Part 5

-- Pahojahan minulla on mielessä, vastasi Napukka viattomasti. Aion opettaa sitä ottamaan kiinni rottia, jotka tuossa käytävässä asustavat.

-- Sinne et pääse, sanoi sotilas. Sinne pääsy on ankarasti kielletty. Miksi minä muuten tässä istuisin palelemassa, jos sinne saisi mennä kuka tahansa. Sitten eilispäivän on annettu aivan tiukka määräys, että jokainen, joka yrittää tästä käytävästä mennä sisään, on vaikka tapettava, ellei muulla keinolla saa häntä seisahtumaan.

-- Olenhan minä ennenkin siellä ollut, sanoi Napukka. Mikä hätä nyt on, kun ei sinne päästetä enää ketään?

-- En tiedä mitä maaherra pelkää, vastasi sotilas.

Napukka kääntyi menemään ja sanoi:

-- Ei sitten mikään muu auta kuin mennä tämän jalon elukkani kanssa muualle harjoittamaan metsästystä.

-- Älähän mene nyt heti, poika, pois, sanoi sotilas, vaan jää tänne minua vähäksi ajaksi hauskuuttamaan. Minä kerron sinulle kyllä kaikenlaisia hupaisia juttuja siitä, mitä olen ulkomailla sattunut näkemään.

Napukka istui sotilaan viereen, ja tämä alkoi haastella matkoistaan Saksaan ja Hollantiin. Hän kertoi suurista kaupungeista ja kertoi ihmeellisistä eläimistä, joita oli sattunut näkemään Alankomaissa, minne niitä kaukaisilta mailta oli tuotu. Hän kertoi nähneensä ihmeellisiä petoja ja kummallisia lintuja, joista muuankin, jota papukaijaksi sanottiin, osasi puhua. Mies, joka sitä oli näyttänyt rahan edestä, oli ansainnut suuret summat.

-- Minunkin pitäisi saada sellainen ihme-elävä, jota voisin rahan edestä näyttää, sanoi Napukka, jonka päässä kertomusta kuullessa oli syntynyt ihmeellinen tuuma.

-- Ei niitä tänne asti tuoda, sanoi sotilas. Kyllä sinä saat tyytyä tämän maan eläimiin.

-- Mutta jos minä laittaisin tästä vanhasta kollikissasta uuden ja ihmeellisen eläimen, sanoi Napukka.

-- Millä tavoin?

-- Panisin sille siivet ja sitoisin suuren pyrstön sen häntään. Eiköhän jokainen tulisi katsomaan sellaista eläintä, joka ei olisi kissa eikä lintu, vaan molemmat yhtaikaa?

-- Totta totisesti tulisikin.

-- Pidähän tätä, niin minä menen noutamaan meiltä metson siivet ja pyrstön.

Napukka laski kissan sotilaan käsivarsille ja läksi kiireimmän kautta juoksemaan. Ensiksi hän livisti Paulin huoneeseen, jossa Mikko ja Samuel istuivat tuumimassa.

-- Nyt minulla on keino tiedossa, millä pääsen linnaan, huusi Napukka hengästyneenä.

-- Mikä se on, kysyivät toiset?

-- Sen saatte nähdä vielä tänä iltana. Tänään me pimeän tultua menemme linnaan ja tuomme miehet pois.

Näin sanottuaan hän livahti ovesta pois omaan kotiinsa. Pian hän sieltä palasi tuoden metson siivet ja pyrstön, jotka hän Maikulta oli kerjännyt, sekä narua.

Sotilaan luokse tultuaan, joka oli pannut kissan turkkinsa alle lämpimiin, hän innostuneena alkoi selittää, että nyt se ulkomaanelävä tehdään yksissä. Sotilas alkoi nauraa ja auttoi Napukkaa sitomaan kiukkuisesti pyristelevän ja vimmatusti raapivan kollin hartioihin metson siivet ja häntään pyrstön. Kun ihme-elävä näin oli saatu valmiiksi, otti Napukka sen syliinsä ja seisoen maanalaisen käytävän suulla laski kissan aivan kuin epähuomiossa maahan. Kissa läksi heti täyttä kyytiä pakoon käytävään.

