Part 7

Mutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä kuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen tyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään Viipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta. Juuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria lupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.

Mutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati heille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:

-- Mutta ensin on minun pantava nämä tärkeät paperit turvaan.

Hän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle jättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:

-- Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai päästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.

He menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä aterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän aikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan miestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään uneen.

Marketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun hämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa viereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.

-- Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään täälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.

-- Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä liikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.

-- Mikko liikkuu aina oikeilla asioilla, sanoi Marketta hiukan kalveten kuullessaan poikansa sanat.

-- Niin sinun mielestäsi, mutta ei toisten, ei ainakaan minun.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Marketta.

-- Joko he nukkuvat? kysyi Uolevi vastaamatta äitinsä kysymykseen.

-- Jo.

-- Sikeästikö?

-- Varmaankin, sillä he ovat pitkästä matkasta uupuneita. Silloin nukkuu aina raskaasti.

-- Kuka otti nuo paperit?

-- Mitkä paperit?

-- Jotka isäpuoli antoi povestaan.

-- Se herra, joka oli komeimmin puettu, se tummapukuinen ja hiljainen.

-- Missä hän makaa?

-- Hän nukkuu lavitsalla lähinnä pöytää. Miksi sitä kysyt?

-- Haluanpa vain tietää. Minne hän pani paperit?

-- Takkinsa taskuun näin hänen ne panevan. Mutta mitä tämä kaikki tietää?

-- Sen kyllä saat vielä nähdä.

Uolevi meni ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi terävästi, mutta aivan hiljaa:

-- Sinä et liiku paikaltasi, vaan odotat minua täällä!

-- Minkä tähden? Mitä sinä aiot?

-- Mitä minä aion, ei kuulu sinuun!

-- Sinä aiot tehdä jotain väärää, huudahti Marketta. Minä en sitä salli. Minä menen herättämään Mikon.

-- Sinä olet nyt alallasi, ellet tahdo, että he minut surmaavat. Odota täällä hetkinen, kyllä sitten selitän sinulle kaikki.

Sydänalaansa pidellen jäi Marketta huoneeseen Uolevin hiljaa hiipiessä tupaan. Mitä aikoi hänen poikansa? Miksi kysyi hän niin tarkoin noista papereista? Aikoiko hän ne anastaa? Mutta jos hän sen teki, niin silloinhan hän petti maan, sillä nuo paperit paljastivat juuri petolliset juonet. Jos niin oli laita, jos hänen poikansa todellakin oli varas, niin mitä hänen tuli tehdä, tuliko ilmaista kaikki toisille, tuliko antaa oma lapsensa ilmi, ehkä syöstä hänet turmioon? Hänen ohimoitaan kivisti ja hän tarttui päähänsä saadakseen ajatuksensa selviämään.

Uolevi palasi tuvasta ja kuiskasi äidilleen suljettuaan ensin oven:

-- Hanki tänne kynttilä, jotta näen!

Konemaisesti meni Marketta huoneen nurkassa olevan kaapin luo ja otti sen päältä kolmihaaraisen vahakynttilän.

-- Tässä on joulukynttilä vielä jälellä, sanoi hän.

Hän näki, miten kipinät lensivät tuluksista, kun Uolevi koetti sytyttää taulaa. Pian siinä oli tuli ja hän sytytti kynttilät.

-- Laske kynttilä pöydälle, käski hän äitiään.

Marketta totteli kalpeana.

Uolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta käsissään.

-- Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän papereitaan.

-- Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan, et sitä kuitenkaan ymmärrä.

Ja Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen kätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja pisti ne taskuunsa.

-- Aiotko sinä viedä heidän paperinsa? huudahti Marketta.

-- Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä papereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin kukaan herää.

Marketta oli nyt selvillä. Hän ei voinut tällä tavoin mukautua kaikkeen.

-- Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä asioilla liikut.

Uolevi mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et ainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran palveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän kaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan, niin olen pelastettu. Siinä on totuus.

-- Sinä olet siis maanpetturin palveluksessa! sanoi Marketta.

-- Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi Uolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä käyneenkään.

-- Mutta papereitten katoaminen? Kenen syyksi se tulee?

-- Se on heidän ajateltavansa eikä minun.

-- He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen vieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä ne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet. Minähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?

-- Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella, sanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.

Marketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään poikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja vielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet henkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata, hän, niin nainen kuin olikin:

-- Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä tee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.

-- Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle, silloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu tapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka kuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan kertoo. Anna paperit minulle!

-- Ne ovat nyt minulla ja niitä en anna.

-- Sitten ilmaisen kaikki heille.

-- Sitä et tee!

-- Miksi en?

-- Et tohdi.

-- Miksi en tohtisi?

-- Sillä silloin he minut surmaavat. Joko nyt ymmärrät?

Uolevi astui muutaman askeleen ovea kohden, mutta samassa oli Marketta jo hänen tiellään ja asettui käsivarret harallaan oven eteen.

Nuori mies tarttui hänen käsivarsiinsa ja aikoi siirtää hänet syrjään.

-- Jos kosket minuun, niin huudan heidät avukseni, sanoi Marketta. Anna paperit minulle!

-- Jos ne annan, niin silloin ei minulla ole enää tässä maassa turvaa, ymmärrätkö? sanoi Uolevi kiihkeästi. Minä olen myyty mies, jos ne viedään Tukholmaan.

-- Kaiken sen nimessä, mikä on maailmassa pyhää, sanoi Marketta tuskissaan väännellen käsiään, anon ja pyydän sinua, älä syökse itseäsi ja minua onnettomuuteen. Jätä kaikki, ilmaise heille entinen elämäsi, ja minä rukoilen heiltä sinulle anteeksiantamusta. Tee parannus, niin silloin sinun käy hyvin maailmassa.

-- Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella, sanoi Uolevi ja meni ottamaan pöydältä lakkinsa.

Samassa Marketta pujahti ovesta tupaan ja huusi:

-- Te olette petetyt, herätkää!

Miehet hyppäsivät pystyyn. Uolevi juoksi tupaan ja aikoi päästä eteiseen, kun Samuel syöksyi hänen tielleen ja huusi:

-- Seis! Minne matka?

-- Hän on varastanut teidän paperinne! huusi Marketta.

-- Kirottu, karjaisi Paul ja hyökkäsi miekka kädessään Uolevia kohden.

-- Yksi ainoastaan yhtä miestä vastaan! huusi Samuel, joka miekallaan alkoi ahdistaa Uolevia.

Taistelu oli lyhyt, ja pian oli Samuelin miekka lävistänyt hänen rintansa. Ääntäkään päästämättä Uolevi kaatui lattialle.

Samuel kumartui kaatuneen puoleen ja kohensi liedessä tulta nähdäkseen, kuka kaatunut oli.

Nähdessään Uolevin kaatuvan oli Marketta kirkaissut. Nyt hän horjui häntä kohden ja sanoi Samuelille, joka etsi jotain kuolleen povesta:

-- Siellä ne ovat! Hän kätki ne sinne!

Paul kumartui myöskin kaatuneen puoleen, ja pian oli hänen käsissään kadonnut paperikäärö, mutta samalla toinenkin.

-- Kynttilä tänne! huusi hän nähdessään tulen välkkyvän perähuoneesta.

Jokkim riensi sen noutamaan, ja pian olivat miehet kumartuneet pöydän yli tarkastamaan niitä papereita, jotka Paul oli löytänyt.

-- Täällähän on petturien täydellinen kirjeenvaihto, sanoi Paul. Nyt he ovat kaikki käsissämme.

-- Ja siitä me saamme kiittää emäntää, sanoi Samuel.

Kaikki kääntyivät katsomaan Markettaan, joka oli vaipunut kuolleen viereen ja oli nostanut hänen päänsä syliinsä.

-- Teillä on täysi syy iloita, emäntä, sanoi Paul, olette tehnyt isänmaalle suuren palveluksen.

Marketan rinnasta nousi syvä nyyhkytys, ja hän sanoi:

-- Antakaa minun itkeä häntä, hän oli poikani!

Tuvassa oli kauan aikaa aivan hiljaista. Kukaan ei liikkunut paikaltaan. Kuului ainoastaan Marketan sydäntävihlovaa nyyhkytystä.

Mikko astui hitaasti permannon poikki vaimoaan kohden, siirsi hellästi kuolleen hänen sylistään ja nosti Marketan seisomaan. Ja tuo hiljainen mies tarttui sanaakaan sanomatta molemmin käsin lujasti vaimonsa olkapäihin ja kirkkain silmin katsoi häneen. Mutta Marketta tyrskähti itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

Kauan he näin seisoivat. Sitten talutti Mikko vaimonsa pöydän ääreen lavitsalle istumaan ja siinä hiljaa hiveli hänen tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkun tyrske, ja Marketan pää lepäsi miehen olkaa vastaan.

