Part 4

Niin, Pietari Aleksandrovitsh, sanoi hän kyyneleet silmissä (tätä kohtaa ei valmistetussa puheessa lainkaan ollut): -- minä olen niin tottunut lapsiin, etten tiedä mihin ryhtyä ilman heitä. Ennen vaikka ilman palkkaakin palvelen teitä, lisäksi hän toisella kädellä kyyneleitä kuivaten, toisella tarjoten laskua.

Että Karl Ivanovitsh tällä hetkellä puhui totuuden mukaisesti, sen voin varmasti vakuuttaa, sillä tunnen hänen hyvän sydämmensä; mutta miten tuo lasku soveltuu hänen sanoihinsa, se jää minulle arvotukseksi.

-- Jos _teistä_ tuntuu ikävältä erota, niin minun on vieläkin ikävämpi luopua teistä, sanoi isä pudistaen häntä olasta: -- minä olen muuttanut aikeeni.

Vähää ennen illallista ilmestyi Grisha sisälle. Siitä saakka kuin hän oli tullut taloomme, hän lakkaamatta huokaili ja itki, niin että niiden mielestä, jotka uskoivat hänen ennustustaitoansa, meidän kotiamme uhkasi joku onnettomuus. Hän rupesi hyvästelemään ja sanoi lähtevänsä huomenaamuna edemmäs. Minä iskin silmää Volodjalle ja läksin huoneesta.

-- Mitä?

-- Jos tahdomme nähdä Grishan kahleita, niin mennään pian ylös miespalvelijain puolelle. Grisha makaa toisessa huoneessa, viereisessä kopukassa voi mainiosti istua ja me saamme nähdä kaikki.

-- Hyvä! Odota tässä: minä kutsun tytöt.

Tytöt juoksivat ulos vierashuoneesta ja me läksimme ylös. Pienen riidan jälkeen ratkaistuamme kenen oli ensimmäisenä astuminen kopukan pimeyteen, me istuuduimme sinne ja aloimme odottaa.

XII

GRISHA.

Meitä kaikkia kauhistutti oleminen pimeässä; me likistyimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. Melkein heti sen jälkeen tuli hiljaisilla askelilla sisälle Grisha, toisessa kädessään hän piteli matkasauvaansa, toisessa oli vaskiseen jalustaan pistetty talikynttilä. Me saatoimme tuskin hengittää.

-- Herralle Jeesukselle Kristukselle! Pyhälle äidille, neitsyt Marialle! Isälle ja Pojalle ja Pyhälle hengelle... toisti hän moneen kertaan erilaisilla äänenpainoilla ja monenlaisilla lyhennyksillä ja syvästi vetäen henkeä lauseiden välillä.

Tehtyään ristinmerkkejä hän asetti matkasauvansa nurkkaan, tarkasteli vuodettansa ja alkoi riisuutua. Avattuaan vanhan mustan vyönsä hän otti verkalleen yltään rääsyisen takkinsa, pani sen huolellisesti kokoon ja ripusti tuolin selustalle. Nyt ei hänen kasvoissaan näkynyt tuota tavallista hätäisyyttä ja tylsyyttä, päinvastoin hän oli rauhallisen, miettiväisen jopa ylevänkin näkönen. Liikkeet olivat hitaat ja punnitut.

Yllänsä enää ainoastaan alusvaatteet hän hitaasti laskeutui vuoteelleen, siunasi sen ristinmerkeillä joka puolelta ja, kuten näytti, voimain ponnistuksella (sillä hän rypisti silmäkulmansa) kohautti paidan alla olevia kahleita. Istuttuaan hetken ja huolellisesti tarkastettuaan muutamin paikoin repeytyneitä vaatteitaan hän nousi, nosti ristinmerkkiä tehden kynttilänsä jumalankuvaa kohden, ja vielä rukoiltuansa käänsi kynttilän ylös alasin. Se sammui rätisten.