-- Sinne se meni ja sinne katosivat ansiot! ruikutti Napukka. Minun täytyy mennä ottamaan se kiinni, ennenkuin rotat sen syövät ilmi elävältä, kun se noissa siivissään ei osaa pitää puoliaan.

-- Käytävään ei saa päästää ketään! sanoi sotilas.

-- Mutta eihän kukaan tiedä minun sinne menneen, sanoi Napukka. Ethän voi antaa viattoman elukan kuolla sellaisella surkealla tavalla!

Huomatessaan sotilaan alkavan miettiä sanoi Napukka hiljaa.

-- Jos päästät, ja miksi et päästäisi, kun ei kukaan meitä kuitenkaan näe eikä kukaan tiedä minun siellä käyneen, niin sieppaan isäni kellarista pullon oikein hyvää viiniä ja kuljetan iltahämyssä tänne.

Tämä lupaus teki vilusta värisevään mieheen heti vaikutuksensa. Hän vilkaisi ympärilleen, ja kun ei lähettyvillä ollut ketään, niin hän kuiskasi:

-- Mene sitten sukkelaan ja hae kollisi pois! Napukka livahti käytävään.

Päästyään portaita alas saapui hän pimeässä salmen-alaiseen osastoon, joka oli rakennettu paksuista paaluista. Vettä tihkui paalujen välistä, ja käytävän pohja oli jäätynyt iljangoksi. Napukka tapasi piankin kissan, joka kynsin hampain repi koristuksiaan pois. Mutta poika ei hänestä välittänyt, vaan asteli yhä eteenpäin. Viimein hän saapui käytävän päähän, nousi liukkaita kiviportaita ja tuli tammiovelle.

Hän tutki ovea. Se oli lukossa.

-- Kyllä tämän jollain rikotuksi saisi, ajatteli hän, mutta toisella puolella on varmaankin vahti, ja siitäkös syntyy taas melske ja mellakka.

Hän palasi peläten sotilaan tulevan levottomaksi hänen viipymisestään, koppasi matkalla kissan syliinsä ja saapui käytävän kaupunginpuoleiseen päähän.

-- Siellä se kissa luisteli liukkaalla jäällä, sanoi hän päästyään sotilaan viereen. Se oli paennut aivan perimpään sopukkaan, suuren oven luo. Jos se olisi ollut auki, niin kylläpä sitten olisi saanut tätä elukkaa hakea.

-- Ole huoleti, se ovi on aina kiinni, ja avain on minun taskussani, sanoi sotilas.

-- Vai niin, sanoi Napukka siihen aivan kuin ohimennen, mutta hänen silmissään välähti omituinen tuli. Minä menen nyt, mutta kyllä palaan illalla, kun ei kukaan huomaa, ja silloin tuon sellaista viiniä, että on aivan kuin tuli kiertäisi suonissasi.

Maiskuttaen suutaan ja vilkaisten sotilaaseen veitikkamaisesti hän läksi juoksemaan pois roikottaen kollia kainalossaan.

Hän aikoi poiketa Paulin asuntoon ilmoittamaan Matille ja Samuelille, mihin tuloksiin hän oli tullut ja mitä hän aikoi, mutta samassa heräsi hänessä uusi ajatus.

-- Mitähän, jos aivan yksin hommaisin koko tämän jutun! Kylläpä Paul herra tulee iloiseksi, kun hän vapaudestaan saa minua kiittää! Osaanhan minä tässä yksinkin toimia.

Iltahämärässä Napukka hiipi isänsä kellariin varastettuaan hänen avaimensa ja toi sylissään kokonaista kuusi viinipulloa parasta mehua, mitä siellä oli. Pullot hän kätki vasuun ja se kainalossaan hän läksi astelemaan maanalaisen käytävän suuta kohden.

