Part 4

-- Helppohan teidän on sanoa, joka voitte päästä karkuun, sanoi Martta, mutta minä onneton, joka jään mieheni valtaan heti, kun kaikki tulee ilmi. Teidän täytyy millä tekosyyllä tahansa päästä pois täältä.

-- Minä menen, jos annatte minulle vankilan avaimen.

-- Avaimen. Miksi?

-- Tuo vangittu mies on minun ystäväni. Minä tahdon hänet pelastaa. Ja siinä te saatte minua auttaa.

Mutta enhän minä voi pettää miestäni.

-- Petos sinne tai tänne, kun pelastatte sen kautta nahkanne.

-- Mutta jos hän huomaa avaimen kadonneen?

-- Minä toimitan sen tunnin päästä takaisin. Annan vain ottaa siitä mallin ja valmistaa uuden itseäni varten. Siten ei kukaan tiedäkään teidän olleen osallisena hänen pakoonsa, kun oikea avain on täällä.

-- Mihin kaikkeen te minut pakotattekaan!

-- Suostutteko?

-- Täytyyhän minun suostua!

Tämä keskustelu oli tapahtunut Martan ja Paulin välillä nopeasti ja niin hiljaa, että maaherra ei sitä kuullutkaan. Hän lähestyi malja kädessään Paulia ja tarjosi sen hänelle.

-- Serkku on ystävällinen ja maistaa viiniä tervetuliaisiksi!

Kiittäen otti Paul maljan ja maistoi siitä. Kun maaherra vuorostaan vei maljan huulilleen, niin Paul seurasi katseillaan, miten Martta meni huoneen toiseen päähän ja otti sieltä naulasta suuren avaimen, jonka kätki pukunsa laskoksiin, ja sitten lähestyi heitä. Kun hän oli tullut Paulin viereen, pisti hän avaimen tämän käteen, ja sinä aikana, jona maaherra vei maljan pöydälle, kätki Paul avaimen hameensa taskuun.

Maaherra viittasi Paulia ja vaimoaan istumaan. Molemmat olivat aivan kuin tulisilla hiilillä. Paul ajatteli vain, miten pääsisi pakenemaan, sillä joka hetki hän pelkäsi tavalla tai toisella kaiken tulevan ilmi. Martta istui kalpeana ja rukoili ainoaa rukousta, jonka hän sinä hetkenä muisti, nimittäin hautauslukua.

Hetkisen puheltuaan Paul pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täytyi kiirehtiä kaupungille, mutta maaherran pyynnöistä hän suostui palaamaan illemmalla linnaan ja jäämään sinne yöksi.

Ero oli hyvin sydämellinen. Gyllenstjerna suuteli uutta sukulaistaan, ja Paul teki samoin Martalle, jonka huulet olivat aivan kylmät.

-- Jumalan kiitos! sanoi Martta itsekseen, kun ovi sulkeutui Paulin jälkeen.

-- Ja nyt karkuun niinkuin lennossa, sanoi Paul nopeasti Napukalle, joka portaitten yläpäässä häntä odotti. Minulla on vankilan avain. Kun vain pääsemme täältä pois, niin kyllä sitten pelastamme nuoren Fresen.

Kun hän juoksi portaita alas ja sitten kääntyi portille, näki hän siinä seisovan kaksi miestä. Hän tunsi molemmat; toinen oli kaupungin entinen raatimies, vanhuudenheikko ja höperö Barkhusen, ja toinen kaupungin tuomiokirkon tornin kellonsoittaja, ukko Trajanus.

Paulin aikoessa väistää miehiä töytäsivätkin molemmat häntä vastaan, ja pian olivat kaikki kolme maassa nurin niskoin. Nopeasti aikoi Paul nousta, mutta kaatuikin uudelleen, sillä vanha raatimies oli kaatunut hänen hameensa laahon päälle ja tarrasi nyt siihen kiinni.

-- Mitä tämä on, mitä tämä on? höpisi ukko.

-- Se on nainen, se on nainen! huusi kellonsoittaja.

-- Mikä nainen se on, joka karkaa kirkkaalla päivällä, ihan kirkkaalla, valkoisella päivällä ihmisten päälle? sanoi raatimies ja veti hameesta täyttä voimaa.

-- Onko hän humalassa? kysyi kellonsoittaja.

