Part 5

Ikävä oli heitä! ikävä myöskin Natalia Savishnaa, ikävä koivu-aleaa ja Fokaa! Vihaista Mimmiä -- sitäkin oli ikävä. Kaikkea, kaikkea oli ikävä. Entä äiti raukkaa? Ja kyyneleet taas nousivat silmiin, ainakin vähäksi ajaksi.

XV

LAPSUUS.

Onnellinen, onnellinen, iäksi mennyt lapsuuden aika! Kuinka voisi olla rakastamatta, hellittelemättä sen muistoja? Nuo muistot ne virkistävät, ylentävät sieluani ja ovat minun parhainten nautintojeni lähteenä.

Toisinaan, kun olin kyllikseni juoksennellut, nostettiin istumaan teepöydän ääreen omalle korkealle tuolilleni; on jo myöhäistä, jo kauan sitten on maitolasi tyhjennetty ja sokeri syöty, uni panee jo silmät ummistumaan, mutta ei vaan tee mieli lähteä paikalta, pitää istua ja kuunnella. Ja voisiko ollakaan kuuntelematta? Äitihän puhelee jonkun kanssa ja hänen puheäänensä on niin hyvä ja lämmin. Kuinka paljon sanookin yksistään tämä hänen äänensä minun sydämmelleni! Torkkuvin, hämärin silmin minä tuijotan hänen kasvoihinsa, ja yhtäkkiä hän muuttuu aivan-aivan pieneksi, niin että kasvot ovat tuskin napin suuruiset; mutta näen ne sentään selvästi: näen kuinka hän katsahtaa minuun ja hymähtää. Minua miellyttää nähdä häntä tuommoisena hitusena; minä siristän silmiäni vielä enemmän ja hän muuttuu vihdoin niin pieneksi kuin ne kääpiöt, joita voi nähdä silmäterässä; mutta nyt jo liikahdin ja koko kuva hävisi; minä siristän uudelleen silmiäni, kääntelen päätäni, kaikin tavoin koetan uudistaa äskeistä kuvaa, mutta en enää onnistu.

Minä poistun pöydän äärestä, nousen jalkoineni päivineni nojatuoliin, ja asetun siihen mukavasti käppyrään makaamaan.

-- Siihen sinä varmaan nukut, pikku Nikolenka! sanoo minulle äiti: -- etköhän menisi paremmin ylös.

-- Ei minua nukuta, äiti kulta, vastaan minä hänelle ja epäselvät, mutta makeat unelmat täyttävät mielikuvitukseni; terve lapsen uni panee silmät ummistumaan, ja hetken kuluttua unohtuu kaikki ja niin sitä sitten nukkuu siihen asti kuin herätetään. Joskus puolivalveilla ollen tuntuu hellän käden koskettelemiset; tästä koskettelemisesta jo tiedän kenen käsi se on, ja vielä nukuksissakin ehdottomasti tarttuu tähän käteen ja puristaa sitä lujasti, lujasti huulia vastaan.

Kaikki ovat jo menneet omiin huoneihinsa; yksi kynttilä vaan enää palaa vierashuoneessa; äiti oli sanonut herättävänsä itse minut; hän on istuutunut sen nojatuolin kulmalle, jossa minä makaan; hän on ihanalla, hellällä kädellään silittänyt minun tukkaani, ja korvani yläpuolella soi tuttu, rakas ääni:

-- Nousehan oma poikaseni: jo on aika mennä maata.

Ei kenenkään väliäpitämättömät katseet häiritse häntä: hän ei pelkää vuodattamasta koko hellyyttään ja rakkauttaan minua kohtaan. Minä en liiku, mutta vielä lujemmin suutelen hänen kättään.

-- Nousehan jo, enkelini.

Hän ottaa toisella kädellään minun kaulastani, herättääkseen kutkuttaa minua pikku sormillaan. Huoneessa on hiljainen puolipimeä. Vihdoin minä hyppään pystyyn, pujotan molemmat käteni hänen kaulaansa, painan pääni hänen rintaansa vasten ja sanon:

-- Voi, äiti kulta, kuinka minä sinua rakastan!

Hän hymyilee tuolla surullisella ihmeellisellä hymyllään, ottaa minun pääni molempien käsiensä väliin, suutelee minua otsaan ja nostaa minut polvillensa.

