?

-- Kuinka niin? sillehän itselle minä sen annoin.

-- Ei se sano antaneenne.

-- Sitten taisin ripustaa lyhtyyn.

-- Filip ei sano olevan lyhdyssäkään, sanoisitte paremmin, että otitte ja hukkasitte ja Filip maksakoon omista roposistaan teidän vallattomuutenne, jatkoi kiukustunut lakeija yhä enemmän kiihottuen.

Lakeija, joka oli näöltään kunnianarvoinen ja ankara, tuntui kiivaasti pitävän Filipin puolta ja näytti aikovan hinnalla millä hyvänsä selvittää tämän asian. Luonnollisesta hienotunteisuudesta minä en ollut mitään huomaavinani ja siirryin syrjään; mutta läsnä olevat lakeijat menettelivät päinvastoin: ympäröisivät heidät, hyväksyvästi katsahdellen vanhaan palvelijaan.

-- Kah, kun hävitin niin hävitin, sanoi Etienne luopuen kaikista enemmistä puolustuksista: -- minkä piiska hänelle maksaa, sen minä hänelle annan. -- Mokomakin asia! lisäsi hän lähestyen minua ja vetäen minua vierashuoneeseen päin.

-- Ei, odottakaapas, hyvä herra, millä te maksatte? kyllä minä ne maksamisenne tunnen: ettepä Maria Vasiljevnallekaan ole kahdeksaan kuukauteen suorittaneet neljääkymmentä kopekkaa, samoin ette minulle -- taitaa olla siitä jo toista vuotta, ette Petrushkalle...

-- Kitas kiinni, mies! kiljasi nuori ruhtinas, kalveten vihasta: -- varros kun kerron kaikki.

-- Kerron kaikki, kerron kaikki! matki lakeija. -- Kehnosti tehty, teidän ylhäisyytenne! lisäsi hän erityisellä painolla meidän astuessamme saliin, ja kantoi salopit vaatekaappiin.

-- Niin sitä pitää! kuului meidän jälkeemme jonkun hyväksyvä ääni eteisestä.

Mummolla oli erikoinen taito antamalla erityistä painoa eri tilaisuuksissa milloin monikon milloin yksikön toiselle personaalipronomenille ilmaista ajatuksensa ihmisistä. Vaikka hän tosin teititteli ja sinutteli päinvastoin kuin yleinen tapa sääsi, niin nuo vivahdukset hänen suussansa saivat ihan toisen merkityksen. Kun nuori ruhtinas tuli hänen eteensä, sanoi mummo sille muutamia sanoja teititellen, mutta samalla katsahti häneen niin ilmeisellä halveksumisella, että olisin puolestani kokonaan hämmentynyt ruhtinaan sijassa; mutta Etienne ei nähtävästi ollut sitä lajia poikia: hän ei pannut yhtään mitään huomiota mummon tervehdykseen, ei välittänyt koko hänen olennostaan, vaan teki yleisen kumarruksen koko seuralle ellei juuri taitavasti, niin ainakin aivan vapaasti. Sonitshka oli koko minun huomioni esineenä: muistan että kun Volodja, Etienne ja minä keskustelimme salissa semmoisella paikalla, missä Sonitshkaa saattoi nähdä, ja hän puolestaan saattoi nähdä ja kuulla meitä, minä puhelin erikoisella mielihyvällä; kun sanottavakseni tuli joku minun mielestäni sukkela tai uljas sana, niin äänsin sen vähän kovemmin ja samalla kurkkasin vierashuoneen oveen: mutta kun sitten siirryimme toiseen paikkaan, mistä ei meitä voinut nähdä eikä kuulla vierashuoneeseen, olin minä vaiti enkä katsonut keskustelua enää lainkaan huvittavaksi.