Metsäänpäin antavia ikkunoita vasten paistoi täysikuu. Mielipuolen pitkää valkeata olentoa valaisi toiselta syrjältä kuun hämärät hopeaiset säteet, -- toiselta syrjältä sen musta varjo yhtyi ikkunakehyksien varjoihin, kulkien permannon yli seinälle, josta ylettyi kattoon asti. Pihalla kolisteli yövahti rämisevää vaskipeltiään.

Isot kädet rinnalla pää painuksissa ja yhtämittaa raskaasti huokaisten Grisha seisoi äänetönnä jumalankuvien edessä, sitten suurella vaivalla laskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.

Aluksi hän höpisi hiljaa tunnettuja rukouksia, pannen vaan muutamiin sanoihin painoa, sitten toisti samat rukoukset äänekkäämmin ja paljoa elävämmin. Vihdoin hän alkoi käyttää omiakin sanoja, koettaen tällöin parhaansa mukaan käyttää vanhaa raamatun kieltä. Hänen sanansa olivat yhteyttä vailla, mutta siltä liikuttavia. Hän rukoili kaikkien hyväntekijäinsä puolesta (semmoisiksi hän luki niitä, jotka ottivat häntä vastaan taloonsa), niiden joukossa äidin puolesta, ja meidän muiden puolesta; rukoili itsensä edestä, pyysi Jumalaa antamaan anteeksi hänen suuria syntejään ja toisti toistamistaan: "Jumala, anna anteeksi minun vihollisilleni!" Ähkien hän nousi, sitten yhä uudestaan matkien samoja sanoja laskeutui maata suutelemaan, ja taas nousi, välittämättä kahleiden painosta, jotka maahan koskiessa joka kerta kuivasti kilahtivat.

Volodja nipisti minua hyvin kipeästi jalkaan; mutta minä en edes katsahtanut taakseni: hieroin ainoastaan kädelläni sitä paikkaa ja yhä vaan seurasin lapsellisen ihmettelyn, säälin ja hartauden tunteella Grishan kaikkia liikkeitä ja sanoja.

Huvin ja naurun asemesta, joita kopukkaan tullessa olin odottanut, minua nyt vapisutti ja sydämeni pamppaili pelosta.

Kauan oli Grisha vielä tässä uskonnollisen innostuksen mielentilassa ja saneli omia rukouksiaan. Ja huudahduksensa: Herra, herra! hän lausui sellaisella ilmeellä kuin olisi välittömästi odottanut vastausta taivaasta. Sitten kuului ainoastaan valittavia nyyhkytyksiä... Hän nousi polvilleen, pani kätensä rinnalleen ja vaikeni.

Minä pistin hiljaa pääni oven raosta, uskaltamatta hengähtääkään. Grisha ei liikkunut; hänen rinnastaan tuli raskaita huokauksia; vinon silmän himmeässä terässä näkyi kuun valaisema kyynel.

-- Tapahtukoon sinun tahtosi! huudahti hän äkkiä, sanoin kuvaamattomalla ilmeellä, lankesi maahan ja itkeä nyyhkytti kuin lapsi.

Siitä pitäen ovat jo monen talven lumet sulaneet, monet muistot ovat minuun nähden kadottaneet merkityksensä ja himmentyneet. Myöskin on kuljeksija Grisha itse jo kauan sitten päättänyt viimeisen matkansa; mutta hänen tekemänsä vaikutus ja herättämänsä tunne eivät koskaan kuole minun muistostani.

Voi sinua, suuri kristitty Grisha! Uskosi oli niin voimakas, että tunsit Jumalan läsnäolon; rakkautesi oli niin suuri, että sanat itsestään tulvasivat sinun huuliltasi, -- et sinä niitä tarvinnut järjelläsi harkita... ja minkä ylevän ylistyksen sinä kannoit Hänen eteensä, kun sanoja löytämättä itkien sorruit maahan!...

Liikutuksen tunne, jolla olin kuunnellut Grishaa, ei voinut kestää kauan ensiksikin siitä syystä, että uteliaisuuteni oli tyydytetty, ja toiseksi, koska jalkani olivat kuoleutuneet istumisesta samalla paikalla ja minun teki mieleni yhtyä yhteiseen supatukseen ja hihittämiseen, jotka kuuluivat takanani pimeässä kopukassa. Joku tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: "kenen tämä käsi on?" Kopukassa oli aivan pimeä, mutta kosketuksesta ja äänestä, joka puhui juuri minun korvaani, tunsin heti Katinkan.