-- Ettäkö sinä niin rakastat minua? Hän on hetken vaiti ja sanoo sitten: -- muista, rakasta aina minua, älä koskaan unohda. Jos sinun äitiäsi ei tule olemaan, niin ethän unohda häntä, ethän Nikolenka.

Ja hän suutelee minua vielä hellemmin.

-- Älä sano niin, oma äiti kulta, oma pikku äiti! huudan minä suudellen hänen polviansa; ja kyyneleet vuotavat virtanaan minun silmistäni, -- rakkauden ja riemun kyyneleet.

Tämän jälkeen, yläkertaan tultua, mikä ihana tunne kohoaa rintaan, kun pyhän kuvan edessä rukoillen sanon: varjele, Herra, isää ja äitiä. Toistaessa rukouksia, joita ensi kertaa minun lapsihuulet sammaltelivat rakastetun äidin sanelun jälkeen, sulautuu rakkaus häneen ja rakkaus Jumalaan ihmeellisellä tavalla yhdeksi tunteeksi.

Rukouksen jälkeen sitten käpristyin pehmeän peitteen alle, sydämmessä tuntui keveältä, valoisalta ja iloisalta, toiset ajatukset ajelevat toisia, -- mutta mitä ajatuksia ne ovat? Ei niitä saa kiinni, mutta puhdasta rakkautta ja valoisata onnen toivoa ne ovat täynnä. Joskus muistui mieleen myös Karl Ivanovitsh ja hänen katkera kohtalonsa -- hän oli ainoa ihminen, jonka tiesin onnettomaksi, ja tuli niin surku häntä, niin suuri hellyys häntä kohtaan, että kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä, ja mieleen nousi rukous: Jumala, suo hänelle onnea, tee minulle mahdolliseksi auttaa häntä, kevennä hänen suruansa; olen valmis kaikki uhraamaan hänen hyväksensä! -- Sitten työnsin posliinisen mielikki-leikkikaluni -- pikku jänön tai koirasen -- untuvatyynyn nurkkaan ja ihailin kuinka sen on siinä hyvä ja lämmin olla. Vielä rukoilin, että Jumala antaisi onnea kaikille, että kaikki olisivat iloiset, ja että huomenna olisi kaunis ilma kun menemme kävelemään, käännyin toiselle kyljelle, ajatukset ja kuvat sekottuivat, hämmentyivät, ja niin sitten hiljaa nukuin rauhallisena, kasvot vielä kyyneleistä märkinä.

Palanneeko ikinä enää se tuoreus, huolettomuus, rakkauden tarve ja uskonvoima, joita lapsuudessa omisti? Mikä aika voipi olla parempi sitä aikaa, jolloin kaksi suurinta hyvää -- viaton iloisuus ja rajaton rakkauden tarve -- olivat ainoita elämän vaikuttimia?

Missä ovat nuo kuumat rukoukset? missä tuo parhain lahja -- myötätuntoisuuden puhtaat kyyneleet? Lohduttaja-enkeli laskeutui alas, hymyillen kuivasi nuo kyyneleet ja kutoi makeita unihaaveita lapsen turmeltumattoman mielikuvituksen eteen.

Todellako on elämä jättänyt niin raskaita jälkiä sydämmeeni, että minulta ovat ikipäiviksi menneet nämä kyyneleet ja nämä riemut? Todellako on jälellä ainoastaan muistot?

XVI

RUNOELMA.

Melkein kuukaus sen jälkeen kuin olimme muuttaneet Moskovaan minä istuin mummoni talon yläkerrassa kirjotellen suuren pöydän ääressä; minua vastapäätä istui piirustuksen opettaja ja lopullisesti korjasi mustalla liidulla piirustetun turbaanipäisen turkkilaisen päätä. Volodja seisoi opettajan takana ja kaulaansa kurottaen katsoi hänen olkansa ylitse. Tämä turkkilaispää oli ensimäinen Volodjan mustalla liidulla tekemä piirustus, ja se piti nyt mummon nimipäivänä annettaman tälle lahjaksi.

-- Eiköhän tuohon kohti tarvittaisi vielä varjoa? sanoi Volodja opettajalle varpailleen kohottautuneena osottaen turkkilaisen kaulaa.

