Part 3

Elonkorjuu oli kuumimmillaan. Silmänkantamaton keltasen hohtava pelto rajottui ainoastaan yhdellä suunnalla sinertävään metsäetäisyyteen, jota silloin kuvailin kaikkein kaukaisimmaksi ja salaperäisimmäksi paikaksi, jonka takana joko maailma loppuu taikka asumattomat seudut alkavat. Koko pelto oli täynnänsä kuhilaita ja ihmisiä. Korkean, sakean rukiin seassa näkyi jo leikatulla saralla siellä täällä leikkaajain köyristyneitä selkiä, siteiden huiskauksia, kun ne nostettiin sitomista varten, näkyi varjopaikassa joku vaimo kätkyen yli kumartuneena ja hajalle viskatuita lyhteitä ruiskukkien peittämällä sangolla. Toisella taholla miehet paitahihasillaan seisoivat tehden elokuormia vankkureihin tai ajaa pölyyttivät pitkin paahteista peltoa. Työnjohtaja, pitkävartisissa saappaissa, nuttu hartioilla, mittatangot kädessä, nähtyään jo kaukaa isän, otti päästään haalistuneen lakkinsa, pyyhki käsiliinalla punatukkaista päätään ja partaa ja huuteli akkaväelle. Pikku rautikko, jolla isä ratsasti, kulki kevyen ketterästi silloin tällöin laskien päänsä rinnalle, venyttäen ohjia ja tuuhealla hännällään huiskien paarmoja ja kärpäsiä, jotka ahnaasti sitä söivät. Kaksi vinttikoiraa, hännät kankeassa kiehkurassa ja korkealle jalkoja nostellen sievästi hyppelivät korkeiden sänkikorsien yli, hevosen kintereillä. Milka juoksi edellä ja pää käännettynä isään päin odotteli vehnäspalasta. Väen puhe, hevosten ja kärryjen ratina, peltopyyn iloinen vihellys, hyönteisten surina, jotka liikkumattomissa parvissa seisoivat ilmassa, olkien ja hevosten haju, tuhannet eri värit ja varjot, joita paahtava aurinko levitti vaaleankeltasen laihon yli, metsäisen etäisyyden sinet ja valkean sinertävät pilvet, hämähäkin verkot, joita lenteli ilmassa tai laskeutui maahan sangolle -- kaikkea tätä minä näin, kuulin ja tunsin.

Päästyämme Kalinovin metsän luo linjaalirattaat olivatkin jo siellä ja aivan odottamattamme näimme vielä siellä nelipyöräiset työrattaat, joiden keskellä istui ruuantarjooja. Heinien alta näkyi teekyökki, jäätelöpytty ja vielä muita viehättäviä myttyjä ja rasioita. Ei voinut erehtyä: kysymyksessä oli teenjuonti ulkona, jäätelön ja hedelmien syönti. Työrattaat nähtyämme me ilmaisimme meluavaa iloa, sillä saada teetä metsässä, nurmikolla ja yleensä semmoisella paikalla, missä ei vielä kukaan ollut koskaan teetä juonut, se oli pidettävä suurena nautintona.

Turkka ratsasti metsikön rinteelle, pysäytti hevosensa, kuunteli tarkkaavasti isän erikoisia määräyksiä siitä miten kierros oli tehtävä ja missä kohden tuleminen ulos (vaikka eihän se Turkka koskaan noudattanut näitä määräyksiä, vaan menetteli sitten aina omin päinsä), päästi koirat valloilleen, kiirehtimättä sitoi ketjut satulaan, nousi hevosen selkään ja vihellellen hävisi nuoren koivikon taa. Valloilleen päästetyt ajokoirat ilmasivat ilonsa ensiksi häntäin liikkeellä, sitten ne pudistivat itseänsä, suoriusivat ja vasta sitten, hiljalleen ravaillen, nuuskien maata ja häntiänsä heilutellen, juoksivat eri suunnille.

-- Onko sinulla nenäliina, kysyi isä.

Minä otin taskustani nenäliinan ja näytin hänelle.

-- Sido tuo harmaa koira nenäliinallasi...

