Part 9

Huoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori mies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi Jokkimia ja ojensi hänelle kätensä.

Kun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen, sanoi hän nauraen:

-- Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna kättä Johanille.

Mutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa. Tämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa sisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta kuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi paikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi Sigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja kääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:

-- No, Barbara, etkö tule sanomaan päivää entiselle leikkitoverillesi?

Punastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle kätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat supistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:

-- Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja lapsuudenystäviä!

Verilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden ja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen tervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja pyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten koko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki hänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän katsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset silmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään oli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin oli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.

Muut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän seikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen arkuudestaan ja sanoi nauraen:

-- Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän kaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt mitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan kuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim Freseä? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?

-- Ette saa sanoa, äiti, lausui Barbara hätäillen.

-- Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa puhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin, Jokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.

Sigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen, nauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän oli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui, Jokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi nauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut tätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen ilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään nuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen keski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.

-- No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän suuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.

Ja kääntyen Jokkimin puoleen hän jatkoi:

-- Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä suhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista. Mieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut mitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään tutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa ruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan heille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan kirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien naamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä laskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan tunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä näyttäisi perhekuria.

Pojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he saattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen tämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.

Johan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta vapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.

Sigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella häneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin perheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja kuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä silloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul Moijistakin, jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti tunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä ihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että Jokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori Frese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen tiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi kaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän tietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.

Tämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen, ja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui talon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen, viiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka huoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan tunnettua nuorta miestä.

Keskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim huomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan. Hän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus de la Gardiesta, ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan myöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän Tukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut taloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän oli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli viisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun vaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta kuninkaasta.

-- Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti sanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta meidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus mahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta pyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin jo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen myönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki pyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja poikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä syöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden vaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella uhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.

Asessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan kuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan, nyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä mielipiteet.

-- Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin maaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa taloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä mistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja hän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.

Nyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi asessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.

Jonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen hovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan Paulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut ilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi Jokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua ilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan heidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.

-- Barbara meni jo edeltäpäin sinne, sanoi Henrik.

Tämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan kelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta kohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.

-- Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo pitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa suuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme hänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin iloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen ja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan meikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen mahdollisuus sitä suurempi.

-- Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi Jakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja tahdomme saada perintömme.

-- Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen, sillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta mikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja nelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme irti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa odottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä toivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen rahansa mielellään omassa talossaan.

Jokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret miehet ilmaisivat kiukkuaan.

-- Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob. Hän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö, mitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan, kirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko nostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille ropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.

Pojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan, saadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta tehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa Barbara jo odotteli.

Mäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää rinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui Barbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi paljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu molempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo olivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut, miksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.

Hieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei Paulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen meni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla tunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat ajatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä väistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi hetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja hän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.

Ja hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes velvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki uneksijasta toimivan miehen.

XIV.

Matkalla.

Justiina kiirehti heti tapaamaan Jokkim Freseä ja ilmoitti hänelle Paulin käskyn. Jokkim tiedusteli, missä Paul oli, mutta sitä tyttö ei sanonut voivansa ilmoittaa. Tyttö pujahti heti sanan vietyään pakoon, eikä Jokkim saanut häntä kiinni, vaikka kiirehtikin heti hänen jälestään. Tyttö oli varmaankin piiloutunut jonnekin.

Levottomana asteli Jokkim, miettien, mitä hänen tuli tehdä. Tuollaista sanaa ei Paul mitenkään ollut lähettänyt, ellei hänellä ollut siihen pakottavaa syytä. Hänen tuli siis noudattaa määräystä. Toiselta puolen hän kuitenkin oli levoton ystävänsä kohtalosta eikä olisi hänen seurattaan tahtonut lähteä matkalle.