-- Ei, ei tarvita, sanoi opettaja pistäen kynät ja muut piirustusvehkeet laatikkoon: -- nyt se on mainio, älkääkä te enää siihen kajotko. No, entä te, pikku Nikolenka, lisäsi hän nousten ja yhä vielä syrjittäin katsoen turkkilaista: -- ilmaiskaa nyt vihdoin salaisuutenne: -- mitä aijotte antaa mummolle lahjaksi? Todellakin, eiköhän olisi jokin pää teiltäkin paras lahja? -- Jääkää hyvästi, hyvät herrat! sanoi hän, otti hattunsa, tuntipiletin ja läksi.

Sillä hetkellä minustakin näytti, että pää olisi ollut parempi kuin se mitä olin koettanut saada aikaan. Kun meille ilmotettiin että pian on mummon nimipäivä ja että meidän oli siksi päiväksi valmistaminen hänelle lahjoja, niin minun juolahti mieleeni kirjottaa hänelle runo, ja heti kohta keksin kaksi säettä, joilla oli oivalliset loppusoinnut, ja toivoin yhtä pian keksiväni muutkin tarvittavat säkeet. En lainkaan muista miten olin saanut päähäni näin oudon aikeen, muistan ainoastaan, että olin siitä kovin hyvilläni, ja että kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiin vastasin ihan varmaan antavani mummolle lahjan, mutta en sanovani mitä se tulee olemaan.

Vastoin luuloani kävi niin, että paitsi noita kahta säettä, jotka olin ensi innostuksessa keksinyt, kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut sepittää lisäksi mitään. Minä aloin lukea kirjoissamme löytyviä runoja; mutta Dmitrijev yhtä vähän kuin Derzhavinkaan ei voinut minua auttaa; päinvastoin minä vielä selvemmin huomasin oman kykenemättömyyteni. Tietäen että Karl Ivanovitsh huvikseen joskus jäljenteli paperille kirjojen runoja, minä aloin salaa selailla hänen papereitaan ja löysin saksalaisten runojen seasta myöskin yhden venäläisen, joka nähtävästi oli hänen oman kynänsä tuotteita.

Tämä kauniilla pyöreällä käsialalla, hienolle postipaperille kirjotettu runo miellytti minua liikuttavan tunteensa vuoksi; opin sen kohta ulkoa ja päätin käyttää malliksi. Asia rupesi nyt sujumaan paljon paremmin. Nimipäiviksi valmistui kahdestatoista runosta kokoonpantu onnentoivotus, ja istuen luokkahuoneen pöydän ääressä kirjotin sitä puhtaaksi veliinipaperille.

Kaksi paperiarkkia olin jo tärvännyt... en siksi että olisin tahtonut jotain niissä muuttaa: värssyt olivat mielestäni aivan erinomaiset; mutta kolmannelta riviltä alkoivat säkeitten päät poiketa yhä enemmän ja enemmän ylöspäin, joten jo kaukaa näkyi, että kirjotus oli vino eikä mihinkään kelvannut.

Kolmannella arkilla kävi kirjotus yhtä vääräksi kuin ennenkin; mutta minä päätin että se sai kelvata. Runoelmassani minä toivotin mummolle onnea, terveyttä moniksi vuosiksi ja lopetin näin:

Sua koetamme lohduttaa Kuin äitiämme rakastaa.

Tuohan näytti vallan sievältä, mutta viimeinen säe vaan jotenkin merkillisesti loukkasi minun tuntoani.

-- Kuin äi-ti-äm-me ra-kas-taa, toistin minä itsekseni. -- Mikä ihmeen loppusäe sopisi paremmin kuin tuo _rakastaa?_ -- antakaa! -- ilon saa!... Joutavia, kyllä se kelpaa! on se ainakin parempaa kuin Karl Ivanovitshin runo.

Ja minä kirjotin sen niinkuin se oli. Sitten makuukamarissa luin ääneen koko sepustukseni tunteella ja lausujan liikkeillä. Runot olivat aivan ilman mittaa, mutta en minä enää pysähtynyt niitä korjailemaan; sitävastoin viimeinen värssy hämmästytti minua vieläkin enemmän ja pahemmin. Minä istuin vuoteen laidalle ja vaivuin mietteihin...

"Mikä ihme pani minut kirjottamaan: _kuin äitiämme rakastaa?_ eihän häntä täällä ole, eikä siis olisi tarvinnut mainitakaan hänestä; tosin minä kyllä rakastan ja kunnioitan mummoa, mutta ei mummo sittenkään ole samaa kuin oma äiti... miksi minä kirjotin sen, miksi minä valehtelin? Olkoon että ne on vaan runoja, mutta ei sittenkään olisi pitänyt."

