Part 17

Anna Lagerlöf on nyt neljäntoista vuoden vanha, ja ensi kertaa hänen on määrä esiintyä oikeassa osassa. Kappaleen nimi on _Savuke_, ja hän näyttelee nuorta rouvaa.

Siitä ei tule sittenkään tappiota, ja ansio on pikku Anna Lagerlöfin. Mistä ihmeestä tuo pikku tyttö saa rohkeutensa ja kykynsä? Hän näyttelee niin somasti ja varmasti, että katselijat eivät voi olla ihmettelemättä. »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea sydämentyttö», sanovat he. »No, mutta tuo pikku tyttöhän on oikein kaunis», kuuluu joka taholta. »Ja miten hyvin hän näyttelee!»

Suosionosoituksista ja esiinhuudoista ei ole tulla loppua.

»Näettekö, luutnantti», huutaa lukkari Melanoz kesken melua, »omat pitäjäläiset pitävät puoliaan!»

Lopulta kömmitään sittenkin alas ullakolta, ja nyt alkaa tanssi ja puheensorina ja todinjuonti ja juttuaminen, johon kaikkeen tähän mennessä ei ole ollut aikaa.

Illallinen tarjotaan sydänyön aikana, ja sen jälkeen sytytetään kirjavat lyhdyt. Niitä ei saa puuttua. Joka vuosi tulee ilotulitusta olla.

Tällä kertaa on vaihtelun vuoksi pihamaa valomerenä.

Kylläpä on kaunista, kun mamselli Lovisan kukkaryhmät loistavat monivärisessä valossa, kun riippusaarnen lehvistön läpi tunkeutuu lyhdyn valo, kun pimeihin pensaikkoihin puhkeavat tulikukkaset!

Nyt kaikki ihmiset tulevat ulos ilotulitusta katsomaan. Kaikki jäävät häikäistyinä paikoilleen seisomaan. Mistä kaikki tämä kauneus on lähtöisin? Tämähän on kuin satumaata.

Kvartetti alkaa samalla laulaa. Säveleet kohottavat tunnelmaa vielä entistä enemmän.

Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Tuntuu siltä, ikäänkuin hivelevä, leuto tuuli suhahtaisi ilman halki. Niin, oikeastaan ei kukaan käsitä mitä se on, mutta kaikki nämä ihmiset, jotka lähes kymmenen tunnin yhdessäolon aikana ovat jutelleet, tanssineet, leikkineet, katselleet näytelmiä ja kuunnelleet laulua ja puheita, ovat nyt ikäänkuin täysin valmistuneita. Nähdessään yön ihanuuden ja kuullessaan laulun säveleet tuntevat he suloista huumetta, vienoa ihastusta. Miten ihana elämä on, miten kallis joka hetki, miten nautintorikas jokainen hengenveto!

Kaikki, mitä laulajat laulavat, jokainen sana, jokainen sävel herättää vastakaikua. Ja vielä enemmänkin: jokainen tietää, että nuo tunteet ovat kaikille yhteisiä. Kaikkia yhdistää suuri onnen tunne.

Rouva Hedberg saa äkkiä päähänpiston. Hän asettuu verannan ylimmälle portaalle ja alkaa laulaa Värmlannin laulua.

Kaikki yhtyvät lauluun. Siten he voivat tulkita tunteitaan. Oi Värmlanti, kaunis ja ihana maa!

Kuuluupa siltä kuin kaikki pensaat ja tiheiköt laulaisivat nekin. Tuntuupa siltä kuin Mårbackan tontut tanssisivat suurten vaahteroitten alla tämän kauniin säveleen tahdissa.

Kaikki puristavat toistensa käsiä. Kaikkein silmissä kimmeltää kyyneleitä. Ei kukaan ihmettele. Onhan niin ihmeellisen onnellista elää, ettei voi olla itkemättä.

Kun laulu on vaiennut, nousee insinööri Noreen samalle paikalle, missä Hedda-rouva äsken oli seisonut. Hänkin tahtoo tulkita hetken tunnelmaa.

»Tämä se on ominaista elokuun seitsemännelletoista päivälle», sanoo hän. »Ei laulu, eikä näytelmät, eikä tanssi, eikä ihmisvilinä, vaan se tunne, joka nyt valtaa meidät, se hiljainen, juhlallinen onnentunne, joka on tunkeutunut sydämiimme, se rakkaus ja vastarakkaus, joka värähtelee yössä.