Sotilas otti hänet suurella riemulla vastaan. Pian oli pullo hänen suunsa kohdalla ja hän otti siitä oikein tuntuvan kulauksen. Napukka tunsi jokaisen viinilajin vaikutuksen ja tiesi tämän voimakkaimmaksi. Pian oli humala noussut vahtisotilaan päähän, hän tuli tunteelliseksi ja alkoi kertoa Napukalle elämäntarinaansa ja onnetonta rakkauttaan.

-- Kummallista, sanoi Napukka, miksi te miehet aina humalassa puhutte naisista! Onhan maailmassa muutakin kuin naiset.

-- Sinä et vielä tiedä, mitä nainen on, sopersi sotilas. Hän on elämän tunkiolla kasvava ruusunnuppu, jonka lemu miehen päätä pyörryttää.

-- Kylläpä sinä kestät paljon, ajatteli Napukka nähdessään, ettei sotilas tullut aivan tajuttomaksi, niinkuin hän oli odottanut.

Näin hän istui ja usutti sotilasta juomaan yhä enemmän, ja pian olikin väkevä viini tehnyt toivotun vaikutuksen, sotilaan pää retkahti rinnalle ja hän alkoi kuorsata.

Silloin Napukka alkoi kopeloida hänen taskujaan ja löysi avaimen. Varovaisesti hän sen sieppasi ja pujahti käytävään. Tultuaan oven luo hän avasi sen. Hän seisoi paikallaan ja odotti. Ei kuulunut hiiskaustakaan.

-- Aijai, sanoi Napukka, kuinka ne ovat huolimattomia, kun eivät olekaan tänne panneet vartijaa.

Hän tuli linnan pihalle ja hiipi vankitorniin, jonka ovi oli raollaan. Tornin sisällä istui vartija.

Sotilas otti lyhyn, valaisi sillä Napukkaa ja kysyi:

-- Kuka sinä olet?

-- Hiljaa, sanoi Napukka, ei saa huutaa, ettei kukaan kuule. Se toinen sotilas siellä Matin-reiän toisessa päässä tilasi viiniä itselleen, antoi minulle avaimen ja käski tuomaan tännekin.

-- Se on kunnon mies, kun pakkasessa muistaa toveriaan, sanoi sotilas.

-- Tässä on, sanoi Napukka ja ojensi pullon sotilaalle.

Pian alkoi viini vaikuttaa vilustuneessa miehessä. Ensiksi hän kiitteli Napukkaa ja tahtoi aivan välttämättömästi syleillä häntä kiitollisuuttaan osoittaakseen.

Sitten hän vaati poikaa istumaan viereensä ja alkoi kertoa elämäntarinaansa.

-- Jos tätä jatkuu tällä tapaa, ajatteli Napukka, niin mitä ihmeitä minä saankaan kuulla!

Mies pääsi viimein elämäkertansa loppuun, jota ladellessaan hän tavantakaa kysyi Napukalta:

-- Ymmärrätkö, kai sinä ymmärrät? Ja Napukka vastasi joka kerta:

-- Ymmärrän, aivan kuin olisi omaa elämääni. Toinen pullollinen sai sen aikaan, että sotilas alkoi kertoa heilastaan, joka oli hänet hyljännyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.

-- Ne ovat aivan merkillisiä, ajatteli Napukka, kun ne kaikki tarraavat naisiin humalaan tultuaan.

Napukan täytyi juottaa kolmaskin pullollinen tälle miehelle, ennenkuin hän väsyi siksi, että vaipui uneen. Napukka odotti. Kun miehen hengitys kävi tasaiseksi ja hän alkoi kuorsata, arvasi poika otollisen hetken tulleen ja naputti luukkuovelle tavalla, jonka Paul hyvin tunsi.