Samassa ilmestyi räätäli tuoden meille uudet juhlapuvut.

-- Menköön sitten! sanoin minä runoihini harmistuneena, työnsin vihasesti paperin tyynyn alle ja juoksin koettamaan uutta moskovalaista pukua.

Moskovalainen puku näytti erinomaiselta: ruskeat takit pronssinappineen olivat ommellut ruumiinmukaisesti istuviksi, eikä niinkuin ennen meillä maalla ommeltiin muka kasvamisen varalta -- mustat kapeat housut myöskin ihmeen sievästi istuivat jalan muotojen mukaan ja lankesivat saappaiden päälle.

"Vihdoin viimeinkin on minun housuissani siis oikeat jalkahihnat!" ajattelin minä, haltioissani tarkastellen kaikilta puolilta sääriäni. -- Vaikka minusta tuntui sangen ahtaalta ja epämukavalta uudessa puvussani, salasin sitä kaikilta, sanoin että päinvastoin tuntuu perin suloiselta, ja jos jotain puutetta puvussa on, niin ei muuta kuin että se on kenties vähän liian väljä. Sittemmin minä hyvin kauan seisoin peilin ääressä harjaten runsaasti voideltua päätäni; mutta kaikista yrityksistäni huolimatta en mitenkään saanut päälakeni tupsuja painumaan: heti kun niiden tottelevaisuutta koetellakseni lakkasin painamasta niitä kammalla, ne nousivat ja töröttivät eri suunnille, antaen kasvoilleni mitä naurettavimman ilmeen.

Karl Ivanovitsh pukeutui toisessa huoneessa, ja hänelle kannettiin luokkahuoneen läpi sininen hännystakki ja vielä joitakin valkosia pukutarpeita. Alas vievältä ovelta kuului mummon palvelijoista joku huutavan; minä tulin ulos kysyäkseni mitä asiaa hänellä oli. Hän piteli kädessään kovaksi tärkättyä rintapaitaa ja sanoi tuoneensa sen Karl Ivanovitshille, eikä nukkuneensa yhtään koko yönä ehtiäkseen ajoissa saada sen valmiiksi. Minä lupasin toimittaa rintapaidan perille ja kysyin oliko mummo jo ylhäällä.

-- Onpa kyliä! jo on kahvitkin juotu ja on jo pappikin käynyt. -- Olettepa tekin pulskan näkönen, lisäsi hän ja naurahtaen katsahti minun uuteen pukuuni.

Tämä huomautus sai minut punastumaan: minä hypähdin toisella jalallani, napsahutin sormillani, tahtoen sillä antaa hänen tuntea, ettei hän edes vielä oikein tiedäkään mikä velikulta minä olen.

Tuotuani rintapaidan Karl Ivanovitshille hän ei sitä enää tarvinnutkaan: hän oli jo pukenut toisen ylleen ja kumartuneena pienellä pöydällä seisovan peilin eteen molemmin käsin piteli rusettinsa uhkeita silmukoita, ja koetteli soveltuuko hänen päänsä vapaasti molempain silmukkain väliin. Nykäisten kaikilta puolilta meidän pukujamme paikoilleen ja pyydettyään että Nikolai samaten oikaseisi hänen omaa pukuansa, hän vei meidät mummon eteen. Naurattaa vieläkin muistellessani kuinka kova pumaadan haju meistä kolmesta läksi, kun me rappusia myöten aloimme laskeutua alakertaan.

Karl Ivanovitshin käsissä oli hänen oma tekemänsä rasia, Volodjalla piirustus, minulla runo; kunkin kielellä oli valmiina sanat joilla asianomainen lahja oli vietävä esille. Juuri silloin kuin Karl Ivanovitsh aukaisi salin ovea, veti pappi ylleen messupukua ja rukouksen ensimäiset äänet kajahtivat.

Mummo oli jo salissa: kumarassa ja tuolin selustimeen nojautuneena hän seisoi seinään päin kääntyneenä ja hurskaasti rukoili; hänen vieressään seisoi isämme. Hän käännähti meihin päin ja hymähti huomattuaan kuinka me hätäillen piilottelemme selän taa lahjojamme ja koettaen olla näkymättöminä asetuimme oven pieliin. Koko se odottamattomuuden yllätys, jota olimme aikoneet saada aikaan, oli mennyt hukkaan.