Mutta hälinän kuullessaan oli talon palvelusväki levottomana kokoontunut porstuaan ja pyrki tupaan. Paul koetti heitä rauhoittaa ovea avaamatta. Kun väki kuitenkin levottomana tiedusti, miten isäntä ja emäntä voivat, vastasi Mikko tyynesti:

-- Menkää rauhassa nukkumaan, ei täällä ole mitään tapahtunut!

Hän kääntyi jälleen vaimonsa puoleen, ja eteisessä ollut palvelusväki hiipi toiseen tupaan levolle.

-- Minä en voinut tehdä toisin, minä en voinut tehdä toisin! sanoi Marketta hiljaa miehelleen.

-- Sinä teit oikein, vastasi Mikko ja hänen äänensä värisi.

Kun Marketta kohotti kasvonsa katsoakseen kuollutta, niin olikin ruumis poissa, ja matkavieraat olivat kadonneet.

-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta.

-- Teon jäljet ovat peitettävät niin, ettei kukaan saa siitä mitään tietää, sanoi Mikko.

-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta uudelleen.

-- Varmaankin Hiisveden pohjaan upottaneet.

-- Eikö hän saa siis edes maata siunatussa maassa?

-- Sinä rukoilet koko elämäsi ajan hänen puolestaan, sen tiedän, sanoi Mikko. Ja meidän Herramme ja Jumalamme kuulee kyllä huutosi eikä viimeisellä tuomiolla ole hänelle liian ankara.

XI.

Yliopiston vahtimestari.

Pari päivää viipyivät ystävykset Mikon talossa, ennenkuin läksivät Turkua kohden ajamaan. Mikko tahtoi seurata heitä, mutta Paul puheli hänen kanssaan ja selitti, että tänä aikana oli hänen velvollisuutensa jäädä vaimonsa luo, häntä tukemaan ja lohduttamaan. Kun Mikko oli levoton siitä, että toverukset mahdollisesti eivät löytäisikään kaikkia talviteitä ja siis suorinta matkaa tulisi Turkuun, vakuutti Samuel pitävänsä siitä huolta, sillä hänhän oli kierrellyt maata ristiin ja rastiin koskaan eksymättä.

Turkuun saavuttuaan he tiedustelivat, milloin suurempi seurue turkulaisia aikoi lähteä Tukholmaan ajamaan Maarianhaminan kautta. Meri oli kyllä jäätynyt, mutta vaara uhkasi sittenkin aina, ja jos tahtoi varmasti päästä perille, niin oli turvallisinta liittyä suureen joukkioon. Neljän päivän päästä piti tällaisen kulkueen lähteä liikkeellepä sitä jäivät ystävykset odottamaan.

Aikaansa viettääkseen meni Paul saksalaisten kauppiaitten Turkuun rakentamaan majataloon asustamaan, Jokkim Frese meni tapaamaan viipurilaisia tuttaviaan, ja Samuel läksi vaeltamaan yliopiston vahtimestarin luo.

Hänen astuessaan Kalle Fläskin asuntoon tuomiokirkon luona olevaan yliopistorakennukseen oli tämän luona paraillaan kaupungin parturi ja välskäri, vanha ukko Paavali Deinert sitelemässä vahtimestarin päässä olevia haavoja, jotka hän oli saanut humalaisten ylioppilaitten edellisenä iltana kadulla hyökätessä hänen kimppuunsa.

Nähdessään Samuelin koko pituudessaan ja laihuudessaan astuvan sisään ja tuntiessaan hänen naamataulunsa hän huudahti:

-- Servus, domine frater!

Kalle Fläskillä oli näet piintynyt tapa puhua mahdollisimman paljon latinaa, siten tullakseen professorien luokkaan luetuksi.

-- Servus, servus! vastasi Samuel. Salve in domum teum!

-- Gratias, gratias! vastasi Kalle.

Kalle oli hyvin laiha, pikkuinen ukon käppyrä, jolla oli kalju pää ja pukinparta. Hän kiirehti parturia jouduttamaan tointaan, ja kun tämä oli tehtävänsä loppuun suorittanut, kääntyi hän Samuelin puoleen ja kysyi:

-- Qua de causa te video?