Vierashuone ja sali vähitellen täyttyivät vieraista: näiden joukossa, kuten lasten iltamissa on tavallista, oli muutamia täysikäisiä lapsia, jotka käyttivät tilaisuutta huvitellakseen ja tanssiakseen ikäänkuin siten muka vaan tehdäkseen talon emännän mieliksi.

Kun Iivinit saapuivat, niin sen ilon asemesta, jota tavallisesti tunsin kohdatessani Serjozhaa, minä nyt omituisesti harmistuin häneen siitä, että hän oli näkevä Sonitshkan ja Sonitshka näkevä hänen.

XXI

ENNEN MASURKKAA.

-- Ohoo! tanssithan teillä näkyy tulevan, sanoi Serjozha tullen vierashuoneesta ja vetäen taskustaan esille uuden parin valkosia hansikkaita: -- täytyypä tästä panna hansikkaat käteen.

"Mikäs nyt neuvoksi, -- ajattelin minä, -- eihän meillä hansikkaita olekkaan, -- pitää lähteä ylös hakemaan."

Mutta vaikka käänsin ylösalasin kaikki komoodit en löytänyt muuta kuin toisessa viheriät matkalapasemme ja toisessa yhden parittoman valkosen hansikkaan, joka ei mitenkään saattanut minulle kelvata: ensiksikin koska se oli hyvin vanha ja likanen, toiseksi koska se oli minulle liian suuri, mutta erittäinkin siksi, että siitä puuttui keskisormi, jonka luultavasti hyvin kauan sitten Karl Ivanovitsh oli leikannut kipeää kättänsä varten. Minä kuitenkin vedin tämän hansikasrähjän käteeni ja rupesin tähystelemään sitä kohtaa omassa keskisormessani, joka nyt kuten aina oli musteeseen tahrattuna.

-- Olisipa täällä Natalia Savishna, kyllä siltä varmaan löytyisi hansikkaatkin! Vieraiden joukkoon en tämmöisessä asussa voi mennä, sillä jos minulta kysytään miksi en tanssi, niin mitä vastaan? enkä voi tännekään jäädä, sillä tietysti minua ruvetaan kysymään. Mitä minun siis on tekeminen?

Volodja juoksi samassa sisään:

-- Mitä sinä täällä toimitat? mene ja pyydä joku neiti tanssiin... kohta alotetaan.

-- Volodja, sanoin minä hänelle, osottaen likasta hansikasta, ja ääneni ilmaisi, etten ollut kaukana itkusta: -- Volodja, sinä et ole tätä asiaa varmaan muistanutkaan!

-- Mitä asiaa? sanoi hän kiireissään. -- Jaha! Hansikkaitako, lisäsi hän ihan välinpitämättömästi huomattuaan käteni: -- eipä niitä taida ollakaan, täytyy kysyä mummolta. Ja sen enempää huolehtimatta koko asiasta hän juoksi alas.

Kylmäverisyys, jolla hän puhui tästä minun mielestäni tärkeästä asiasta, rauhotti minua ja minä kiiruhdin vierashuoneeseen kokonaan unohtaen vaivaisen hansikkaani, joka jäi vasempaan käteeni.

Varovaisesti lähestyin mummon nojatuolia ja kosketin vähän hänen mantiljiansa sekä kuiskasin hänen korvaansa:

-- Mummo! mitä on tehtävä? meillä kun ei ole hansikkaita!

-- Mitä, poikaseni?

-- Meillä kun ei ole hansikkaita, toistin minä työntäytyen yhä lähemmäksi, ja panin molemmat käteni nojatuolin kädensijalle.

-- Mikäs tuo sitten on, sanoi hän pian tarttuen vasempaan käteeni. -- Voyez, ma chère, jatkoi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen: -- voyez comme ce jeune homme s'est fait élégant pour danser avec votre fille.

Mummo piteli lujasti minun kädestäni, ja totisena, mutta samalla kysyvästi silmäili läsnäoleviin, kunnes kaikkien vieraiden uteliaisuus oli tyydytetty ja nauru oli muuttunut yleiseksi.