Kun alettiin jo tulla ristiä suutelemaan, minä äkkiä tunsin joutuvani vastustamattoman, mielettömän ujouden pauloihin, ja ymmärtäen ettei minulla milloinkaan tule riittämään rohkeutta antaa lahjaani esille, piilouduin Karl Ivanovitshin selän taakse. Hän, mitä valituimmin lausein toivotettuaan mummolle onnea, siirsi rasiansa oikeasta kädestä vasempaan, ojensi sen nimipäivän viettäjälle ja meni sitten pari askelta syrjään antaakseen tilaa Volodjalle. Mummo näytti olevan ihastuksissaan kultapaperipäärmeellä varustettuun rasiaan, ja ilmaisi kiitollisuutensa mitä suopeimmalla hymyilyllä. Kuitenkin oli silminnähtävää, ettei hän tiennyt mihin rasiaa panna, ja arvattavasti juuri senvuoksi pyysi isää katsomaan kuinka ihmeen taitavasti se oli tehty.

Tyydytettyään uteliaisuutensa isä vuorostaan antoi sen papille, jota tämä kapine näytti aivan erikoisesti miellyttävän: hän heilutteli päätään puolelta toiselle uteliaasti katsellen milloin rasiaa milloin sen tekijää, joka oli saanut aikaan niin mestarillisen teoksen. Volodja antoi nyt oman turkkilaisensa esille, ja hänenkin osakseen tuli samat kehumiset ja ylistykset kaikilta puolilta. Tuli sitten minunkin vuoroni: mummo kääntyi hyväntahtoisella hymyllä minuun päin.

Jotka ovat kokeneet ujoutta, tietävät että tämä tunne enentyy suorassa suhteessa ajan kulumiseen, jota vastoin päättäväisyys vähenee päinvastaisessa suhteessa, se on, mitä kauemmin tämä ujouden mielentila kestää, sitä mahdottomampi on siitä päästä ja sitä vähemmän päättäväisyyttä on jälellä.

Viimeinenkin rohkeus ja päättäväisyys katosi minulta sillä välin kuin Karl Ivanovitsh ja Volodja antoivat esiin lahjojansa, ja ujouteni kasvoi äärimmäisyyteen asti: tunsin kuinka veri alituiseen pakkaa sydämmestä päähän, kuinka vuoroin punastun ja vuoroin vaalenen, ja kuinka otsalleni ja nenälleni ilmestyy suuria hikipisaroita. Korvat paloivat, väristys kävi läpi koko ruumiini, minä astelin jalalta toiselle liikkumatta paikaltani.

-- No, Nikolenka, näytähän nyt sinäkin mitä olet valmistanut -- rasianko vai piirustuksen? sanoi minulle isä. -- Ei auttanut enää mikään: vapisevin käsin minä ojensin esille rutistuneen onnettoman paperikääröni; mutta ääni petti minut kokonaan ja aivan sanattomana seisoin mummon edessä. En voinut sulattaa ajatusta, että odotetun piirustuksen asemesta luettaisiin kaikkien kuullen minun kelvottomat runoni ja vielä nuo onnettomat sanat: kuin äitiämme rakastaa, jotka selvään osottivat, etten ollut koskaan äitiäni rakastanut, vaan hänet unohtanut. Kuinka voisin ilmaista kärsimyksiäni niinä hetkinä, jolloin mummo oli alkanut lukea minun runoelmaani, jolloin hän, saamatta oikein selkoa, pysähtyi keskelle värssyä ja hymähdyksellä, joka silloin näytti minusta ivalta, katsahti isään, -- jolloin hän lausui toisin kuin olisin tahtonut, ja vihdoin heikon näkönsä vuoksi antoi paperin isälle sitä loppuun lukematta, ja pyysi isän lukemaan kaikki alusta alkaen uudestaan! Minusta näytti, että hän teki niin, koska oli kyllästynyt lukemaan noin huonoja ja vinosti kirjotettuja säkeitä, ja myös siksi, jotta isä voisi itse lukea viimeisen värssyn, mikä niin päivän selvästi ilmaisi tunteettomuuttani. Minä odotin hänen läsäyttävän minua nenälle noilla runoilla, sanoen: "ilkeä poika nulikka... siinä sait!" mutta mitään sellaista ei tapahtunut; kun kaikki oli luettu, mummo päinvastoin sanoi: charmant! ja suuteli minua otsaan.

Rasiainen, piirustus ja runo asetettiin vierekkäin kahden batistinenäliinan ja äidin valokuvalla varustetun tupakkarasian kanssa nojatuolin edessä olevalle pikku pöydälle, jonka ääressä mummo aina istui.