»Tätä me ikävöimme lähtiessämme tänne. Tätä me tulemme täältä ensi vuonnakin taas hakemaan.

»Rakas veli Erik Gustav, mistä se johtuu, että meidän on tultava tänne, jotta tuntisimme tyytyvämme kohtaloomme, olevamme ylpeät maastamme ja onnelliset omasta ja omaistemme puolesta? Sinä et ole mikään suuri etkä merkillinen mies. Et ole suorittanut mitään merkillisiä tekoja. Mutta sinulla on hyvänsuopaisuutta, sinulla on avoin syli. Me tiedämme, että jos vain voisit, niin sulkisit meidät ja koko maailman suureen syliisi.

»Siksi sinä voit joka vuosi antaa meidän tuntea hetken aikaa hiukan autuutta, hiukan paratiisin onnea, hiukan sitä, mitä me täällä itäisessä Ämtervikissä omalla kielellämme nimitämme elokuun seitsemänneksitoista päiväksi.»

Jälkikirjoitus

Oli elokuun seitsemästoista vuonna 1919

Olin antanut sitoa seppeleen niin kauniin, kuin Mårbackassa voitiin saada aikaan, ja se mukanani ajoin kieseissä kirkolle. Olin itse juhlapuvussa, ja ajopelit olivat vasta maalatut ja kiiltävät, ja hevosilla oli parhaat valjaat.

Päivä oli mitä ihanin. Maailma lepäsi auringonpaisteessa, lämpöä oli ilmassa, ja joitakin kauniita, valkeita pilvenhattaroita liiteli taivaalla. Ei tuulta, ei edes vähäisintäkään tuulenhenkeä millään puolella, oli sunnuntai, ja näin lasten leikkivän pyhävaatteissaan talojen pihoilla ja ihmisten juhlapuvuissaan suoriutuvan kirkolle. Ei ollut lehmiä eikä lampaita eikä kanoja ajopelien tiellä, kun ne vierivät Åsin kylän läpi, niinkuin tavallisesti arkipäivisin.

Vuodentulo oli niin runsas, kuin olisimme palanneet vanhaan, hyvään aikaan. Kaikki heinäladot, joiden ohi ajoin, olivat niin täyteen sullotut, ettei ovia ja luukkuja oltu saatu kiinni. Kaikki ruispellot, olivat täynnään kuhilaita, kaikki omenapuut, jotka kasvoivat Åsin talojen pihoilla, olivat täynnä punoittavia omenaraakaleita, ja kaikilla vastakylvetyillä pelloilla oraat vihannoivat.

Tuumin mielessäni istuessani siinä, että luutnantti Lagerlöf, jonka satavuotispäivä juuri tänään oli, olisi kernaasti katsellut tätä kaikkea. Tämä oli varallisuutta, koko luonto oli toisenlainen kuin vuosina 1918 ja 1917 ja 1915 ja 1914 ja 1911, noina hirmuvuosina, jolloin kaikki vain oli kuivunut. Tämä näky olisi ilahduttanut häntä, hän olisi nyökäyttänyt päätään ja tuuminut mielessään, ettei koko Värmlannissa sittenkään ollut toista paikkaa, jossa kasvullisuus olisi ollut niin rikasta kuin hänen pitäjässään.

Koko kirkkomatkan aikana oli hän ajatuksissani. Tätä tietä myöten hän oli ajanut lukemattomat kerrat, ja saatoin kuvailla mielessäni, millä mielenkiinnolla hän olisi seurannut kaikkia muutoksia, Jokaista uudestaan maalattua taloa, jokaista uutta ikkunaa, jokaista tiilillä katettua kattoa hän olisi osoittanut ja lausunut mielipiteensä julki. Åsin Alatuvan mökki olisi tuottanut hänelle suurta iloa siksi, että se oli aivan ennallaan. Mutta kun hän olisi nähnyt, että Jan Larssonin vanha asuinrakennus, joka oli ollut komein hänen aikanaan, oli revitty, niin hän olisi varmaankin tuntenut suurta kaipausta.