-- Quam in Turkum saapunus sum, te video haluan, vastasi Samuel vakavasti.

Kalle nyrpisti nenäänsä tälle puutteelliselle latinalle ja jatkoi:

-- Quod tibi jessus est?

Samuel arvasi Kallen tällä lauseellaan tarkoittavan, mitä hänelle kuului, ja vastasi:

-- Vita mea maxima vaihtelevaitudine est, sed nunc magnas res in Stokholmam agere päättävääbö. In Turkum cum duos kamratibus venio et post qvartam diem matkam alkamus. Patria in magna vaara est, et nos patriam pelastaare aikomus.

-- Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sanoi Kalle, mutta huomaan sinun paljon unohtaneen siitä, jolloin luonani otit ensimäisiä latinankielen opetuksia, jonka vuoksi lienee parasta meidän omalla rakkaalla äidinkielellämme pitää suukopua.

-- Kyllähän minäkin itse huomaan latinan menevän kankeasti, sanoi Samuel. En näet ole pitkään aikaan enää saanut olla sellaisten oppineiden miesten seurassa kuin sinä olet.

-- Niin, niin, oppi vähenee kovasti, sen minä olen huomannut. Et voi arvatakaan, kuinka huonoa latinaa nykyään ylioppilaatkin keskenään puhuvat. Ellei olisi professoreja, joiden kanssa joka päivä saan kieltä harjoittaa, niin unhottaisin minäkin roomalaisten jalot lauseet.

Kalle nousi, meni huoneessa olevalle avainkaapille ja sanoi:

-- Käyn noutamassa sinulle hiukan viiniä, koska kerran olet asuntooni tullut.

-- Mistä menet noutamaan, ethän vain krouvista asti? kysyi Samuel.

-- Minulla on oma pieni varastoni kirkon kellarissa, sanoi Kalle ja poistui.

Vähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän kaatoi kahteen viinituoppiin.

-- Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa, sanoi Kalle, niin onneksi olkoon!

-- Samoin sinun! vastasi Samuel. Viini on hyvää ja makeaa.

-- Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta... niin, tarkoitan, mitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten seurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa on vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun mielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta ahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan millään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin yliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan vaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.

-- Ellei tässä toimita ajoissa, niin tiesi miten käy, sanoi Samuel.

Hän katsahti ympärilleen ja sanoi hiljaa:

-- Eihän vain kukaan meitä kuule?

-- Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita. Karsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja jos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän kaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos jotain on sydämelläsi.

-- Olemme saaneet käsiimme muutamia erinomaisen vaarallisia kirjeitä.

-- Aijai, aijai!

-- Ja nyt matkustamme Tukholmaan antamaan suuret herrat ilmi.

-- Sinä olet aivan ihmeellinen. Sinä antamassa ilmi? Ehdin jo tässä ajatella, että muut olivat sinua ilmiantamassa, ja että tulit luokseni etsimään turvaa.

-- Ei sen vuoksi Tukholmaan mennä, sanoi Samuel, kyllä minut tässäkin maassa tuomita osataan. Asia on paljoa suurempi, valtionkavallus.

-- Hirtettämän sellaiset pitää, jotka isänmaataan kavaltavat, huudahti Kalle innoissaan.

-- Samaahan me juuri olemmekin hommaamassa. Tämä kaikki olisi varsin mahdollista, sillä todistuskappaleet ovat hallussamme, mutta niitä koetetaan meiltä anastaa. En voi kertoakaan kaikkia niitä seikkailuja, joiden alaisina olemme olleet näiden papereitten tähden. En olisi sinulle tullut puhumaan mitään, ellei minulla olisi omat epäilykseni siitä, että tässä kaupungissa on miehiä, jotka ovat Viipurista asti ajaneet meitä takaa. Kerran ne petin oikein perinpohjin, ja he jäivät jälkeemme. Mutta viivyimme Vihdissä kauemmin kuin ensin aioimmekaan, ja sillä välin on varmaankin tuo ahdistajamme päässyt jälillemme. Olin näkevinäni hänet täällä kaupungissa, aivan kaupungin portin luona. Hän kääntyi kyllä poispäin, mutta minä tunsin hänet sittenkin.

-- Sinä puhut kerrassaan kummallisia asioita.