Hän odotti Samuelia keskustellakseen hänen kanssaan. Jotain vaarallista oli ilmassa, sen hän oli huomannut, sillä edellisenä iltana liikkuessaan kadulla oli hän nähnyt pari epäilyttävää miestä lähettyvillään. Kun hän oli Vasseniusten lapsipuolten seurassa, niin nämä eivät tohtineet tulla aivan hänen lähelleen. Sitten oli samana aamuna liikuskellut muuan mies majatalon pihalla ja oli tiedustellut palvelusväeltä, oliko Jokkim Frese asettunut asumaan taloon. Kun Jokkim oli tullut pihalle, oli mies kadonnut.

Jos Viipurin maaherra todellakin oli kaupungissa, silloin oli toden totta viisainta mahdollisimman pian lähteä matkaan.

Hänen tavatessaan Samuelin ja kerrottuaan hänelle huomionsa ja Paulin lähettämän sanan arveli tämä, että heidän ehdottomasti oli noudatettava hänen määräystään ja lähdettävä matkalle, vaikkakaan Paul ei ollut seurana.

Kaikkien mahdollisuuksien varalta he pitivät viisaimpana, että kumpikin otti oman hevosen ja reen, jotta vaaran hetkenä, toisen hevosen uuvuttua tai muuten vahingoituttua, voivat ajaa yhdessä. Samuel päätti itse ohjata hevostaan, jotavastoin Jokkimin tuli ottaa varma ajaja.

Jokkim oli tuumaan suostuvainen, mutta sitä ennen hän kuitenkin tahtoi jotenkin päästä selville siitä, miten Paulin oli käynyt.

-- Jos hän kerran saattoi lähettää sanan, niin ei hän silloin ole pahassa ahdingossa, sanoi Samuel. Ja lupasihan hän seurata meitä.

Kaksi tuntia myöhemmin olivat molemmat matkalla Tukholmaa kohden. Molemmat olivat antaneet valjastaa reen eteen yhden niistä hevosista, jotka he olivat siepanneet ratsumiehiltä.

Jokkimin ajajana oli muuan turkulainen mies, joka monasti oli tämän matkan tehnyt ja siis tarkoin tunsi tien.

Ilta oli jo myöhäinen, kun he saapuivat Korpoon, jossa he tunnin ajan syöttivät hevosia ja sitten läksivät matkaa jatkamaan yötä myöten, toivoen aamulla pääsevänsä Kumlingeen. Pian oli laaja selkä heidän edessään.

Jokkim ajoi edellä ja Samuel hänen jälessään. Hän oli sitonut ohjakset kiinni ja makasi reen pohjalla paksuihin vällyihin kiedottuna, antaen hevosen itsestään juosta toisen hevosen jälessä.

Jää oli heikkoa, sillä paikka oli virtainen, ja siinä maatessaan kuuli Samuel, kuinka jää soi. Oli aivan kuin kaukaa olisi kuulunut kirkonkellojen pauhua. Tätä hän hartaana kuunteli, ja hänen mielensä tuli leppoiseksi ja sovinnolliseksi kaikkia ihmisiä kohtaan.

He olivat jo niin kaukana, että tähtiyössä taakse jäänyt ranta häämötti vain heikkona viivana. Äkkiä Samuel kavahti istualleen. Hänen tarkka korvansa oli erottanut takaa hevosten kavioiden tasaista ääntä. Hän huusi edellä ajavia hiukkasen seisahtumaan. Turvallistahan oli odottaa lisää seuraa ja sitten suuremmassa saattueessa jatkaa matkaa.

Samuel makasi ryntäillään reessä ja katsoi taakseen. Rivakkaa vauhtia lähestyivät tulijat. Samuelin tarkka silmä erotti jo ajajan, joka oli hänelle outo.

Tulijan hevonen korskui, ja Samuel oli utelias tietämään, kuka sillä tavoin ajoi aivan kuin tavoittaakseen heidät. Hän tarkasti yhä lähenevää rekeä.

Äkkiä pääsi kirous hänen suustaan. Reessä olija oli kumartunut hiukan sivulle, ja silloin Samuel tunsi hänet. Hän oli Konrad Gyllenstjerna.

