Part 6

-- Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua rakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja hyväksi pojaksi.

Nämä sanat saivat minut siihen varmaan vakaumukseen, etten minä ole kaunis, mutta myöskin siihen, että minusta ehdottomasti tulee hyvä ja viisas poika.

Kuitenkin minuun usein tuli epätoivon hetkiä, jolloin en luullut onnea maan päällä riittävän ihmiselle, jolla oli niin leveä nenä, niin paksut huulet ja niin pienet harmaat silmät, kuin minulla; pyysin Jumalaa tekemään ihmetyötä, muuttamaan minut kauniiksi, ja kauniiden kasvojen palkaksi olisin antanut kaikki mitä minulla oli kallista nykyisyydessä, ja mitä tulevaisuudessa toivoin saavani.

XVIII

RUHTINAS IVAN IVANOVITSH.

Kun ruhtinatar oli, runon kuultuaan, tuhlaamalla tuhlannut ylistyksiä tekijälle, niin mummo heltyi ja alkoi puhua hänen kanssaan ranskaa, herkesi myös sanomasta, _te, rakas ystäväni_, ja kutsui tulemaan meille illaksi kaikkine lapsineen, johon ruhtinatar suostui, ja vielä hetken istuttuaan läksi.

Vieraita saapui onnea toivottamaan sinä päivänä niin paljon, että pihalla kaiken aamua seisoi portaiden edessä kokonainen läjä vaunuja.

-- Bon jour, chère cousine, sanoi eräs vieraista, astuessaan huoneeseen, mummon kättä suudellen.

Se oli seitsemänkymmenen ikäinen pitkäkasvuinen sotilashenkilö, suuret epoletit olalla. Sotilaspuvun kauluksessa näkyi iso valkonen risti. Hänen kasvojensa ilme oli rauhallisen avonainen. Hänen liikkeittensä vapaus ja yksinkertaisuus hämmästyttivät minua. Vaikka hänellä oli tukkaa ainoastaan hiukan niskassa ja vaikka ylähuulen asema selvään ilmaisi hänen hampaattomuuttansa, oli hän kuitenkin huomattavan kaunis.

Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja vielä hyvin nuorena saavuttanut loistavan menestyksen urallansa. Siihen oli vaikuttanut hänen jalo luonteensa, kaunis ulkomuotonsa, tavaton urhoollisuutensa, kuuluisa ja mahtava sukunsa sekä erittäinkin hyvä onnensa. Hän pysyi edelleen sotapalveluksessa ja hänen kunnianhimonsa tuli pian niin tyydytetyksi, ettei hänellä ollut sillä alalla enää mitään saavutettavaa. Jo nuoresta alkaen hän käyttäytyi niinkuin olisi valmistunut astumaan siihen loistavaan asemaan, mihin kohtalo hänet lopulta sitten asettikin; vaikka siis hänen loistavassa ja vähän kunnianhimoisessa elämässään, kuten kaikissa muissa, sattuikin epäonnistumisia, pettymisiä ja katkeruuksia, ei hän ollut kertaakaan kadottanut rauhallisuuttansa, luopunut ylevästä ajatustavastaan eikä uskonnon ja siveellisyyden perussäännöistä; hän olikin saavuttanut yleisen tunnustuksen ja kunnioituksen, loistavastakin asemastaan huolimatta, ainoastaan johdonmukaisuutensa ja lujuutensa perustuksella. Ei hän myöskään ollut mikään erinomaisen viisas mies, mutta ollen asemassa, jossa sai ikäänkuin yläpuolelta katsella elämän kaikkea kunnianhimoista temmellystä, hänen ajatustapansa pysyi ylevänä. Hän oli sekä hyvänsävyinen että tuntehikas, käytöksessään sentään hiukan kylmä ja kopea. Tämä oli seuraus siitä, että ollen taaskin semmoisessa asemassa, missä hän saattoi olla niin monelle hyödyksi, hän koki kylmyydellään suojella itseään alituisilta anomuksilta ja pyynnöiltä, joilla ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hänen vaikutustaan. Käytöksen kylmyyttä lievensi kuitenkin alentuva kohteliaisuus, joka on ominainen hyvin _ylhäisiin piireihin_ kuuluville ihmisille. Hän oli myös hyvin sivistynyt ja lukenut; mutta hänen sivistyksensä oli kuitenkin pysähtynyt siihen, mitä hän oli omistanut varhaisessa nuoruudessaan eli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Hän oli lukenut läpi kaikki mitä merkillistä Ranskassa oli kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjotettu filosofian ja kaunokirjallisuuden alalla, perusteellisesti tunsi ranskalaisen kirjallisuuden kaikki parhaimmat tuotteet, niin että osasi ja rakasti usein tuoda esiin kohtia Racineltä, Corneilleltä, Boileaulta, Molièreltä, Montaignelta, Fénelonilta; sitäpaitsi hänellä oli loistavat tiedot mytologiiassa ja hän tutki menestyksellä ranskaksi käännettyjä muinaismuistoja eeppisestä runoudesta, tunsi tyydyttävästi historiaa, jota oli lukenut Segurin teoksista; mutta matematiikasta hänellä ei ollut mitään tietoja luvunlaskua pitemmälle, ei liioin fysiikasta eikä oman ajan kirjallisuudesta: hän taisi puheessa sopivalla tavalla vaieta tai sanoa jonkun yleisen mietelmän Göthestä, Schilleristä tai Byronista, vaan hän ei ollut niitä ikinä lukenut. Tästä ranskalaisklassillisesta sivistyksestään huolimatta, josta muuten löytyi enää ani harvoja esimerkkejä, oli hänen puheensa kuitenkin yksinkertainen, ja se yksinkertaisuus yhtaikaa sekä peitti joitakuita puutteita hänen tiedoissaan että teki hänen puhelunsa miellyttäväksi ja hänet itsensä suvaitsevaiseksi. Hän oli kaiken alkuperäisyyden suuri vihollinen, ja sanoi, että originaliteetti on usein keskinkertaisten ihmisten hätäkeino. Seura oli hänelle ihan välttämätöntä. Missä ikinä hän olikaan Moskovassa taikka ulkomailla, hän eli aina yhtä avonaisesti, ja määräpäivinä otti luonaan vastaan kaupungin koko seurapiirin. Hänen asemansa oli kaupungissa sellainen, että häneltä saatu kutsumakortti kelpasi passiksi mihin hotelliin tahansa, -- että monet nuoret ja sievät naiset mielellään asettivat ruusuposkensa hänen eteensä, joita hän suuteli ikäänkuin muka isällisellä tunteella, ja että jotkut nähtävästi sangen mahtavat ja ylhäiset ihmiset joutuivat haltioihinsa, kun pääsivät ruhtinaan pelitovereiksi.

Ei ollut enää paljon sellaisia ihmisiä olemassa, kuin mummo, jotka olisivat olleet ruhtinaan kanssa samaan piiriin kuuluvia, saman kasvatuksen saaneita, samaten ajattelevia ja saman ikäisiä, senvuoksi hän piti erikoisessa arvossa vanhaa ystävyys-suhdettansa mummoon ja osotti hänelle aina suurta kunnioitusta.

En voinut kyllikseni ihailla ruhtinasta: se kunnioitus, jota kaikki hänelle osottivat, hänen tavattoman suuret olkalappunsa, se erikoinen ilo, joka valtasi mummon, kun ruhtinas ilmestyi, ja vielä se, että hän oli ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän mummoa, vaan kohteli sitä aivan vapaasti, jopa uskalsi nimittää häntä ma cousine'ksi, se kaikki pani minut antamaan hänelle saman, ellei vielä suuremmankin arvon kuin minkä annoin mummolle. Kun hänelle näytettiin minun runoni, hän käski minut luokseen ja sanoi:

-- Kuka ties, ma cousine, tuosta pojasta vielä tulee toinen Derzhavin.

Tällöin hän nipisti minua poskeen niin kipeästi, että olin kiljaista, mutta onneksi ennätin arvata, että se oli eräs laji hyväilyä.

Vieraat läksivät, isä ja Volodja poistuivat: vierashuoneeseen jäimme ainoastaan ruhtinas, mummo ja minä.

-- Mistähän syystä se meidän hyvä Natalia Nikolajevna ei saapunut maalta? kysyi äkkiä ruhtinas Ivan Ivanovitsh hetken vaiti oltuaan.