Olisin suuresti katkeroittunut, jos Serjozha olisi nähnyt minua sillä hetkellä, kun minä häpeästä vääntynein kasvoin turhaan riuhdoin kättäni irti, mutta Sonitshkan edessä, joka nauroi niin hillittömästi että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja kaikki kiharat hyppelivät hänen punastuneiden kasvojensa ympärillä, minua ei lainkaan hävettänyt. Ymmärsin että hänen naurunsa oli liian äänekäs ja luonnollinen ollakseen ivallinen, päinvastoin me nauroimme yhdessä, ja katsoessa toinen toiseemme tulin ikäänkuin häntä lähemmäksi. Tuo hansikasjuttu, joka kyllä olisi voinut päättyä huonosti, tuotti minulle sen hyödyn että teki minut vapaammaksi siinä piirissä, joka aina oli näyttänyt minusta kaikkein pelottavimmalta -- nimittäin vierashuoneen piirissä; nyt en tuntenut enää vähintäkään ujoutta täällä.

Ujojen ihmisten kärsimys syntyy epätietoisuudesta siitä, mikä ajatus muilla on heistä: heti kun tämä ajatus tulee selvästi ilmi -- olkoon se muuten mikä tahansa -- päättyy kärsimys.

Kuinka viehättävä olikaan Sonitshka Valahin, kun hän minua vastaan tanssi ranskalaista kadrillia kömpelön nuoren ruhtinaan kanssa! Kuinka ihanasti hän hymyili, kun "chaine'ssä" tarjosi minulle kättänsä! Kuinka viehättävästi hänen vaaleat kiharansa hyppelivät tahtiin hänen päässänsä, kuinka naiivisti hän teki "jeté-assemblé" pikku jalkasillaan! Viidennessä vuorossa, kun minun naiseni juoksi luotani toiselle puolelle ja minä alkamistahtia odotellen valmistuin soolotanssiin, pani Sonitshka totisena huulet yhteen ja alkoi katsella syrjään. Mutta suotta hän minun tähteni pelkäsi: minä suoritin aivan rohkeasti chassé en avant, chassé en arrière, glissade, ja lähestyessäni häntä osotin leikkisällä liikkeellä hänelle onnettoman hansikkaani. Hän rupesi taas hirveästi nauramaan ja vielä miellyttävämmin tepasteli jaloillaan parkettipermantoa myöten. Vieläkin muistan, kuinka hän tanssiessamme ringissä ja kaikkien otettua toinen toistaan käsistä kumarsi päänsä alas ja ottamatta kättään minun kädestäni hierasi vähän nenäänsä omaan hansikkaansa. Tämä kaikki on niinkuin nyt silmieni edessä, ja vielä nyt kuulen sen kadrillin säveleitä, jota soitettiin tämän tapauksen aikana.

Tuli sitten toinen kadrilli, jota tanssin Sonitshkan kanssa. Ruvettuamme istumaan vierekkäin minä aloin tuntea suurta kömpelyyttä enkä voinut ollenkaan keksiä mistä puhua hänen kanssansa. Kun äänettömyyteni alkoi tulla liian pitkäksi, rupesin pelkäämään, ettei hän vaan pitäisi minua tyhmyrinä, ja päätin hinnalla millä hyvänsä johdattaa hänet sellaisesta harhaluulosta. "Vous êtes une habitante de Moscou?" sanoin hänelle ja saatuani myöntävän vastauksen jatkoin, et moi, je n'ai encore jamais fréquenté la capitale, jossa lauseessa sanan "fréquenter" piti olla loistokohtana. Aavistin kuitenkin, että vaikka alku oli näin komea ja täydellisesti todisti minun suurta ranskankielentaitoani, en olisi pystynyt siinä hengessä pitemmältä keskustelua jatkamaan. Meidän tanssivuoromme ei ollut vielä aivan pian odotettavissa, mutta äänettömyys uudistui jälleen: minä katsahdin rauhattomasti häneen saadakseni tietää minkä vaikutuksen lauseeni oli tehnyt ja toivossa saada häneltä apua.