-- Hyvät miehet, antakaa minun mennä! huusi Paul ja ponnisti eteenpäin, mutta turhaan.

Kellonsoittaja oli tarrannut hänen niskaansa kiinni ja siitä piteli häntä.

-- Auttakaa herran nimessä! huusi Paul.

Napukka oli koettanut lykkiä raatimiestä syrjään, mutta tämä ei hellittänyt otettaan, vaan veti yhä kovempaa hameesta.

Samassa Paul näki erään sotilaan tulevan ja hän huusi:

-- Kunnon sotilas, pelastakaa yksinäinen nainen, jonka kaksi vanhaa miestä tahtoo vietellä keskellä linnan pihaa.

Tämä väite oli niin röyhkeä, että molemmat ukot samassa päästivät otteensa irti ja Paul nousi jalkeilleen. Mutta samassa putosikin alas hame, joka oli ratkennut, ja hänen miespuolinen pukunsa tuli näkyviin.

-- Sehän onkin mies! sanoi sotilas, joka oli Didrik König. Kuka täällä tällä tavoin ilveilee?

-- Nyt olen hukassa, ajatteli Paul. Auta nyt, järki, minua, muuten menee kaikki ympäri kuin köyhän maailma!

Hän aikoi lähteä karkuun, mutta samassa olivatkin portilla vahdissa olleet sotilaat rientäneet saapuville ja ottivat Paulin kiinni.

-- Vai niin, vai niin, sanoi ilkkuen Didrik. Kyllä minä ymmärrän, mitä tekemistä Paul Moijilla on tässä talossa. Mutta nyt ne tuumat menivätkin myttyyn!

Napukka, huomattuaan Paulin joutuneen kiinni, läksi pakoon.

-- Ottakaa tuo poika kiinni, hän on samassa juonessa! huusi Didrik.

Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä Napukka oli ketteräjalkainen ja kiisi minkä alta pääsi. Pari sotilasta läksi hänen jälkeensä tavoittamaan häntä, mutta turhaan.

Tänä aikana seisoi Paul hammasta purren kiukuissaan kahden sotilaan kiinnipitelemänä. Hän tiesi yrityksensä epäonnistuneen ja ajatteli vain, millä tavoin pelastaisi Martan joutumasta vaaraan.

Gyllenstjerna tuli rouvineen linnan portaille ja kysyi, mikä melun oli aiheuttanut. Muutamalla sanalla Didrik selitti kaiken. Gyllenstjernan silmät iskivät tulta hänen kuullessaan, mitä varten Paul oli tullut linnaan, ja huomatessaan, miten vaimonsa oli tavallaan ollut osallisena tähän kaikkeen. Hän etsi silmillään Marttaa, mutta tämä oli jo ennättänyt paeta huoneeseensa. Sinne päästyään hän vaipui tainnoksissa maahan.

Nyt kääntyi maaherran koko huomio Pauliin. Hän astui lähemmäksi ja karjaisi hänelle:

-- Nyt ymmärrän koko tämän juonen! Vankilaan sinut suljen, ja kauan saat odottaa, ennenkuin sieltä jälleen ilmoille tulet. Tuokaa avain tänne!

-- Avain on tässä, sanoi Didrik ja ojensi Gyllenstjernalle avaimen, jonka Paul oli Martalta saanut ja joka oli pudonnut hameen taskusta, kun muuan sotilas oli sen nostanut maasta.

-- Tuuma oli oivallisesti laadittu, mutta myttyyn se meni, huusi maaherra. Ja nyt telkien taakse mies!

Sotilaat läksivät kuljettamaan Paulia vankitornia kohden.

V.

Mikon yritys.

-- Nyt sitä kai saa isänsä majan hyljätä ja mennä vieraille maille, sanoi Napukka itsekseen, päästyään kaupungin puolelle turvaan piiloutumalla niihin sokkeloisiin katuihin, jotka olivat tuomiokirkon ympärillä.

Istuttuaan aikansa erään vajan katoksen alla ja arvellessaan, että kukaan ei häntä enää aja takaa, hän uskalsi hiipiä esiin ja varovasti silmäillen ympärilleen mennä Paul Moijin asuntoa kohden. Täällä hän toivoi tapaavansa Mikon, jonka hän tiesi olleen tietoisen siitä matkasta, mille Jokkim Frese oli aikonut lähteä ja joka niin perin surullisesti oli päättynyt.