-- Ah! mon cher, vastasi mummo äänensä alentaen ja pannen kätensä hänen hihalleen: -- kyllä hän varmaankin olisi tullut, jos olisi saanut tehdä niinkuin tahtoo. Hän kirjottaa minulle, että hänen miehensä muka ehdotti hänenkin matkaansa, mutta että hän itse kieltäytyi, koska heillä ei muka ole ollut mitään tuloja tänä vuonna; ja kirjottaa sitten näin: "paitsi sitä ei minulla ole mitään syytä tänä vuonna siirtää koko kotia Moskovaan. Ljubotshka on vielä liian pieni; ja mitä taas tulee poikiin, jotka tulevat asumaan teidän luonanne, niin olen vielä rauhallisempi kuin jos he olisivat minun kanssani". -- Tämä kaikki on hyvä! jatkoi mummo semmoisella äänellä, joka selvästi ilmaisi ettei hän lainkaan pitänyt asiata hyvänä: -- pojat olisivat jo kauan sitten olleet lähetettävät tänne, että he olisivat edes jotakin oppineet ja vähäkin tottuneet maailman tapoihin; sillä mitä ihmeen kasvatusta he voivat maalla saada?... onhan vanhempi jo kolmentoista ikäinen, ja toinen yhdentoista! näittehän itse, mon cousin, he ovat täällä kuin villit... eivät osaa edes huoneeseen kunnolla astua.

-- Minä en kuitenkaan voi ymmärtää, vastasi ruhtinas: -- mitä varten nuo alituiset valitukset taloudellisesta rappiosta? miehellä on erinomaiset tulot, ja mitä taas Natashan Habarovkaan tulee, jossa me muuten ennen muinoin teidän kanssanne teaatteria näyttelimme, niin minä tunnen tuon maatilan kuin omat viisi sormeani -- se on erinomainen maatila! ja se tuottaa sievoset tulot.

-- Sanon teille kuin todelliselle ystävälle, keskeytti hänet mummo surullisella ilmeellä: -- minusta näyttää, että tuo kaikki on tekosyitä ainoastaan sitä varten, että miekkonen saisi elää täällä yksin, vetelehtiä klubeissa, käydä päivällisillä ja Jumala ties mitä tehdä; mutta se raukka siellä maalla ei aavista mitään. Tiedättehän kuinka enkelimäisen hyvä hän on -- mutta hän uskoo mieheensä joka suhteessa. Mutta mies on saanut hänen päähänsä, että lapset ovat vietävät Moskovaan, ja hänen yksin jääminen tyhmän guvemantin kanssa maalle, -- ja tietysti hän uskoo senkin! jos se sanoisi hänelle, että lapsia täytyy piestä niinkuin niitä pieksee ruhtinatar Varvara Iljinitshna, kyllä kai hän siihenkin suostuisi, sanoi mummo mitä suurimmalla ylenkatseella käännähtäen nojatuolissaan. -- Niin se on, ystäväni, jatkoi hän hetken perästä ja otti käteensä toisen nenäliinoista, pyyhkiäkseen silmästä kyyneleen: -- minun tulee usein mieleeni, että se mies ei osaa arvostella eikä ymmärtää häntä, ja että hänen hyvyydestään, rakkaudestaan huolimatta hän kätkee salaista surua sydämmessään -- tiedän sen aivan hyvin -- eikä voi olla onnellinen hänen kanssaan; ja muistakaa minun sanaani jos hän...

Mummo peitti kasvonsa nenäliinaan.

-- Eh! ma bonne amie, sanoi ruhtinas nuhtelevasti: -- te ette näenmä ole tullut lainkaan entistä järkevämmäksi -- olette alituisesti epätoivoinen ja itkette olemattomia suruja. -- Kuinka saatattekaan niin sanoa? minä tunnen hänet ja tiedän hänet huomaavaiseksi, hyväksi, erinomaiseksi aviomieheksi ja mitä jaloimmaksi ihmiseksi, -- un parfait honnête homme!

Tahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt kuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.

XIX

IIVINIT.

-- Volodja! Volodja! Iivinit tulevat! huusin minä nähtyäni ikkunasta kolme poikaa sinisissä majavakauluksisissa turkeissa. He tulivat kadun poikki vastapäiseltä trotuarilta meidän taloamme kohti keikarimaisen, nuoren kotiopettajansa seurassa.