Reki oli vain muutaman hevosenpituuden päässä Samuelista, kun hän tämän huomion teki.

-- Ajakaa minkä alta pääsette! huusi hän Jokkimille. Täällä tulee pahaa väkeä. Ajakaa, minä pidätän heitä!

Jokkim antoi määräyksen ajajalle, tämä löi hevosta, ja se lähti huimaa vauhtia kiitämään eteenpäin virkistyneenä levosta, joka sille oli suotu.

Takaa-ajajat löivät minkä ennättivät hevostaan ja koettivat päästä jälestä. Samuel pidätti ohjaksista omaa hevostaan ja odotti. Juuri kun takaa-ajava reki oli hänen kohdallaan, hyppäsi hän reestä jäälle ja tarrasi tulijoiden aisaan. Hevoset laahasivat häntä jonkun matkaa jäällä mukanaan ja sitten seisahtuivat. Jokkim kiisi reellään eteenpäin, ja Samuelin säikähtynyt hevonen riensi jälestä.

Konrad Gyllenstjerna hyppäsi reestään, sieppasi miekkansa, ja aikoi iskeä Samueliin, mutta tämä väisti ovelasti, ja maaherran miekka osuikin hänen hevosensa jalkaan, joka pillastui ja väistyi syrjään, ollen vähällä kaataa reen, ellei ajaja olisi saanut sitä hillityksi.

Samuel hyppäsi jalkeilleen, otti miekkansa ja alkoi taistella maaherran kanssa. Taistelua olisi varmaankin jatkunut kauan, sillä molemmat olivat yhtä taitavia, ellei reessä makaava toinen mies, jonka Samuel äänestä tunsi Didrik Königiksi, olisi hillinnyt herraansa ja sanonut:

-- Pian rekeen, muuten hän pääsee karkuun! Jättäkää tämä jäälle. Se on sopiva rangaistus hänelle.

Maaherra heittäytyi rekeen, ja ajaja piiskasi hevosia menemään huimaa vauhtia eteenpäin. Samuel oli hetkisen aivan ymmällä. Hän kuuli vain, miten Didrik pilkallisesti huusi:

-- Kutsu nyt pahathenget lämmittelemään itseäsi, muuten jäädyt jäälle!

Ja reki loittoni. Samuel seisoi miekka kädessään jäällä ja kiroillen katseli heidän jälkeensä. Hän oli kiukkua täynnä, ja toinen karkea sana toisensa jälkeen sinkoili hänen suustaan. Mutta pian hän remahti nauruun ja huusi niin, että kuului kauas:

-- Ajakaa vaan, ette te häntä kiinni saa! Hän oli näet huomannut, että takaa-ajajien hevonen nilkutti, ja välimatka heidän ja Jokkimin välillä tuli yhä suuremmaksi.

Katseltuaan tätä jonkun aikaa hän alkoi silmäillä ympärilleen ja sanoi:

-- Keskellä helmikuun pakkasta selvällä meren selällä liukkaalla jäällä! Tässä saa katsella, eikö joudu vielä ensi yöksi sinne toiseen maailmaan lämmittelemään.

Hän tuumi, menisikö eteenpäin vai palaisiko takaisin. Hän oli juuri keskivälissä. Yhtä vaikeata oli palaaminen kuin matkan jatkaminenkin.

-- Yrittäähän kirppukin henkensä edestä hyppiä, mitä sitten mies! sanoi hän.

Hän teki päätöksensä, pisti miekkansa tuppeen ja alkoi astella Korpoa kohden.