Kauppiaan väentuvassa hän tapasikin Mikon rauhallisesti vetämässä haikuja piippunysästä. Napukka meni hänen luokseen ja vihkaisi hänelle:

-- Isäntä tulisi minun kanssani hiukan erilleen näistä muista!

Mikko katsoi pitkään poikaan, nousi, naputti perskat piipustaan lieteen sen ohi mennessään ja asteli Napukan jälestä.

-- Mennään Paul herran huoneeseen, sanoi Napukka. Siellä ei kukaan kuule meidän keskusteluamme.

-- Mennään vaan, vastasi Mikko ja seurasi. Tultuaan Paulin huoneeseen ja suljettuaan visusti oven sanoi Napukka:

-- Nyt on saavi nurinpäin ja taikina permannolla!

-- Vai on, vastasi Mikko.

-- Sekä Fresen herra että Paul herra istuvat nyt molemmat linnan kanakopissa kaakottamassa.

-- Mitä sinä poika sanot! lausui Mikko ja tarttui kovasti kiinni Napukan käsivarteen.

-- Tulen juuri linnasta, jossa oli pihalla kova melu ja melske ja näin, miten...

Samassa kuului ovelle ankaraa jyskettä.

-- Mikä paholainen siellä nyt on naputtelemassa? huusi Napukka.

-- Avatkaa ovi! huusi karkea ääni oven takaa.

-- Se on Samuel, se on Samuel! kiljui Napukka iloissaan ja riensi avaamaan oven.

Huoneeseen astui kummallinen olento, jonka kaulaan Napukka heti hyppäsi. Mies oli tavallista pitempi ja pelottavan laiha, oikea luuranko ihmiseksi. Yllään oli hänellä kulunut puku, jonka monista laikollisista kohdista saattoi päättää, että se oli saanut kestää monet sateet ja tuiskut. Hänen kupeellaan riippui pitkä miekka, joka toisinaan hänen kiivaasti liikahdellessaan solui hänen laihojen sääriensä väliin ja esti hänen käyntiään. Hän oli noin neljänkymmenenviidenvuotias.

Miehen naama oli laiha, silmät suuret ja ulospäin pullistuneet, nenä oli terävä ja riippui ylähuulen päälle, varjostaen pitkiä punertavia viiksiä, jotka roikkuivat suun kummallekin puolen. Leuassa oli likaisen värinen suippoparta.

-- No, ukuli, sanoi Samueliksi nimitetty mies, missä on Paul herra?

-- Missäkö, vastasi Napukka, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän on joutunut hiirenloukkuun.

-- Minä aivan tyrmistyn, sanoi Samuel. Kuka on uskaltanut sellaisen miehen kuin Paul Moijin pistää lukkojen taakse?

-- Maaherra sen on tehnyt.

-- Me menemme ja otamme hänet siitä lävestä pois!

-- Nuori Frese on siellä myöskin hänen seuranaan. Paul herra ei tule, ellemme pelasta heitä yhdessä.

-- Vaikka siellä olisi viisikymmentä, niin kyllä minä linnan muurien sisältä otan heidät! sanoi Samuel.

-- Nyt sinä, roikale, taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Napukka. Älä siinä kerskaile, vaan keskustele tämän miehen kanssa, joka on Paul herran ystävä samoin kuin mekin molemmat, miten toimimme.

Samuel katsoi Napukan viittauksesta Mikkoon.

Tarkastus oli varmaankin Mikolle edullinen, sillä Samuel ojensi hänelle kouransa ja pusersi lujaa miehen kättä. Ja näin he solmivat ystävyyden heti ensi näkemällä.

-- Ja nyt sinä heti kerrot, mitä täällä on tapahtunut, sanoi Samuel kääntyen Napukan puoleen.

-- Pianhan ikävät asiat kertoo! vastasi Napukka.

Hän kertoi nyt tarkkaan kuuntelevalle Samuelille Fresen hommista, kuinka hän oli joutunut vangiksi, ja kuinka Nike oli teljennyt oman poikansa kellariin, kuinka Paul oli koettanut vapauttaa ystäväänsä, ja kuinka he molemmat viimein olivat joutuneet linnan vankityrmään.