Iivinit olivat meille sukua ja melkein samanikäiset; pian Moskovaan tulomme jälkeen tutustuimme heihin ja aloimme seurustella heidän kanssaan.

Toinen Iivineistä -- Serjozha oli mustaverinen, kiharatukkainen poika, vankka nokka pystyssä, huulet hyvin tuoreenpunasina, ja ne harvoin kokonaan peittivät tuon vähän eteenpäin pistävän rivin valkosia hampaita; kauniit silmät olivat tumman siniset ja kasvojen ilme tavattoman reipas. Hän ei milloinkaan hymyillyt, vaan joko katsoi eteensä ihan totisena, taikka sitten nauroi kohtikulkkua sointuvalla, selvällä ja hyvin viehättävällä äänellä. Hänen omituinen kauneutensa ihastutti minua ensi hetkestä asti. Minä tunsin häneen vastustamatonta vetovoimaa. Ollakseni onnellinen en tarvinnut muuta kuin nähdä häntä; ja yhteen aikaan keskittyivät kaikki sieluni voimat tähän toivomukseen: kun kolmeen tai neljään päivään en sattunut häntä näkemään, minun alkoi tulla ikävä, ja kaihoni kasvoi toisinaan kyyneliin asti. Kaikki ajatukseni, sekä unissa että valveilla, liikkuivat hänen ympärillänsä; maata pannessani toivoin näkeväni hänestä unta; silmät ummistettuani näin hänet edessäni ja hellittelin hänen haamuansa, niinkuin parhainta onneani. En yhdellekään ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä tunnetta, niin kallis se minulle oli. Voi olla, että hän oli kyllästynyt alituiseen tuntea minun rauhattomat silmäni tähdätyiksi itseensä, tai sitten muuten vaan ei tuntenut minua kohtaan mitään kiintymystä, koskapa hän aivan huomattavasti leikki ja puhui mieluummin Volodjan kanssa kuin minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en mitään toivonut itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki hänen hyväksensä uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka hän minussa herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä toisen, yhtä voimakkaan tunteen -- nimittäin pelon pakottaa hänen mieltänsä, jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä siksi, että hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että ylenkatsoen omaa ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten kauneuteen, tai parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön tunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin rakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua, minä hämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen määrään, että kalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle sanaakaan. Hänellä oli paha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän tuijotteli yhteen pisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla myös nytkäytellen nenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että tämä tapa rumensi häntä, mutta minusta se oli siihen määrään viehättävä, että ehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman päivän kuluttua tutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua vaivaa, kun räpyttelen silmiä ikäänkuin huuhkain. Välillämme ei koskaan puhuttu sanaakaan rakkaudesta; mutta hän tunsi valtansa minuun ja, vaikka tosin tietämättään, käytti sitä tyrannimaisesti hyväkseen lapsellisissa keskinäisissä suhteissamme; niinkuin halusinkin ilmaista hänelle kaikki mikä oli sydämmelläni, minä pelkäsin häntä liian paljon, että olisin uskaltanut olla avomielinen; koettelin näyttää välinpitämättömältä ja nurkumatta alistuin. Joskus hänen vaikutuksensa tuntui minusta raskaalle, sietämättömälle; mutta siitä pääseminen ei ollut minun vallassani.

Surettaa muistella tätä tuoretta, ihanaa altistuvan ja rajattoman rakkauden tunnetta, joka puhkeamatta ja myötätuntoa löytämättä pääsi sittemmin kuolemaan.

Kumma on miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen näkönen, mutta siitä saakka kuin en enää ollut lapsi olisin usein tahtonut olla lapsen kaltainen. Kuinka monasti tuo halu -- olla näyttämättä pieneltä -- esti suhteessani Serjozhaan rakkauden tunnetta puhkeamasta, ja pani minun teeskentelemään. Tietysti en uskaltanut suudella häntä, vaikka minun joskus hyvinkin teki mieli; en uskaltanut tarttua hänen käteensä, sanoa kuinka iloinen olen hänen tulostaan enpä edes uskaltanut kutsua häntä hellittelynimellä Serjozha, vaan aina sanoin oikean nimen Sergei: semmoinen oli nyt kerran tapa välillämme. Jokainen tunteiden ilmaus oli muka lapsellisuuden todistus ja osotti että sitä oli vielä poikanulikka. Ehtimättä kokea niitä katkeria koettelemuksia, jotka vievät aikaihmisiä varovaisuuteen ja kylmyyteen toisiansa kohtaan, me luovuimme puhtaista, hellän lapsellisen ystävyyden nautinnoista yksinomaan tuosta merkillisestä halusta matkia _suuria_.

