Part 6

-- Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi muuan ratsumies hätääntyneenä.

-- Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa päästää häntä vapaaksi.

-- Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan vapaaehtoisesti tupaa kohden.

Paul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden huomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti pusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.

Tuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä. Emäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä tuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä äänellä:

-- Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen sotavoiman keralla?

-- Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos olet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet nämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa. Kaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat ryhtyä tarkastamaan taskuja.

Didrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi samoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua Samueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle jalalleen seisomaan ja huusi:

-- Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan sillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun karjaasi. Väisty pois, väisty pois!

Hän alkoi huitoa käsillään oikealle ja vasemmalle, kyyristyi sitten permannolle, hyppäsi ilmaan niin korkealle, että hänen päänsä tapaili tuvan kattoa, ja huusi taas:

-- Älä kieputa sitä häntääsi minun nenäni edessä, siinä on paha löyhkä. Ellet ole alallasi, niin manaan sinut näiden toisten kimppuun!

Sotilaat katsoivat arkaillen Samueliin, ja karsinassa oleva vaimo alkoi rukoilla ääneen.

-- Älkää välittäkö tuon hullun puheista, sanoi Didrik, vaan ryhtykää etsimään papereita! Ensin nuoren Fresen kimppuun!

Kaksi sotilasta aikoi pistää kätensä hänen taskuihinsa ja etsiä hänen povestaankin, kun samassa Samuel huikeasti huusi:

-- Seis! Jos vielä sormennekin ojennatte, niin ette voi tästä hetkestä alkaen enää käsiänne liikuttaa. Minä, jolle on salaiset voimat annettu, jonka ystävät ja heimolaiset ovat rinnallani, minä sanon teille: Voi sitä, joka näihin miehiin koskee, hänen kätensä kuivettukoon!

Didrikin ääni oli hiukan epävarma sanoessaan:

-- Mitä viivyttelette? Alkakaa etsiä! Miehet ojensivat taas kätensä, mutta uudelleen parkaisi Samuel pahasti ja miehet jäivät liikkumattomina paikoilleen.

-- Siinä seisokaa kivettyneinä ja kangistuneina, manasi laiha mies kolkolla äänellä. Ette voi liikuttaa jäsentäkään, ette saa ääntäkään suustanne, ette voi muuta kuin hengittää. Noin, noin! Katsokaa te, jotka minun sanojani epäilette, katsokaa, jäykkinä he seisovat paikallaan, eikä mikään heitä enää pelasta, ei mikään muu kuin minun tahtoni jyrkkä noudattaminen.

-- Mitä tämä tietää? huusi Didrik. Ellette te voi sitä tehdä, jos pelkäätte tuota hourailevaa miestä, niin minä sen uskallan tehdä.

Hän astui askeleen Freseä kohden, mutta samassa Samuel ojensi käskevästi kätensä häntä kohden ja sanoi:

-- Katsokaa te kaikki, jotka minua epäilette, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa muuttuvat harmaiksi. Kohta veri niistä kokonaan katoo, sitten päästä, sitten rinnasta, sitten vatsasta ja viimein jaloista, kunnes kaikki veri virtaa ison varpaan kautta maalle.

-- Armahda meitä, älä syökse meitä turmioon, me tottelemme sinua! ruikutti emäntä karsinasta. Hävitä heidät kaikki, mutta säästä talon väkeä ja lapsiani, sillä emmehän me ole sinulle mitään pahaa tehneet.

-- Polvillesi, polvillesi! huusi Samuel. Emäntä tuli arkana karsinasta esiin ja meni lapsineen Samuelin eteen polvilleen. Jota korkeammalle keskellä permantoa olevan miehen ääni nousi, sitä kimakampia valitusääniä päästi emäntäkin. Pian oli isäntäkin hänen rinnallaan.