-- Tule nyt, iloinen sieluni, lämmittämään asuntoasi, jotta eivät seinät pääse halkeilemaan. Sanotaan, että ihmisellä on mitä tahansa, kun hän oikein lujasti uskoo. Lämmin on kuitenkin sellaista laatua, ettei sitä uskomalla saa, kyllä siihen valkea tarvitaan. Jotain tässä tiedän kadottavani pakkasen kautta. Varpaan antaisin mennä, antaisin sormenkin ja korvat, mutta nenä-kulta pahimmassa vaarassa näyttää olevan. Mitä minun naamastani enää jäisi jälelle kaunista, jos nenä siinä olisi keskustana aivan kuin kokonainen kukkanurmi, niin kirjavana ja monenkarvaisena.

Hän hieroi nenäänsä ja asteli eteenpäin.

-- Molemmin puolin tuolla näyttää olevan maata. Mutta sinne en uskalla mennä, sillä saatan eksyä alastomille kallioille. Eteenpäin minun täytyy mennä, yhä eteenpäin, siksi kunnes tulen Korpoon. Jos Paul herra todellakin seuraa meitä, niin sitä tietä hänkin tulee ja pääsen hänen seurassaan matkaa jatkamaan.

Pakkanen tuli yhä tiukemmaksi, ja tähdet kiiluivat hänen päänsä päällä.

-- Olisipa hauskaa tietää, kuka noinkin monta reikää on joutanut taivaan kanteen pistelemään. Kummallista, ettei siinä halkeimia näe muulloin kuin kesällä ukkosilmalla. Sanotaan että siellä on autuaitten asunto. Mahtaa siellä olla aika riemu, ja tekisi sinne mieli kurkistaa kerran. Mutta kun on sattunut elämään sillä tavoin kuin minäkin olen tehnyt, niin pidetään tuon viimeisen majatalon portti kiinni, ja minä saan mennä riihen puolelle lepäämään. Oikein sellaista kuumaa paikkaa ilokseen ajatteleekin tällaisella ilmalla.

Hän kiirehti kulkuaan, välillä seisahtuen ja huitoen käsiään pysytelläkseen lämpimänä.

-- Minkähän tähden minä aina olen tupannut niin kovasti muita ihmisiä rakastamaan, vaikkei kukaan ole minua rakastanut? Olen ollut aivan kuin orja muutamien ihmisten lähettyvillä. Millaiseltahan tuo olisi tuntunut, jos jonkun kerran olisi osunut tielleni sellainen ihminen, joka olisi ollut oikein hyvä minulle, olisi tehnyt hyvää minulle, hoidellut minua ja antanut silloin tällöin kauniin sanan lihaviipaleen sijasta silloin, kun ei olisi ollut muuta syötävää ollut kuin leipää? Millaiseltahan sellainen olisi tuntunut?

Hän asteli eteenpäin, nyt ei enää yhtä reippaasti kuin alussa. Hänen käyntinsä oli hidastunut, ja hän kulki hiukan kumarassa. Ja pakkanen tuli yhä voimakkaammaksi. Hän tunsi kummallista uupumusta ruumiissaan, teki mieli istahtaa jäälle ja laskeutua levolle. Mutta samassa hän taas ponnisti voimiaan, sillä hän tiesi sellaisen teon tuottavan kuoleman.

Hän koetti seurata reen jälkiä jäällä, sillä ainoastaan siten hän tiesi voivansa pysyä eksymättä.

Aamu alkoi idässä heikosti kajastaa, mutta vieläkään ei ollut matka loppunut. Molemmin puolin oli kyllä jo kallioisia rantoja, ja hän tiesi, että pieni ponnistus vielä ja hän pääsisi majataloon, Korpoon.