-- Giraninko? sanoin minä asiantuntijan tavalla.

-- Niin: ala sitten laputtaa pitkin tietä. Kun tulee eteen aho, niin pysähdy ja katso eteesi, äläkä tule luokseni ilman jänistä!

Minä tein niinkuin isä oli käskenyt ja aloin kiireimmän kautta juosta määräpaikalle. Isä nauroi ja huusi minun jälkeeni:

-- Joudu, joudu, muuton myöhästyt.

Giran vähä väliä pysähtyi, nosti korviansa, ja kuulosteli metsästäjäin huutoja. Kun ei minulla ollut voimia saada sitä liikkeelle, niin huusin: "tuu! atuu!" Silloin Giran riuhtoi eteenpäin niin vimmatusti, että tuskin saatoin sitä kiinni pidellä, ja monta kertaa lankesin ennen kuin pääsin perille. Valitsin korkean tammen juurella varjoisan ja tasasen paikan, pistin pitkäkseni ruohikolle, istutin Giranin viereeni ja aloin odotella. Niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, niin nytkin minun mielikuvitukseni meni kauas todellisuuden edelle: minä kuvailin väijyväni jo kolmatta jänistä, vaikka metsässä nyt vasta rupesi käymään ensimäisen ajokoiran haukunta. Turkan ääni kuului jo äänekkäämpänä ja iloisempana metsässä; nyt alkaa ajokoira jo vingahdella ja sen haukunta kuuluu yhä useammin: nyt siihen jo yhtyy toinen, bassoääninen haukunta, sitten kolmas, neljäs... Haukunta joskus vaikeni, toisen kerran taas haukkuivat kaikki yhtaikaa. Äänet yhä kovenivat ja kävivät vihdoin yhtämittaisiksi, kunnes muuttuivat yhdeksi ainoaksi vonkuvaksi ulinaksi. Metsikkö oli kaikuvainen ja ajokoirat eivät ääntä säästäneet.

Tätä kuullessani minä jähmetyin paikoilleni. Tuijottaen metsäaukkoon minä järjettömästi hymyilin, hiki vuoti minusta virtana, ja vaikka pisarat menivät kutkuttaen pitkin leukaani, en minä niitä pyyhkinyt pois. Minusta näytti, että tämän tärkeämpää hetkeä ei elämässä voi olla. Tämä jännityksen tila oli kuitenkin liian luonnoton kestääkseen aivan kauan. Ajokoirat haukkuivat joskus ihan metsän aukeaman luona, joskus taas etenemistään etenivät, jänistä ei näkynyt. Minä aloin katsella puolelta toiselle. Aivan sama oli Giranin laita: alussa se yritti vingahdellen riuhtaista itseänsä irti, mutta sitten laittautui makuulle minun viereeni, pani kuononsa polvilleni ja rauhottui.

Tammen paljastuneiden juurien luona, missä istuin, pitkin harmaata kuivaa maata, kuivien tammenlehtien, terhojen, puolimädänneiden varpujen, kellertävän viheriän sammaleen ja siellä täällä esiin pistävien hienojen ruohonpäiden välissä kiehui kiehumalla muurahaisia. Ne kiirehtivät toinen toisensa jälestä omatekoisilla pikku poluillansa: toiset kuormia kantaen toiset ilman. Minä otin käteeni terhon ja panin sen poikkiteloin polulle. Merkillisesti halveksien vaaraa ne kohta alkoivat kiivetä sen alitse ja ylitse; toiset taas erittäinkin ne, joilla oli kuormat kannettavana, joutuivat kokonaan tolaltaan eivätkä tienneet mitä tehdä: pysähtyelivät, hakivat muuta pääsyä, tai peräytyivät tai terhoa myöten pyrkivät minun kädelleni, varmaankin aikoen päästä hihan sisään. Näistä mieltä kiinnittävistä tarkastuksista kääntyi huomioni keltasiipiseen perhoseen, joka erittäin viehättävästi lenteli edessäni. Heti kun siihen katsahdin, se lensi pari askelta luotani, räpytteli siipiään puolikuihtuneen valkoisen metsäapilaan yläpuolella ja istui sen päälle. En tiedä päiväkö sitä lämmitti vai imikö se tuosta yksinäisestä metsän ruohosta jotain nestettä, -- näkyi vaan, että sen oli siinä perin hyvä olla. Tuon tuostakin se levitteli siipiänsä ja likistyi kukkaa vastaan, vihdoin meni kokonaan niinkuin tainnuksiin. Minä panin pääni molempia käsiä vastaan ja katselin sitä hyvilläni.

Yhtäkkiä Giran ulvahti ja riuhtasihe semmoisella voimalla, että olin mennä selälleni. Minä katsoin ympärilleni. Metsänaukeamassa hypähteli paikasta paikkaan jänis, toinen korva pystyssä, toinen pitkin selkää. Veri hyökkäsi päähäni ja unohtaen tällä hetkellä kaikki, minä kiljasin luonnottomalla äänellä, päästin irti koiran ja läksin juoksemaan. Mutta tuskin olin tämän tehnyt, kuin jo kaduin, sillä jänis kyyristyi maahan, teki loikkauksen ja sen koommin en minä sitä elukkaa enää nähnyt.

Mutta mikä häpeä kohtasi minua, kun heti ajokoirien jälessä, jotka vonkuen syöksyivät aukeamalle, ilmestyi pensaikon takaa myöskin Turkka! Hän oli nähnyt minun virheeni (nimittäin sen, etten ollut voinut hillitä itseäni), ja halveksivasti katsahtaen minuun hän sanoi: "voi teitä sentään, herra!" Mutta sitä ääntä, jolla tuo oli sanottu, sitäpä olisi pitänyt kuulla! Minun olisi ollut helpompi, jos hän olisi ripustanut minut niinkuin jäniksen omaan satulaansa.

Pitkän aikaa minä seisoin epätoivoisena samalla paikalla kutsumatta koiraa ja reiteeni lyöden toistin toistamistani:

-- Voi, voi, minkä nyt tein!

Kuulin kuinka ajokoirain haukunta eteni, kuinka metsikön toisella puolella halloota huudettiin, kuinka jänis ammuttiin ja kuinka Turkka puhalsi suureen metsästystorveensa koiria kootakseen, -- mutta minä vaan en liikkunut paikaltani...

VIII

LEIKIT.

Metsästys päättyi. Nuoren koivikon pimentoon oli levitetty matto ja siinä istui piirissä koko seurue. Tarjoilija Gavrilo puuhasi ruuan laitossa. Hän oli tallannut maahan mehevän ruohon ympärillään, pyyhki kiireesti lautasia ja haki esille rasioista lehtiin käärittyjä luumuja ja persikkoja. Koivujen viheriäisten lehväin välitse paistoi aurinko ja heitti maton kuvioihin samoin kuin minun jaloilleni ja vieläpä Gavrilon hiestyneelle kaljulle pyöreitä vavahtelevia valopilkkuja. Vähänen tuuli lehahdellen lehvissä, tukassani ja kuumentuneilla kasvoillani virvotti minua suuresti.

Kun olimme saaneet jäätelöä ja hedelmiä, ei ollut enää mitään tekemistä maton ääressä, ja huolimatta auringon paahteesta me nousimme ja läksimme leikkimään.

-- Mitäs leikitään? sanoi Ljubotshka siristellen silmiään auringon säteiltä ja hypähdellen ruohikossa. -- Leikitäänkö Robinsonia.

-- Ei... se on ikävää, sanoi Volodja laiskasti heittäytyen ruohikolle, oljenkorsi hampaissa: -- aina vaan sitä iankaikkista Robinsonia! Jos välttämättömästi pitää leikkiä, niin ruvetaan sitte vaikka huvimajaa rakentamaan.

Volodja oli selvästi olevinaan: luultavasti hän ylpeili siitä, että oli ratsastanut metsästyshevosella ja oli nyt olevinaan hyvin väsyksissä. Voi niinkin olla, että hänellä jo oli liian paljon tervettä järkeä ja liian vähän mielikuvituksen voimaa voidakseen täydellisesti nauttia Robinson-leikistä. Tässä leikissä me näet näyttelimme kohtauksia Robinsonista, jota olimme lukeneet jo kauan sitten.

-- No, älä nyt ole olevinas... miksi et muka voi tehdä mieliksemme? kiusasivat häntä tytöt. -- Sinä saat olla Kaarlona taikka Ernestinä taikka isänä -- miten vaan tahdot, puhui Katinka koettaen vetää häntä takin hihasta pystyyn.

-- Ei todellakaan haluta, -- kyllästyttää! sanoi Volodja venytellen jäseniään ja samalla kuitenkin tyytyväisenä hymyillen.

-- Olisi sitten voinut kotiinkin jäädä, koskei kuitenkaan kukaan tahdo leikkiä, sanoi Ljubotshka itkuun valmiina.

Hän oli hirveä itkupussi.

-- No, mennään sitten, kunhan et vaan rupea itkemään, sitä en voi sietää!

Volodjan alentuvaisuus ei tuottanut meille mitään huvia; päinvastoin hänen laiska ja ikävistynyt ulkonäkönsä vei leikiltä kaiken viehätyksen. Kun istuimme maahan ja kuvaillen soutavamme kalaretkelle aloimme kaikin voimin vedellä muka airoja, niin Volodja istui kädet rinnalla eikä ollut ollenkaan kalastajan näköinen. Minä huomautin häntä siitä; mutta hän vastasi, ettei asia siitä miksikään muutu jos me huidomme enemmän tai vähemmän käsillämme, kaikissa tapauksissa me pysymme paikallamme. Minun täytyi myöntää, Kun minä leikkien metsästäjää läksin keppi olalla metsään, niin Volodja heittäytyi selälleen pistäen kädet päänsä alle ja sanoi muka käyneensä hänkin metsässä. Semmoiset temput ja puheet kylmensivät meitä leikissämme ja olivat hyvin vastenmieliset, erittäinkin kun oikeastaan piti sydämmessä myöntää Volodjan menettelevän järkevästi.

Minä tiedän kyllä itsekin, ettei kepillä voi ampua saati sitten osata lintuun. Mutta tämähän on leikkiä. Jos tuolla tavoin puhuu, eipä silloin myöskään voi tuoleilla ratsastaa; mutta Volodjapa luullakseni hyvin muistaa, kuinka me pitkinä talvi-iltoina, peitettyämme nojatuolin huiveihin, muodostimme sen rattaiksi, kuinka toinen meistä istui kuskiksi, toinen lakeijaksi, tytöt keskelle, kolme tuolia pantiin kolmivaljakoksi, -- ja niin läksimme matkalle. Kuinka monenlaisia asioita tapahtuikaan tällä matkalla! ja kuinka nopeasti ja iloisasti kuluivat talvi-illat!... Jos kaikki arvostellaan todellisuuden mukaan, niin eihän silloin leikistä mitään tule. Mutta jos leikistä ei tule mitään, niin mitäpä sitten on jälellä koko elämästä?...

IX

VÄHÄ NIINKUIN ENSIMÄISEN RAKKAUDEN TAPAISTA.

Ollen poimivinaan puusta muka amerikalaisia hedelmiä Ljubotshka tuli repineeksi lehden mukana tavattoman suuren madon, viskasi sen kauhistuen maahan, nosti kätensä ylös ja hypähti syrjään, niinkuin olisi pelännyt että siitä jotakin ruiskahtaa hänen päällensä. Leikki loppui; me kaikki, päät yhdessä, kumarruimme maahan tutkimaan tätä harvinaisuutta.

Minä katselin Katinkan olan yli; hän koetteli saada matoa nostetuksi maasta lehden avulla, jonka asetteli sen tielle.

Minä olin huomannut, että joillakuilla tytöillä on tapana olkapäitä nytkyttämällä koettaa saada avokaulaista olkapäältä laskeutunutta pukua jälleen paikoilleen. Myös muistan, että Mimmi aina torui tästä liikkeestä ja sanoi: "c'est un geste de femme de chambre". Nyt, madon yli kumartuneena, Katinka teki tämän liikkeen, ja tuuli samalla myös nosti suortuvan hänen valkoiselta pikku kaulaltaan. Pikku olkapää oli vaan kahden sormen välin päässä minun huulistani. En minä enää katsonut matoa, katselin -- katselin ja koko voimallani suutelin Katinkan olkapäätä. Hän ei katsahtanut taakseen, mutta minä huomasin, että hänen kaulansa ja korvansa punertuivat. Nostamatta päätään Volodja sanoi ylenkatseellisesti:

-- Kas niitä hellyyksiä!

Mutta minulla oli kyyneleet silmissä.

Minä en lakannut katsomasta Katinkaan. Jo kauan sitten olin tottunut hänen tuoreihin, valkoverisiin kasvoihinsa, ja olin aina niitä rakastanut; mutta nyt katselin niitä vielä tarkemmin ja rakastuin vielä enemmän. Tultuamme vanhempien luo ilmotti isä suureksi iloksemme, että lähtö oli äidin pyynnöstä lykätty huomisaamuun.

Me ratsastimme paluumatkalla linjaalirattaiden rinnalla, Volodja ja minä kilpailimme keskenämme kuka meistä paremmin ja rohkeammin osaa ratsastaa. Ravailimme vaunujen ympärillä. Varjoni oli entistä pitempi ja sen mukaan otaksuin, että näytin jotenkin pulskalta ratsastajalta; mutta tyytyväisyys, jota tunsin, meni aivan pian myttyyn seuraavan seikan vuoksi. Aikoen lopullisesti hurmata kaikki linjaalivaunuissa istujat minä jätätin itseni hiukan jälkeen, sitten piiskan ja kannuksien avulla ajoin hevoseni lentoon, asetuin huolettoman keikailevaan asentoon ja olisin vihurina kiitänyt heidän ohitsensa siltä puolelta missä Katinka istui. En tiennyt ainoastaan mikä oli parempi: pyyhkäistäkö vaieten vaunujen ohitse vai hihkaista niiden kohdalla. Mutta pahuksen hevonen huolimatta kaikista ponnistuksistani pysähtyi niin odottamattomasti, vaunujen luo ennätettyään, että minä tupsahdin satulan yli sen kaulalle ja olin vähällä lentää maahan.

X

MIKÄ IHMINEN OLI ISÄNI?

Hän oli menneen sukupolven ihmisiä ja hänessä oli tuo sen ajan nuorisolle ominainen sanoin selittämätön ritarillisuuden luonne, omituinen toimeliaisuus, itseluottamus, hyväsydämmisyys ja huikentelevaisuus. Nykyaikaisia ihmisiä hän halveksi, ja tämä katsantotapa oli seuraus sekä synnynnäisestä ylpeydestä että salaisesta harmista, kun ei hänellä meidän aikanamme enää voinut olla sitä vaikutusvoimaa eikä sitä menestystä, mihin hän omalla ajallaan oli tottunut. Hänellä oli kaksi päähimoa elämässään, kortit ja naiset: hän oli iässään voittanut muutamia miljooneja, ja hän oli ollut suhteissa lukemattomiin naisiin kaikista yhteiskunnan kerroksista.

Ulkomuodoltaan hän oli suuri ja komea, käynti oli merkillinen askelten lyhyyden vuoksi, toinen olkapää toisinaan vähän nytkähteli, pienet silmät aina hymyilivät, nenä oli suuri kotkan nenä, huulet epäsäännölliset ja menivät yhteen jollakin lailla taitamattomasti, vaikka kyllä miellyttävästi, ääntämistavassa oli jokin puute -- vähäinen sammallus, pää oli melkein kokonaan kalju; semmoinen oli isäni ulkonäkö mikäli häntä muistan, -- ulkonäkö, jolla hän osasi tehdä itsensä kuuluisaksi ja miellyttää kaikkia, poikkeuksetta kaikkia, olivatpa ne mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, mutta erittäinkin niitä, joita hän _tahtoi_ miellyttää.

Hän osasi aina päästä päällepäin, kenen kanssa ikinä tuli tekemisiin. Kuulumatta koskaan kaikkein ylhäisimmän maailman piiriin hän kuitenkin aina seurusteli sellaisten ihmisten kanssa ja osasi pysyä niiden kunnioittamana. Hän tunsi sen ylpeyden ja itseluottamuksen äärimmäisen määrän, joka muita loukkaamatta kohotti häntä maailman silmissä. Hän oli originelli, ei kuitenkaan aina, vaan käytti sitä keinona, jolla muutamissa tapauksissa korvasi mitä puuttui ylhäisyydestä ja rikkaudesta. Ei ikinä mikään voinut herättää hänessä ihastuksen tunnetta: tulipa hän mihin loistavaan asemaan tahansa, hän tuntui olevan kuin syntynyt siihen. Hän osasi niin mainiosti peittää muilta ja karkoittaa itsestään tuota jokaiselle tunnettua, pikku harmeilla ja katkeruuksilla täytettyä puolta elämästä, että häntä siinä kohden todella piti kadehtia. Hän oli kaikkien mukavuus- ja nautintoseikkain tuntija, ja osasi sitä kaikkea käyttää hyväkseen. Loistavat suhteet olivat hänen keppihevosensa. Niihin hän oli päässyt osaksi äitini miehenä, osaksi nuoruutensa toverien avulla, joita hän sydämmessään panetteli, kun olivat ylentyneet kauas hänen edellensä ja hän ikiajoikseen jäänyt virasta eronneeksi kaartinluutnantiksi. Kuten kaikki entiset upseerit, ei hänkään siviilinä osannut pukeutua muodin mukaan, mutta pukeutui sensijaan omaperäisesti ja ylellisen komeasti. Hänen pukunsa oli aina hyvin leveä ja kevyt, mainiot alusvaatteet, suuret ulospäinkäännetyt mansetit ja kaulukset... muuten hänen suureen kasvuunsa, voimakkaaseen ruumiinrakennukseensa, kaljuun päähänsä ja rauhallisiin, itsetietoisiin liikkeihinsä sopi kaikki, mitä hän puki yllensä. Hän oli tuntehikas, jopa helposti kyyneltyikin. Usein, ääneen luettaessa, kun hän ennätti nousupaikkaan, alkoi ääni vavista, silmät kyyneltyivät, ja hän sai harmistuneena jättää lukemisen. Hän rakasti musiikkia, lauloi säestäen itseänsä pianolla ystävänsä A:n romansseja, mustalaislauluja ja joitakuita oopperan motiiveja; mutta opittua musiikkia ei rakastanut ja viis välittäen yleisestä mielipiteestä avonaisesti tunnusti, että Beethovenin sonatit nukuttivat ja ikävystyttivät häntä, ja ettei hän tiedä mitään parempaa kuin joitakin laulajatar Semjonovan ja mustalaistyttö Tanjushan laulamia varieteelauluja. Hänen luonteensa oli niitä luonteita, joille hyvänteon suorittamista varten yleisö on välttämätön. Ja hyvänä hän pitikin ainoastaan mitä yleisö sanoi hyväksi. Jumala ties oliko hänellä mitään siveellisiä vakaumuksia! Hänen elämänsä oli niin täynnä kaikellaista maallista puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa semmoisia vakaumuksia luoda, ja sitä paitsi hän olikin niin onnellinen elämässään, ettei katsonut semmoista edes tarpeelliseksi.

Vanhoina päivinään hänellä tosin muodostui pysyvä mielipide asioista ja muuttumattomia sääntöjä, -- mutta yksinomaan käytännöllisyyden perustuksella: se menettely ja se elämäntapa, joka oli tuottanut hänelle onnea eli nautintoa oli hänestä hyvä, ja senvuoksi oli hänen mielestään kaikkien aina niin meneteltävä. Hän puhui hyvin vaikuttavasti, ja tämä hänen taipumuksensa enensi luullakseni hänen sääntöjensä notkeutta: hän osasi kertoa samasta teosta niinkuin se olisi ollut mitä viehättävin pikku kuje ja niinkuin alhaisin ilkityö.

XI

TYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.