Tuntiessaan olevansa herra tässä tilaisuudessa ja huomatessaan, minkä vaikutuksen sanansa olivat saaneet aikaan, ojensi Samuel laihat kätensä sotilaita kohden ja lausui käskevällä, haudanjylhällä äänellä:

-- Polvillenne, te maan matoset, polvillenne! Viimeinen hetki on tullut ja kaiken loppu uhkaa meitä! Ettekö näe merkkejä taivaassa ja maassa, ettekö kuule ympärillänne sitä pyhää melskettä, pauhinaa, rähinää ja äänten suurta kohinaa, joka tietää, että kohta kaikki nousee haudoistaan ja eläväisen elämän loppu tulee? Polvillenne, polvillenne!

Niin vakuuttava oli hänen äänensä, että sotilaat toinen toisensa jälkeen vasten tahtoaan polvistuivat. Paul viittasi Jokkimille ja Mikolle ja molemmat nämäkin vaipuivat heti alas. Vielä oli Didrik seisaallaan. Hän taisteli tätä hullutusta vastaan. Hän alkoi kiroilla ja sadatella sotilaita, meni ovelle ja kutsui kaksi pihalle jäänyttä sisään auttamaan häntä pakolaisten tutkimisessa, mutta tuskin olivat sotilaat tulleet tupaan, ennenkuin he, nähdessään toverinsa maassa polvillaan ja kuullessaan emännän ruikutukset ja Samuelin huikeat äänet, vaipuivat vuorostaan polvilleen.

Didrik meni nyrkit pystyssä Samuelia kohden. Tämä ojensi pitkät sormensa häntä kohden ja sanoi:

-- Minä näen sinun takanasi itse helvetin suuren ruhtinaan. Hänen päässään on tulinen kruunu ja valtikkana hänellä on paistinvarras, jossa vielä roikkuu syntisten käristynyttä lihaa. Katso, ettei hän sitä sinun ruumiiseesi pistä ja sinua aivan kuin kanaa paista ikuisen tulen edessä.

Samassa tuvassa olevat orrellaan kyyköttävät kanat alkoivat lepattaa ja lennellä. Muuan pyrähti Didrikin olkapäälle, jolloin tämä säikähtyneenä vaipui polvilleen. Nyt olivat kaikki maassa, Samuel vain yksinään seisoi keskellä permantoa ja teki kummallisia liikkeitä toisten yli.

-- Katsokaa, sanoi hän hiljaa, katsokaa, tuolla hän tulee minua kohden, kieli pitkällä ja häntä kieppuen ilmassa! Tuolla hän tulee! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä! Minä kyllä hänet taltutan, sillä enpä ensi kertaa ole hänen seurassaan.

Hän otti hitaasti miekan kupeeltaan huotrasta ja sivalsi sillä äkkiä kautta ilman.

-- Noin! huusi hän riemuiten. Hännän päässä olevat karvat menivät poikki. Ettekö tunne pahaa käryä?

-- Tunnemme, tunnemme, ruikutti emäntä. Aja hänet, hyvä mies, armollinen herra, kauas meidän talostamme!

Samuel sivalsi toisen kerran, nyt niin, että miekka iski permantoon.

-- Siinä meni Belsebubin varva poikki. Kuuletteko, kuinka hän ruikuttaa, kuuletteko?

-- Kuulemme, kuulemme! vakuutti emäntä.

Ja sotilaittenkin suusta kuului mutinaa, jota saattoi pitää myöntymyksenä.

-- Mutta hän ei tyydykään tähän, vaan katsokaa, tuolla tulee oikea lauma! Tuolla on se kolmisilmäinen, joka niin usein kristittyjä ahdistaa! Tuolla on paholaisen anoppikin! Hui, kuinka hän on ruma ja karvainen ja kuinka hänen silmänsä mulkoilevat! Hänellä on kädessään pieni kattila, jossa hän kaikkia tauteja kiehauttaa ja sitten niitä ihmisiin heittää. Mutta minä otan pyhän sanan avukseni ja huudan: Anateema, anateema! Roppeli, hoppeli, tunttula, hoijaa! Kuinka hän vapisee ja kuinka hän katsoo kiukkuisesti minuun! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä, jotka maassa olette. Antaa hänen iskeä vihansa minuun, sillä minä hänet osaan torjua.