Siinä he nyt yhdessä istuivat neuvottelemassa, ja monta tuumaa laadittiin, mutta mikään ei herättänyt Mikon täyttä luottamusta.

-- Varmin keino on aina väkivalta, sanoi Samuel. Me menemme linnaan Matin reiän kautta, sitä vedenalaista käytävää myöten, joka päättyy tänne aivan lähelle.

-- Käytävän kaupunginpuoleisessa päässä on vartija, sanoi Mikko.

-- Me tapamme sen! huusi Samuel.

-- Linnanpuoleisessa päässä on suuri ovi, jossa on isot lukot, jatkoi Mikko.

-- Me rikomme sen!

-- Sen takana on vartija.

-- Me tapamme senkin!

-- Ennenkuin ensimäinen vartija on surmattu, lukko murrettu auki ja toinen vartija heittänyt henkensä, niin on jo syntynyt sellainen melske, että koko kaupunki sen kuulee, sanoi Mikko. Ja kun olemme linnan pihalla, niin emme vielä tiedä, missä vangitut ovatkaan. Jos jotain tahdomme saada aikaan, niin ensin on päästävä siitä selville.

Mikko oli tämän kaiken sanonut harvaan ja tyynesti, niinkuin hänen tapansa oli puhua.

Samuel myönsi tämän kaiken oikeaksi ja hieroi päätään löytääkseen tuuman, jonka avulla voitaisiin päästä selville siitä, missä molemmat vangit olivat.

Napukka keinon keksi ja ilmoitti sen toisille.

-- Me emme pääse linnaan kenenkään huomaamatta pääportista, siis on mentävä muurin yli. Mukavin tie on Revonhännän puoleinen muuri. Siinä on kaikenlaisia rakoja, niin että kyllä sitä myöten pääsee kiipeämään.

-- Mutta vartijat! sanoi Samuel. Nehän ovat muurilla ja huomaavat kaiken.

-- Olen minä sitäkin ajatellut, sanoi Napukka. Meidän täytyy panna toimeen linnan toisella puolen sellaista, että jokainen rientää sitä katsomaan. Silloin voi kenenkään huomaamatta kiivetä linnanpihaan. Ja kun kerran siellä on, niin voi aina ottaa yhdestä ja toisesta seikasta selkoa.

-- Millä tavoin tuo huomio olisi herätettävä? kysyi Samuel.

-- Siihenkin minulla on oma tuumani, vastasi Napukka. Pormestari Hannu Schmidtillä on kesy kettu. Me varastamme sen ja viemme jäälle. Sinä, Samuel setä, joka olet muutenkin tavoissasi ja olossasi merkillinen, saat kuljettaa sitä. Sitten sidomme sen häntään tappuroita suuren tukon ja sytytämme tuleen. Siitäkös illan hämärässä tulee sellainen iloinen valkeus, että kaikki linnasta ryntäävät sitä katsomaan. Ja kun ihmetys on oikein suuri, niin kiipeän minä Mikon kanssa linnaan.

-- Suurenmoinen tuuma, sanoi Samuel. Sen pojan ajatus juoksee aivan hyrränä. Kyllä minä kettua jäällä tanssautan niin, ettei sen paremmin karhuntanssittaja sitä tee Lappeen markkinoilla.

Matti istui tyynenä kuunnellen ehdotusta. Kun hän oli sen joka puolelta ajatuksissaan punninnut, niin hän lausui mielipiteensä. Hän suostui tuumaan, mutta sillä ehdolla, että hän yksinään kiipeää muurin yli. Kun Napukka tahtoi kaikin mokomin ottaa retkeen osaa, niin sanoi Mikko, että yhden täytyi jäädä laatimaan uusia tuumia, jos tämäkin osoittautui tehottomaksi.

Illalla tuuma toteutettiin. Kun Samuel pitkänä ruipelona asteli jäälle taluttaen kesyä kettua sen kaulaan pannusta hihnasta, niin seurasi häntä suuri poikalauma huutaen ja meluten. Kettu oli tottunut ihmisten seuraan ja vain näytteli hampaitaan pojille, kun nämä tuontuostakin nappasivat sen tuuheaan häntään käsiksi.