"Mistä olette tuommosen hassun hansikkaan löytänyt?" kysyi hän minulta äkkiä; ja tämä kysymys tuotti minulle suuren helpotuksen ja ilon. Selitin että hansikas kuului Karl Ivanovitshille, puhuinpa päälliseksi vähän ivallisesti itse Karl Ivanovitshista, siitä kuinka hän on naurettava, kun ottaa päästään punasen myssynsä, ja siitä kuinka hän kerran viheriäisessä turkissa putosi hevosen selästä suoraan lätäkköön j.n.e. Kadrilli kului ilman kompastuksia. Se oli kaikki sangen hyvä; mutta miksi olin ivallisesti puhunut Karl Ivanovitshistä?

Olisinko todellakin kadottanut Sonitshkan suosion, jos olisin kuvannut Karl Ivanovitshia sillä rakkaudella ja kunnioituksella, jota häntä kohtaan tunsin?

Kun kadrilli oli päättynyt, Sonitshka sanoi minulle "merci" semmoisella suloisella ilmeellä, kuin muka todella olisin ansainnut hänen kiitollisuutensa. Olin aivan haltioissani, suuren ilon vuoksi en muistanut itseäni enkä enää tuntenut mikä minä olinkaan: mistä olin saanut tuon rohkeuden, varmuuden, jopa röyhkeyden, jota nyt äkkiä tunsin? "Ei ole sitä asiaa, joka voisi saattaa minut hämilleni! ajattelin minä, huoletonna harhaillen salissa, -- nyt uskaltaisin vaikka mitä!"

Serjozha ehdotteli, että olisimme hänen kanssaan vis-à-vis. "Hyvä on, sanoin minä: -- eihän minulla kyllä ole naista, mutta tottapa saadaan." Katsahdin varmasti ja mahtavasti yli salin. Huomasin kaikki naiset jo otetuiksi, paitsi yhtä suurta neitiä, joka seisoi vierashuoneen ovella. Mutta hänenkin luokseen oli juuri tulossa eräs pitkä poika nähtävästi aikeessa pyytää häntä parikseen; se herra oli neidistä ainoastaan jonkun askeleen päässä, minä taas olin salin vastaisessa päässä. Siinä tuokiossa viskausin salin yli, taidokkaasti liukuen pitkin parkettia, ja olin samassa neidin edessä sekä harpaten jaloillani pyysin häntä vakavalla äänellä tanssiin. Suuri neiti antoi suojelevasti hymyillen minulle kätensä, mutta nuorukainen jäi kuin jäikin ilman naista.

Minulla oli sellainen varmuus omista voimistani, etten edes huomannut sen herran kiukkua, mutta perästäpäin sain kyllä kuulla hänen kyselleen, kuka se pörröpää poika oli, joka oli töytännyt hänen ohitsensa ja vienyt naisen hänen nokkansa edestä.

XXII

MASURKKA.

Nuorukainen, jonka olin lyönyt laudalta, tanssi sittemmin masurkkaa ensimäisenä parina. Hän hyppäsi paikaltaan pitäen naistaan kädestä, ja sensijaan kuin olisi tehnyt "Pas de Basques", joita Mimmi oli meille opettanut, juoksi yksinkertaisesti vaan eteenpäin; päästyään nurkkaan asti hän pysähtyi, hajotti jalkansa, lyödä kopahutti kantapäänsä yhteen, kääntyi ja hypähdellen läksi taas juoksemaan.

Koska minulla ei ollut naista masurkkaan, olin asettunut istumaan mummon korkean nojatuolin taakse tähystelemään.