Hän oli seuraavinaan katseillaan näkymättömän olennon liikkeitä. Äkkiä hän kiljaisi:

-- Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa on turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!

Kaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul huomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he alkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki tovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin viittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:

-- Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se on se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden teille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja kasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin naurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama, joka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne uppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää. Meillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.

Hän viittasi sotilaille ja sanoi korkealla äänellä:

-- Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti, jotta nämä maailmasta katoavat.

Hän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden. Sieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä parkaisivat.

Samassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi tämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa oli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen. Pian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista vastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen tuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä jakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.

Isännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa tappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi niin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan hevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan toisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin poispäin.

Mutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään. Hän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat pakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!

Didrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät pakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä lumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja alkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.

Mutta turhaan he yrittivät kahlata lumessa.

Samuel kääntyi katsomaan taakseen ja huusi niin että metsä kaikui:

-- Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas pelästyksestänne!

Noloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla etäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä tietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.

Mutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä ajoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada sanaakaan sanotuksi.

-- Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon kissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka kiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin minä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain oikein uskottaa.

X.

Äiti ja poika.

Ylitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan vaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä. Jo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut tulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli Marketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä päivänä, jona oli luvannut.

Toisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli aivan hiljaista.

Marketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko palkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan ovelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat siellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta olevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen, oliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan päivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli määrännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen Marketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo, sillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa palkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.

Marketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle hän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin aterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen pieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain isäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka heikko kajastus ulottui sinne.

Huoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui polvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja avasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä vaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman laskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän oli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä varoja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä tuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli kolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta aina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen halunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja surukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli alussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle syntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille. Kirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen, mutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua. Miestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä tulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja poika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli kahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan. Silloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa kuoltua omakseen, ja Marketta suostui.

Raskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli mennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa. Silloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli kolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut. Rikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen miehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua äidiltään.

Ja niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että auttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun morsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja kukkarollisen rahaa.

Kaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen ollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen oli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin rikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi hän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle, joka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut. Omaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä kiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja tältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei koskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan sen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.

Hän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti tuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki söi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli tuhkana.

Hän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan; nuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin hän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna ajatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.

Hän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani tavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja siinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava kuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi ja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin hiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna oli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän apelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla "omalla puolellaan".

Näin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa viivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt paraillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt lupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton, sillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että aina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta tarmokas miehensä.

Jo oli pitkälle yötäkin kulunut, mutta vielä ei emäntä ollut levolle mennyt, toinen kuontalo toisensa jälkeen oli sinä iltana kehrätty, ja kun päivä oli heräävä, niin silloin hän oli istuva kangaspuitten ääreen ja kutova hienoa palttinaansa, joka koko pitäjässä oli kauneudestaan kuuluisaa.

Äkkiä halli alkoi kiivaasti ja vihaisesti haukkua. Vieras lähestyi taloa, sillä noin ei halli tervehtinyt isäntää, jonka se jo kaukaa tunsi.

Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosti. Ulkoa kuului ääntä, joka koetti lepytellä koiraa. Ja sitten aivan hiljaa kolkutettiin ulko-ovelle.

Emäntä nousi ja astui eteiseen, kysyen oven takaa:

-- Kuka siellä?

-- Minä se olen, äiti, kuului vastaus. Marketan sydän sävähti, hän oli tuntenut poikansa äänen. Hänen kätensä vapisi, kun hän veti teljen syrjään ja avasi oven talviyöhön. Portailla oven edessä seisoi nuori mies.

Tämä astui sisään, telkesi oven jälkeensä ja seurasi äitiään tupaan.

-- Iltaa, sanoi hän suljettuaan senkin oven.

-- Jumala antakoon, vastasi Marketta väräjävällä äänellä. Mikä sinut tänne tuo? Joko vaara taas sinua uhkaa?