Aivan arvelematta minä sieppasin hänen lyhythihaisen kätensä kyynäspäästä ja kumarruin sitä suutelemaan. Katinka kai hämmästyi tätä tekoa, koska hän veti kätensä pois: tällä liikkeellä hän tuli työntäneeksi rikkinäistä tuolia, joka seisoi kopukassa. Grisha nosti päänsä, katsoi hiljaa ympärilleen ja rukouksia lukien alkoi tehdä ristinmerkkejä jokaista nurkkaa kohden. Me juoksimme kuiskutellen ja meluten kopukasta.

XIII

NATALIA SAVISHNA.

Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin kylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin iloisena, lihavana ja punaposkisena _Natashkaksi_ sanottu tyttö. Hänen isänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni tytön _yläkertaan_ olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista. Sisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että ahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa, niin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän saavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa ja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan puuteroitu pää ja polvisukat -- ja kun tämän nuoren, vikkelän kamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa, -- saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia meni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille pyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä kiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi arokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia takasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen sijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni eteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon, sekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin tullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin piti sanansa.

Siitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia Savishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä hänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.

Kun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin Natalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki vaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti samalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen keskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia, ja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.

Kun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa Natalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen johdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin ilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle karttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan vapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko Natalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on aina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna kuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä paperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja juoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen menettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan huoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen sormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin paperipalasiin.

-- Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä kädestä.

-- Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: -- tietysti minä en ole teidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta... Minkä minä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.

Hän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi lähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he rupesivat molemmat itkemään.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa, hänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille oikean arvon, -- silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen, ihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut, varmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli pelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen, hellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en siis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut itselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?

Toisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka jonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen, ollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain tekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan -- niitä oli hänen huoneensa täynnä, -- taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen kaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi "miten kenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan itselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl Ivanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta" j.n.e., hän vaan hoki ajatuksissaan: "niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni". Tavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa, jonka kannen sisäpuolella -- sen muistan kuin tämän päivän -- oli liimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku kuvanen ja Volodjan piirustus; -- tästä kirstusta hän otti hyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:

-- Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän isoisä-vainajanne -- autuus hänen sielullensa -- kävi Turkin sodassa. Sieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän huokaisten.

Hänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka mitä olisi tarvittu, sanottiin aina: "pitää pyytää Natalia Savishnalta", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi kuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: "kas, olipa sentään hyvä, että panin säilöön". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista paitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.

Kerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia itselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.

-- Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen lempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.

Natalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin tehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa ja hän mennessään heristi minulle sormeaan.

Päivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt saliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina kädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani alkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: "älä toisten likaa pöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!" Tämä loukkasi minua siihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.

"Onko moista nähty!" -- puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa: "Natalia Savishna _sinuttelee_ minua, ja päälliseksi lyö minua kasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se on jo sentään liikaa!"

Kun Natalia Savishna näki minun itkevän, hän heti katosi, mutta minä jatkoin kävelyäni ja mietin vaan miten saisin röyhkeälle Natalialle kostetuksi hänen loukkauksensa. Jonkun minuutin kuluttua Natalia Savishna palasi arasti luokseni ja alkoi lohdutella:

-- Älkäähän nyt rakkahani, älkää itkekö... antakaa minulle hölmölle anteeksi... minun syynihän se oli kaikki... älkäähän olko suutuksissanne, oma ystäväni... tässä on teille!

Hän otti liinan alta punasesta paperista tehdyn torven, jossa oli kaksi karamellia ja yksi viinimarja, ja vapisevin käsin tarjosi lahjan minulle. Minulla ei riittänyt voimia katsahtaakseni hyvän mummon silmiin; pois kääntyen otin vastaan lahjan, ja kyyneleitä alkoi tulvia vielä runsaammin, ei kuitenkaan enää vihasta, vaan rakkaudesta ja häpeästä.