"Mitä hittoa se mies tekee? juttelin minä itsekseni. -- Eihän Mimmi mitään tuon tapaistakaan ole meille opettanut: hän on aina sanonut, että masurkkaa kaikki tanssivat varpaillaan, tehden sulavia ja pyöreitä jalanliikkeitä; mutta eivätpä nuo näy niin tanssivan. Yhtä hullusti ne Iivinitkin ja Etienne ja kaikki muut näkyvät tanssivan, mutta 'pas de Basques' ei kukaan tee; Volodjakin näyttää jo omistaneen uuden tavan. Ei ole hullumpaa!... Entäs Sonitshka sitten, se kullanmuru! tuolla, tuolla se menee... Minun oli perin hauska olla."

Masurkka oli päättymässä, muutamat iäkkäät miehet ja naiset jo nousivat jättelemään hyvästi mummolle ja tekivät lähtöä; tanssivia vältellen kuljettelivat lakeijat varovasti pukineita takahuoneisiin; mummo näytti väsyneeltä, puhui haluttomasti ja hyvin sanoja venytellen: soittajat alottivat kolmannenkymmenennen kerran laiskasti yhä samaa tanssisäveltä. Suuri neiti, jonka kanssa olin tanssinut, huomasi tanssiessaan minut, hymähti salakavalasti, ja luultavasti tahtoen olla mummon mieleen johdatti minun luokseni Sonitshkan ja vielä yhden noista lukemattomista ruhtinattarista. "Rose ou hortie" sanoi hän minulle.

-- Vai täälläkö sinä olet! sanoi mummo käännähtäen nojatuolissansa: -- menehän nyt ystäväni, mene.

Vaikka minä tällä hetkellä olisin mieluummin piiloutunut mummon nojatuolin alle, kuin lähtenyt sen takaa, niin eihän käynyt kieltäminen. -- Minä nousin, sanoin "rose" ja katsahdin arasti Sonitshkaan. En ehtinyt vielä toipua, ennenkuin jonkun hansikoittu käsi ilmestyi minun käteeni, ja pikku ruhtinatar imelästi hymyillen alkoi juosta eteenpäin, yhtään aavistamatta, etten minä laisinkaan tietänyt mitä minun oli jaloillani suorittaminen.

Tiesinhän minä että "pas de Basques" eivät sovi, jopa voivat suorastaan saattaa minut häpeään mutta masurkan tutut säveleet kuitenkin johonkin määrin auttoivat minua hyppelemään tanssintapaisesti; jalkani rupesivat omin päin ja kaikkien suureksi ihmeeksi tekemään onnettomia, pyöreitä ja sulavia askeleita varpailla. Niin kauan kuin liikuimme suoraan eteenpäin, sujui asia vielä jotakuinkin, mutta käänteessä huomasin varmasti joutuvani edelle, ellen heti keksi jotakin keinoa. Siinä tarkotuksessa minä pysähdyin ja aijoin tehdä samallaisen tempun, jonka tuo äskeinen herra oli niin kauniisti tehnyt. Mutta juuri sinä hetkenä, kun minä hajotin jalkani ja olin tekemäisilläni hyppäyksen, juoksi ruhtinatar yhtäkkiä edelleni ja katsahti äimistyneellä uteliaisuudella ja kummastuksella jalkoihini. Tämä katse tappoi minut. Minä jouduin niin kokonaan suunniltani, että tanssin asemesta aloin polkea jalkojani samalla paikalla mitä kummallisimmalla tavalla, ottamatta lukuun mitään tahtia, ja vihdoin ei auttanut muu kuin kokonaan pysähtyminen. Kaikki katselivat minuun: yksi kummastuksella, toinen uteliaisuudella, kolmas ivalla, neljäs säälillä: ainoastaan mummo katsoi täydellisesti välinpitämättömänä.

-- Il ne fallait pas danser, si vous ne savez pas! sanoi isän suuttunut ääni korvani yläpuolella, ja sysäisten minut syrjään hän otti naiseni käden, lopetti hänen kanssaan vuoron vanhaan tapaan, äänekkäiden hyväksymishuutojen kaikuessa katsojain puolelta ja saattoi hänet paikalle. Masurkka päättyi heti.