Ja aurinko nousi. Taivaan ranta hohti kalpeanpunaisena. Mies seisahtui ja katsoi kohden korkeutta. Hän oli unohtanut matkan, vilun, kärsimykset. Hän katsoi vain kohden aamuaurinkoa ja pani hiljaa kätensä ristiin. Ja suloinen uupumus täytti koko hänen olemuksensa; hän vaipui polvilleen jäälle ja alkoi hiljaa rukoilla:

-- Isäksi tohtivat muut mainita sinua siellä ylhäällä. Ethän suutu, jos minä vaivainen ja sinusta loitolle eksynyt nyt sanon sinua sedäksi. En tahdo tulla sinun luoksesi niinkuin lapsi tulee kotiaan, vaan niinkuin sukulaisen luo tullaan, köyhä sukulainen rikkaan sukulaisen luo. En minä paljoa pyydä sinulta, en muuta kuin pienen kolkan, jossa saan toisten iloa katsella, oven pielessä lavitsalla. Ja kun sinun kodissasi iloiset pidot ovat ja tanssi liehuu, niin ethän silloin suutu, jos minä hihkaisen joukkoon toisinaan. Oven pieleen vain, ei muualle, oven pieleen! Siinä minä sitten katselen, ketkä oikeastaan sinun valtakuntaasi saavat tulla. Ja jos pikku Napukka siellä kerran on, niin ethän ole huomaavinasi, jos hän rikkaasta pöydästäsi nousee ja minulle salavihkaa jotain pistää kouraan.

Hän vaipui jäälle, ja hänen silmänsä olivat suunnattuina nousevaa aurinkoa kohden.

XV.

Yhtyminen.

Samuel heräsi siihen, että joku kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja että hänet sen jälkeen nostettiin rekeen.

Kun hän avasi silmänsä, kumartui Paul Moij hänen puoleensa ja kysyi levottomana:

-- Ethän vain ole palelluttanut jäseniäsi?

-- Eihän sellaista taida tietää, ennenkuin koettaa, vastasi Samuel.

Paul riisui saappaat hänen jalastaan ja alkoi yhdessä ajomiehen kanssa lumella hieroa niitä, sitten hierottiin kädet ja kasvotkin varmuuden vuoksi. Kun Paul aikoi kaataa mukanaan olleesta viinapullosta viinaa kylmettyneille jäsenille, niin Samuel huusi:

-- Älä herran nimessä sinne kaada, sehän on voiteen haaskausta. Kaada suuhun, kielikin tarvitsee voiteita.

-- Koska jälleen voit puhua, sanoi Paul antaen hänen ryypätä oikein tuntuvasti, niin kerro, mitä on tapahtunut ja miksi löydän sinut puolikuolleena jäältä.

-- Viipurin maaherra ja König olivat kintereillämme, minä hyppäsin reestä ja pidätin heitä, jossa metakassa heidän hevosensa vikaantui. Tällä tavoin pääsi nuori Frese ajamaan huoleti eteenpäin, ja minun hevoseni piti enemmän hänen hevosestaan kuin minusta ja läksi samalle matkalle. Minä jäin yksin jäälle ja aloin jo mietiskellä tämän elämännuoran loppua, kun sinä tulit ja pelastit minut.

-- Sinä luulet siis, että Jokkim herra on turvassa? kysyi Paul.

-- Aivan varmasti, jos hän vain on ajanut eteenpäin, sillä takaa-ajajat jäivät jälkeen, ja heidän hevosensa nilkutti.

-- Siinä tapauksessa voimme aivan huoleti palata Korpoon hoitamaan sinua. Kun hiukan olet toipunut, niin lähdemme uusilla voimilla Tukholmaa kohden.

-- Sinne minunkin mieleni tekee, sillä pelkään, että noiden paperien tähden syntyy vielä monta merkillistä kujetta.

Hevonen käännettiin ja he palasivat Korpoon, jossa menivät erääseen taloon lämmittelemään.

Syötyään kunnollisen aterian kysyi Samuel:

-- Mutta kerrohan, miten sinulle on käynyt ja miksi lähetit varoituslauseen meille, mutta et tullut itse seuraamme?

-- Sillä kertaa makasin eräässä kellarissa, sääret ja kädet köytettyinä ja vanha ämmä vartioimassa minua, aivan kuin olisin ollut pikku lapsi, jonka pelätään kehdosta putoavan.

-- No, sinä putosit siitä kuitenkin, koska tässä olet, kaikesta vartioimisesta huolimatta.