Linnan lähelle jäälle tultuaan sitoi Samuel ketun häntään suuren tappuratukon, joka oli hänen kainalossaan. Tämä toimitus ei ollut muuten mahdollinen kuin siten, että hän otti ketun pään sääriensä väliin ja sitten sieppasi hännän käteensä. Pojat remusivat ja huusivat jäällä niin, että kaupungin asukkaita alkoi tirkistellä kaupungin portilta ja Siikaniemen puolelta, ja jo näkyi linnan muurillakin toinen utelias pää toisensa vieressä.

Ja sitten Samuel sytytti tappurat tuleen.

Kettu läksi heti täyttä vauhtia karkaamaan, ja pojat huusivat riemusta. Kettu juoksi ensin hädissään sinne ja tänne, sitten se ryntäsi kaupunkia kohden, mutta kun pelättiin koko kaupungin syttyvän tuleen, niin pantiin portti heti kiinni. Nyt kääntyi kettu linnaa kohden ja yritti sinne. Siellä syntyi suuri hälinä, ja koko linnan väestö oli liikkeellä. Kun ei kettu tännekään päässyt turvaan, niin se alkoi aivan linnan lähellä kiemurrella itseään lumessa sammuttaakseen palavan tukon. Tätä leikkiä kesti jokseenkin kauan, ja se käänsi linnassa olevien kaiken huomion puoleensa.

Napukka oli tullut toisten poikien joukossa jäälle ja katsellessaan tätä ketun piehtaroimista sanoi Samuelille hiljaa:

-- Niin se tekee aivan kuin tilauksesta tekisi. Kyllä minä sille tänä iltana vielä syötän kokonaisen kanan.

Viimein sammui tappuratukko ja kettu läksi juoksemaan kaupunkia kohden, ensin hampain kiskottuaan tukon hännästään.

Paulin huoneessa odottivat Samuel ja Napukka Mikon paluuta. Ajan kuluksi kertoi Samuel matkoistaan, joilla hän oli ollut. Eiväthän nuo matkat mitään aivan rehellisen miehen matkoja olleet, sillä moni varkaus ja kaikenlainen muu pahanteko oli niiden sisältönä, mutta ihastuksella Napukka niitä kuunteli.

Samuel oli ollut Turussa jonkun vuoden ylioppilaana ja sitten sotilaana, joka ei missään joukossa ollut pysynyt kauaa aikaa. Hän joi liikaa, ei ollut aivan rehellinen, ja kun hän sai hiukan humalaa päähänsä, oli hän niin kerskaileva, että toisia aivan hirvitti. Hän oli jättänyt sotilaallisen ammattinsa, vaikka hän yhä kantoikin miekkaa, ja oli ollut jo parisen vuotta Paulin asioita hoitamassa pitkin Savoa ja Hämettä. Hän puijasi talonpoikia Paulin eduksi, osteli tervaa etukäteen ja maksoi siitä vähemmän kuin mitä kruunu määräsi. Hän tunsi kaikki seudut ja kaikki varakkaimmat talonpojat. Napukkaan hän oli kovasti kiintynyt, ja jokaiselta matkaltaan hän aina toi jotain tuliaisiksi lemmikilleen.

Heidän odoteltuaan pitkän aikaa ilmestyi Mikko viimein. Hän oli kiivennyt linnan pihaan, oli siellä harhaillut sinne ja tänne ja pujahtanut sisään vankitornin ovesta, joka oli kuudentoista ratsumiehen rintahaarniskalla raudoitettu, vähän sen jälkeen kuin vartija pujahti katsomaan, mikä melu jäällä oli. Vankihuoneen lattiassa oli luukkuovi, jonka alta Mikko oli kuulevinaan ääniä. Hän alkoi huutaa ja Paul vastasi. Samassa vartija tuli ja ajoi Mikon pois.

Nyt ei ollut enää mitään muuta jälellä kuin keksiä keino, minkä avulla päästään torniin, ja miten tuodaan vangit vapauteen.

-- Kun kerran tiedämme, missä he ovat, sanoi Napukka, niin on ihme ja kumma, ellemme heitä sieltä tuo poiskin. Ja minä lupaan ja vannon, että minä tämän kaiken kyllä niin järjestän, että tässä huoneessa vielä kaikin yhdessä istumme ja iloitsemme.