XIV

ERO KODISTA.

Seuraavana päivänä nyt kerrottujen tapahtumien jälkeen, yhdentoista ja kahdentoista välillä aamupäivällä, seisoivat matkavaunut ja vähäisemmät puolikatetut vaunut portaiden edessä. Nikolai oli pukeutunut matkapukuun, hän oli korkeavartisissa saappaissa, vanha takki kireästi vyöllä vyötettynä. Hän seisoi kuomuvaunuissa ja sovitteli päällystakkeja ja tyynyjä istuimelle; huomattuaan istuimen tulevan liian korkeaksi hän istui tyynyjen päälle ja hypähdellen paineli niitä alemmaksi.

-- Armahtakaa meitä, Herran tähden, Nikolai Dmitritsh, -- ottaisitte edes tämän pienen laatikon sinne teille, -- sanoi isän kamaripalvelija hengästyneenä, pistäen päänsä suurista vaunuista: -- eihän se suurta tilaa ota...

-- Olisitte ennen sanoneet, Mihail Ivanovitsh, vastasi Nikolai kiukustuneena nopeapuheisella tavallaan ja kaikin voimin paiskaten jonkun nyytin pikku vaunujen pohjaan.

-- Totisesti menee tässä muutenkin pää pyörälle, ja te siinä vielä laatikoita tuppaatte, lisäsi hän ottaen hatun päästään ja pyyhkien päivettyneeltä otsaltaan suuria hikipisaroita.

Talon miesorjia mekoissaan ja paidoissaan, lakitta päin, naisia viirullisissa huiveissaan lapsia sylissä kantaen ja avojalkaisia kakaroita seisoskeli portaitten edessä vaunuja katselemassa ja keskenänsä juttelemassa. Yksi kyytimiehistä -- kyyryselkäinen äijä, talvilakki päässä, villanutussa, -- piteli kädessään vaunujen väliaisaa, käänteli sitä ja syvämietteisesti katseli sen liikettä; toinen, hyvännäkönen nuori renki, punasilla olkatilkuilla varustetussa paidassa, päässä liemenvilloista tehty musta lakki, jota hän valkoista tukkaansa raapien kallisteli milloin toiselle milloin toiselle korvalle, pisti viittansa kuskipukille, heitti sinne myöskin ohjat ja piiskaa huitoen katseli vuoroin saappaitaan, vuoroin kuskeja, jotka rasvasivat kuomuvaunuja. Yksi näistä punaseksi pullistuneena piteli vipusinta; toinen pyörän yli kumartuneena voiteli huolellisesti akselia ja pyöräntulkkaa. Pilalle ajetut kyytihevoset seisoivat aidan luona ja huiskivat hännillään kärpäsiä. Toiset torkkuivat jalkojansa lepuutellen ja silmiänsä ummistellen; toiset ikävissään kihnuttivat vieruskumppaliaan tai hamuilivat sanajalkojen karkeita lehtiä, joita kasvoi portaiden vieressä. Joitakuita kuorsaavia vinttikoiria makasi auringon paisteessa, toisia kuljeskeli vaunujen alla pimennossa nuoleskelemassa rasvaa mutterin päältä. Ilmassa oli jokin pölyinen sumu, taivaanranta oli harmaan ja punertavan sininen, mutta ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Kova länsituuli lennätteli tomua teiltä ja pelloilta, taivutteli puutarhan korkeiden vaahteroin ja koivujen latvoja, ja kuljetteli kauas putoavia keltasia lehtiä. Minä istuin ikkunalla ja kärsimättömänä odotin kaikkien valmistuksien päättymistä.

Kun sitten olimme kaikki kokoontuneet vierashuoneen pyöreän pöydän ympärille viimeisen kerran viettääksemme muutamia hetkiä yhdessä, en minä tullut lainkaan ajatelleeksi mikä surullinen tapaus oli edessäni. Päässäni liikkui mitä tyhjänpäiväisimpiä ajatuksia. Niinpä minä esimerkiksi arvottelin, mikä kyytimiehistä ajaa kuomuvaunuja mikä suuria vaunuja, -- kuka matkustaa isän, kuka Karl Ivanovitshin kanssa, ja miksi minulle välttämättä tahdotaan panna villaliina kaulaan ja ylimääräinen, pumpulinen alustakki.