-- Ainoa ihminen, joka voi ottaa tässä kaupungissa selkoa mistä tahansa muiden huomaamatta ja aavistamatta, olet juuri sinä. Virkasi pakottaa sinut kiertämään pitkin kaupunkia, poikkeamaan kaikkiin kapakkoihin. Nyt tulisi sinun ajaa tuota miestä takaa. Ja kun hänet olet saanut käsiisi, ilmoittaa siitä minulle.

-- Ja sinä sanot, että hän aikoo maalle pahaa.

-- Minä tiedän sen varmaan.

-- Oletko ilmoittanut tästä asiasta tovereillesi?

-- En.

-- Miksi et?

-- Arvelin, että minä yksinäni nutistaisin hänet. Katsohan, siellä Viipurissa tapahtui jo yhtä ja toista, ja meitä auttoi eräs kahdentoistavuotias poika. Minua hävetti hiukan, kun sellainen ennätti minun edelleni. Sitten on meidät turvannut eräs talonpoika ja hänen vaimonsa. Minä vain en ole tehnyt mitään, en muuta kuin kerran ilveillyt niin paljon, että pelastuimme. Nyt tahtoisin näyttää, että minäkin kykenen johonkin.

-- Sinulla on jalo sydän, vaikka oletkin suuri roisto monessa muussa asiassa, sanoi Kalle Fläski. Sinä olet aivan kuin lantakasa, jolla kukoistaa ihmeellisiä kukkasia. Minä voisin tästä asiasta sanoa monta latinaista lausetta, mutta kun et niitä ymmärrä, niin jääkööt sikseen. Ymmärrän aivan hyvin tarkoituksesi. Ja koska isänmaa on vaarassa, niin tietysti minä teen vaikka mitä. Ilmoita siis, millainen tuo mies on, niin minä menen häntä etsimään. Jos hän on tavallinen mies, niin hän on tällä hetkellä jossain kaupungin kapakassa, siitä olen varma. Mies on aivan kuin sammakko, se joutuu aina siihen, missä on märkää.

Heidän keskustellessaan oli päivä jo alkanut hämärtää. Päätettyään, millä tavoin antaisi tiedon Samuelille tutkimustensa onnistumisesta, ja saatuaan kuulla, minkä näköinen ja millä tavoin puettu tuo etsittävä mies oli, puki Kalle talvitamineet ylleen, otti käteensä pahkurasauvan ja läksi tutkimusretkelleen. Ensiksi hän meni Anders Merthenin kapakkaan, jossa aina oli väkeä eniten koolla.

Kapakassa oli suuri määrä ylioppilaita ja nämä ottivat Kalle Fläskin tulon suurella huudolla vastaan.

-- Siinähän se meidän latinankielentaitoisin miehemme tulee, huusi muuan ylioppilas, jonka nimi oli Abraham Poppius. Tulehan tänne keskustelemaan maailman asioista meidän kanssamme. Quid tibi videtur? Pacem aut bellum?

Kaikki odottivat suurella jännityksellä Kallen vastausta, sillä jo monasti oli hän saanut ylioppilaat remahtamaan makeaan nauruun ihmeellisellä latinallaan. Mutta Kalle olikin tällä kertaa päättänyt olla sekaantumatta ylioppilaitten ilveilyyn ja vastasi senvuoksi:

-- En minä ole mikään pilli, jota te saatte oman halunne mukaan puhallella.

-- Pilli et olekaan, vaan oikea klaneetti, joka pärisee yhtä ääntä, sanoi Nikolai Varpuinen niminen ylioppilas. Eilenkin tuli sinusta oikein korkeita ääniä, kun sinua hiukan puristelimme. Kuinka on sinun pupukartanosi laita tällä hetkellä? Huomaan, että olet antanut Deinertin laittaa katoksia ja suojia.

Kalle ei vastannut mitään, vaan loi tutkivia katseita hämärästi valaistuun huoneeseen nähdäkseen, oliko siellä etsimäänsä miestä. Kaikki olivat tuttuja, ei ollut ketään vierasta. Hän aikoi mennä, kun ylioppilaat tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän ääreen istumaan.

-- Vis du mi contradisare, sanoi Poppius matkien Kallen puhetapaa ja käytöstä.

-- Sinä heittiö! ärähti Fläski.

-- Da mihi meliorem verbum, sanoi Poppius kerraten toista Kallen epäonnistunutta latinalaista lausetta, joka oli jäänyt heidän mieleensä.