-- Tuo poika puhuu melkein yhtä suurellisesti kuin minäkin, sanoi Samuel nauraen. Mutta kun hän kerran jotain lupaa, niin hän sen pitääkin, jota minä en aina tee.

VI.

Tyrmässä.

Kun raskas luukku rämähti Paulin yläpuolella kiinni, niin hän alkoi hapuella eteenpäin. Astuttuaan muutaman askeleen kuuli hän äänen sanovan:

-- Kuka siellä?

Paul tunsi heti äänen ja vastasi:

-- Minä, Paul Moij, täällä olen, nuori herra Frese, ja pyydän anteeksi, kun näin tulen häiritsemään teitä.

-- Hyvä Jumala, mitenkä tekin tänne olette joutunut?

-- Liian vilkkaan mielikuvitukseni rangaistukseksi.

-- Kuinka niin?

-- Keksin mielestäni oivallisen keinon vapauttaakseni teidät täältä ja nyt olenkin itse joutunut ansaan.

-- Nuo tärkeät paperit, ne ovat kai sentään pysyneet joutumatta maaherran käsiin?

-- Ne ovat Mikko Heikinpojalla, ja tiedän, että hän ei niitä päästä huostastaan muuten kuin henkensä keralla.

-- Hän teki täydellisesti luotettavan vaikutuksen, ja olenkin ollut noiden syytöspapereitten suhteen aivan rauhallinen. Mutta niillä ei ole mitään tehoisaa voimaa, ellei niitä viedä Tukholmaan sellaisen miehen käsiin, joka voi toimia tämän maan hyväksi.

-- Sen käsitän kyllä, sanoi Paul. Mutta sitä varten on meistä jommankumman, tai vaikkapa molempienkin, päästävä tästä vankilasta pois.

-- Se voi kestää hyvinkin kauan.

-- Sitä en usko.

-- Teillä on siis jo pakokeino keksittynä?

-- Ei ole.

-- Mitenkä siis voitte noin sanoa?

-- Sattuma toi meidät tänne ja sattuma kyllä meidät auttaa vapaaksikin. Minä olen sattuman kanssa aina ollut erinomaisessa sovussa. Se vilkuttaa minulle aina silmää silloin, kun menee ohitseni. Ja minä tartun siihen ja hyödyn aina. Sattuma on nainen, ja minä olen aina kaiken naisellisen kanssa tullut erinomaisen hyvin toimeen.

Jokkim purskahti nauruun kuullessaan Paulin puheet.

-- Te taidatte olla erinomaisen iloinen ihminen, sanoi hän.

-- Olen iloisuudella ainoastaan vuorattu, vastasi Paul.

-- Kuinka niin?

-- Pohjaltaan on luonteeni hyvin vakava, sanoi Paul, vaikka kukaan ei sitä tahdo uskoa. Iloisuus on ainoastaan jonkinmoisena vuorilautana. Sen alla on kyllä lujaa ja varmaa perustaa, sen takaan.

Iloinen keskustelu haihdutti miesten mielestä hetkiseksi kaiken alakuloisuuden. Paul johtui, kertoessaan käynnistään Martta rouvan luona, juttuamaan kaikenlaisista seikkailuistaan naisten kera, ja toinen hupaisa kasku seurasi toistaan.

-- Niin ikävää kuin onkin tällainen vankityrmässä istuminen, niin on siitä kuitenkin se hyöty, sanoi Jokkim, että meillä on tilaisuus lähemmin tutustua toisiimme.

-- Samaa minäkin tässä olen ajatellut, vastasi Paul. Olen kauan kaivannut sopivaa seuraa itselleni, löytämättä sitä. Nyt olen kohdannut teidät ja siksi aionkin riippua kiinni teissä siksi, kunnes minuun väsytte ja ajatte minut luotanne pois.

-- Minä käsitin, että teillä on seuraa vaikka kuinka paljon, sanoi Jokkim.

-- On kyllä, mutta melkein aina sellaista, jota minä joko huvitan tai käsken. Ja siihen sellaiseen väsyy ajan mittaan. Ja sitten naiset! Kun mies helposti voittaa naisten suosion, ei hän sille pane enää mitään arvoa. Nainen on ajankulu, ei muuta.

-- Olemme molemmat olleet kauppa-asioissa, sanoi Jokkim, ja siksi sallikaa minun tehdä teille pieni vertaus sen perusteella. Kauppa-asioissa on usein paljous edullisempi kuin laatu, sillä paljoudella voi pettää ostajan. Rakkaudessa paljous pilaa laadun!

Näin puhelivat miehet vankilan pimeydessä. Kohteliaita ja huomaavaisia he olivat toisiaan kohtaan, niin huomaavaisia, että kun Paul vähäksi aikaa otti takkinsa yltään, hän sen johdosta pyysi anteeksi tyrmätoveriltaan.

-- Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan kuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne silloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin toisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi lukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.

-- Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan voi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?

-- Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä, että itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen länttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen jokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei kuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki ilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen sotaretken vapauttaakseen minut...

Vanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla vasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.

-- Mistä tämä ylellisyys tulee? sanoi Paul.

-- Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi vanginvartija.

-- Sotaretki on alkanut! sanoi Paul nauraen.

Kääntyen Fresen puoleen hän jatkoi:

-- Enkö ollut oikeassa? Vanginvartijan poistuttua sanoi Paul:

-- Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä vaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan tänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan. Ja jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan hämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista harvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin hienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.

Ja Paul kertoi, miten Napukka oli pakottanut Paulin varastamaan kukon ja kanan isäntänsä tallista.

-- Kun olen varma siitä, että jokseenkin pian pääsemme täältä vapaiksi, sanoi Paul, niin käyttäkäämme aikaa hyväksemme tuumiaksemme, millä tavoin Tukholmassa pääsemme toiveittemme perille ja saamme hallituksen silmät näkemään, millainen mies on Viipurin maaherrana.

-- Kuningas on vielä lapsi, sanoi Jokkim. Ainoa mies Ruotsissa, jolla todellakin on rakkautta Suomea kohtaan, on Pietari Brahe. Hän kuuluu holhoojahallitukseen ja on sen arvokkain ja mahtavin henkilö. Hänelle voimme puhua kaikki suoraan. Jos meillä on todistuksia näytettävinä, niin on voittomme varma. Ruotsin täytyy entistä enemmän ottaa varteen tämä maa ja sen kansa. Me emme ole ainoastaan Ruotsin sotaväen hankkija ja verojen maksaja, vaan on meillä oikeuksiakin. Ne Ruotsi niin mielellään unohtaa. Ruotsin puolella on niin paljoa helpompi tulla toimeen, että laumoittainhan viime vuosikymmeninä on muuttanut ihmisiä täältä lahden toiselle puolen. Minä en voisi sitä tehdä. Minulla on yksi ainoa maa omani, se, jossa olen syntynyt. Minä en voi siitä erota, en voi sitä heittää pois.

Hänen äänensä värisi voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta.

Paul tarttui lujasti hänen käteensä ja pusersi sitä.

-- Minä olen vieraassa maassa syntynyt, sanoi hän. Olen oksa, joka olen istutettu uuteen maahan, ja tunnen siinä hyötyväni. Minä en kuitenkaan aina jaksa uskoa kylliksi voimakkaasti, auttakaa te minua silloin, kun tulen heikoksi.

Tyrmässä oli kauan aikaa aivan hiljaista, kun molemmat miehet istuivat pahnoilla ja lujasti puristivat toistensa kättä, kumpikin vannoen sielussaan valan, että he eivät toisiaan minään vaaran hetkenä tule hylkäämään.

VII.

Napukan toimet.

Seuraavana päivänä Napukka läksi pienelle tarkastusmatkalle aivan yksinään. Lähellä Borchardtin taloa oli vallituksen takana lautakatoksen suojassa sen käytävän suu, jonka kautta kaupungista vaaran hetkenä saatettiin päästä salmen alitse linnaan. Käytävän suulla istui vahti, koettaen lammasnahkaturkkiin käärittynä pysyä lämpimänä.

-- Jos pakkanen tulee tiukemmaksi, niin silloin olen hyvällä alulla, tuumi Napukka.

Usein ennenkin oli Napukka tullut tälle paikalle keskustelemaan vahtisotilaitten kanssa ja tuonut heille kapakasta milloin mitäkin suuhun pantavaa. Kun hän nyt ilmestyi, niin oli hänen kainalossaan ravintolan vanha kollikissa.

-- Minne sinä tuota elukkaa roikotat? kysyi vahdissa oleva sotilas.