-- Kuka siellä on? kysyi vähän ajan päästä Paulin ääni.

-- Napukka, kuiskasi poika. Odottakaa! Hän kopeloi vartijan taskuja aivan hiljaa ja löysi avaimen, jolla luukkuoven lukko aukeni. Tämän jälkeen hän heitti vartijan vieressä olevan köyden alas ja pian olivat ystävykset nousseet sitä myöten Napukan rinnalle.

-- Nyt pian pakoon, ennenkuin kukaan aavistaa mitään! sanoi Napukka.

Hän kulki edellä ja Paul sekä Jokkim hänen jälessään.

Napukka johti molemmat miehet Matin-reiän suulle, he sulkivat oven ja ottivat avaimen pois.

Käytävän toisessa päässä oleva sotilas oli vaipunut sikeään uneen. Napukka pisti avaimen hänen taskuunsa, ja kiireesti läksivät Paul, Jokkim ja Napukka astelemaan Borchardtin taloa kohden.

Mikon ja Samuelin riemu oli suuri heidän tavatessaan taas vankilasta vapaiksi päässeet nuoret miehet.

-- Meidän täytyy vielä tänä iltana, ennenkuin kaupungin portit suljetaan, päästä pois. Sinä, Mikko, saat mennä noutamaan hevosesi tänne Siikaniemen puolelta.

Sanaakaan sanomatta Mikko läksi. Hänen mentyään meni Paul puhuttelemaan isäntäänsä, Antonius Borchardtia, ja sopivasti sanansa sovittaen sai tältä luvan lähteä omissa asioissaan joksikin aikaa Viipurista. Hänen palatessaan huoneeseensa puhelivat Jokkim ja Samuel, jonka syliin Napukka oli nukkunut.

Hiljaa laski Samuel pojan sylistään vuoteelleen ja varpaillaan hiipivät he huoneesta pois. Mutta ovella kääntyi Jokkim vielä pojan luo, kumartui hänen puoleensa, ja kuului heikkoa kilinää, kun hän laski pojan viereen suuren joukon kirkkaita hopearahoja.

Pihalle tultuaan ja lähestyessään Mikon rekeä sanoi Paul:

-- Nyt meidän on mentävä niin, ettei linnasta kukaan huomaa matkaamme. Paras keino on, että menemme me kolmisin suullemme reen pohjalle, Mikko peittää meidät, ja jos linnasta joku huomaakin tämän reen, niin arvelee hän ainoastaan Mikon kuljettavan kauppatavaroita.

Niin tehtiin, ja hiljalleen ajoi Mikko kuormaansa Borchardtin pihalta, kääntyi torille ja siitä kaupungin portille ajaen kaakinpuun ohitse. Päävahdista tuli sotilas kysymään, mikä kuorma siinä oli.

-- Tavaraahan tässä ainoastaan kuljetetaan, sanoi Mikko tyynesti, koska tulen tuolta Borchardtin talosta.

-- Anna mennä! sanoi sotilas. Mikko ajoi kuorman jäälle.

Linnan ohi ajettaessa huusi portilla oleva sotilas:

-- Seis! Mitä reessäsi on?

-- Kauppatavaraahan täällä on, sanoi Mikko. Hän pysähtyi, kaivoi taskustaan piipun, pisti siihen tupakkaa, tarjosi sitä sotilaallekin, joka omasta taskustaan otti nysänsä. He puhelivat hetkisen kovasta pakkasesta ja oivallisesta rekikelistä. Sitten Mikko nykäisi ohjaksista ja alkoi ajaa hitaasti eteenpäin.

Siikaniemen puolella pysäytti tullivartija paaluaitauksessa olevan Riihimäen portin luona hänet vielä kerran. Mikko kertoi reessään olevan ainoastaan tullattua tavaraa ja pisti miehen kouraan yhden niistä viinipulloista, jotka Napukan vasuun olivat jääneet. Mies toivotti hänelle hyvää matkaa, ja Mikko läksi ajamaan hiljalleen eteenpäin. Etäältä kuului tuomiokirkon tornista kellon lyöntejä. Matkamiehet tiesivät, että silloin portit suljetaan.