-- Ruhtinatar Varvara Iljinitshna, ilmotti toinen niistä mahdottoman isoista lakeijoista, jotka tavallisesti seisoivat mummon vaunujen takana.

Mummo katseli mietteihin vaipuneena valokuvaa, joka oli sovitettu kilpikonnan kuoresta tehtyyn tupakkirasiaan, eikä vastannut mitään.

-- Suvaitsetteko pyytää sisälle, teidän ylhäisyytenne? toisti lakeija kysymyksensä.

XVII

RUHTINATAR KORNAKOVA.

-- Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.

Ruhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan, raihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme oli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan pikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean punertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman kellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten, tottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien piirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa kuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.

Ruhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin ihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei kukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai verkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä, jonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä tahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.

Huolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa nimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen tyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan hänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään voinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti halunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin hän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:

-- Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; -- mitä taas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää... hän on aina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon kanssa istuskella?

Ja antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän ennätti jatkamaan:

-- No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?

-- Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat... erittäinkin Etienne -- vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen vertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin -- un garçon, qui promet -- Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän puoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja haluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti esiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: -- ajatelkaapa, mon cousin, mitä se äskettäin tekasi...

Ja isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle jotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi paikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:

-- No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi ansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen, että annoin anteeksi, mon cousin.

Ja ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta nauruansa.

-- _Lyöttekö_ te siis lapsianne, ystäväni? kysyi mummo merkillisesti silmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan _lyöttekö_.

-- Ah, ma bonne tante, vastasi ruhtinatar sävyisällä äänellä, heittäen nopean katseen isään; -- tiedänhän mitä mieltä te siinä asiassa olette, mutta sallikaahan minun sentään tässä ainoassa kysymyksessä olla eri mieltä kanssanne: kaikesta mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, mitä tästä kysymyksestä neuvotellut, olen sittenkin tullut siihen kokemukseen, että vakaumukseni mukaan on välttämätöntä vaikuttaa lapsiin pelon avulla. -- Jotta lapsesta tulisi mies, on pelko välttämätön... vai miten, mon cousin? ja pelkäävätkö lapset mitään enemmän kuin vitsoja, je vous demande un peu?

Tällöin hän kysyvästi katsahti meihin ja tunnustaakseni kävi oloni sillä hetkellä vähän tukalaksi.

-- Sanokaa mitä tahdotte, vaan poika on kahdenteentoista, jopa neljänteentoistakin vuoteen asti vielä lapsi; kas _tytöt!_ -- se on toinen asia.

"Mikä onni, ajattelin, -- etten ole hänen poikansa."

-- Se on kaikki erinomaista, ystäväni, sanoi mummo, kiertäen jälleen kokoon minun runoni ja pannen paperin takasin rasian alle, aivan kuin ei olisi nyt enää pitänyt ruhtinatarta kyllin arvokkaana kuulemaan moista nerontuotetta: -- se on kaikki mainiota, mutta sanokaapa minulle, mitä hienoja tunteita te tämän perästä voitte lapsiltanne odottaa?

Ja pitäen tätä todistustansa ehdottomasti sitovana mummo päättääkseen keskustelun lisäsi:

-- Vaikka voihan siinä asiassa tietysti jokaisella olla oma mielipiteensä.

Ruhtinatar ei vastannut mitään, vaan ainoastaan alentuvasti hymyilemällä ilmaisi antavansa anteeksi nämä kummalliset ennakkoluulot, koska hänen edessään oli henkilö, jota hän piti niin suuressa arvossa.

-- Mutta esittäkääpä minulle toki teidän nuorukaisenne, huudahti hän meihin katsoen ja kohteliaasti hymyillen.

Me nousimme ja ruhtinattaren silmiin tuijottaen emme voineet ymmärtää mitä oli tehtävä osottaaksemme olevamme nyt tutustuneet.

-- Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.

-- Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen Volodjan tukkaa: -- vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen kuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä sukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta mummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:

-- Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!

-- Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa: -- mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani ruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä kädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.

-- Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.

-- Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.

"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!... ei taida olla muuta puheenainetta!" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.

Minulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. -- Pidin esimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka ohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt; sentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.

Muistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä -- silloin olin kuuden vuotias -- nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää jotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat silmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin todistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen kuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta, nipisti minua poskesta ja sanoi: