Part 10

Lähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet palvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin kaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta kaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen pakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa melua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan muutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden vaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden kuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.

Raskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi kuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia, ilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia Savishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili siitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti herrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa sisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin muiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta puolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut mitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi loitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa kummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään suosia.

Hän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä rukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä kaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä ja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen mopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen keltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä hyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja puhui: "vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani".

Kuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille kalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja; apulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja piti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen hautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen sisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi sen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen huivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla kirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan omaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja kalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.

Ennen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä puvuista -- ruusunpunanen -- oli annettava Volodjalle alus- tai yönutuksi, toinen -- ruudullinen -- minulle, samaa tarkotusta varten; ja huivi -- Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä, joka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat, paitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten menoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten orjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti sangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei pitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.

Kun veli ilmestyi perintöä vastaanottamaan, ja vainajan omaisuutta olikin ainoastaan 25 ruplaa, niin hän ei ottanut sitä uskoakseen ja väitti mahdottomaksi, että muka vanha eukko, joka oli 60 vuotta elänyt rikkaassa talossa, pitänyt kaikkea taloutta käsissään, elänyt aina säästäväisesti päästämättä pienintäkään riepua käsistään, ei muka olisi mitään jälkeensä jättänyt.

Natalia Savishna kärsi tuskia kahden kuukauden aikana ja kesti niitä todellisen kristillisellä kärsivällisyydellä: ei äkäillyt, ei valitellut, vaan ainoastaan tapansa mukaan lakkaamatta muisteli Jumalaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän hiljaisella ilolla teki rippitunnustuksen, otti vastaan ehtoollisen ja päänvoitelun.

Kaikilta kotolaisilta hän pyysi anteeksi väärinteot, joita mahdollisesti oli heille saattanut ja pyysi rippi-isäänsä, isä Vasiljia, sanomaan meille kaikille ei tietävänsä kuinka kiittää meitä kaikesta meidän hyvyydestämme ja pyytämään meiltä anteeksi, jos oli tyhmyydessään ketä loukannut; mutta "varkaana" ei sanonut milloinkaan olleensa eikä pienimmällä rihmasellakaan herrasväen omaisuudesta itseään rikastuttaneensa. Tämä oli eräs ominaisuus, jota hän piti suuressa arvossa.

Puettuaan ylleen edeltäpäin valmistamansa kapotin ja pitsimyssyn ja laskeuduttuaan tyynyjen varaan hän viime hetkeen saakka puheli papin kanssa, muisti, ettei ollut köyhille mitään antanut, otti esille 10 ruplaa ja pyysi jakamaan pitäjän vaivaisille; ja siunattuaan paneutui pitkäkseen ja viimeisen kerran huokasi, ilohymyllä mainiten Jumalan nimen.

Hän oli jättänyt elämän kaipauksetta, ei ollut pelännyt kuolemaa, vaan ottanut sen vastaan niinkuin onnen. Usein tämmöistä kerrotaan kuolevista, mutta kuinka harvoin on asian laita semmoinen todellisuudessa! Natalia Savishna saattoi näin olla kuolemaa pelkäämättä, sillä hän oli kuollut horjumattomassa uskossa ja täyttänyt evankeliumin lain. Koko hänen elämänsä oli ollut puhdasta rakkautta ja altistumista.

Olkoonpa, että hänen uskonsa olisi voinut olla ylevämpää, hänen elämänsä suunnattu korkeempiin tarkotuksiin: olisiko tämä puhdas sielu siltä vähemmässä määrässä rakkauden ja ihailun arvoinen?

Hän oli tässä elämässä suorittanut parhaimman ja suurimman työn -- oli kuollut nurkumatta ja pelkäämättä.

Hänen omaa toivomustansa seuraten hän haudattiin sen rukouskappelin läheisyyteen, joka seisoo äidin haudalla. Nokkosten ja takkiaisten vallassa oleva kumpu, jonka alla hän lepää, on mustalla aitauksella ympäröity, enkä unohda koskaan rukouskappelista poiketa tämänkin aitauksen luo.

Joskus vaieten pysähdyn rukouskappelin ja mustan aitauksen välille. Sielussani herää raskaat muistot. Rupean ajattelemaan: lieneekö sallimus yhdistänyt minua näihin kahteen olentoon ainoastaan käskeäkseen ikuisesti heitä suremaan?...