Minä kohtasin Iivinit jo eteisessä, tervehdin heitä ja syöksyin suin päin mummon luo ilmottamaan, että Iivinit olivat tulleet; ja odotin tietysti tämän uutisen tekevän mummon ylenmäärin onnelliseksi. Sitten, irrottamatta katsettani Serjozhasta, kuljin hänen jäljessään vierashuoneeseen seuraten kaikkia hänen vähimpiäkin liikkeitään. Sinä hetkenä, jolloin mummo sanoi, että hän oli hyvin kasvanut ja iski häneen terävät katseensa, minä tunsin samallaista pelkoa ja toivoa kuin tuntee taiteilija, joka kunnioittamaltaan arvostelijalta odottaa teoksensa tuomiota.

Iivinien nuori kotiopettaja, Herr Frost, tuli mummon luvalla kanssamme puutarhaan, istuutui viheliäiselle penkille, pani taiteellisella aistikkuudella jalkansa ristiin ja pronssinuppuisen keppinsä näiden väliin sekä sytytti sikarinsa semmoisen ihmisen tavalla, joka on kaikkiin omiin temppuihinsa ylen tyytyväinen.

Herr Frost oli saksalainen, mutta ei ollenkaan sitä maata, kuin meidän hyvä Karl Ivanovitshimme: ensiksikin se puhui ihan säännöllistä venättä; äänsi ranskaa huonosti, ja nautti yleensä, mutta erittäinkin naisten keskuudessa, hyvin oppineen miehen mainetta; toiseksi hänellä oli punertavat viikset, rubiinipäinen neula pistettynä mustaan atlassi kaulaliinaan, jonka päät olivat viety henkselien alle, ja vaalean siniset välkähtelevät, jalkahihnoilla varustetut housut; kolmanneksi hän oli nuori, hänellä oli kaunis, itserakas ulkomuoto ja tavattoman näköisät jäntehikkäät jalat. Tätä viimeistä etua hän kaikitenkin näytti pitävän erityisessä arvossa: piti sen suurta vaikutusta epäilemättömänä naisväkeen nähden, ja luultavasti juuri siitä syystä pyrki asettamaan jalkansa aina näkyvimpään paikkaan; joko hän seisoi taikka istui, aina hän piti pohkeitansa liikkeessä. Hän oli nuoren venäjän-saksalaisen tyyppi, joka tahtoo esiintyä uljaana naislemmikkinä.

Puutarhassa oli hyvin hauska. Rosvoleikki sujui paremmin kuin koskaan; mutta eräs seikka oli pilata kaikki. Serjozha rupesi rosvoksi: hyökätessään matkustajain kimppuun hän kompastui ja täydessä juoksussa löi polvensa niin kovasti puuta vasten, että luulin hänen menevän säpäleiksi. Vaikka minä olin santarmina ja asiani olisi ollut ottaa häntä kiinni, minä tulin hänen luoksensa ja aloin huolestuneena kysyä tekikö hänen kipeätä. Serjozha suuttui minuun: hän pui nyrkkiä, polkasi jalkaa ja huusi minulle äänellä, josta selvästi kuului, että hän oli hyvin kovasti satuttanut itseänsä:

-- No mitä tuo nyt merkitsee? mitä tästä leikistä tulee! Mikset ota minua kiinni? mikset ota? Näin hän toisti toistamistaan, samalla pitäen silmällä Volodjaa ja vanhempaa veljeänsä, jotka ollen matkustajina edelleen juoksivat pitkin tietä, ja samassa hän hihkasi ja ääneensä nauraen ryntäsi heitä tavottamaan.

En voi sanoin kuvata kuinka tämä sankarillinen teko hämmästytti ja hurmasi minua; hirveästä kivustaan huolimatta hän ei ollut ruvennut itkemään, ei edes osottanut, että häneen oli koskenut, eikä hetkeksikään unohtanut leikkiä.