-- Jumalani! miksi olet minua niin kauheasti rangaissut!

* * * * *

Kaikki nyt ylönkatsovat minua ja tulevat aina sitä tekemään... minulta on tie joka suunnalle suljettu: ystävyyteen, rakkauteen, kunniaan... kaikki on menetetty!! Miksi Volodja tekikään minulle merkkejä, joita kaikki huomasivat ja jotka eivät kuitenkaan olisi voineet minua auttaa? miksi tuo inhottava ruhtinatar katsoi tuolla tavalla minun jalkoihini? miksi Sonitshka... hän on suloinen; mutta miksi hänkin hymyili tanssini aikana? miksi isä punastui ja tarttui minun käteeni? Häpesikö siis hänkin minun tähteni? Voi, se on hirmuista! Olisipa mamma ollut täällä, eipä hän olisi punastunut Nikolenkansa tähden... Ja mielikuvitukseni vei minut kauas äidin ihanan kuvan luokse. Minä muistin talomme edessä olevan pellon, puutarhan korkeat lehmukset, puhtaan puron, jonka päällä pääskyset kiitelevät, sinisen taivaan ja sen pysähtyneet valkoiset hattarat, vastaniitetyn heinän, tuoksuavat ruvot, ja vielä monta muuta rauhallista vesikaarenväristä muistoa väikkyi herkistyneessä mielikuvituksessani.

XXIII

MASURKAN JÄLKEEN.

Illallista syödessä se sama ensimäisen parin tanssija istui meidän, lasten pöytään ja käänsi erikoisen huomionsa minuun, mikä seikka olisi muutoin kyllä itserakkauttani kutkuttanut, mutta nyt sen onnettomuuden jälkeen, joka oli tapahtunut, en pystynyt tuntemaan niin mitään. Nuori herra näytti kuitenkin tahtovan hinnalla millä hyvänsä saada minua iloselle tuulelle: hän teki kaikellaista kuria minun huvikseni, sanoi minua aika pojaksi, ja kun vaan ei kukaan suurista nähnyt, kaateli minun lasiini viiniä eri pulloista, väkisinkin tahtoen juomaan. Kun illallisen päättyessä ylikyyppari kaasi minun maljaani ainoastaan neljänneksi osaksi samppanjaa serviettiin kääritystä pullosta, ja kun nuori herra vaati hänen kaatamaan täyteen ja pakotti minut juomaan pysähtymättä, aloin minä tuntea miellyttävää lämpimyyttä koko ruumiissani, erikoista ystävyyttä iloista suojelijaani kohtaan ja rupesin jostakin syystä kohtikulkkua nauramaan.

Samassa kuului salista lähtötanssin säveleet ja vieraat alkoivat nousta pöydästä. Ystävyytemme nuoren herran kanssa ei kestänyt sen kauempaa: hän läksi aikaihmisten joukkoon, mutta minä uskaltamatta seurata häntä siirryin uteliaisuudella kuuntelemaan mitä rouva Valahin puhui tyttärensä kanssa.

-- Vielä puolen tunnin verran, pyysi Sonitshka hartaasti,

-- Ei, ei armaani, se ei käy päinsä.

-- Suostukaa nyt sentään minun tähteni, pyysi hän hyväellen äitiänsä.

-- No onko sinun huomenna hauska, jos olen kipeänä? sanoi rouva Valahin ja, varomattomasti kyllä, hymähti.

-- Jaha, lupasit! jäämmekö siis? puhui Sonitshka hypähdellen ilosta.

-- Minkä sinulle taitaa! Tanssihan sitten vielä... tuossapa on sinulle kavaljeerikin, sanoi hän osottaen minua.

Sonitshka tarjosi minulle kätensä ja me juoksimme saliin.