"Olenko niinä muka arka paleltumaan! Kunhan tämä vaan kaikki pian loppuisi, että vihdoinkin pääsisimme lähtemään!"

-- Kelle käskette antamaan luettelon lasten vaatteista? kysyi äidin puoleen kääntyen Natalia Savishna, joka itkettynein silmin oli tullut sisälle, paperilappu kädessä.

-- Antakaa se Nikolaille, ja poiketkaa sitten sanomaan lapsille hyvästi.

Eukko aikoi jotakin sanoa, mutta pysähtyi, peitti kasvonsa nenäliinaan ja epätoivoisesti pudottaen kätensä läksi huoneesta. Minun teki vähän kipeätä, kun näin tämän liikkeen; mutta maltiton halu päästä pian matkalle oli voimakkaampi tätä tunnetta, niin että aivan välinpitämättömänä jäin vaan kuuntelemaan isän ja äidin keskustelua. He puhuivat seikoista, jotka nähtävästi eivät lainkaan kiinnittäneet heidän kummankaan mieltä: mitä muka oli kotia varten ostettava, mitä sanottava ruhtinatar Sophielle ja Madame Julielle, oliko tie oleva hyvä.

Foka astui sisään ja aivan samalla äänellä kuin hänen oli tapana ilmoittaa "päivällinen on valmis", sanoi kynnykselle pysähtyen "hevoset ovat valmiit". Huomasin äidin vavahtavan ja kalpenevan tämän kuultuaan, aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain odottamatonta. Fokan käskettiin sulkea kaikki huoneen ovet. Minua tuo suuresti huvitti, "aivan kuin olisivat kaikki piiloutuneet joltakin".

Kun oli istuuduttu, niin Fokakin istui tuolin kulmalle; mutia tuskin hän sen oli tehnyt, kuin ovi narahti ja kaikki kääntyivät sinnepäin. Huoneeseen tuli nopeasti Natalia Savishna ja silmiänsä nostamatta laittautui oven suulle istumaan samalle tuolille kuin Fokakin. Näen kuin tänäpäivänä Fokan kaljun pään, hänen liikkumattomat ryppyisät kasvonsa, näen hyväntahtoisen olennon, jolla on pitsimyssy päässä, näen sen alta esiintyvät harmaat hiukset. Näen kuinka he vääntelevät itseänsä samalla tuolilla ja ovat molemmat yhtä hämillään.

Minä olin yhä vaan välinpitämätön ja maltiton. Ne kymmenen sekuntia, joiden aikana istuttiin suljettujen ovien takana, tuntuivat minusta kokonaiselta tunnilta. Vihdoin kaikki nousivat, tekivät ristinmerkin ja alkoivat jättää hyvästiä. Isä syleili äitiä ja suuteli häntä moneen kertaan.

-- Älä nyt huoli, rakkaani! sanoi isä: -- emmehän iäksi eroa.

-- On niin surullista! sanoi äiti itkusta vapisevalla äänellä.

Kun kuulin tämän äänen, kun näin hänen vapisevat huulensa ja kyyneltyneet silmänsä, minä unohdin kaikki, ja minuun tuli sellainen kaiho, semmoinen kipeä kammo, että olisin ennen juossut pois kuin ruvennut hänelle hyvästiä sanomaan. Tällä hetkellä ymmärsin, että isää syleiltyään äiti oli jo jättänyt hyvästi meidän.

Hän suuteli ja siunasi niin moneen kertaan Volodjaa, että -- luullen hänen jo vihdoin kääntyvän minuun, -- työntäydyin esiin, mutta hän yhä ja yhä vaan siimasi Volodjaa ja puristi häntä rintaansa vastaan. Silloin minä itse tartuin hänen kaulaansa ja häneen likistyneenä itkin mitään muuta kuin omaa suruani ajattelematta.