-- Ingratus cuculus! sanoi vahtimestari. Tällä tavoin sinä minua kohtelet, vaikka olen sinua niin monta kertaa auttanut, kun olet karsserissa istunut.

-- Siksi minä tahdonkin sinua palkita, sanoi Poppius ja huusi krouvaria tuomaan haarikan olutta.

Tämä teko hiukan lepytti Kallea, ja hän istui pöydän ääreen.

-- Sanonko teille kaikille yhteisesti jotain, sanoi hän juotuaan tuopista. Te olette erinomaisen hyviä poikia, mutta kapakassa istutte liikaa, ja siitä teissä herää hurjuus, villiys ja kaikki pahat. Tämäkin kapakka on oikea pahojentöiden kutupaikka, jossa te iltaisin kyykötätte. Jo kauas kadulle kuulee, kuinka täällä tyhmien puheiden kutu käy. Huomenna kyllä suussanne on toiset puheet, kun saatte tulla konsistoriumin eteen vastaamaan siitä, että minun päähäni teitte, niinkuin sanoitte, henkireikiä.

-- Ole sinä sitten se valkoinen sammakko, joka opetat meille parempia tapoja, sanoi Poppius.

-- Kyllä minä teille tapoja opetan! huusi Kalle. Hän aikoi jatkaa, kun kapakan ovi samassa aukeni, ja sisään astui mies, jonka vahtimestari heti tunsi siksi, jota Samuel oli käskenyt häntä etsimään. Hän kääntyi heti ylioppilaitten puoleen ja sanoi hiljaa:

-- Konsistoriumin tulevassa kokouksessa päätetään stipendeistä. Moni teistä voi sen kadottaa, jos minä nyt syytän teitä pahoinpitelystä. Tahdotteko päästä siitä vapaaksi? Tietysti tahdotte, kyllä minä arvaan. Jos teette tuolle tänne äsken tulleelle miehelle kaiken sellaisen koiruuden, että hän neljäksi päiväksi tulee kykenemättömäksi liikkumaan ja ainoastaan suullaan voi maata vuoteessa, niin en puhu rehtorille mitään, en tee mitään valitusta.

-- Hän on suorastaan jalo mies! sanoi Varpuinen. Sinä aiot siis palkata meidät kostamaan puolestasi? Jos lupaat kolme haarikallista olutta vielä kaiken muun lupaamasi lisäksi, niin kyllä annamme hänen nähdä tanssivia taivaankappaleita.

-- Saatte jokainen haarikallisen viiniäkin kaupan päällisiksi, sanoi Kalle.

-- No sitten hän saa rukoilla jumalaansa, että hänen henkensä säästyisi, sanoi Varpuinen.

Ylioppilaat pitivät pientä neuvottelua keskenään ja sitten he alkoivat ilveilynsä.

Kaikki nousivat seisomaan ja Nikolai Varpuinen astui juhlallisena Didrikin eteen, kumarsi syvään ja lausui:

-- Tervetuloa sankariseuraan!

Didrik hiukan sävähti nähdessään ylioppilaitten tulevan häntä kohden; hän näet pelkäsi näiden jollain tavoin tietävän hänestä pahoja, ja nuoria sekä innostuneita kun olivat, voisivat nämä ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Mutta kun hän näki kaikkien juhlallisesti kumartavan hänelle, haihtui epäilys ja hän vastasi tervehdykseen.

-- Kiitän kunniasta!

-- Kunnia on kokonaan meidän puolellamme, vastasi Nikolai Varpuinen.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Didrik.

-- Sitä, että kunniaa emme anna muille. Me pidämme sen omanamme.

-- Tahdotteko loukata? vastasi Didrik kiukkuisesta

-- En tiedä, mikä loukkaus sanoissani voisi piillä, sanoi Varpuinen hyvin kohteliaasti. Oletteko ehkä kunnian puutteessa, koska niin iskette tähän sanaan?

Didrik puri huultaan eikä vastannut mitään.

-- Kohdelkaa arvokkaasti sellaista herraa, kuin tämä on, sanoi Kalle. Hän on Viipurin kaunistus ja kunnia ja on tullut tänne meidän joukkoomme loistamaan.

-- Siinä tapauksessa istukoon hän meidän keskessämme valkeutena, sanoivat ylioppilaat.

Ja Nikolai lisäsi:

-- Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan kuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin tarvitaan.

-- Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny kilinä!