Kohta tämän jälkeen, kun meidän seuraamme oli yhtynyt vielä Ilinka Grapp, ja me päivällistä odottaessamme läksimme yläkertaan, oli Serjozhalla tilaisuus vieläkin kerran hurmata ja hämmästyttää minua ihmeteltävällä miehuudellaan ja luonteenlujuudella.

Ilinka Grapp oli erään köyhän muukalaisen poika. Isä oli joskus maailmassa asunut ukkovaarini luona, oli tälle jostakin kiitollisuuden velassa ja katsoi nyt ehdottomaksi velvollisuudekseen lähettää poikansa hyvin usein meille. Jos hän luuli, että tuttavuus meidän kanssamme voi tuottaa hänen pojalleen jotain kunniaa taikka iloa, niin hän siinä asiassa suuresti erehtyi, sillä me emme olleet lainkaan ystävyksiä Ilinkan kanssa, vaan käänsimme häneen huomiota ainoastaan mikäli halusimme tehdä hänestä pilaa. Ilinka Grapp oli noin kolmentoista ikäinen, laiha, pitkäkasvuinen, kalpea poika. Hänen naamassaan oli jotain lintumaista ja ilme oli sävyisän nöyrä. Hän oli hyvin köyhästi puettu, mutta sensijaan pää oli aina niin runsaasti voideltu, että me väitimme rasvan sulavan Grappin päässä aurinkoisina päivinä ja vuotavan niskaan takin alle. Nyt häntä muistellessani pidän häntä hyvin avuliaana, hiljaisena ja hyvänä poikana; mutta silloin hän tuntui minusta niin halveksittavalta olennolta, ettei häntä kannattanut surkutella eikä edes muistella.

Kun rosvoleikki oli päättynyt, läksimme kuten sanottu yläkertaan, aloimme telmiä ja kilpailla toinen toistemme edessä kaikellaisilla voimistelutempuilla. Ilinka katseli arasti hymyillen ja ihmetellen meitä, ja kun käskimme hänen yrittämään samoja temppuja, hän kieltäytyi, eikä sanonut hänellä olevan mitään voimaa. Serjozha oli tavattoman miellyttävä; hän oli paitahihasillaan -- hänen kasvonsa ja silmänsä paloivat kuumuudesta -- hän nauroi herkeämättä ja keksi yhä uusia vallattomuuksia: hyppäsi kolmen vierekkäin asetetun tuolin ylitse, pyöri keränä pitkin lattiata, asettui päälaelleen keskelle huonetta siirrettyjen suurien sanakirjojen päälle, jotka olivat hänelle jalustana, ja teki koivillaan niin hullunkurisia liikkeitä, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Tämän viimeisen tempun jälkeen hän vaipui mietteihinsä, räpytteli silmiänsä ja yhtäkkiä ihan totisena meni Ilinkan luo: "koettakaapa tehdä tuo, ei se ole mitään vaikeata". Grapp nähtyään että yleinen huomio oli häneen kääntynyt, punastui ja tuskin kuultavalla äänellä vakuutti, ettei hän mitenkään semmoista voi tehdä.

-- Mitä tuo tuommoinen on, miksei se mitään tahdo ruveta näyttämään? Eihän se ole mikään tyttö... jalat ilmaan vaan, ei auta mikään!

Ja Serjozha tarttui hänen käteensä.

-- Jalat ilmaan, jalat ilmaan vaan! me kaikki huudettiin hyökäten Ilinkan ympärille, joka nyt näytti säikähtäneen ja kalpeni; me tartuttiin häneen käsiksi ja raastoimme sanakirjojen luo.

-- Päästäkää! takkini repeää! huusi onneton uhrimme. Mutta nämä epätoivoiset huudot vaan yhä enemmän innostuttivat meitä; me olimme kuolla nauruun; viheriäinen takki ritisi kaikissa saumoissaan.

Volodja ja vanhempi Iivin taivuttivat väkisin hänen päänsä ja asettivat sen sanakirjojen päälle; minä ja Serjozha kävimme poika paran hienoihin koipiin, joita hän rimputteli joka suunnalle, käärimme hänen housunsa lahkeet polviin asti ja ääneen nauraen tempasimme jalat ilmaan; nuorin Iivineistä piteli ruumista tasapainossa.