Kun me läksimme asettumaan vaunuihin, oli väki ilmestynyt eteiseen hyvästelemään. Heidän: "sallikaa suudella kättänne", heidän äänekkäät suutelunsa olalle ja rasvan haju heidän päistänsä herättivät minussa tunteen, joka ei ollut kaukana inhosta. Tämän tunteen vaikutuksesta minä suutelin hyvin kylmästi Natalia Savishnaa pitsimyssyyn, kun hän uiden kyyneleissä hyvästeli minua.

Merkillistä on, että minä tavattoman elävästi muistan kaikkien kyläläisten kasvot ja voisin kuvata ne pienimpine erikoisuuksineen, jota vastoin äidin kasvot ja asento himmenevät kokonaan mielikuvituksessani; ehkä se tulee siitäkin, etten koko tähän aikaan kertaakaan voinut rohkaista itseäni katsahtaakseni häneen. Minusta tuntui, että silloin hänen ja minun suruni paisuisi mahdottomuuden rajalle.

Minä töytäsin ensimäisenä vaunuihin ja istuin peräistuimelle. Kohotetun etumuksen takaa en mitään voinut nähdä, mutta jokin aavistus sanoi minulle, että äiti on yhä täällä.

"Katsahdanko vielä häneen, vai en?... Olkoon siis, vielä viimeisen kerran!" ajattelin itsekseni ja pistin pääni esille vaunuista. Juuri silloin äiti tuli sama ajatus mielessä vaunujen vastapäiseltä puolelta esille ja kutsui minua nimeltä. Kuultuani hänen äänensä takaani käännyin häneen päin, ja tein sen niin äkkiä, että päämme kolahtivat yhteen; hän hymähti surullisesti ja lujasti, lujasti viimeisen kerran suuteli minua.

Kun olimme lähteneet liikkeelle ja ajaneet muutaman sylen verran, niin minä päätin taas katsahtaa häneen. Tuuli löyhytteli sinertävää kaulahuivia hänen päänsä ympärillä; pää painuksissa ja kädet silmillä hän hitaasti nousi portaita ylös. Foka oli häntä tukemassa.

Isä istui minun rinnallani eikä puhunut mitään; minä purskuin itkusta ja jokin painoi niin minun kurkkuani, että pelkäsin tukehtuvani... Päästyämme suurelle tielle huomasimme valkosen liinan, jota joku huiskutti balkongilta. Minä aloin huiskuttaa omallani ja tämä liike hiukan rauhotti minua. En kuitenkaan herennyt itkemästä, vaan ajatus että kyyneleeni todistavat minun liikutustani, tuotti minulle tyydytystä ja mielihyvää.

Virstan verran ajettuamme asetuin jo rauhallisempaan asentoon ja aloin itsepäisellä huomiolla tarkastella mitä oli lähinnä silmiäni -- nimittäin minun puolellani juoksevan hevosen takapuolta... Katselin kuinka tämä sivuhevonen huiski häntäänsä, kuinka se satutti toista jalkaansa toiseen, kuinka kyytimiehen piiska osui sen selkään ja sen jalat alkoivat laukata yhtaikaa; katselin kuinka sen selässä mäkivyö ja helat hyppeli, ja katselin siksi kunnes tämä mäkivyö hännän kohdalla peittyi saippuavaahdolla. Aloin tähystellä ympärilleni: kellastuneen rukiin lainehtivaa pintaa, tummia kesantoja, joilla siellä täällä näkyi sahroja, kyntömiehiä ja hevosia varsoineen; tarkastelin virstantolppia, jopa katsahdin kuskipukillekin nähdäkseni mikä kyytimies ajaa meidän vaunujamme; eivätkä kyyneleet vielä olleet kasvoiltani kuivaneet, ennenkuin ajatukseni jo olivat kaukana äidistä, josta nyt olin ehkä ainiaaksi eronnut. Mutta mitä ikänä muistelinkin, kaikki se johdatti häntä mieleeni. Muistin sienen, jonka äsken olin löytänyt koivu-aleassa, muistin kuinka Ljubotshka ja Katinka riitaantuivat keskenään siitä kuka saisi repiä sienen maasta, ja muistin vielä kuinka he itkivät eron hetkellä.