-- Ole huoleti, äiti, ei minua enää mikään vaara uhkaa, sanoi Uolevi nauraen. Katsohan pukuani ja sano, onko tämän näköinen se mies, joka jotain saa pelätä?

Marketta loi katseen poikansa asuun. Tämä oli puoleksi sotilaallisesti puettu, mutta vaatetus osoitti varallisuutta ja arvoasemaa.

-- Minä olen nyt suurien herrojen palveluksessa, sanoi Uolevi. Olen seurueeni kanssa poikennut yöksi Lohjalle ja tulin katsomaan sinua näyttääkseni, että minun on maailmassa käynyt hyvin.

-- Jumala siunatkoon sinua, sanoi Marketta. Hän oli kuullut rukoukseni, kun usein olen tuskissani sinua ajatellessani kääntynyt hänen puoleensa.

-- Onko isäpuoli kotosalla? kysyi Uolevi haluamatta jatkaa keskustelua uskonnolliseen suuntaan.

-- Ei ole. Hän on Viipurissa ja on jo viipynyt kolme päivää kauemmin kuin lupasi. Lienee sattunut esteitä.

-- Kun hän palaa, niin voit hänelle ilmoittaa, että nyt olen hyvillä jälillä, ja että jos tässä maassa kerran vaaroja tulee, niin voi hän luottaa siihen, että minä hänet kyllä pelastan.

Marketta katsoi lieden loimossa pitkään poikaansa. Tätä sanoessa oli Uolevin suupieliin tullut tuo omituinen piirto, jonka Marketta niin hyvin muisti nähneensä ensimäisen miehensä kasvoilla silloin, kun tämä tuumi joitain pahoja tekoja. Häntä puistatti, mutta hän karkoitti kaikki synkät ajatukset ja sanoi:

-- Onko sinun nälkä? Katanko sinulle pöydän?

-- En jouda niin kauaa viipymään, vastasi Uolevi. Jo aamulla varhain on minun lähdettävä Viipuria kohden. Siellä minua odotetaan. Olen ollut viemässä tärkeitä uutisia, ja vastausta kaivataan.

-- Lähdetkö heti tultuasi äitisi luota pois? sanoi Marketta hellästi moittien.

-- Tässä pitäjässä en mielelläni viivy, vastasi Uolevi. Tässä puvussa ei minua hämärässä vielä ole kukaan tuntenut, mutta helpostihan voi sattua, että niin käy, ja silloin minut varmaankin pidätetään, sillä olenhan vuosia sitten tehnyt tässä pitäjässä yhtä ja toista sellaista, josta laki ja minä olemme eri mieltä.

-- Eilen kuulin, että talvikäräjillä aiotaan kohta ottaa tuo murhajuttu esille, sanoi Marketta.

-- Mutta silloin ei minua täällä enää nähdä, sanoi nuori mies nauraen. Minulla ei ole aikaa istua vankityrmässä, vaan nyt, kun elämäni on saanut uuden alun, tahdon olla vapaa.

-- Täällä sinä olet turvassa, sanoi Marketta. Kukaan ei tiedä sinua täältä etsiä. Älä nyt lähde pois. Jää edes täksi yöksi luokseni. Jos kartat isäpuoltasi, niin ei hän varmaankan vielä tule tänä yönä. Huomisaamuna lähde matkoihisi jälleen, ja Herra silloin sinua johdattakoon, jotta elämässäsi voit sen kaiken sovittaa, mitä olet rikkonut. Jää tänne!

Marketta oli astunut poikansa luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

-- Olen sinun tähtesi saanut niin paljon surra, lisäsi hän hiljaa. Anna minulle edes yksi lyhykäinen ilon aika.

Uolevi koetti kestää äitinsä katsetta, mutta ei voinut. Hän mutisi hiljaa jotain itsekseen, sitten näytti miettivän ja sanoi viimein:

-- Minä jään, mutta ainoastaan aamuhämärään asti. Kauempaa en uskalla olla.