-- Kyllä minä laiha olen, mutta laihemmaksi luulen tulleeni tässä maatessani kuorman alimmaisena, sanoi Samuel, kun he nousivat turvallisen matkan päähän päästyään reen pohjalta. Se viinipullon antaminen minua harmitti! lisäsi hän. Minä jo aioin nousta ja olisinkin noussut, ellei joku olisi niin vietävästi nipistänyt kintustani.

-- Minä se olin, sanoi Paul, sillä tunnen hyvästi luontosi ja arvasin heti, mitä mielessäsi liikkui.

-- Ja minne meidän matkamme nyt oikeastaan suuntautuu? sanoi Samuel. Olen tässä ollut sellaisessa touhussa, etten ole tullut kysyneeksi sitä.

-- Tukholmaan, vastasi Paul.

-- Ja minkä tähden sinne asti näin talvipakkasella?

-- Etsimään turvaa isänmaan pelastamiseksi erään konnan aikeista.

-- Sellaisessa minä aina olen koko kourallani mukana, sanoi Samuel, sillä minulla on niin kovasti hempeä mieli heti, kun puhutaan isänmaasta. Tämä maa ei ole minulle ainoastaan mikään vakinainen paidanmuuttopaikka, vaan...

-- Kyllä minä tiedän, mikä tämä maa on sinulle, sanoi Paul nauraen. Se on laidun, jossa sinä harjoitat kaikkea sitä pahaa, josta kerran tulet riippumaan hirsipuussa.

-- Mutta oman maan puusta sekin tehdään ja oman maan köysi on pantava minun kaulaani, sen minä sanon! lausui Samuel.

VIII.

Samuelin elämänvaiheet.

Leveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille, eksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat miehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä tahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja Jokkimille.

-- Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu, että minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei olisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa henkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen tällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi minun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.

-- Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen, sillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.

-- Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka olen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen asian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa maailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä kuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle, kuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän tavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut, samoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa lusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin lapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan ollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä olin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille koetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä ja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin jo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa pitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin vähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana, kunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti sieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:

-- Tämä on teidän tavaraanne.

-- Mistä se sinulle on joutunut? sanoi Paul terävästi.

-- Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän liikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen pohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä hapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt siitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen mukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan huomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun käsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai kukkaroon kiinni käy.

-- Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena, sillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi palkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.

-- Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi. Niin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut, jäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen tekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni väärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä kadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä hetkenä minä olen.

-- Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim lepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin, niin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!

-- Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se pappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti minua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja. Niistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän pahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä lähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla laukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun omaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän tule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja antoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli herran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla oli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin minusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle armollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin vastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle maalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.

-- Sinä et siis olekaan valmis puolustamaan isänmaatasi, sanoi Jokkim.

-- Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan rakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko jotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin suutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja arvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä tunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja minä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut minuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja etsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.

-- Mitä ihmiset tätä nähdessään sanoivat? kysyi Paul.

-- He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis vaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen ensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja silloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena taistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte silloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja palava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni, ja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se kyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi kuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin Viipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten kävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen livisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä innostuin sotilaalliseen uraan.

-- Mutta ethän sillä ole pysynyt? sanoi Paul.

-- Niin, kun aina tuli erimielisyyksiä kaikista pikkuasioista.

-- Niinkuin toisen omaisuudesta ynnä muusta, sanoi Paul.

-- Juuri niin. Jos missään on eri mieltä ihmisillä, niin kyllä siinä, jatkoi Samuel. Ja sitten kun kuningas äkkiä kuoli, niin muuttuivat olot sellaisiksi, että niissä en viihtynyt. Katsokaahan nyt, millaista sen jälkeen on ollut, kun kuningas katosi ja lapsi tuli hänen sijaansa? Tarpeettomia sotia, aatelisten ylivaltaa, vääryyttä ja kaikenlaista muuta pahaa. Sellaista se on, kun yksi ei ole määräämässä, mitä maassa saa tapahtua, vaan oikea holhoojahallitus. Naiset, nuo juupelit, tietysti silloin aina meluavat liiaksi. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa kuningattaresta, mutta merkillistä kuitenkin on, kuinka miehen käsissä kaikki on aivan toista kuin naisen. Minua tämä jo niin paljon äköötti, että arvelin palata yliopistoon ja ruveta siellä lukemaan papiksi.

Toiset remahtivat nauruun tämän kuullessaan.

-- Sinä papiksi, hohotti Paul. Sinä papiksi! Millainenhan sekin seurakunta olisi, jonka sielunpaimenena sinä olisit.

-- Eiköhän viran ohella ihminen tasaantuisi, höylääntyisi, niinkuin sanotaan, sanoi Samuel. Kyllä minusta pappi olisi tullut yhtä hyvin kuin monesta muustakin, ellei olisi tarvinnut lukea. Kun minä huomasin, että päähäni ei mahdu niin paljon asioita kuin olisi tarvittu, ennenkuin papin pönttöön olisin päässyt, niin aloin tutkia papin vihollisten oppia. Ja nyt minä tiedän, miten paholainen tulee esiin, miten sitä huudetaan.

-- Älä sinä mene sellaisiin oppeihin, varoitti Paul, sillä muuten henkesi on vaarassa.

-- Ei hätää, ei hätää, sanoi Samuel. En minä usko siihen itse, mutta kyllä muut uskovat, kun minä selitän Tästä taidostani onkin tullut hyvä tulolähde, ja ulkomuotoni, joka muuten on aina ollut haitaksi, onkin aivan kuin omiansa silloin, kun tahtoo pahaa huutaa esiin.

-- Nyt olisi kai hyvä huutaa pahaa avuksi! sanoi Mikko, joka kertomuksen aikana silloin tällöin oli vilkaissut taakseen.

-- Kuinka niin? kysyi Samuel. Mitä on tapahtunut?

-- Tuolla tulee takanamme sellainen joukko, että se aivan varmaan on Viipurin linnasta kotoisin.

-- Missä ovat paperit? kysyi Paul kiihkeästi Mikolta.

-- Povessani ne ovat, sanoi Mikko tyynesti. Ja niin lujaan ne olen sinne istuttanut, että hengen täytyy mukana mennä, jos tahdotaan ne ottaa pois.

-- Anna ne minulle, sanoi Paul.

-- Minä olen varmempi, vastasi Mikko. Minun huostastani haetaan niitä kuitenkin viimeksi.

Jo lähenivät takaa-ajajat. He ajoivat täyttä laukkaa ratsain, etumaisena Didrik König, joka jo matkan päästä huusi:

-- Seisauttakaa, taikka henkenne on mennyt!

-- Viisainta on pysäyttää, sanoi Paul hiljaa Jokkimille, Mikolle ja Samuelille. Juonen täytyy tässä auttaa, se on minun ajatukseni.

IX.

Manaus.

Kymmenen ratsumiehen saartamana ajoivat ystävykset eteenpäin lähinnä olevaa taloa kohden.

-- Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän on oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?

-- Sen saatte kohta nähdä, kun kuulustelu alkaa, sanoi Didrik äreästi.

Jo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja kuiskasi hänelle:

-- Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy hullusti!

Reestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän luisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa pahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin. Kaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan lähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja asteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen ulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi aivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään lähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen leukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:

-- Minä näen, minä näen!

-- Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta hätääntymistä.

-- Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja kaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän kimppuumme!

-- Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul ratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.

Paulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät hätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka askeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen edessään.

-- Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte hänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?