Eihän hän koskaan ollut asettunut vastustamaan muutoksia eikä parannuksia, vaikka oli myös ollut paljon vanhaa, johon hän ei halunnut kajota. Varmaankin hän olisi sanonut, että me olimme kehnoja raukkoja, koska aidat olivat vielä meidän päivinämme yhtä viistossa ja kallellaan kuin hänenkin aikoinansa. Eikä hän olisi iloinnut siitäkään, että ojat olivat kasvaneet umpeen ja sillat olivat heikot ja täynnä vaarallisia koloja ja että tunkioita yhä oli tienvarsilla.

Kun tulin tiehaaraan, missä kylätie loppui ja suuri maantie alkoi, olisi ollut hauska näyttää hänelle kylpylän hotellia, joka kohosi mäellä, ja kertoa hänelle, että Åsin kylpylaitoksella kävi nykyään sadoittain kylpyvieraita joka kesä. Hän olisi iloinnut siitä, että hänen ajatuksensa suuren kylpylaitoksen perustamisesta tälle paikalle ei ollut aivan mieletön.

Miten kernaasti olisinkaan suonut, että hän olisi istunut rinnallani ajaessani Ämt-sillan poikki. Olisi ollut hauska näyttää hänelle, että joki näinä viime vuosina vihdoinkin oli syvennyt ja kulki nyt suorana äyräittensä lomassa. Nyt sillä ei enää ollut voimaa kohota reunojensa yli joka kerta, kun kova sade yllätti, ja saattaa laaksoa veden valtaan Mårbackasta aina tänne siltaan saakka.

Kun ajoin Östanbyn koulutalon ohi, olin näkevinäni hänet koulun pihalla onnellisena ja tyytyväisenä niinkuin aina, kun hänellä oli paljon lapsia ympärillään, ja heittävän kaksin käsin kuparirahoja pienokaisille.

Lukemattomat kerrat olin kuullut hänen sanovan kansanvalistusta onnettomuudeksi, joka oli saattava meidät perikatoon, mutta sittenkin hän läksi Östanbyn koululle joka tutkintopäivä ja istui siellä tuntikausia sillä välin kuin hänen hyvä ystävänsä, lukkari Melanoz kuulusteli lapsilta katkismusta ja historiaa ja näytti miten taitavat he olivat laskemaan ja kirjoittamaan. Enkä usko, että koulusalissa oli ketään, joka olisi enemmän kuin hän iloinnut kaikista oikeista vastauksista ja kaikista kauniista todistuksista ja palkinnoista. Muistan miten usein olin ihmetellyt sitä ennen vanhaan. Nythän kyllä ymmärrän, että niin pian kuin lapset olivat kysymyksessä, niin kaikki periaatteet heitettiin mäkeen.

Muistin niin selvästi, millaista oli, kun me ennen muinoin ajoimme kirkon edessä olevalle aukiolle ja ihmiset iloisesti tervehtien väistyivät syrjään vaunujen tieltä, luutnantti Lagerlöfin hymyillessä kaikille ja nostaessa vähä väliä kätensä hatun lierille. Nyt, kun ajoin saman aukion yli, tuntui minusta kovin yksinäiseltä ja tyhjältä ympärilläni. Yksin istuin vaunuissa, ja kaikista niistä, jotka olivat saapuneet kirkolle, minä yksin muistin, että oli isäni satavuotispäivä.

Nousin ajopeleistä ja läksin kirkkomaalle laskeakseni seppeleen haudalle. Ja suruisa sydämeni itki minun ajatellessani, että kaikki rakkaani olivat kuolleet. Isä ja äiti, isoäiti ja täti ja vanha emännöitsijä — heidät kaikki olin peittänyt maan poveen.

Minä kaipasin heitä, minä toivoin, että he palaisivat takaisin Mårbackaan, jonka he työllään olivat rakentaneet.

Mutta hiljaa, äänettöminä ja saavuttamattomina he lepäsivät tuolla alhaalla. He eivät näyttäneet kuulevan minua.

Ehkäpä he sittenkin kuulivat. Ehkäpä nuo muistot, jotka ovat ympäröineet minua näinä viime vuosina, ovat heidän lähettämiään. En tiedä, mutta kernaasti tahtoisin sitä uskoa.