-- Jumala sinua siunatkoon siitä, että siksikin aikaa jäät, sanoi Marketta, ja kaunis hymy levisi hänen kasvoilleen.

Hän vei poikansa istumaan rahille lieden ääreen, ja siinä he kauan aikaa puhelivat, ja usein tarttui Marketan käsi poikansa käteen ja sitä hellästi pusersi.

Jo oli yö pitkälle kulunut, kun äkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä.

Uolevi ponnahti heti säikähtyneenä seisaalleen.

-- Ne etsivät varmaankin minua, sanoi hän. Kätke minut äiti, kätke, piilota, auta pakenemaan!

-- Sinä säikähdyt aivan suotta, sanoi Marketta. Isäpuolesi siellä varmaankin tulee, koska halli niin iloisesti haukahtelee.

-- Mutta hän ei ole yksin, kuulethan puhetta, sanoi Uolevi.

-- Varmaankin matkatovereita, joiden retki kulkee tästä ohi. Ovat matkalla liittyneet turvallisuuden vuoksi yhteen ja nyt poikkeavat kaikin tänne.

-- Olkoot keitä tahansa, minä en tahdo kohdata vieraita miehiä, sanoi Uolevi. Minä menen tänne perähuoneeseen kätköön. Kun he ovat joko menneet tai panneet levolle, niin silloin katoan.

-- Mitä sinä pelkäät? sanoi Marketta levottomasti.

-- Minulla on huostassani tärkeitä papereita, jotka eivät saa joutua kenenkään vieraan käsiin. Minun täytyy varjella niitä aivan kuin silmäterääni.

-- Mene siis, sanoi Marketta. Isäpuolesi avulla sinut kyllä turvallisesti johdatamme pois.

Uolevi meni nopeasti tupien välissä olevaan huoneeseen, ja Marketta riensi avaamaan ulko-ovea.

Lämpimästi kätteli Mikko vaimoaan kohdatessaan hänet.

-- Olet kai ollut hieman levoton, kun näin kauan olen viipynyt, sanoi hän. Kerron sinulle vielä kaikki. Nyt riennä valmistamaan meille jotain suuhun pantavaa, sillä kiireellisesti olemme ajaneet, eikä meillä ole ollut aikaa poiketa monastikaan aterioimaan toisten luo.

Marketta astui edeltä tupaan, jonne Mikko, Paul, Jokkim ja Samuel häntä seurasivat.

Iloisesti puhellen alkoivat matkatoverit riisua talvitamineita yltään ja lämmitellä lieden ääressä, johon Mikko heitti useita suuria halkoja. Niihin tuli ahnaasti tarttui, ja pian leimusi korkea lieska, joka valaisi huoneen.

Uutterasti hyöri Marketta, vikkelästi hän liikkui tuvasta toiseen ja pian hän oli unisen piian avulla valmistanut pirtin pöydälle aterian, jonka ääreen matkamiehet ahneina astuivat. Silloin Marketta lähetti piian jälleen levolle toiseen tupaan.

Marketta tahtoi miehelleen ilmoittaa, että Uolevi oli saapunut, mutta häntä hävetti monen vieraan kuullen siitä puhua ja odotti vain sopivaa hetkeä, jolloin saisi olla hetkisen kahdenkesken miehensä kanssa.

Mutta Mikko istuikin vieraittensa keskeen ja siinä hartaina ja kiiluvin silmin kuunteli näiden puheita. Kun Marketta aikoi mennä perähuoneeseen, niin hän huusi:

-- Vaimo, tulehan tänne pöydän ääreen, niin kerron sinulle matkastani, sillä tilittäähän minun täytyy viipymiseni sinulle.

Mutta kun hän aikoi ryhtyä kertomukseen, tunsi hän oman kankeutensa ja pyysi Paul Moijia juttelemaan, millaisten seikkailuiden alaisina he olivat olleet.

Ja Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia myöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan, väritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui tuontuostakin.