Kävi niin, että meluavan naurun perästä me äkkiä vaikenimme ja huoneessa ei kuulunut muuta kuin onnettoman Grappin raskas huokuminen. Tänä hetkenä en ollut ehdottomasti vakuutettu siitä, että tämä kaikki oli lystiä ja naurettavaa.

-- No nyt olet mies! sanoi Serjozha mäiskäyttäen häntä kädellään.

Ilinka oli vaiti ja koetti hurjasti rimpuilemalla päästä meistä erille. Vihdoin hän saappaansa korolla satutti Serjozhaa silmään niin kipeästi, että Serjozha heti päästi hänen jalkansa ja kävi silmäänsä, josta hänen tahtomattaan rupesi vuotamaan kyyneleitä. Hän tuuppasi Ilinkaa minkä jaksoi. Kun ei kukaan enää pitänyt Ilinkaa pystyssä tämä romahti kuin eloton kapine ikään maahan ja itkultaan sai vaan sanotuksi:

-- Miksi piinaatte minua?

Ilinka paran onneton, itkettynyt naama, pörröksiin mennyt tukka ja polviin asti käärityt housut, joiden alta näkyi kiillottamattomat saapasvarret, hämmästytti meitä; me kaikki olimme vaiti ja teeskennellen koetimme muka nauraa.

Serjozha malttoi ensimäiseksi mielensä.

-- Kylläpä olet ämmä, sanoi hän hiukan kosketellen Ilinkaa jalallaan: -- eikö hänen kanssaan saisi leikkiäkään... Mitäs siinä makaatte, nouskaa ylös.

-- Johan sanoin, että sinä olet ilkeä poika, rupesi Ilinka vihasesti puhumaan, mutta kääntyi pois ja purskahti äänekkääseen itkuun.

-- Jaha! ensin iskee saappaan koroilla, ja sitten vielä haukkuu! huusi Serjozha siepaten käsiinsä sanakirjan ja aikoen sillä lämäyttää onnettoman päähän. Ilinka ei aikonutkaan puolustautua, vaan ainoastaan suojeli päätä käsillään.

-- Siinä sait! siinä sait!... Jätetään se tänne; koskei se leikkiä ymmärrä... Mennään me alas, sanoi Serjozha luonnottomasti nauraen.

Minä katsahdin surkutellen poika poloiseen, joka makasi lattialla ja kasvot sanakirjojen väliin piilotettuina itki niin hurjasti että olisi luullut hänen heti kuolevan puistatuksiin, joissa koko hänen ruumiinsa nytkähteli.

-- Voi Sergei! minä sanoin, -- miksi teit noin?

-- Kas sitä vaan!... enpä minä toivoakseni itkenyt tänäänkään, kun rikoin polveni melkein luuhun asti.

"Se on totta", ajattelin, "Ilinka ei ole mitään muuta kuin itkupussi, mutta kas Serjozha -- se se vasta on poikaa... se sitten on semmoinen poika että!..."

Minä en tullut ajatelleeksi ettei se polonen suinkaan itkenytkään ruumiillisen kivun vuoksi, vaan luultavasti siitä syystä, että viisi poikaa, joista hän ehkä hyvin piti, ilman mitään syytä olivat kaikin päättäneet vihata ja vainota häntä.

En voi yhtään selittää itselleni, kuinka saatoin menetellä niin julmasti, kuinka olla tulematta hänen luokseen, puolustamatta ja lohduttamatta häntä? mihin oli huvennut se säälintunne, joka ennen muinoin oli saanut minut itkusta vapisemaan nähdessäni pesästä ulos heitettyä naakan poikasta, tai koiranpentua, jota laahataan järveen upotettavaksi, tai kananpoikaa, jota kokki vie soppakeitokseen?

Olikohan tuo hyvä tunne minussa tukehtunut rakkauteni vuoksi Serjozhaan ja haluni vuoksi näyttäytyä hänen silmissään yhtä urhokkaaksi, kuin hänkin oli? vähäarvoisia olivatkin siis sekä tuo rakkaus että tuo urhouden halu! niistä syntyi ainoat mustat tahrat lapsuuteni muistojen lehdille.

XX

TULEE VIERAITA.