Jo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me lapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan pyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta siitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi siveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä koiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä jänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä neuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: "löytyykö sinisiä jäniksiä?" nostamatta päätään vastasi: "löytyy, lapseni, löytyy". Palattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten katsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut mieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta pilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin ja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.

Äiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin, ja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia, läpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista sonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää. Äiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin muistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli muistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi muistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.

Minua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli Jaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti heidän jälkeensä kiinni. "Nyt ne taas alkoivat toimet!" ajattelin. Minusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin työhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä sekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät puhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs puhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti miellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun saappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja päättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa työhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.

"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!" ajattelin minä, -- "Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä"...

Minä nukahdin jälleen.

Onnettomuutta ei sentään mitään tapahtunut; tunnin kuluttua minut herätti taas sama saappaiden narina. Karl Ivanovitsh pyyhki tullessaan nenäliinallaan kyyneleitä, jotka huomasin hänen poskillaan. Hän kulki minun ohitseni murahdellen jotakin itsekseen ja hävisi yläkertaan. Sitten tuli isä työhuoneesta vierashuoneeseen.

-- Arvaappa mitä olen päättänyt tehdä? sanoi hän iloisella äänellä, pannen kätensä äidin olalle.

-- Mitä niin, ystäväni?

-- Otan Karl Ivanovitshin mukaan lasten kanssa. Tilaa on kuormavaunuissa. Lapset ovat häneen tottuneet, ja hänkin puolestaan näyttää olevan heihin ikäänkuin kiintynyt: nuo 700 ruplaa vuodessa eivät paljonkaan näy laskuissa, et puis au fond c'est un trés bon diable.

Minä en voinut saada päähäni mistä syystä isä haukkuu Karl Ivanovitshiä.

-- Se ilahuttaa minua suuresti, sanoi äiti: sekä lasten että hänen tähtensä: hän on todella kelpo ukko.

-- Olisitpa nähnyt kuinka liikutettu hän oli, kun sanoin hänelle että hän saa pidättää nuo 500 ruplaa lahjana... mutta mikä on kaikkein hullunkurisinta, se on tämä lasku, jonka hän minulle esitti. Maksaa todellakin vaivan katsahtaa siihen, lisäsi hän naurahtaen ja antoi äidille Karl Ivanovitshin kirjottaman paperiliuskan: -- suuremmoista!

Laskun sisällys oli seuraava:

"Lapsille kaksi onkea -- 70 kopekkaa.

"Väripaperia, kultapaperia, liisteriä ja pahvia rasiaa varten, lahjoituksia -- 6 ruplaa 55 kopekkaa.

"Kirja, lahjana lapsille -- 8 r. 16 k.

"Aluhousut Nikolaille 4 r.

"Pietari Aleksandrovitshin vuonna 18-- Moskovassa lupaama kultakello, arvoltaan 140 r.

"Kaikkiaan summa, minkä Karl Mauer on saapa paitsi palkkaansa -- 159 r. 79 k."

Jokainen, joka luki tämän laskun, missä Karl Ivanovitsh vaatii kaikki lahjoihin käyttämänsä rahat takasin ja lisäksi vaatii maksamaan hänelle luvatun lahjan hinnan, jokainen olisi ajatellut että Karl Ivanovitsh ei ole mitään muuta kuin epähieno saituri, -- mutta jokainen olisi näin sanoen perinpohjin erehtynyt.

Astuessaan työhuoneeseen laskuineen ja edeltäpäin valmistettuine puheineen hän aikoi isälle kaunopuheliaasti esittää kaikki vääryydet, joita hän oli saanut talossamme kärsiä, mutta kun hän sitten oli puheensa alkanut samalla liikuttuvalla äänellä ja samoilla tuntehikkailla painoilla, joilla tavallisesti meille saneli kirjotusta, vaikuttikin tämä hänen kaunopuheliaisuutensa voimakkaimmin häneen itseensä; niin että päästyään siihen kohti, jossa hänen piti sanoa: "niin katkeraa kuin lieneekin minun erota lapsista", hän kokonaan hämmentyi, äänensä alkoi vavahdella, ja -- hänen oli vetäminen esille taskustaan ruudukas nenäliina.